Oli herttainen heinäkuun aamu. Aurinko paistoi täydellä terällään,
linnut visertelivät ja kukat kukkivat kedoilla.
Karrin nuoriväki oli matkalla marjaan.
Pojat, Paavo ja Ville, marssivat edellä. He kantoivat yhdessä suurta
koria, jonka Kaisa oli täyttänyt kupeilla, voileivillä, piirakoilla
ja korpuilla. Kahvipannu, vasta kirkkaaksi kiillotettu, oli Kaisan
kannettavana. Hän ei ollut uskonut sitä poikain huostaan, vaikka
nämä sitä pyytelivätkin. Pirkolla ja Saaralla oli kori kummallakin
mustikoita varten. Korissa heillä oli suuri joukko vanhoja kenkiä siltä
varalta, että metsässä liikaa pisteleisi.
Marjamiehet kulkivat ensin pellon reunaa, saapuivat sitten kapeahkolle
metsätielle, joka vei takamaalle, sinne, missä tiedettiin mustikoita
runsaasti olevan.
Koko seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Saara tosin alussa
pelkäsi muurahaisten tarttuvan hänen paljaisiin jalkoihinsa, mutta
pian hän huomasi pelkonsa turhaksi. Astuttiin niin nopeasti, etteivät
muurahaiset ennättäneet muuta kuin ihmettelemään maan outoa töminää.
Kaisa ehdotti laulua. Siihen kaikki suostuivat. Kun yksi laulu
oli loppunut, ulotettiin toinen, ja niin laulettiin melkein koko
lauluvarasto loppuun.
Takamaan aita oli jo edessä. Kyllä helposti huomasi, ettei tämä joukko
ensimäistä kertaa aidan yli kiivennyt. Sukkelasti se kävi.
Nyt oltiin synkässä metsässä, missä korkeat männyt näyttivät
aivan taivasta tavottelevan. Täytyi jo turvautua kenkiin. Ja
sitten lähdettiin kulkemaan itään päin, millä suunnalla tiedettiin
kauniin metsäjärven olevan. Sen rannoilla oltiin ennenkin oleiltu
marjamatkoilla, jolloin Kaisakin oli pari kertaa ollut mukana.
Pojat olivat myös joskus käyneet näillä mailla ja ristineet järven
»Itämereksi», mutta Pirkko ja Saara olivat ensikertalaisia.
Mustikoita, näkyi olevan runsaasti. Poimittiin ohi kulkiessa, mutta
suuhun, astioita ei vielä jouduttu ajattelemaan.
Jo näkyi puiden lomitse kappale »Itämerta». Pojat päästivät julman
intiaanihuudon ja läksivät juoksemaan. Ja kun Kaisa, Pirkko ja Saara
hetkistä myöhemmin saapuivat rannalle, olivat pojat jo pulikoimassa
»Itämeren» viileissä aalloissa. Tytöt noudattivat esimerkkiä ja kohta
kuului sellainen molskina, huuto ja nauru, että varmasti kaikki tontut,
keijukaiset ja näkit kauheasti pelästyneinä luulivat maailman lopun
olevan tulossa.
Järveltä noustua puettiin nopeasti päälle ja ryhdyttiin syömähommiin.
Lapset olivat kotoa lähtiessään syöneet oikein vankan aterian, mutta
silti alkoi jo »nälkä kalvaa sydänalaa», niin että voileivät oli pian
otettava esille. Ja Pirkkokin, joka ei suinkaan tavallisissa oloissa
ollut suolakalan erikoinen ystävä, pyysi voileipää, missä oli särkeä
päällä. Kannussa oli maitoa. Suurin osa tasattiin. Kahvimaidoksi piti
sentään jättää vähäisen. Jotta se pysyisi kylmempänä eikä pääsisi
happanemaan, asetti Kaisa kannun järveen kahden kiven väliin, pannen
vielä pari pienempää kiveä tueksi.
Tällä aamiaisaterialla ei syöty muuta kuin voileipiä. Kaikki muut
herkut päätettiin tasata vasta päivällisellä. Kahvinkeitto jätettiin
myös siksi.
Syötyä asetettiin kaikki ruokaneuvot takaisin koriin ja kori kätkettiin
pensaikkoon, niin että vierasten olisi ollut mahdotonta sitä löytää.
Hetkistä myöhemmin oltiin jo täydessä työssä. Ensin kuului iloista
puheensorinaa, sillä lapset poimivat lähekkäin, mutta vähitellen alkoi
jokainen etsiä omia marikkoja ja pyrkiä omalle suunnalleen. Puhe
lakkasi itsestään. Kaisa poimiessaan hyräili »Lampaan polskaa». Toiset
olivat vaiti, mahdollisesti senkin vuoksi, että suuri osa marjoista
joutui suuhun. Silloin tällöin kuului reipasta huhuilemista, jos joku
oli joutunut pois näkyvistä.
Saara oli löytänyt erittäin hyvän marikon. Hän oli polvillaan kauan
aikaa samalla paikalla poimien niin ahkerasti, ettei muistanut
edes syödä. Pieni koppa, jommoinen jokaisella oli ja joka täyteen
tultuaan aina tyhjennettiin Kaisan suureen koriin, oli pian täynnä.
Riemastuneena hän läksi sinne päin, missä näki Pirkon sinisen hameen
loistavan oksien välistä.
»Katsos, Pirkko, minun koppani on jo täynnä.»
Mutta Pirkon koppa oli vasta puolillaan. Hän oli muistanut syödäkin ja
mahdollisesti hän ei ollut osunut yhtä hyvään marjapaikkaankaan kuin
Saara. Senvuoksi oli hänen vastauksensa vähän nenäkäs:
»Mikäs ihme tuo on! Olisi minullakin jo kaksi tuollaista koppaa, jos
en olisi syönyt. Olen varmasti syönyt toista litraa. Ei sinun tarvitse
ollenkaan ylpeillä siitä, että olisit muka nopeampi poimija kuin minä.»
»Enhän minä ylpeilekään.»
Ja hiukan pahastuneena läksi Saara tyhjentämään koppaansa Kaisan koriin.
»No, mitäs tyttäret kinastelivat?» kysyi Kaisa, sillä hän oli kuullut
jotakin.
Mutta Saara muisti äidin usein sanoneen, että kanteleminen oli rumaa,
ja hän päätti olla vaiti ja antaa sydämessään anteeksi Pirkolle.
Hetkistä myöhemmin hän taas läheni Pirkkoa ollenkaan muistamatta
äskeistä pientä riitaa.
Mutta tämä tuntui yhä vielä olevan äreällä tuulella:
»Sanon sinulle suoraan, että on paras, kun etsit itsellesi oman
marjapaikan etkä tuppaudu siihen, minkä minä vastikään olen löytänyt.»
»Totta kai minä saan tässä poimia, ei tämä ole lähelläkään sinun
varsiasi», alkoi Saara pitää puoliaan.
Ei auttanut muu, kuin antaa Saaran olla rauhassa, sillä Pirkko kyllä
sydämessään tunsi, ettei toinen ollut tuppautunut hänen alueelleen.
Mutta häntä harmitti, harmitti niin tavattomasti. Hän kuuli, kuinka
marjat rapisivat Saaran koriin. Hänestä tuntui, kuin hänen kätensä
olisivat äkkiä tulleet niin kankeiksi, mustikat menivät rikki, kun hän
yritti ottaa useampia kerrallaan. Saaran levollinen poimiminen häntä
suorastaan vimmastutti. Ja kuinka olikaan, eivätkö varret Saaran luona
olleet aivan mustina mustikoista, kun hänen ympärillään oli vain joku
marja siellä täällä.
— Kade ei saa kaloja — välähti yhtäkkiä hänen mieleensä. Oliko hän
kateellinen, siksikö hän ei saanut marjoja niinkuin Saara?
Hän nousi ylös, siirtyi vähän kauemmas. Minne ihmeeseen olivat mustikat
joutuneet. Pari marjaa varressa, ei niitä viitsinyt edes poimia,
senvertaisia.
»Menenpä tuonne kallion luo, siellä on varmaan enemmän», ajatteli
hän itsekseen ja läksi astelemaan sinne päin. — Kummallista, kuinka
mielessä aina oli tuo sananlasku: Kade ei saa kaloja. Eihän hän
mielestään ollut kateellinen, eikä nyt ollut puhetta kaloista vaan
marjoista, mutta sittenkin. Siitä ajatuksesta hän ei voinut päästä.
Pirkko rukka. Hän oli tosiaankin kateellinen ja senvuoksi hän katseli
asioita toisin silmin kuin alussa. Kyllä marjoja oli hänen ympärillään
yhtä runsaasti nytkin, mutta hän ei niitä nähnyt. Jos hän olisi
pysähtynyt yhteen paikkaan ja alkanut siinä ahkerasti ja rauhallisesti
poimia, olisi hän ajatellut samoin kuin alussakin: »Kuinka paljon
marjoja!» Mutta nyt hän kulki levotonna paikasta toiseen, nyppi marjan
sieltä, toisen täältä ja joutui yhä kauemmas metsään.
Mitä tekivät pojat tällä välin? He poimivat mustikoita. Mutta ei sillä
hyvä. Heillä oli seikkailunsa, heilläkin.
Paavo oli juuri poimimassa erään korkean männyn juurella, kun hän ylös
katsahtaessaan näki männyssä omituisen, risuista tehdyn linnunpesän.
»Heipä hei, Ville! Tule pian tänne, niin saat nähdä jotakin.»
Ville juoksujalkaa paikalle.
Yhdessä tarkastettiin pesää joka puolelta, mutta se oli niin korkealla,
ettei siitä näkynyt muuta kuin pohja ja vähän laitoja.
»Se taitaa olla haukan pesä», arveli Ville.
»Mitähän siellä on sisällä?» tuumi Paavo. »Onkohan siellä jo poikasia
ja osaavatkohan ne lentää?»
»Koetetaanpa!» innostui Ville. Hän otti maasta oksankappaleen ja
heitti sen pesää kohti. Se sattui pohjaan, risut vähän rasahtelivat.
Ei pienintäkään ääntä kuulunut pesästä. Sitten yritti Paavo — yhtä
huonolla menestyksellä.
»Mutta meidän täytyy saada tietää, mitä siellä on», sanoi Paavo.
»Autahan minua vähän alkuun, niin lähden kiipeämään.»
Ville kyyristyi vähän. Paavo kapusi hänen olkapäälleen. Jo ulottui käsi
oksantynkään. Ja vikkelästi kuin orava hän kiipesi yhä ylemmäksi.
Ville katseli vähän haikealla mielellä. Olisi tehnyt mieli mukaan.
»Annappas, kun minäkin yritän», ajatteli hän.
Alhaalla ei ollut mitään, mihin tarttua, ja runko oli kovin paksu,
mutta vieressä kasvoi toinen mänty niin lähellä, että molempien puiden
oksat olivat aivan toisissaan kiinni, ja siihen mäntyyn hän kyllä
pääsi. Vaikeinta oli siirtyä toisesta puusta toiseen, oksat painuivat
kovasti ja hän pelkäsi niiden taittuvan. Mutta onnistui sekin. Ja kun
Paavo riemuissaan nosti linnunpoikasta pesästä, huomasi hän ihmeekseen
Villen olevan aivan jalkainsa alla. Ville kurkotti kättään ja sai
silittää linnun sinervää, pehmeää untuvapukua. Pesässä oli neljä
poikasta ja jokainen sai tehdä saman pienen matkan. Pelkäsivät, raukat,
kovasti, tuntuivat aivan vapisevan.
»Huu-uuu!» Kaisa siellä huuteli. Pojat näkivät puusta, kuinka
Kaisa seisoi korkealla kivellä kori käsivarrella ja katseli hyvin
kummastuneena ympärilleen. Saara poimi vähän matkan päässä Kaisasta.
»Huudetaanpa yhdessä», sanoi Paavo, »huudetaan kaikin voimin». Ja
pian kajahti ilmoille sellainen huuto, että Kaisa oli vähällä pudota
istualleen, etenkin kun hän ei voinut ymmärtää alussa, mistä huuto
tuli. Pian hän kuitenkin keksi puussa olijat ja nauraen hän lähestyi
poikia.
»Mitä kummaa te siellä puussa teette?»
»Kapua sinäkin tänne ylös, niin saat nähdä jotakin oikein mukavaa.»
»Mutta millä tavalla te olette sinne puuhun päässeet? En minä sinne
pääsisi, vaikka kuinka yrittäisin.»
»Mehän olemme mestareita hyppäämään korkeutta. Kyllähän tällaisen
pienen matkan helposti hyppää», vastasi Ville.
»Älä viisastele! — Mikä pesä se on, onko siellä poikasia?»
»Onpa niinkin. Ja niin somia ja pehmoisia. Katsoppas.» Ja Paavo näytti
pieniä pesän asukkaita Kaisallekin.
»Mutta tiedättekö, se on varmasti haukan pesä», arveli Kaisa.
»Niin mekin olemme tuumineet.»
»Mutta silloinhan on vaarallista olla puussa. Sanotaanhan, että haukka
on repinyt silmät päästä sellaisilta, jotka ovat hätyyttäneet sen pesää
ja poikasia. Voi, tulkaa pois, pojat! Olisi kauheaa, jos haukka tulisi.
Tulkaa pian alas!»
»Tokkopa se nyt sentään niin kauheaa olisi», sanoi Ville. — »Kuuleppas
Paavo, me taitaisimme saada muutaman markan tapporahaa noista
poikasista.»
»Jättäkää jo tapporahat ja tulkaa alas», hätäili Kaisa.
»No, sisko kulta. Tulemmehan me, kunhan ehdimme», sanoi Paavo,
alkaessaan laskeutua alaspäin. Ja muutaman sekunnin kuluttua hyppäsivät
pojat maahan.
Ville päätti pysyä pesän lähettyvillä siksi, kunnes haukka palaisi
pesään, nähdäkseen, huomaisiko se, että pesään oli koskettu, ja
näyttikö se yhtään levottomalta. Mutta kun haukka viipyi, unohti Ville
pian koko asian.
Poimittiin taas rauhassa vähän aikaa. Hetkisen kuluttua Kaisa muisti,
ettei hän ollut nähnyt Pirkkoa pitkään aikaan. Hän katseli ympärilleen
ja huusi Saaralle, joka oli kauempana:
»Saara, näetkö Pirkkoa?»
Saara puolestaan tähyilemään ympärilleen.
»En näe. Siitä on jo pitkä aika, kun hän läksi kulkemaan tuonne
kalliolle päin, ja senjälkeen en ole häntä nähnyt.»
»Kunpa tyttö vaan ei olisi eksynyt», mietti Kaisa. Sitten hän huusi
pojille:
»Kuulkaa! Pirkko on kadonnut näkyvistä. Minun täytyy huutaa häntä.
Olkaa kaikki aivan hiljaa.»
»Huu-uuu!»
Ei vastausta. Männyt hiljaa kohisivat ja joku pikkulintu sirkutti
kirkkaalla äänellä, muuten oli aivan hiljaista.
»Huudetaan nyt kaikki yhdessä», komensi Kaisa.
Voimakas huuto kajahti, sitten kaikki kuuntelivat. Ei nytkään mitään
vastausta.
»Ehkä hän kuuli meidän huutomme, mutta on siksi kaukana, ettei hänen
vastauksensa kuulu tänne asti», sanoi Ville. »Siinä tapauksessa hän
tietysti lähtee kulkemaan ääntä kohti.»
Mutta Saara oli kovin onneton. Hän oli tullut Kaisan luo ja heittäytyi
hänen syliinsä.
»Voi, Kaisa! Minä menin liian lähelle hänen marjapaikkaansa. Hän käski
pois, enkä minä totellut. Silloin hän suuttui ja läksi kulkemaan
kauemmas. Jos hän nyt eksyy ja kuolee metsään, niin se on minun syyni.»
Ja Saara purskahti katkeraan itkuun.
Kaisa oli myös kovin levoton, mutta hän tunsi, että hänen täytyi Saaran
tähden pysyä rauhallisena. Hän silitti hiljaa Saaran hiuksia ja sanoi:
»Älä nyt ole niin pahoillasi, pikku sisko. Kyllä Pirkko varmasti
löytyy. Meidän täytyy lähteä häntä etsimään.»
Paavo oli vaiti. Hänkin tunsi kalvavaa levottomuutta. Hän muisti isän
kertoneen, että tänne takamaille oli kerran eräs tyttö eksynyt, ja kun
hänet kolmen päivän kuluttua löydettiin, oli hän pelosta kadottanut
järkensä. Tätä hän ei kuitenkaan toisille kertonut, hän huomasi, että
näiden pelko oli ilmankin suuri.
Ainoa, joka edes jossakin määrin pysyi maltillisena, oli Ville. Hänen
äänensä oli varma ja katseensa rauhallinen, kun hän puhui toisille:
»En usko, että Pirkko on näin lyhyessä ajassa voinut eksyä niin
syvälle metsään, ettemme häntä löytäisi. Lähdemme nyt kulkemaan siihen
suuntaan, minne Saara näki hänen katoavan. Paavolla on kompassi, joten
meidän ei tarvitse pelätä eksyvämme, vaikka aurinkokin peittyisi
pilveen. Meidän on vain kaikkien neljän pysyttävä lähekkäin, niin että
aina näemme toisemme.»
Kaisa tarttui Saaraa käteen:
»Me kuljemme käsikkäin, eikö totta? Silloin emme eksy.»
Ja niin lähdettiin Pirkkoa etsimään.
— Tällä hetkellä istui Pirkko erään kallion juurella mättäällä ja itki
katkerasti. Hän oli kulkenut pitkän matkaa etsien hyviä marjapaikkoja,
ennenkuin huomasi joutuneensa toisista erilleen. Hän alkoi huhuilla,
ensin hiljaisemmin, sitten niin kovasti, että jonkun ajan kuluttua
huomasi äänensä sortuvan, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Silloin
hän pelästyi ja läksi juoksemaan siihen suuntaan, mistä muisti
tulleensa. Pian hän hengästyi ja hänen täytyi pysähtyä lepäämään.
Silloin tuli hänen mieleensä äidin neuvo, että eksyneen ei pitäisi
koskaan juosta, vaan pysytellä samalla paikalla tarkasti kuunnellen ja
odottaen. Hän ponnisti vielä viimeiset voimansa ja huusi niin paljon
kuin jaksoi. Kaiku vastasi, muuta ei kuulunut. Silloinhan, väsyneenä
juoksusta ja huutamisesta ja sitäpaitsi pelosta ja kauhusta aivan
lamaantuneena, vaipui istumaan mättäälle ja purskahti katkeraan itkuun.
Kuinka kauan hän siinä itki, sitä hän ei tiennyt.
Tuhannet syyttävät ajatukset tulivat mieleen:
»Olen ollut niin paha, niin itsekäs ja ilkeä, siksi Jumala minua näin
rankaisee. Täytyykö minun kuolla tänne metsään, enkö koskaan enää näe
omaisiani? Voi, jospa Jumala auttaisi tämän ainoan kerran!»
Ja hän rupesi rukoilemaan. Hän rukoili hartaammin ja palavammin kuin
koskaan ennen. Se rauhoitti vähän. Hänen itkunsa taukosi vähitellen ja
hän vaipui väsyneenä jonkunmoiseen horrostilaan.
Yht'äkkiä hän säpsähti. Hiljainen, kaukainen huuto oli kuulunut hänen
korviinsa. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Taasen huuto, tällä kertaa
kuuluvampi. Hän yritti vastata, mutta ei saanut ääntä.
»Hyvä Jumala, neuvo heitä tulemaan tänne», rukoili hän, »minä en jaksa
heitä kutsua».
Huudot kuuluivat yhä selvemmin, ja vihdoin hän näki kaukana Kaisan ja
Saaran, jotka näkyivät kulkevan käsikkäin. Ponnistaen voimiaan hän
nousi seisomaan ja kohotti kätensä ylös.
Samassa Saara huomasi hänet.
»Pirkko!» huusi hän riemastuneena. »Tuolla on Pirkko!» Voi sitä riemua,
mikä siitä syntyi. Kauneimmatkin sanat ovat liian köyhiä sitä kuvaamaan.
»Parasta on, että alamme pikamarssissa kulkea kohti »Itämerta», sanoi
Kaisa, kun riemu oli vähän hiljennyt. »Minun on ainakin nälkä, ja
oikein kova nälkä onkin.»
»Niin minunkin», vahvistivat kaikki kuorossa.
»Mutta jaksaako Pirkko kävellä?» tiedusteli Kaisa.
»Matka on vähän pitkänpuoleinen.»
»Varmasti jaksan. Äsken olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin kättäni
liikuttaa, nyt luulisin jaksavani melkein mitä vaan.»
»Ja jos et jaksa kävellä, niin kyllä me, Paavo ja minä, kannamme sinua
»kuningastuolissa», sanoi Ville.
Mutta Pirkko käveli reippaasti koko matkan ja pian oltiin »Itämeren»
rannalla.
»Nyt ei auta muu kuin voileipä jokaiselle», sanoi Paavo. »Emme
mitenkään jaksa odottaa siksi kunnes kahvi on kiehunut.»
»Mielelläni annan teille yhden voileivän», vastasi Kaisa. »Mutta
enempää ette saa nyt pyytää. Sitten kun kahvi on valmista, asetamme
kaikki ruuat sievästi tähän nurmelle, ja sitten saatte syödä niin
paljon kuin jaksatte.»
»Jos se on määränä, niin lupaan, että saatte nähdä ihmeitä», tuumi
Ville. »Kyllä minä ainakin syön niinkuin hevonen ja samaa uskallan
vakuuttaa Paavonkin puolesta.»
Lähellä rantaa oli pieni kiviröykkiö, jonka mustuneet kivet todistivat,
että sitä ennenkin oli käytetty kahvinkeittoon. Paavo oli koonnut
kuivia risuja ja oksia, joita hän asetteli »nuotioon», millä
juhlallisella nimellä lapset kutsuivat yksinkertaista tulisijaansa.
Kaisa toi juuri pannullaan vettä ja puheli tullessaan:
»On sentään hyvä, ettei tämä meidän »Itämeremme» ole joka suhteessa
suuren kaimansa kaltainen. Mistä nytkään olisimme vettä ottaneet, jos
tämä olisi suolaista. Minä en ainakaan usko lähdettä olevan näillä
mailla.»
Paavo oli saanut puut mieleiseensä asentoon ja pistänyt tuohen käppyrän
niiden väliin.
»Annappas tänne tulitikkuja», sanoi hän Kaisalle.
»Saatte nähdä, kuinka se syttyy.»
»Tulitikkuja», sanoi Kaisa. »Pelkäänpä pahoin, ettei minulla niitä ole.»
Varmuuden vuoksi hän kuitenkin meni korin luo ja tutki sen tarkasti.
Toiset seisoivat ympärillä hyvin odottavan näköisinä, mutta tikkuja ei
löytynyt.
»Niin, ihme se tosiaankin olisi, jos tästä korista tulitikkulaatikko
löytyisi», tuumi Kaisa hyväntuulisena vastoinkäymisestä huolimatta. »En
minä ainakaan sinne semmoista pannut ja tuskinpa kukaan muukaan.»
Kaikki näyttivät hyvin huvitetuilta.
»Mitäs nyt tehdään?»
»Kuinkahan olisi, jos me yrittäisimme saada tulta hieromalla kahta
puuta vastakkain», sanoi Paavo. »Historiassa kerrotaan, että, ihmiset
ennen vanhaan aina tekivät niin, kun tarvitsivat tulta.»
Ville ja Paavo ryhtyivät toimeen. He kävivät istumaan vastakkain erään
kaatuneen puun rungolle, ottivat paksun seipään käteensä ja alkoivat
vetää sitä edestakaisin välissään olevaa runkoa pitkin.
»Nyt Kaisa, ota sinä paperipala käteesi ja ole valmiina, kun puut
alkavat syttyä», sanoi Paavo.
Kaisa täytti pyynnön, tosin vähän epäilevän ja leikkisän näköisenä.
Pojat hankasivat kaikin voimin. Hiki valui virtanaan pitkin otsaa ja
poskia, mutta puut eivät vielä osoittaneet palamisen merkkejä.
»On parasta, että otamme pois kuoren puista», sanoi Ville.
Se tehtiin. Ja sitten taas jatkettiin hankaamista.
»Luulen melkein, että Ville ja Paavo syttyvät itse palamaan, jos tuota
menoa jatkuu», sanoi Kaisa. »Lakatkaa hankaamasta, minä olen keksinyt
toisen keinon».
»Kyllä tästäkin vielä olisi hyvä tullut», sanoi Paavo näyttäen puita,
jotka tosiaankin olivat jo vähän mustuneet. »Mutta jos sinä tiedät
toisen keinon, niin voimmehan jättää tämän. Onhan nyt vähän liian
hiostava ilma.»
»Luulen», sanoi Kaisa, »ettei tästä ole Suuntalan torppaan enempää kuin
puoli kilometriä. Kävin siellä toissakesänä äidin kanssa ja muistelen
siitä, että sen pitäisi olla aivan tuon niemen takana. Jos se siellä
on, niin lupaan tuoda teille tikkuja kymmenessä minuutissa.»
»Sillä aikaa me uimme», ehdotti Ville.
»Uikaa vaan!» sanoi Kaisa. »Mutta pyydän teitä olemaan varovaisia, niin
ettette mene liian syvälle ettekä muutenkaan vedessä liikaa urheile.
Tämän päivän osalle jo seikkailut riittävät.»
Kun Kaisa neljännestunnin kuluttua palasi, olivat lapset jo pukeneet
ylleen ja istuivat nurmella häntä odotellen.
»Löysitkö Suuntalan? Saitko tulitikkuja?» huudettiin hänelle.
»Sainpa niinkin, ja sitäpaitsi on minulla teille pieni tarina
kerrottavana. Mutta odottakaa siksi, kunnes saamme tulen syttymään.
Odottaessamme kahvin kiehumista kerron teille.»
Pian oli tuli syttynyt ja liekit nuolivat kirkkaan kahvipannun kylkiä
noeten ne pian aivan mustiksi.
»Tuota minä jo ajattelinkin, kun näin sinun kiillottavan pannuasi»,
sanoi Paavo. »Turha oli ainakin se työ, vaikka näyttihän pannu koko
komealta kulkiessamme kylän läpi. — Mutta kerrohan nyt!»
»No niin», alkoi Kaisa. »Olin päässyt tuonne niemen nenään, kun näin
Suuntalan lahden toisella puolella. Kiersin lahden ja tulin pihaan.
Pihalla kasvoi pari komeata auringonkukkaa ja kaksi kanaa kävellä
tepasteli portaiden edessä. Tuvan ovi oli auki. Astuin sisään. Torpan
omistaa Iita, se pesijäeukko, joka meilläkin vielä pari vuotta
sitten kävi pyykillä. Hän istui ikkunan ääressä ja kehräsi. Tupa oli
tavattoman likaisen ja pimeän näköinen. Yhdessä nurkassa oli vuode,
jolla näkyi joku kuihtunut olento lepäävän. Silloin vasta muistin, että
se oli Iitan tyttö, Hanna, joka oli ollut sairaana sydäntaudissa aina
siitä asti, kun hänen isänsä toissa talvena hukkui. Tänne Suuntalan
torppaanhan äitikin aina on jotakin hyvää ihmisten mukana lähettänyt,
kun hänen on käynyt sääliksi ihmisparkojen kova kohtalo.
Ette usko, kuinka eukko ihastui nähdessään minut: »Hyvänen aika! Karrin
Kaisa-neiti! Voi, hyväinen aika, miten hauskaa!» Hän pyysi istumaan
ja olisi tahtonut keittää kahvia, mutta minä kerroin teidän odottavan
täällä ja lupasin tulla Pirkon ja Saaran kanssa uudelleen lähipäivinä.
Oikein minua hävetti, kun ei ollut mitään viemisiä mukanani, mutta
huomenna tulemme uudelleen ja silloin viemme heille paljon hyvää.
Sitäpaitsi ajattelin, että voisimme panna toimeen suursiivouksen
tuvassa. Iita-muori ei varmasti siitä pahastuisi. Hän on ennen aina
pitänyt huoneensa ja vaatteensa kovin siistinä, mutta nyt sanoi, ettei
luuvaloisilta jäseniltään enää paljoakaan saa aikaan. Saatteli minua
keppiinsä nojaten pitkän matkaa ja pyyteli moneen kertaan anteeksi,
että tuvassa oli niin likaista. — Mitä arvelette, Pirkko ja Saara,
menemmekö huomenna?»
»Tietysti», sanoivat tytöt yhteen ääneen ja Saara lisäsi:
»On hyvä, että mekin kerran saamme tehdä jotain oikein hyödyllistä.»
»Kyllähän mekin mielellämme tulisimme», sanoi Ville, »mutta taitaisi
mummo paha kovasti pelästyä niin suurta joukkoa. Taitaa senvuoksi olla
parasta, että tytöt menevät kolmisin.»
»Kahvi menee maahan!» kiljasi Paavo.
»Ei se toistaiseksi ole muuta kuin vettä», huomautti Kaisa rientäessään
apuun.
Kaisa pani kahvijauhoja pannuun, Saara kattoi »pöydän», toisin sanoen
nurmikon, ja Pirkko läksi hakemaan maitokannua järvestä. Tultuaan
lähemmäksi hän huomasi, että kannu oli vähän kallistunut, niin että
aallot löivät sen toisen reunan yli. Kansi oli tosin päällä, mutta
mahtoiko se olla niin tiukka, ettei reunoista vesi päässyt kannuun?
Pahaa aavistaen hän nosti kannun ylös. Se tuntui arveluttavan
painavalta. Hän kohotti kantta, joka helposti nousi. »Maitoa» oli
suunnilleen kaksi kertaa se määrä, mikä aamulla jäi kannuun, ja se
näytti ihmeen ohuelta ja siniseltä.
Juoksujalkaa Pirkko kiiruhti kannuineen toisten luo.
»Ette arvaa, mikä vahinko on taas käynyt!» hän huusi. »Saamme kahvin
kanssa vesimaitoa.»
»Ihanko totta», surkuttelivat toiset.
Pirkko kertoi sitten, miten vesi oli joutanut kannuun, mutta lopetti
kertomuksensa lohduttaen:
»Eihän se nyt niin kauheaa ole, jos saamme kahviimme vetistä maitoa,
juovathan monet kahvinsa mustana.»
Kaikki olivat samaa mieltä.
Sitten ryhdyttiin syömään, ja kyllä ruoka maistui. Kori tyhjeni
ihmeteltävän nopeasti. Pari korppua vain jäi jälelle ja ne syötiin
kotimatkalla. Kahvi maistui myös mainiolta.
Syötyä pesivät lapset astiat ja asettivat ne koriin. Sitten mentiin
vielä hetkiseksi metsänreunaan, jossa poimittiin pari pientä koppaa
täyteen mustikoita.
»Eihän näitä marjoja niin kovin paljon ole, mutta luulisin näistä
sentään tulevan yhteensä vähän toistakymmentä litraa», arveli Kaisa
kotimatkalla.
Siihen vastasi Paavo:
»Kyllä niitä tarpeeksi paljon on. Ja sen minä vaan sanon, että tämä
marjamatka oli hyvin hauska!»