Seuraavana päivänä oli myös kaunis ilma. Saara heräsi jo kello 1/2 6
ja hänestä tuntui, että jokin työ odotti häntä. Hän hieroi silmiään
ja tarkasteli tapetin vaaleanpunaisia kukkia, joita auringonsäteet
kirkkaasti valaisivat. — Niin, eilenhän he olivat takamaalla
marjastamassa. Hymy hiipi hänen huulilleen. Sitten muistui mieleen
Pirkon eksyminen ja vieläkin kouristi sydäntä niin kummallisesti.
Samassa pisti tunkeileva auringonsäde häntä suoraan silmiin. Hän nousi
istumaan ja näki Kaisan nukkuvan rauhallisesti toinen käsi pään alla.
»Ai, meidänhän piti tänään mennä Suuntalaan», välähti äkkiä hänen
mieleensä.
Hän hypähti lattialle ja riensi Kaisaa herättämään:
»Kaisa kulta! Kello on jo pian kuusi. Mehän menemme tänään Suuntalaan,
eikö jo olisi aika nousta ylös?»
Kaisa hymyili vähän unisena:
»Mutta sinähän vasta aikainen olet tänä aamuna. Ja minä kun juuri näin
unta, että lakasin ison tuvan lattiaa.»
»Mitähän se sellainen uni merkitsee?» sanoi Saara.
»Jos olisi unikirja, niin katsoisimme.»
»Se merkitsee sitä, että tänään lakasen Suuntalan tuvan lattiaa, eikä
mitään muuta», sanoi Kaisa nousten ja ryhtyen pukemaan päälleen. »Mutta
käypäs nyt nykäisemässä Pirkkokin hereille», lisäsi hän sitten. »Hän
myös varmasti ryhtyy mielellään varustautumaan matkaa varten.»
Kohta olivat tytöt pukeutuneet.
Silloin sanoi Pirkko: »Äiti taitaa vielä nukkua, kuinka tiedämme mitä
hyvää saamme ottaa koreihimme?»
»Puhuin eilen äidin kanssa», sanoi Kaisa, »joten tiedän, mitä ainakin
aluksi saamme ottaa».
Tytöt menivät aittaan.
»Voita ja maitoa he eivät tarvitse», sanoi Kaisa, »sillä Iitalla on
lehmä, tosin kovin laiha ja huonolypsyinen, mutta sentään — kertoi Iita
— se lypsää sen verran, että hän joka viikko voi kirnuta kimpaleen
voita. Leipää oli pieni kannikka pöydällä ja se näytti kovin kuivalta.
Ja kukapa heillä leipoisikaan, kun Iitakin on tullut niin jäykäksi
jäseniltään. Äiti sanoi, että veisimme nyt aluksi pari rieskaleipää ja
vain puolen hapanta, etteivät leivät turhaa kuivu. Saamme sitten jonkun
ajan kuluttua viedä uudelleen leipää. Sitten otamme vähän palvattua
lihaa ja puurojauhoja. Äiti sanoi myös, että veisimme vähän puolukoita,
joista keittäisimme siellä lientä. Sellainen liemi olisi Hannalle
paljon terveellisempää kuin järvivesi, jota hän tähän asti on saanut
juoda.»
Samassa ilmestyi äiti aitan ovelle:
»Onpa hauska katsella, kun tyttöseni ovat toimessa näin varhain
aamulla. Mitä olette saaneet koriinne?»
Kaisa näytti puoleksi täytettyä koria ja kysyi sitten: »Saammeko ottaa
tämän pienen lasipurkin? Panisin siihen hillottuja puolukoita, joista
keittäisimme lientä.»
»Se purkki on niin turhan pieni», sanoi äiti. »Ottakaa ennen tämä
vähän isompi. Eihän teidän tarvitse kaikkia tänään keittää. — Luulen,
ettette muuta viemistä täältä aitasta löydäkään. Mutta tulkaa kanssani
keittiöön. Siellä minä olen ottanut esille yhtä ja toista, jonka saatte
koriinne.»
»Ja me luulimme, että äiti nukkuisi vielä!» huudahti Saara.
Vastaukseksi äiti vain hymyili herttaisesti.
Joukolla lähdettiin sitten keittiöön. Pöydällä oli joukko pieniä
paperipusseja. Kaikkien sisältö tarkastettiin. Yhdessä oli paahdettuja
kahvipapuja, toisessa vähän sokeria, kolmannessa piparkakkuja. Yksi
vähän suurempi pussi oli täynnä maukkaita korppuja, joita äiti
edellisenä päivänä oli leiponut kotivehnästä. Sitäpaitsi oli pöydällä
kermapullo.
»Tätähän emme kai tarvitse, sillä Suuntalassa on lehmä», sanoi Kaisa.
»Luulen, että sentään otatte senkin», vastasi äiti. »En usko, että
Iita on pitkään aikaan saanut kahviinsa kermaa; hyvä kun aina
saavat voita leivälleen, sillä lehmä lypsää huonosti. — Sitten olen
ajatellut, että ottaisitte myös pari lakanaa, jotka saisitte levittää
sairaan vuoteeseen. Kun kerran menette tekemään suursiivousta, on
välttämätöntä, että sairaan vuodekin tulee puhdistetuksi. Huonoja ja
kuluneita nämä lakanat ovat, mutta puhtaushan on pääasia.»
»Kaikkea äiti ennättääkin ajatella!» huudahti Pirkko. »Ei koko
maailmassa ole sellaista äitiä kuin meillä!»
»Tulkaa nyt syömään», kehotti äiti. »Sitten saatte pian lähteä. Olen
pyytänyt Leenaa kattamaan teille kolmelle jo näin aikaisin, ettei
teidän tarvitse aamiaista odotella.»
Kyllä juttu luisti ruokapöydässäkin. Leipä korissa hupeni ihmeteltävän
nopeasti ja piimälasi toisensa jälkeen tyhjeni ja taas täytettiin.
»Vieläkö Leenalla on puuroakin; emme me mitenkään jaksa syödä enää»,
sanoi Pirkko, kun Leena suuri puurovati kädessä ilmestyi ovelle.
»Syökää nyt vaan», sanoi äiti. »On ikävä, jos teille Suuntalassa tulee
kova nälkä, syötte silloin puolet viemisistänne.»
»En minä ainakaan siellä syö muuta kuin yhden korpun kahvin kanssa, se
on varma», sanoi Saara.
»Senvuoksi onkin parasta, että nyt syötte sitä runsaammin», huomautti
äiti.
Hetken päästä olivat tytöt taipaleella. He olivat niin iloisen ja
onnellisen näköisiä, että kaikki vastaantulijatkin tulivat hyvälle
tuulelle heidät nähdessään.
Iita oli lakaisemassa portaita. Hän nähtävästi odotteli tyttöjä ja oli
siksi pukenut ylleen puhtaan pumpulisen hameensa. Hän puhkesi iloisiin
huudahduksiin nähdessään tytöt:
»Tervetuloa! Voi, kuinka hauskaa! Ovatpa Saara ja Pirkko-neiti
kasvaneet sitte viime näkemän. En olisi tuntenut, jos olisin tiellä
tavannut. Jo minä ajattelinkin, että taitaa tulla tänään jotain
hyvää, kun elohiiri on koko aamun hypännyt oikeassa silmässäni. Ja
vasenta kättäni on niin syyhynyt. Taitaapa olla korissa jotain hyvää.
Sanotaanhan: vasen vastaanottaa, oikea ojentaa.»
Tytöt eivät tahtoneet saada suunvuoroa, niin innostunut oli eukko
juttelemaan.
He astuivat tupaan ja alkoivat purkaa koristaan tavaroita pöydälle ja
Iitan käsiin.
Olisittepa nähneet Iitan! Hänen ryppyinen otsansa näytti silenevän.
Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Jokaisesta lahjasta hän
erikseen kiitti. Ensi kerran elämässään tytöt tunsivat antamisen iloa.
»Ja nyt työhöni» sanoi Kaisa, kun kori oli tyhjennetty.
Ensimäiseksi työksi vietiin pihalle varjoisaan paikkaan penkki ja pari
tuolia ja niille tehtiin väliaikainen vuode Hannalle. Toiselle puolelle
pihaa kannettiin kaikki muut huonekalut ja sänkyvaatteet. Pirkko ja
Saara rupesivat niitä puhdistamaan. He hakivat pari tukevaa keppiä
ja hakkasivat niillä voimiensa takaa tyynyjä, patjoja ja peittoja.
Sitten he pesivät pöydän ja pyyhkivät tuolit ja astiahyllyn kostealla
rievulla. Tämän tehtyään he menivät katsomaan, kuinka pitkälle Kaisa
oli ehtinyt puuhissaan tuvassa.
Kaisa oli ensin seipään nenään sidotulla luudalla nuohkonut seinät ja
katon ja senjälkeen lakaissut lattian. Sitten oli tullut ikkunan vuoro,
joka oli sekä ulkoa- että sisältäpäin joutunut niin perinpohjaisen
käsittelyn alaiseksi, että nyt suorastaan kiilsi puhtauttaan. Kun
Pirkko ja Saara tulivat tupaan, oli Kaisa jo uunin kimpussa ja pesi
hellaa tulisella kiireellä.
»Joko sinä kohta käyt lattiaa luuttuamaan? Emmekö me saa auttaa sinua
siinä?»
»Älkää, hyvät neidit, ruvetko minun lattiaani luuttuamaan», hätäili
Iita. »Menkää tuonne nurmelle istumaan, kyllä minä sillä aikaa pesen
lattian.»
»Mitäs siivoojia me sitten olisimme, jos pelkäisimme lattian
luuttuamista», sanoi Kaisa. »Iita saa nähdä, että me osaamme.»
Sanko pantiin puolilleen lämmintä vettä, Saara haki kopalla rannasta
hiekkaa ja Iita etsi joistakin vanhoista varastoista lattiaharjan
ja suuren rievun. Sitten käytiin työhön. Saara riputteli hiekkaa
lattialle, Pirkko käytteli harjaa ja Kaisa vettä ja lattiariepua, eikä
kestänyt kauankaan, kun jo koko lattia oli puhdas. Yhteen kyytiin
pestiin eteisen lattia ja portaat.
Samassa Iita muisti, että hänellä oli vinnillä arkussa puhtaat
akkunaverhot ja pöytäliina, joita hän ei ollut käyttänyt pariin
vuoteen. Hän kapusi niitä hakemaan ja sillä välin tytöt kantoivat
huonekalut sisälle. Sitte Kaisa rupesi panemaan verhoja akkunoihin ja
Pirkko ja Saara läksivät hakemaan päivänkakkaroita, jotka päätettiin
panna porsliiniseen, korvattomaan maitokannuun.
Kun sitten Hanna, puoli tuntia tämän jälkeen, talutettiin sisälle
tupaan, ei hän ollut uskoa silmiään. Häntä odotti siellä pölyytetty,
puhtailla lakanoilla varustettu vuode. Lattia oli puhdas kuin
maitopytty. Pöydällä, jota peitti valkoinen liina, oli punakukkaisessa
kannussa joukko iloisia päivänkakkaroita. Valkoiset verhot riippuivat
molempien ikkunain edessä ja toisen ikkunan laudalla oli äidin
punakukkainen pelargooni puhtaampana kuin koskaan ennen. Kahvipannu
porisi iloisesti hellalla. Vanha kasarikin oli otettu käytäntöön.
Siinä kiehui jotain punaista, jota Kaisa paraillaan hämmenteli. Pirkko
asetteli kahvikuppeja pöydälle ja Saara pani pussista lautaselle
herkullisen näköisiä korppuja. Mutta iloisin yllätys odotti häntä
vuoteensa luona. Sen yläpuolella riippui seinällä kaunis pieni taulu,
joka esitti lasta ja suojelusenkeliä.
»Se on sinun, aivan sinun omasi», huusi Saara nähdessään Hannan iloisen
hämmästyksen.
Se oli tosiaankin Saaran lahja Hannalle. Vähää ennen kotoa lähtöä hän
oli hiipinyt äidin luo, ja vetäen esiliinansa alta taulun, kysynyt:
»Äiti, saanko viedä tämän Hannalle, minullahan on monta?» Ja saatuaan
myöntävän vastauksen oli hän sitonut taulun kaulaansa esiliinan alle,
niin etteivät Pirkko ja Kaisa olleet koko matkalla mitään huomanneet.
Hanna asettui vuoteelleen lepäämään. Hän oli niin iloisen ja onnellisen
näköinen, että Kaisalle tulivat kyyneleet silmiin. Niin vähästä osasi
iloita hän, jonka koko lyhyt elämä oli ollut taistelua puutetta,
köyhyyttä ja sairautta vastaan. Ja he, jotka olivat saaneet paljon
enemmän, olivat usein tyytymättömiä ja onnettomia pienimmänkin
vastoinkäymisen sattuessa. — Saara keskeytti hänen mietteensä:
»Tiedätkö, olen niin nälissäni, että voisin syödä yksin kaikki nuo
korput. Mutta saatpa nähdä, etten syö enempää kuin yhden, niinkuin puhe
oli.»
Kun kahvi oli juotu, sanoivat lapset hyvästi Hannalle ja lähtivät Iitan
saattamina kulkemaan kotiin päin. Tultuaan niemen nenään he katsoivat
taakseen ja näkivät Hannan seisovan portailla ja vilkuttavan heille
kädellään. Iita sanoi jäähyväiset kiittäen moneen kertaan kyyneleet
silmissä.
* * * * *
Oli kulunut viikko edellä kerrotusta. Oli lauantai-iltapäivä. Pirkko ja
Saara pölyyttivät mattoja pihalla.
»Kukahan tuolla tulee?» sanoi Pirkko nähdessään, että tietä pitkin joku
olento tuli Karria kohti. »Kylläpä hän kulkee hitaasti.»
Kulkija lähestyi tosiaankin hitaasti. Kun hän oli tullut lähemmäksi,
tunsivat lapset hänet Suuntalan Iitaksi.
»Mennään häntä vastaan», sanoi Saara, »hänen korinsa taitaa olla hyvin
painava».
Jätettiin matot nurmelle ja lähdettiin Iitaa vastaan. Mutta suuresti he
hämmästyivät, kun Iita ensi tervehdykseksi nyyhkyttäen virkkoi:
»Pois on päässyt Hanna taivaalliseen kotiin, ei ole minulla tytärtä
enää.»
Heistä tuntui, kuin olisi alussa ollut mahdotonta käsittää sitä
sanomaa. Kumpikin vaikeni, sydäntä kouristi niin kummallisesti. Ääneti
lähestyttiin Karria, hiljaa noustiin keittiön portaita ylös, hiljaa
käytiin äitiä kutsumassa.
Iitan kertomus oli lyhyt ja koruton:
»Siitä asti kun pikku neidit läksivät meiltä, hän eli kuin toisissa
maailmoissa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hän puhui kummallisia
asioita: — Kohta enkeli tulee minua hakemaan. Tiedän, minkälainen se
enkeli on. Se on melkein kuin enkeli tuossa kuvassa, mutta sillä on
vielä suuremmat siivet. Olen monta kertaa kuullut sen siipien suhinan.
Kohta enkeli tulee, ottaa minut syliinsä ja vie suoraan Jesuksen
syliin ja sanoo: »Tässä on pieni, väsynyt tyttö, jonka minä löysin
maailmasta.» Ja Jesus silittää minun hiuksiani ja urut soivat ja
enkelit laulavat. Ja kohta on minullakin kaksi valkoista, lumivalkoista
siipeä ja sairaus on loppunut ja minä olen niin onnellinen. Ja sitten
tulet sinä, äiti. Ja Saara ja ne toiset tytöt tulevat myös, kun he
ensiksi ovat väsyneet maailmassa. —
Sitten viimeistä edellisenä päivänä hän yhtäkkiä virkkoi iloisesti: —
Olen keksinyt jotain. Laitan Kaisalle, Pirkolle ja Saaralle muistoksi
sellaiset pienet paperiset korit, joita vallesmannin Lyyli neuvoi
tekemään. Ota, äiti, se sininen paperi pöytälaatikosta. — Otin paperin
ja leikkasin sen liuskoiksi, joista hän sitten laitteli sieviä
neliskulmaisia kappaleita. Yhdessä ne sitten liitimme yhteen koriksi.
Voimat olivat jo melkein lopussa, vähä väliä täytyi hänen heittäytyä
selälleen ja levätä, mutta kohta taas hän yritti uudelleen. Koko ajan
hän puheli iloisesti ja näytti kuin kirkastetulta. Iltaan mennessä
saatiin yksi kori valmiiksi. Aamulla piti vielä jatkettaman. Mutta
Jumala oli toisin määrännyt.
— Annetaan tuo yksi kori kaikille yhteisesti. Enkeli on jo niin
lähellä, — hän sanoi heti herättyään. Sitten hän taasen näytti
nukahtavan. Seisoin hänen vuoteensa vieressä ja katsoin, kuinka rinta
hiljalleen kohosi ja laski. Äkkiä hän aukaisi silmänsä. En koskaan ole
nähnyt ketään niin kirkastetun näköisenä. — Sano terveisiä heille,
heille — hän katsahti koriin, joka oli hyllyllä — sano, että he olivat
niin hyviä... ja että minä menin Jumalan luo...