Pakomme ja sen päättyminen.
"Miten tuli tämä rouva tänne, Maya, ja mitä asiaa hänellä on?" kysyi
englantilainen.
"En tiedä, miten hän tuli", sai hänen vaimonsa hengästyksissään
sanotuksi. "Kamarineitsyeni olivat menneet, ja minä valmistauduin
käymään levolle, kun peiliin katsellessani näin hänen seisovan
takanani, paljastettu puukko kädessään tähystelevän ympäri huonetta.
Samassa osui hänen katseensa kehtoon, ja hän astui askeleen sitä kohti.
Silloin käännyin minä ympäri ja tartuin häneen, pidellen häntä miten
taisin; mutta hän oli liian vahva minuun verraten ja laahasi minua
mukanaan, ja olisi sillä hetkellä surmannut poikamme, ellei Ignatio
olisi ehtinyt apuun."
"Onko tämä totta", kysyi englantilainen Nahualta.
"On se totta, valkoinen mies", hän vastasi.
"Miksi tahdotte tappaa niin viattoman?" kysyi englantilainen taas.
"Eikö ole luonnollista, että minä haluaisin hävittää lapsen, joka sysää
syrjään minun lapseni, ja särkeä sen naisen sydämen, joka on särkenyt
minun sydämeni?" vastasi Nahua jurosti. "Muun muassa olen minä kuullut,
valkoinen mies, huomenna tapahtuvista juhlamenoista, jolloin mieheni
erotetaan ja lapseni häväistään, jotta raivattaisiin tilaa Teille ja
Teidän lapsellenne -- Teille, valkoiselle kulkurille ja pojallenne,
Taivassyntyiselle, ennustetulle."
"Mitä nuo meihin kuuluvat, Te petomainen nainen?" hän kysyi. "Jos Tikal
sysätään pois paikaltaan, on se hänen rikostensa ansio."
"Ja jos Te ja teikäläiset joutuvat sille paikalle, valkoinen mies,
on se epäilemättä hyveittenne ansio; ja kuitenkin, oi Te syntinen
roisto, minä ilmoitan Teille tietäväni kaikki. Minä tiedän, miten
sepititte kirjoituksen ja panitte väärän oikean sijalle Sydämen
pyhään tunnusmerkkiin. Tiedän myös, että isäni auttoi teitä tuossa
työssä, sillä vaikkakin hän on jo vainaa, kirjoitti hän koko jutun
ennen kuolemaansa ja antoi kirjoituksensa minulle, sekä samalla
vanhan ennustuksen, jonka te uskalsitte varastaa Kaikkein Pyhimmästä.
Niin, minulla on todistuskappaleet, ja jos tarvis vaatii, voin ne
näyttää. En tullut tänne murhaamaan, en ainakaan lasta; mutta nähtyäni
tuon kehdossa nukkuvan, valtasi minut halu kostaa vääryyteni sille
ja äidille. Olen epäonnistunut tässä, mutta paljastaessani teidät
Neuvostolle minä en epäonnistu; silloin huomataan, mitä te oikeastaan
olette, ja saatte ansaitsemanne kuoleman."
"Minusta tuntuu, mieheni", sanoi Maya kylmästi, "että meidän on, jos
tahdomme oman henkemme pelastaa, surmattava tuo nainen. Hän on sen
kyllä ansainnut, eikä kukaan moiti meitä, saatuaan kuulla millä asialla
hän kävi täällä."
Kuultuaan tämän, Nahua yritti riuhtautua irti englantilaisen otteesta
ja avasi suunsa kuin huutaakseen.
"Hiljaa", sanoi englantilainen, "jos henkenne on kallis Teille.
Ignatio, sulkekaa ovet ja antakaa minulle tuo vaippa."
Ja niin me sidoimme Nahuan kädet selän taakse ja vedimme vaipan hänen
suulleen, jottei hän voinut päästää ääntäkään. Otimme vielä nahkavyön
ja sidoimme sillä hänen jalkansa, niin ettei hän päässyt liikkumaan,
vaan jäi maata lattialle, tuijottaen meihin vihaisin katsein.
"Nyt käymme neuvottelemaan", sanoin minä.
"Niin", vastasi englantilainen, "käykäämme vain, sillä se onkin
välttämätöntä. Toinen tai toinen meidän on tehtävä: surmattava tuo
nainen tai paettava kaupungista, sillä jos hän pääsee elävänä täältä,
olemme tuomitut kuolemaan alttarin ääressä -- niin! ja lapsikin!"
"Paettava!" sanoi Maya. "Miten voimme paeta, kun vielä olen näin heikko
ja lapsikin on niin nuori ja pieni? Jos onnistuisimmekin pakenemaan
kaupungista ja yli järvenkin, hukkuisimme varmasti vuorten lumihankiin
tai vuorten takaisiin erämaihin. Sitä paitsi otettaisiin meidät kiinni."
"Sitten on Nahuan kuoltava", sanoi englantilainen.
"Emmeköhän voisi vannottaa häntä vaikenemaan, jos päästäisimme hänet
vapaaksi?" minä kysyin, "sillä minä kammon tuollaista kamalaa tekoa,
niin oikeutettu ja välttämätön kuin se olisikin."
"Vannottaa häntä vaikenemaan!" sanoi Maya halveksivasti; "yhtä hyvin
voisitte vannottaa käärmeen olemaan käyttämättä hampaitaan, jos
joku sattuisi astumaan sen päälle. Ettekö ymmärrä, että tämä nainen
vihaa minua niin katkerasti, minua, joka olen, niinkuin hän väittää,
ryöstänyt hänen miehensä rakkauden, että hän menisi iloiten vaikka
itsekin kuolemaan, jos hän siten voisi toimittaa kuoleman minullekin ja
minun rakkailleni? Päästyään juuri lapsivuoteeltaan hän tuli luokseni
surman suunnitteluin, tietäen olevani yksin. Sitten näki hän lapsen,
ja niin suuri oli hänen kostohalunsa, ettei hän malttanut edes odottaa
kunnes laki olisi lapsen surmannut. Ei, ratkaisu on selvä: ellemme voi
paeta, täytyy joko hänen tai meidän kuolla. Eikö totta, Ignatio?"
"Siltä tuntuu", minä vastasin synkästi, "mutta teko on kuitenkin
hirveä."
"Se on hirveä, mutta välttämätön", sanoi englantilainen, "ja minun
on se tehtävä vaimoni ja lapseni takia. Voi! Miksi synnyinkään
koskaan tekemään moista tekoa! Eikö löydy muuta keinoa? Ei; mutta
murhaajiksihan me näin tulemme. Antakaa veitsi. Ei, pelkät käteni
riittävät, ja se keinohan tuntuu luonnollisemmaltakin, sillä voin sanoa
hänen itsensä olleen juuri murha-aikeissa ja sen nähtyäni käyneeni
häneen käsiksi ja voimallani tappaneeni hänet äkkipikaa, raivoissani,
tarkoittamatta sitä."
Sitten meni hän Nahuan luo ja polvistui hänen viereensä, mutta me kaksi
vetäydyimme kirvelevin sydämin pois ja peitimme käsin kasvomme.
Hetken perästä palasi hän takaisin.
"Onko se tehty?" kysyi Maya käheästi.
"Ei; enkä minä ainakaan voi sitä tehdä", hän vastasi vihaisesti.
"Mieluummin voin tukehuttaa itseni kuin tuon avuttoman naisen, niin
julma murhaaja kuin hän onkin. Jos hänet surmataan, on jonkun toisen se
tehtävä."
"Sitten tuo teko saa jäädä tekemättä", sanoi Maya. "Näin ollen on
meidän suunniteltava pakoa, sillä yön hetket kuluvat ja pako on ainoa
toivomme."
"Mitä sitten on tehtävä tuolle naiselle?", minä kysyin. "Emme voi viedä
häntä mukanamme."
"Emme; mutta voimme jättää hänet kiedoksiin tänne, kunnes joku sattuu
hänet löytämään", vastasi englantilainen.
"Kuulkaahan, Nahua! Säästämme henkenne ja menemme omaan kuolemaamme.
Tämä olkoon armeliaisuuden oppia kovalle sydämellenne. Hyvästi."
Kaksi tuntia oli kulunut, ja kolme alhaisen kansan käyttämiin
vaippoihin käärittyä haamua, yksi niistä lasta sylissään kantava
nainen, laskeutui äänettä alas kaupungin muurilta puisia tikapuita
myöten laiturille, missä veneet olivat ankkuroituina vedenpaisumuksen
aikana. Vesi oli tähän vuodenaikaan juuri nousemassa, ja matalassa
vedessä laiturin vieressä kellui huvivene, jolla englantilaisen ja
minun oli tapana käydä kalastamassa, kun joskus pääsimme erkanemaan
muutamiksi tunneiksi kaupungin väsyttävästä elämästä.
Tähän veneeseen me astuimme ja suuntasimme, nostettuamme purjeen,
kulkumme tähtien mukaan, kohti samaa kylää, mistä vuosi takaperin
olimme lähteneet Sydämen Kaupunkiin. Kun tuuli oli suotuisa, kävi
matkamme nopeasti, ja aamun ensi valon sarastaissa näimme kylän olevan
noin peninkulman päässä. Sinne emme kumminkaan uskaltaneet nousta,
sillä meidät olisi tunnettu; siksi ohjasimme veneemme muutamien
kääpiömäisten vesipalmujen suojaan, noin puolen englannin peninkulman
päähän kylästä ja läksimme, kätkettyämme veneen miten taisimme,
viivyttelemättä vuoristoa kohti.
Kiertäen kylän takaa, jottei juuri heräävä väki huomaisi meitä, aloimme
kamalan matkamme. Jonkun aikaa jaksoi Maya hyvin, mutta kun päivän
helle lisääntyi, alkoi hän näyttää väsymyksen oireita, mikä ei ollut
ihmekään, sillä hän kantoi sylissään kolmen viikon vanhaa lastaan.
Keskipäivällä pysähdyimme, jotta hän saisi levätä, piiloutuen puron
rannalla kasvavan puun suojaan ja syöden mukaan ottamiamme eväitä.
Iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja laahustimme lopun päivää eteenpäin,
miten parhaiten taisimme, englantilaisen ja minun kantaessa vuorotellen
pikku poikaa, kaiken muun taakkamme lisäksi.
Vihdoin joutui ilta ja me laitoimme yöleirimme, jos leiriksi voi
kutsua sitä, että nukkuu setripuun alla ilman tulta, mukana vain
vähän ruokaa ja peitteinä vain vaipat. Aamuyöstä ilma yhä kylmeni,
sillä olimme jo koko lailla yläpuolella järven pintaa, ja pienokainen
alkoi itkeä surkeasti -- tuo itku vallan viilsi sydäntämme. Nousimme
kumminkin auringon noustessa, ja jatkoimme matkaamme, sillä näimme
sen olevan ainoan keinon. Koko päivän vaelsimme, yhä uupuvin askelin,
kunnes auringon laskiessa pääsimme lumirajalle ja näimme edessämme
metsästäjäin majatuvan, missä olimme yöpyneet, saapuessamme Sydämen
Maahan.
"Menkäämme sisään", sanoi Maya, "hakemaan ruokaa sekä suojaa yöksi."
Aikomuksemme oli ollut välttää tätä tupaa ja mennä vuorensolaan, missä
ajattelimme viipyvämme aamunkoittoon asti ja sitten jatkaa matkaa yli
vuoren rinteen erämaahan.
"Jos menemme sinne, Maya, siepataan meidät kiinni", sanoi
englantilainen; "ainoa turvamme on kulkea solan läpi ennenkuin meidät
tavoitetaan, sillä maan lait kieltävät kenenkään seuraamasta meitä
erämaahan."
"Ellemme mene sisään, kuolee lapseni kylmyyteen", Maya vastasi. "Olitte
liian helläsydäminen, kun ette surmannut tuota murhanyrityksissä
kulkevaa naista, mikä olisi ollut ainoa pelastuksemme; onko Teillä nyt,
mieheni, sydäntä tappaa oma lapsemme?"
Englantilaisen silmiin herahtivat kyyneleet ja hän sanoi:
"Tapahtukoon Teidän tahtonne."
Siitä huolimatta oivalsimme -- kaikki kolme -- että jos tahdoimme
pelastua, meidän täytyi antaa lapsen kuolla, mutta niin välttämätöntä
kuin matkamme jatkaminen olikin, emme voineet sitä tehdä.
Näin ollen me poikkesimme tupaan, ja tulen ääressä istui taaskin sama
mies, vaimoineen, jotka olimme siellä tavanneet vuosi sitten.
"Keitä te olette?" hän huusi hypähtäen ylös. "Anteeksi, rouva, mutta en
ole tuntea Teitä tuossa viitassa."
"On parasta, ettette tunnekaan meitä", sanoi Maya.
"Olemme eksyksissä vaeltavia metsästäjiä. Antakaahan ruokaa meille,
niinkuin velvollisuutenne vaatii."
Mies ja vaimo, jotka olivat ystävällistä väkeä, tottelivat meitä ja
panivat pöytään parasta mitä heillä oli. Söimme ja laskeuduimme sitten
levolle, sillä olimme lopen väsyneitä, pyytäen miestä pitämään varalla
ja ilmoittamiaan meille, jos näkisi jonkun vieraan lähestyvän taloa.
Ennen päivänkoittoa hän herätti meidät, ja me nousimme ylös. Vähän
myöhemmin tuli hän huoneeseeni ilmoittamaan, että suuri miesjoukko
näkyi lähestyvän tupaa. Tiesin lopun tulleen ja kutsuin kokoon toiset.
"Meillä on nyt kolme vaihtoehtoa", minä sanoin -- "paeta vuorensolaan,
puolustautua tässä tuvassa, tai antautua."
"Ei ole aikaa paeta", vastasi englantilainen, "ehdotukseni on että
taistelemme."
"Luuletteko, että kaksi jousilla aseistettua miestä" -- sillä
tuliaseemme oli otettu pois pyramiidin huipulla, emmekä saaneet niitä
enään käsiimme -- "riittäisi viidellekymmenelle. No, ystävä, voimme
yrittää, jos Teitä haluttaa, ja ehkä niin on yhtä hyvä kuolla kuin
jollain muullakin tavalla."
"Se on mieletöntä", virkkoi Maya; "on vain yksi keino: antautua
kohtalon käsiin, jos se voisi mitenkään auttaa. Olisin toivonut
valinneemme sen keinon, ennenkuin läksimmekään tälle vaivalloiselle
matkalle."
Nousevan auringon valossa näimme suuren miesjoukon piirittäneen tuvan.
Joukossa oli ylimyksiäkin, ja minä tunsin Dimasin ja Tikalin.
"Olkaamme uljaita", sanoi Maya. Niin me avasimme oven ja astuimme ulos
Tikalin, Dimasin ja muiden ylimysten eteen.
"Ketä etsitte, kun saavutte oikein asejoukoin?" kysyi Maya.
"Ketä muuta kuin Teitä itseänne minä etsisin, serkku?" vastasi Tikal
-- ja villi tuli leimahti hänen silmissään. "Vaimoni Nahua olisi kyllä
puolestaan antanut Teidän mennä viimeisen kerran, mutta hänen tahtonsa
ei ole minun tahtoni eikä hänen halunsa minun haluni, ja mepä olemme
yllättäneetkin teidät oikeaan aikaan."
Maya käänsi halveksivin ilmein katseensa hänestä ja kääntyi Dimasin
puoleen sanoen:
"Sanokaa, mitä olemme tehneet, koska seuraatte meitä kuin mitäkin
pahantekijöitä?"
"Armollinen rouva", vastasi vakavasti vanha pappi, "näyttää siltä, kuin
hyvinkin ansaitsisitte tuon nimen, Te ja toverinne. Kuulkaahan: kaksi
päivää sitten olitte te kateissa, ja armollinen rouva Nahua niinikään.
Etsittiin ja etsittiin ja avattiin vihdoin yksityisen asuntonne ovet,
ja sieltä löydettiin Nahua köytettynä. Häneltä saimme kuulla paenneenne
ja läksimme teitä ajamaan takaa."
"Ilmoittiko hän teille sitten, miksi me pakenimme?" kysyi Maya.
"Kertoiko hän teille sitä, että hän hiipi yöllä varkaan tavoin
huoneeseeni ja oli juuri murhaamaisillaan lapseni?"
"Ei, armollinen rouva, ei hän kertonut meille lainkaan sitä. Hänen
käytöksensä oli tosiaankin kummallinen; sillä toinnuttuaan hieman hän
peruutti sanansa ja väitti, ettei hän tiedä mitään teistä ja teidän
aikeistanne, ja että olisi, vaikka olisittekin paenneet, parempi antaa
teidän mennä, ennenkuin ehtisi tapahtumaan ikävämpiä asioita. Ymmärtäen
helposti hänen syynsä me kumminkin lähdimme ajamaan teitä takaa ja
löysimmekin teidät, ja nyt me viemme teidät Neuvoston eteen vastaamaan
suurista synneistänne, koska olette rikkoneet juhlallisen valanne
ja yrittäneet lähteä maasta ilman Neuvoston lupaa sekä lisänneet
rikoksenne suuruutta ottamalla mukaan tämän lapsenne, Taivassyntyisen
pelastajan, johon heimomme kohdistaa kaikki toiveensa."
"Jos olemmekin rikkoneet valamme", sanoi Maya, "rikoimme ne
pelastaaksemme henkemme. Pitikö meidän jäädä kaupunkiin, kunnes
roistojen puukko olisi ehtinyt tehdä tehtävänsä? Hääiltanani juuri
hyökkäsi murhamies mieheni kimppuun, ja ehkä tuossa on eräs" ja hän
osoitti Tikalia -- "joka voisi ilmoittaa meille, kuka tuo murhaaja oli
ja mistä hän tuli. Kolme päivää sitten uhkasi toinen murhamies lapsemme
henkeä, ja se oli taas Lordi Tikalin vaimo. Onko silloin synti että
yritimme viedä maasta pois sen, jonka henki ei ollut turvassa siellä?"
"Kaikki nämä seikat voitte esittää Neuvostolle, rouva", vastasi Dimas,
"ja jos väitteenne Nahuasta on totta, saa hän epäilemättä rangaistuksen
rikoksestaan. Mutta hänen rikoksensa ei sittenkään ole niin suuri kuin
Teidän, sillä huomatessanne henkenne olevan vaarassa olisi Teidän
pitänyt kääntyä niiden puoleen, jotka voivat antaa apua Teille, sen
sijaan että läksitte pakoon varkaiden lailla. Nouskaahan kantotuoliin,
joka on otettu Teitä varten, niin lähdemme matkaan."
"Niinkuin tahdotte", Maya sanoi; "mutta yhtä pyydän Teiltä: viekää pois
näkyvistäni tuo mies, serkkuni Tikal, sillä minä vihaan nähdä häntä,
koskei hän tyydy vain suunnittelemaan mieheni ja lapseni murhaa, vaan
häpäisee minua yhtämittaa, rakkauttaan tyrkyttämällä."
"Tapahtukoon tahtonne, armollinen rouva. Miehenne ja ystävänne voivat
käydä vieressänne, ja kantotuolianne ympäröivät asemiehet pitävät
varalla, ettei Teille tapahdu mitään pahaa."
Sitten me läksimme. Paluumatkastamme ei ole muuta sanottavaa, kuin
että se oli vieläkin raskaampi kuin tulomatkamme. Sillä vaikka
olimmekin uupuneita, nälkäisiä, pelon ahdistamia, paistoi silloin
kumminkin vapaus meille johtotähtenä, jota vastoin nyt, vaikka kuljimme
mukavasti, tunsimme häpeän, pilkan ja kuoleman odottavan meitä.
Minua puolestani ei tämä ajatus suuria surettanut, sillä olin jo
heittänyt kaiken toivon enkä välittänyt elää toivotonta elämää. Teitä,
ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, ihmetyttää tämä, mutta
jos tuona päivänä olisitte ollut minun asemassani, ette ollenkaan
kummastelisi. Vielä nytkin olen joskus unessa joutuvinani Sydämen
Kaupunkiin, ja herään kammottavasta unestani kuin painajaisen kynsistä.
Totta kyllä, minulla oli siellä valtaa ja ylellisyyttä, mutta ah!
mieluummin olisin hankkinut elatukseni paimentamalla karjaa erämaassa
kuin kuluttanut elämääni tuossa kultaisessa häkissä.
Mitä merkitsivät minulle heidän juhlansa ja tyhjät ilonsa ja heidän
vallan- ja arvontavoittelunsa -- minulle, joka koko elämäni olin
seurannut korkeiden toiveitteni tähteä, tuota tähteä, joka nyt oli
sammumaisillaan? Mayalla ja englantilaisella oli lohtuna lapsensa;
mutta minulla ei ollut muuta kuin heidän ystävyytensä liikenevät
tähteet, monen epäonneni muisto, omantunnon ainainen kirvely, koston
pelko ja kaiken lopuksi viimeisen rauhan toivo. Murtunut ja epätoivon
murjoma kun olin, valmistauduin tyynesti kohta koittavaa kuolemaa
varten, mutta miten olisi noiden laita, jotka vielä uhkuivat rakkautta
ja nuoruutta?
Myöhään illalla pääsimme kaupunkiin ja meidät vietiin, ei asuntoomme
palatsiin, vaan pyramiidille päin.
"Mitä nyt?" kysyi Maya joukon johtajalta. "Tuonnehan meidän on mentävä."
"Ei, armollinen rouva", hän vastasi; "olen käskenyt viedä teidät
pyramiidin portaita ylös."
Silloin painoi Maya kasvonsa lapsen kasvoihin ja nyyhkytti, sillä hän
aavisti että taaskin joutuisimme tuonne synkkään holviin, missä hänen
isänsä oli kuollut. He veivät meidät portaita ylös ja taas ahtaita
käytäviä alas, kunnes pääsimme lampuin valaistuun holviin ja kuulimme
kupariovien pamahtavan kiinni takanamme. Sitten saimme ruokaa ja jäimme
yksiksemme.
En koskaan ole viettänyt levottomampaa yötä; sillä vaikka miten
yritin, oli minun mahdotonta saada unta silmiini, ja minä kääntyelin
vuoteellani mietiskellen missä huomenna uinuisin, kun olisimme olleet
Kaikkein Pyhimmän neuvoston edessä ja Nahua olisi todistanut meitä
vastaan. Muistin tuon kuilun alttarin edessä ja olin kuulevinani veden
loiskeen sen syvyyksistä! No, kuten sanoin, en pelännyt kuolemaa, sillä
Jumala armahtaa syntisiä; mutta voi! oli sittenkin hirveää kuolla
valehtelijana ja muistaa, että minä juuri olin tuonut englantilaisen
tänne samaan kohtaloon.
Aprikoidessani siinä, kuulin läpi paksujen holviovien naisen huutoa
ja syöksyin ylös vuoteestani, kiirehtien keskisaliin, missä lamput
paloivat yhtämittaa. Siellä näin Mayan juoksevan ympäri salia
yöpuvussaan, silmät kauhua kuvastaen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin, pysäyttäen hänet; samassa tuli siihen
englantilainenkin.
"Oi, minä olen nähnyt unta!" hän läähätti. "Olen nähnyt kamalaa unta.
Näin isäni saapuvan luokseni ja -- en osaa sanoa -- lapsi -- lapsi --".
Ja hän keskeytti eikä osannut sanoa sen enempää.
"Tämä paikka on täynnä ikäviä muistoja ja hänen voimansa ovat pilalla",
sanoi englantilainen, tyynnytellen häntä. "Menkäämme takaisin
nukkumaan, vaimo."
"Nukkumaan!" hän vastasi. "En luule koskaan enään nukkuvani; ja ilman
unta tulen varmasti hulluksi. Oi, tuota näkyä! Luultavasti on Mattain
kirous kohdannut minua."
Joitakuita tunteja myöhemmin tapasimme taas toisemme suuressa salissa,
mutta Maya ei puhunut mitään unestaan, enkä minäkään pyytänyt häntä
sitä kertomaan, vaikka näinkin hänen kasvoistaan, ettei se ollut
unohtunut. Söimme, tai yrittelimme syödä, ja istuimme hetken aikaa
hiljaa, kunnes ovet avautuivat ja Dimas astui sisään, joitakuita
pappeja mukanaan. Pyytäen heitä jäämään loitommalle hän yksin astui
luoksemme ja tervehti ystävällisesti meitä.
"Olen pahoillani", hän sanoi, "että taaskin olette joutuneet tähän
synkkään komeroon, mutta minä en voinut auttaa asiaa, koska olen vain
Neuvoston palvelija, ja Neuvosto oli antanut ankaran määräyksen.
Pelättiin vielä että lapsi häviäisi, jos saisitte olla vapaudessa."
"Pian se varmasti häviää, Dimas", sanoi Maya, "jos sitä pidetään täällä
pimeässä. Lapsi on jo heikentynyt -- viikossa ehtii se kuolla."
"Älkää peljätkö, armollinen rouva; vankeutenne ei ole pitkäaikainen,
sillä tänä samaisena yönä, Vetten Nousuyönä, viedään Teidät
Neuvoston tutkittaviksi Kaikkein Pyhimpään, missä teitä syytetään
karkausrikoksesta."
"Onko muita syytöksiä?" kysyi Maya.
"Ei ole, armollinen rouva, mikäli minä olen kuullut. Mitä muita
syytöksiä saattaisi sitten olla?"
"Ja mikä on Neuvoston tuomio?"
"En osaa sanoa, armollinen rouva, mutta tiedän, ettei kukaan tahdo
tuomita teitä ankarasti, ja jos syytöksenne rouva Nahuaa vastaan
voidaan näyttää toteen, on siitä Teille etua. Yrittämänne rikos on
suuri sekä meidän silmissämme että kansan, sillä yötä päivää puhutaan
tuosta Pelastajasta, joka heille on syntynyt, eivätkä he mielellään
anna anteeksi niille, jotka ovat yrittäneet ryöstää sitä heiltä. Luulen
kumminkin että tuomitsijainne ankaruus on lievennettävissä erinäisin
asianhaaroin."
"Mitkä asianhaarat ne ovat?" kysyi Maya.
Dimas epäröi, mutta vastasi:
"Lain ankara pykälä määrää teidät jokaisen kuolemaan, ellei Teitä
itseänne säästetä sen perustuksella, että olette syntyessänne perinyt
Sydämen Ruhtinattaren arvon. Mutta voi olla niin, ettei Neuvosto pane
täytäntöön sitä kaikessa ankaruudessaan. Se voi tyytyä siihen, että
nämä muukalaiset saavat pitää henkensä, mutta joutuvat karkoitetuiksi
pois rannoiltamme."
"Mutta, Dimas, toinen heistä on mieheni."
"Totta kyllä, armollinen rouva, mutta lapsi on syntynyt!"
"En voi erota miehestäni. Parempi on meidän kuolla yhdessä kuin erota.
Jos ei kansa tarvitse häntä, ei se tarvitse minuakaan; sanokaamme
hyvästi sille ja lähtekäämme pois yhdessä. Olen kyllästynyt tähän
maahan, Dimas, sillä täällä kulkevat murhaajat kantapäillämme ja elämä
on tukalaa. En tahdo kansaltani mitään muuta kuin saada vapauden päästä
eroon siitä."
"Mutta, armollinen rouva, kansa tahtoo Teiltä jotakin; se tahtoo
lapsen. Näistä muukalaisista se pääsisi eroon surmaten heidät, tai
jotenkin muutoin, ja Teidät -- siitä en kylläkään ole varma -- se
ehkä päästäisi lähtemään heidän mukanaan; mutta lapsestanne se ei
koskaan halua luopua, sillä se on heidän Taivassyntyinen kuninkaansa,
ennustuksen poika. Jää jäljelle siis, jos Neuvosto ottaa armahduksen
huomioon -- mikäli minä ja minun puolueeni olemme enemmistönä -- että
Teidän on luovuttava joko miehestänne tai pojastanne."
Silloin ilmestyi tuskan ilme Mayan kasvoille, jotta hän näytti kuin
äkkiä vanhentuneen. Sitten hän vastasi:
"Lähtekää ja ilmoittakaa niille, jotka lähettivät Teidät, Mayan,
Sydämen Ruhtinattaren, lausuneen näin: Lapseni on rakas minulle,
sillä se on liha minun lihaani; mutta mieheni on vieläkin rakkaampi,
sillä hän on sekä liha minun lihaani että sielu minun sieluani. Jos
minun täytyy valita näiden kahden välillä, valitsen hänet, joka on
läheisempi; sillä minähän voin saada toisen lapsen, mutta en koskaan
toista miestä."