Pirkko ja Saara olivat puutarhassa. Oli lauantaista ja auringonlaskun
aika. Ruokasalista kuului avoimen ikkunan läpi hiljaista laulua. Kaisa
siellä hyräili kattaessaan illallispöytää. Pirkko oli kyyristyneenä
aivan puutarhan perimmäiseen nurkkaan suuren viinimarjapensaan taakse.
Saara hääräili kukkapenkkien välillä pistäytyen hänkin aina silloin
tällöin Pirkon piilopaikan lähettyville. Joka kerta hän heitti aina
kimpun kukkia Pirkon helmaan. Pari hiljaista sanaa ja taas riensi Saara
penkkiensä ääreen.
Pirkon köynnös alkoi jo valmistua.
»Vähän tuhatkaunoja vielä», oli seuraava, hiljaisella äänellä lausuttu
pyyntö, kun Saara seuraavan kerran läheni kantamuksineen.
Pyyntö oli pian täytetty. Näppärät kädet kiinnittivät vielä viimeiset
kukat köynnökseen. Ja silmät riemua säteillen katselivat siskokset
kättensä työtä.
Kaisa-sisko kurkisti juuri ikkunasta. Tyttöset vilauttivat hänelle
köynnöstään, joka pian taas katosi näkyvistä. Kaksi loistavaa
silmäparia jäi vain katsomaan viinimarjapensaan yli.
Kaisasta tuntuivat nuo pienet siskot sillä hetkellä taas niin
sanomattoman rakkailta. Unohtui Saaran aamullinen tottelemattomuus,
uimaanmeno ennen ruokasalin permannon lakaisemista, unohtui Pirkon
äskeinen tuittupäinen vastaus: »Sinä olet aina niin olevinasi.» — Kaksi
pientä päätä nyökytteli sieltä niin iloisesti. Heille ei voinut olla
vihainen, ainakaan nyt.
Pari minuuttia senjälkeen astelivat Pirkko ja Saara kovin tärkeän
näköisinä sisälle. Äiti neuloi sänkykamarissa odotellessaan omiaan
illalliselle. Isä kuului jo kopistelevan eteisessä, hän palasi
pelloilta. Kaisa asetteli ruokia ruokasalin pöydälle. Paavo vain oli
poissa. Saara katsahti Pirkkoon ja Pirkko Saaraan. Kumpikin näytti
vähän levottomalta.
Käytiin pöytään. Isä katseli selvästi tyytymättömänä Paavon tyhjää
paikkaa. Saara yritti selittämään:
»Niin, isä, Paavo meni kauppapuotiin — vähän vain — —»
Mutta huomatessaan, ettei sellainen selitys näyttänyt oikein riittävän,
etenkään kun läheinen osuuskauppa oli ollut suljettuna jo puolitoista
tuntia, hän hämmentyi, punastui ja näytti kovin onnettomalta,
katsoessaan aivan kuin rukoillen Kaisaan.
»Minä tarvitsin vain vähän kardemummaa pikkuleipiin», alkoi Kaisa
puolestaan selitellä, »ja kun ei osuuskaupassa ollut, niin pyysin
Paavoa menemään aina Lahtisen kauppaan asti. Siellä pitäisi oleman.»
Selitys näytti tyydyttävän kaikkia.
Kun Paavo punakkana, pölyisenä ja hiukan pelokkaana astui ruokasaliin,
odotti häntä pari kummallista kysymystä ja joukko ihmeellisiä
silmäniskuja ja päänpudistuksia, niin että hän oli vähällä joutua aivan
pyörälle päästään.
Ensiksi kysyi äiti:
»Oliko kardemummaa Lehtisellä?»
Siihen Paavo Kaisan, Pirkon ja Saaran kiihkeiden päännyökkäysten
rohkaisemana vastasi myöntävästi.
Hetkisen kuluttua kysyi isä:
»Oliko kauppias itse puodissa?»
Mutta nyt alkoi Paavokin jo olla selvillä asiasta.
»Olihan se, terveisiä lähetti ja sanoi, että hän ehkä huomenna
pistäytyy kirkkokahville.»
Kaisa myhäili tyytyväisenä ja Pirkko nykäisi Paavoa kyynärpäällään.
Aterialta päästyä kiirehtivät Pirkko ja Saara kohta puutarhaan.
Paavo juoksi hakemaan Villeä, jonka kanssa hänkin kiiruhti puutarhan
nurkkaan. Lopuksi ilmestyi yhteen iloon Kaisakin, joka läheni
hiljaisin, hiipivin askelin, saaden äkkinäisellä ilmestymisellään
nurkassa olevat pelästymään. Olihan kysymyksessä suuri salaisuus.
»Kuinka te voittekaan niin rehellisellä naamalla narrata äitiä ja
isää?» kysyi Saara, kun Ville oli ensin kuullut koko tarinan.
»Mutta, hyvä lapsi, olisiko meidän pitänyt sanoa, että minä olin
metsässä hakkaamassa soreita koivuja huomista juhlapäivää varten ja
että Kaisa oli määrännyt minut samalla marssimaan aina Koivulaan asti
pyytämään Sandraa huomenna tänne vähän auttamaan. Mikä ilo olisi sitten
koko meidän puuhastamme, jos kaikki edeltäpäin olisi tuttua.»
»Niin minäkin arvelen, ettei narraaminen tällaisessa tapauksessa ole
syntiä», tuumi Kaisakin. »Mehän kerromme huomenna kaikki perinpohjin
äidille ja isälle ja pyydämme heiltä pienen petkutuksemme anteeksi.»
»Miten kävi metsässä, saitko koivuja?» kysyi Pirkko Paavolta.
»Kaasin minä viisi kaunista valkorunkoa, kannoin ne kaikki lähelle
Kujalan tienmutkaa, ja sieltä aiomme nyt Villen kanssa lähteä niitä
noutamaan.»
»Älkää tuoko varsin lähelle pihaa, ettei äiti näe», varotti Kaisa.
»Ei, me viemme ne ensin meidän liiteriin ja sieltä sitten illalla
kiikutamme ne tänne», vastasi Ville.
»Voi, kuinka hauskaa!» riemuitsivat Saara ja Pirkko. — »Kunhan ei
meidän seppeleemme vain pahasti lakastuisi huomiseen.»
Mutta Kaisa lohdutteli:
»Annamme sen olla koko yön täällä ulkona nurmella. Kostutamme sitä
hiukan nyt illalla, kyllä kaste lopusta huolen pitää. Saatte olla
varmat, että se on aamulla melkein yhtä kaunis kuin nyt illalla.»
»Sitten, jos teillä on halua», jatkoi Kaisa, »saatte tulla minua
auttamaan keittiöön tänä iltana sen jälkeen kun äiti on mennyt levolle.
Saara saa vispilöidä kakkutaikinaa, Pirkko leipoa piparkakkuja, Paavo
survoa kanelia ja Ville pitää huolta siitä, että uuni paistaa. Lupaan
teille jotakin hyvää palkkioksi.»
»Selvä on», virkkoi Ville, ja tarttui Paavoa käteen.
Yhdessä läksivät ystävykset koivuja hakemaan.
Sinä iltana oli Karrin keittiössä vilkas hyöriminen. Kesäisen illan
hämärä oli tunkeutunut sisällekin, mutta keittiön hellassa paloi
iloinen valkea, ja sen valossa oli hauska työskennellä.
Pirkko oli kaatanut koko taikinansa pöydälle ja sen ääressä hän sitten
leipoi pyöreitä ja pitkulaisia piparkakkuja. Saara oli puuhannut
kakunvispauksessa niin uutterasti, että pienet kädet alkoivat jo
väsyä. Silloin otti Kaisa hänen työnsä ja Saara sai opetella pellin
voitelemista. Paavo oli suurella kolinalla survonut hienoksi kanelia
ja neilikoita. Senjälkeen hän pyysi »miesten töitä» ja sai heti lähteä
kaivolle vettä hakemaan. Ville oli juossut keittiön ja halkovajan väliä
ja tuonut sisälle niin suuret kantamukset puita, tuohia ja lastuja,
että Saara arveli niiden riittävän seuraavaksikin päiväksi. Mieliala
oli hilpeä ja työt sujuivat mainiosti.
Mutta sitten tapahtui jotakin, joka hetkiseksi rikkoi tämän suloisen
rauhan.
Paavo oli jo useamman kerran lähestynyt Pirkkoa, tai paremmin Pirkon
taikinaa. Pirkko ei ollut sitä alussa huomannut, mutta vähitellen hän
alkoi kiinnittää huomiota Paavon ihmeelliseen vaiteliaisuuteen ja
tarkemmin katsoessaan hän näki Paavon suun hiljalleen liikkuvan.
Kului minutti tai pari. Jo läheni taas pöytää Paavo ja ojensi
varovaisesti kätensä taikinaa kohti. Mutta silloin kuului läimäys ja
vihastunut huuto:
»Siitä sait, senkin taikinavaras!»
Jos luulette, että Paavo tyytyväisenä otti vastaan korvapuustin, jonka
hän oli hyvin ansainnut, niin ette tunne hänen kiivasta luontoaan. Hän
sähätti kuin vihainen kissa ja yritti tarttua Pirkkoa palmikkoon. Mutta
Pirkko oli nopeampi. Yks' kaks' hän oli toisessa päässä keittiötä.
Paavo perässä. — Kaisan varotukset kaikuivat kuuroille korville.
Kolme kertaa olivat Pirkko ja Paavo kiertäneet keittiön, kun Pirkko
yht'äkkiä törmäsi vasten tuolia, jolla seisoi ämpäri täynnä Paavon
äsken tuomaa kylmää vettä. Kuului kova kolahdus ja heti senjälkeen
kauhistuneita huutoja. Tuoli ämpärineen oli kaatunut ja kylmä vesi
valeli riitatoverien paljaita jalkoja.
Noloina seisoivat Paavo ja Pirkko. Näytti aivan siltä, kuin olisi kylmä
vesi selvittänyt heidän ajatuksiaan, niin että he nyt huomasivat,
kuinka typerästi he olivat käyttäytyneet.
Kaiken hämmästyksen lisäksi kuului ruokasalin ja vierashuoneen välinen
ovi käyvän. Nopeat askeleet lähenivät, ovi aukeni ja kynnyksellä seisoi
isä hämmästyneen ja melkein vihaisen näköisenä.
»Lapset, mitä merkitsee tämä meteli keskellä yötä?»
Saara selveni ensimäisenä hämmästyksestä. Juosten isänsä luo hän
kurkotti kätensä tämän kaulaan ja sanoi:
»Rakas isä, älä ole meille vihainen, äläkä suinkaan kerro äidille!
Katsos, huomenna on äidin syntymäpäivä ja me sitä valmistamme.»
Isä näytti yhä enemmän hämmästyvän. Hän ei nähtävästi voinut käsittää,
kuinka vesiämpärin kaatamisella ja hirveällä kolinalla voitiin
valmistaa syntymäpäiviä.
Silloin puuttui Kaisa puheeseen. Hän kertoi, kuinka he todellakin
olivat syntymäpäivävalmistuksia tekemässä, mutta kuinka kesken
rauhallista yhteistoimintaa Pirkko ja Paavo olivat joutuneet tappeluun
toistensa kanssa, joka tappelu oli johtanut tähän surulliseen
tilanteeseen.
Pirkko oli koko ajan seisonut kuin tulisilla hiilillä valmiina
purskahtamaan itkuun. Mutta katsahdettuaan nyt isään, jonka kasvoilla
syvä hämmästys ja pahastuminen näytti olevan vaihtumaisillaan selvään
hymyilyyn, unohtui itku, ja tyttönen punastui painaessaan päänsä alas.
Paavo hypisteli nolona takkinsa lievettä tietämättä oikein mihin olisi
katsonut.
»Minusta näyttää melkein», alkoi isä, »kuin olisivat Paavo ja Pirkko
itsekin selvillä siitä, miten typerästi he ovat menetelleet saadessaan
aikaan tällaisen metelin hiljaisena sydänyönä. En olisi tosiaankaan
uskonut, että iso Paavo-poika on vielä niin ahne makeisille, ett'ei
raaka piparkakkutaikinakaan saa olla rauhassa hänen hyppysiltään.
Ja jos sinun mielesi todellakin niin kovin teki maistiaisia, niin
olisithan voinut pyytää Pirkolta tai Kaisalta. Luulen, että he olisivat
antaneet. Eikö niin?»
»Varmasti!» vakuutteli Kaisa.
»Melkein yhtä uskomattomalta tuntuu Pirkon menettely», jatkoi isä.
»Korvapuustin asemasta sinun olisi pitänyt vain yksinkertaisesti
varottaa Paavoa uudistamasta yritystään. — Mutta nyt ei enempää tästä
asiasta. Paavo ja Pirkko pyytävät kumpikin anteeksi toisiltaan. Kaisa
näyttää olevan aikeissa pyyhkiä permantoa. Minä sanon teille hyvää yötä
ja menen kertomaan äidille — —»
»Voi, rakas isä, älä kerro», pyysivät lapset yhteen ääneen.
Mutta isä jatkoi päättäväisenä:
»— — menen kertomaan äidille, että suuri hiiri oli juossut sisälle
lastenkamariin avoimesta ovesta herättäen lapset ja saaden aikaan
ennenkuulumattoman ajojahdin, joka päättyi vesiämpärin kaatamiseen
keittiössä.»
Viimeiset sanat hukkuivat valtaviin naurunpuuskiin. Isä painui hiljaa
oven kiinni huomauttaen mennessään:
»Mutta nyt on hiiri tapettu ja pienintäkään melua ei saa kuulua
sänkykamariin.»
Rauha oli taas palannut ja työt sujuivat mainiosti.
Kun kaikki paistokset olivat paistetut, otti Kaisa kaapista viisi
kuppiparia, jotka hän asetti keittiön pöydälle. Suuri hunajapurkki
asetettiin keskelle, ja yleisen ilon vallitessa juotiin teetä ja
maisteltiin lämpimäisiä.
* * * * *
Kesäyön hiljainen hämärä vallitsi ulkona. Hiljainen tuuli värisytti
haavan lehtiä, mutta muuten oli hiljaista, aivan hiljaista. Ei kuulunut
edes laineiden lipatusta rannasta. Järvikin näytti nukkuvan. Koko Karri
nukkui. Puut ja pensaat puutarhassa nukkuivat, linnut nukkuivat. Ei
pienintäkään liikettä missään.
Kalpea kuu kohosi hiljalleen metsänreunasta. Se hymyili nukkuvalle
Karrille.
Mutta mikä liikkuu tuolla! Kaksi olentoa lähenee Karria hiljaisin
askelin. Lienevätkö peikkoja vai kummituksia? Vai ovatko aaveita, jotka
ennustavat jotakin?
Eivät ole kummituksia, eivät aaveita. Ovat vain kaksi poikaa, jotka
kantavat koivuja.
* * * * *
Aurinko ei ollut vielä ennättänyt korkealle, kun jo Kaisa hiljaisin
askelin kulki vuoteelta vuoteelle herätellen nukkuvia. Pirkko ja
Saara olivat jo ensimäisestä nykäisystä hereillä, alussa tosin hyvin
kummastuneen ja unisen näköisinä, mutta Paavon uni oli raskaampaa.
Ensimäisten herättelyjen tuloksena oli epäselvää mutinaa ja kääntyminen
toiselle kyljelle. Mutta vihdoin tunkeutuivat unimaailmaan sanat:
»Nouse pian laulamaan äidille», ja ne sanat karistivat unen.
Keittiössä kiehui kahvi; sen tuoksu tunkeutui nenään. Leena oli
ruokasalissa kattamassa kahvipöytää. Kaisa meni myös sinne jättäen
lapset pukeutumaan.
Kun jokainen oli saanut ylleen, kokoonnuttiin yhteiseen neuvotteluun.
Paavon tehtäväksi tuli lähteä herättelemään Villeä ja tämän pientä
siskoa, Kerttua, joka oli pyytänyt ja saanut luvan olla mukana
laulamassa. Pirkko ja Saara läksivät puutarhaan katsomaan seppelettään
ja hakemaan kukkia. Kaisa alotti syntymäpäiväpöydän koristamisen.
Keskelle pöytää oli varattu paikka suurelle kukkivalle ruusulle,
mutta sitä ei voitu asettaa paikoilleen ennenkuin pöytä oli kannettu
sänkykamarin oven eteen. Ruusun ympärillä oli lasten pienten lahjain
paikka. Siinä oli tarjotinliina Kaisalta, leipälauta Paavolta,
patalappu Pirkolta ja piirustus Saaralta. Aivan etualalle muodosti
Kaisa vasta auenneista orjanruusun kukista luvun 39, äidin vuosien
määrän. Saaran ja Pirkon seppele asetettiin kiertämään pöytää, kimppu
kukkia pantiin joka nurkalle — ja kokonaisvaikutus oli erittäin
miellyttävä.
Juuri kun lapset olivat aikeissa lähteä kantamaan pöytää, ilmestyi
huoneeseen isä, kädessään salaperäisen näköinen paketti, jonka hän
pyysi saada panna toisten lahjain joukkoon. Samalla hän kysyi,
otetaanko hänet myös laulukuoroon.
Molempiin pyyntöihin suostuttiin mielihyvällä, ja kun Leena samassa
ilmoitti nostaneensa jo kahvipannun pois tulelta, päätettiin
vitkastelematta marssia sänkykamarin oven taakse.
Paavo ja Ville kantoivat pöytää, Kaisa kulki jäljessä kantaen ruusua ja
varottaen poikia liiaksi kolistelemasta. Isä talutti Kerttua ja heidän
jäljessään hiipivät Pirkko ja Saara hiljaa supatellen keskenään. Seuran
täydensi Leena, joka punakkana, suuri valkea esiliina edessä ja Kaisan
asettama punainen ruusu rinnassa seisoi toisten takana.
Laulu ei ollut uusi eikä kovin komeakaan. Sitä oli Karrissa laulettu
varmaan satoja kertoja. Mutta pääasia oli, että jokainen osasi sen.
Ja kukapa tietää, vaikka joskus, vuosien kuluttua, kun lapsuus ja
lapsuuskodin valoisat muistot jo alkavat mielestä haihtua, tuo laulu
yhäti mielessä säilyy, ja ken tietää, vaikka joskus kyynel silmään
kiertyy, kun keskellä elämän suuria kokemuksia ja ristiriitoja mieleen
muistuvat nuo sanat:
»Nouse aurinkoinen,
nouse hiljaa vaan,
heitä säde toinen
äidin ikkunaan.
Terveiset vie hälle
meiltä kaikilta,
kerro ystävälle
rakkaudesta.»
Heleinä kaikuivat lasten äänet. Punottivat posket, loistivat silmät.
Mitä ajatteli äiti herätessään noihin kirkkaihin säveliin? Kuinka
rajattoman onnelliseksi hän tunsikaan itsensä. Kummallinen, ihana
hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän laulun loputtua raotti ovea
kiittääkseen laulajia. Näytti melkein siltä, kuin hänen silmänsä
olisivat olleet kyynelistä kosteat — onnen kyynelistä.
»Äiti kulta, pane pian päällesi. Kahvipöytä on jo katettu», ilmoitti
Kaisa.
Ei kestänyt kauan, kun jo koko joukko oli keräytynyt ruokasalin pöydän
ympärille.
Leena piti huolta siitä, ett'ei mitään puuttunut.
Kakku ja piparkakut osoittautuivat erinomaisiksi. Juhlallinen mieliala
vallitsi.