Mayan avioliitto.
Ovi aukeni ja englantilainen tuotiin Kaikkein Pyhimpään, niinkuin hän
itse luuli, kuulemaan kuolemantuomiotansa, sillä näin hänen hampaansa
olevan puristuksissa ja kätensä nyrkissä kuin puolustaakseen itseään.
Mutta hänen sisään astuessaan nousi suurin osa Neuvostoa seisomaan ja
kumarsi hänelle, huutaen:
"Terve Teille! Meren Poika, Taivaan Suosikki, tulevan Vapauttajan
ennustettu Isä!"
Silloin hän huomasi juonen onnistuneen ja päästi helpoituksen
huokauksen.
"Kuulkaahan, valkoinen herra", sanoi Mattai, sillä Tikal istui hiljaa
ja katseli häntä vaieten, "jumalat ovat puhuneet oraakkelinsa kautta.
Zibalbayn ajatus oli oikea, ja tulollanne yli Sydämen Kaupungin rajan
on tarkoitus. Kuulkaa jumalien julistus." Ja hän otti levyn ja luki
hänelle väärän ennustuksen. "Valitkaa siis, valkoinen mies. Tahdotteko
ottaa neiti Mayan vaimoksenne, vai tahdotteko alistua kuolemaan, jos
Te, Sydämen Kaupunkiin tultuanne, kieltäydytte tottelemasta jumalien
käskyä?"
Englantilainen mietti hetken ja vastasi:
"Se mies olisi mieletön, joka epäilisi valitessaan kuoleman ja näin
kauniin ja suloisen morsiamen välillä. Tämä on kuitenkin sellainen
asia, jota en voi yksin ratkaista. Mitä sanoo neiti Maya?"
"Hän sanoo", vastasi Maya, "vaikka tämä on odottamaton avioliitto ja on
outoa Sydämen tyttärelle ottaa miehekseen nuorempaa verta oleva mies,
on Taivaan tahto hänenkin tahtonsa, ja se herra, jonka Taivas valitsee,
on hänen herransa." Ja hän ojensi kätensä englantilaiselle.
Englantilainen tarttui siihen ja suuteli hänen sormiansa, sanoen:
"Jospa täyttäisin toiveenne, armollinen neiti."
Luulin jo juhlamenojen loppuneen ja olin iloissani, sillä minua
kyllästytti tämän ilveilyn katseleminen, mutta vanha pappi, Zibalbayn
kasvinveli, nousi seisomaan ja sanoi:
"Yksi työ on vielä tehtävä, Veljet; ennenkuin lähdemme täältä
kaikkein Pyhimmästä, meidän on vannotettava nämä muukalaiset
Neuvostomme jäseniksi. He ovat tulleet tänne kaukaa, ja täällä meidän
keskuudessamme on heidän elettävä ja kuoltava, koska he molemmat
tietävät salaisuutemme ja toinen heistä on määrätty tulemaan suuren
hallitsijan isäksi, hallitsijan, jonka tuloa me olemme odottaneet monta
sukupolvea. Siihen asti kuin tuo lapsi syntyy, on häntä vartioitava
kuin papit kaitsevat pyhää tulta."
"Niin! Se on oikein ajateltu. Heidät on vannotettava ja heidän
tietoonsa on saatettava, että tuon valan rikkominen tuottaa kuoleman",
oli vastaus.
Nousi silloin seisomaan Mattai, Kaikkein Pyhimmän Isäntä, ja sanoi:
"Te, valkoinen mies, Meren Poika, ja Te, Ignatio Vaeltava, Sydämen
Herra, vannokaa Sydämen pyhän tunnusmerkin nimeen vala, jonka
rikkominen tuo kamalan kuoleman tässä maailmassa ja ikuisen kadotuksen
tulevissa maailmoissa. Vannokaa, antaen valanne pantiksi sielunne
ja ruumiinne, ettei kumpikaan teistä sanoin eikä teoin paljasta
hituistakaan tämän Veljesliiton salamenoista ja tiedoista, tämän
Liiton, jonka uskollisia palvelijoita te olette hamaan kuolemaanne
asti, pitäen sitä mahtavimpana valtana maan päällä. Vannokaa, ettette
ota itsellenne tämän Sydämen kaupungin aarteita, ettekä ilman korkean
Veljesliiton lupaa yritä lähteä sen rajojen ulkopuolelle tai tuoda
ketään muukalaista sen muurien sisäpuolelle. Vannokaa kaikki tämä,
kädet alttarilla, antaen sielunne ja ruumiinne valanne pantiksi."
Oli siinä vielä muitakin pykäliä, jotka olen unohtanut, mutta tämä oli
meille sanellun valan pääsisältö. Katselimme avuttomina toisiimme, ja
kun muuta pelastusta ei ollut, vannoimme, polvistuen alttarin ääreen,
kädet sen päällä.
Kun valan juhlalliset sanat oli sanottu, kuulimme takaamme raskasta
kivenrahinaa.
"Nouskaa", sanoi vanha pappi, "kääntykää, Veljet, ja katsokaa mitä on
takananne."
Tottelimme, ja peräydyimme huudahtaen alttarin laitaan, sillä kuuden
jalan päässä meistä oli lattiasta nostettu suuri kivi ja paljastettu
lähde, jonka syvistä uumenista kuului kaukaista vedenloisketta.
"Katsokaa, Veljet", hän jatkoi. "Jos vannomanne lain muoto rikotaan,
tietäkää millä lailla syntinne rangaistaan. Tuohon kuoppaan teidät
heitetään, jotta vesi tukahuttaisi teidät ja Manalan pahat henget
saisivat sielunne ijankaikkisesti. Oletteko nähneet, ja ymmärrättekö
siis?"
"Olemme nähneet ja ymmärrämme", vastasimme.
"Lukittakoon kuopan suu jälleen, ja rukoilkaa sydämessänne, ettei
se koskaan avautuisi nielemään teidän tai meidän kenenkään ruumista
elävältä. Meren Poika ja Te, Ignatio Vaeltava, valat ovat vannotut ja
juhlamenot ovat päättyneet. Tästä hetkestä hamaan kuolemaanne asti
olette meidän joukkoamme, osallisia oikeuksiimme ja etuuksiimme, ja
teille määrätään talot, palvelijat sekä asemanne mukaiset tulot.
Menkää, Veljet, virkistymään ja valmistautumaan kansan kohtaukseen
pyramiidin huipulla aamunkoitteessa; tunnin kuluttua siis. Viekää
heidät pois, Lordi Mattai."
Niin me läksimme, jättäen sinne Halkaistun Sydämen taikakalun, sillä
papit kieltäytyivät antamasta sitä minulle takaisin, sanoen Päivän
ja Yön vihdoinkin joutuneen oikeaan paikkaansa ja pysyvän siellä
ainaiseksi. Mayan, Mattain ja pappijoukon saattamana kuljimme salien ja
käytävien läpi temppelin pihalle ja sieltä palatsin huoneisiin, missä
vahvistimme itseämme syöden, sillä olimme jo näännyksissä.
Juoni oli onnistunut, virallinen päätös oli ohi, eikä meidän
toistaiseksi tarvinnut enään pelätä henkeämme. Mattain valtakin
oli säilynyt ja hänen tyttärensä pysyi yhä Tikalin vaimona; herra
Strickland ja neiti Maya olivat saavuttamaisillaan toiveidensa
päämäärän, kun heidät kansan läsnäollessa julistettaisiin
yhteenkuuluviksi. En koskaan ole syönyt ateriaani alakuloisempana, ei
koskaan tulevaisuuden huoli ja pelko ole synkentänyt kasvojani niinkuin
nyt; sillä vaikkei mitään puhuttu, tunsimme kukin sydämessämme itsemme
syypääksi rikokseen, ja että roistotyömme varhemmin tai myöhemmin,
tavalla tai toisella, yllättäisi meidät.
Asian suhteen oli minulla nureksimisen syytä, sillä en puolestani
ollut voittanut mitään, jos toiset ehkä olivatkin; sitäpaitsi tunsin
juhlallisen valan sitovan itseäni ja kieltävän minun edes lähtemästä
pois tästä kaupungista, mihin olin tullut niin suurin toivein. No,
tehty oli tehty, ja oli turhaa murehtia tai miettiä tulevaisuutta,
joten kysyin Mattailta, mitä tapahtuisi pyramiidin huipulla.
"Siellä on suuri kansankokous", hän vastasi, "niinkuin tapa on Vetten
Nousuyön jälkeisenä aamuna, ja silloin saavat kaikki tiedon, mitä on
tapahtunut Kaikkein Pyhimmässä. Jos kansa niin tahtoo, tunnustetaan
Tikal sopimuksemme mukaisesti päälliköksi, ja joko tänään tai huomenna
tulee valkoisesta miehestä neiti Mayan puoliso, jotta" -- hän lisäsi
pilkallisesti -- "heidän liitostaan syntyisi tuleva Pelastaja. Jos
olette valmiit, on meidän jo aika lähteä, sillä kansanjoukko on
kokoontunut ja seurue odottaa meitä ulkopuolella."
Tullen ulos palatsista me asetuimme odottavien ylimysten ja asemiesten
joukon keskeen, astuimme yli pihan ja aloimme kavuta pyramiidin
portaita. Yö vaaleni koin sarastaessa; ja hämärässä valaistuksessa,
jonka läpi vain tähdet tuikahtelivat heikosti, me huomasimme
määrättyihin paikkoihinsa alttarin ääreen kokoontuneen joukon pappeja
ja ylimyksiä, yllään päärmetyt viitat -- sillä aamu-ilma oli kylmä.
Heidän edessään seisoivat sankat kansanjoukot, jotka olivat tänä
juhlapäivänä kokoontuneet tänne rukoilemaan ja kuulemaan oikeata
selontekoa Zibalbayn kuolemasta; Zibalbayta tuntemattomista maista
seuranneiden muukalaisten kohtaloa; päällikön paikan ja vallan
seuraajaa koskevaa Neuvoston päätöstä; ja lopuksi sitä seikkaa, oliko
jumalan oraakkeli puhunut papeilleen tästä tai mistään muusta asiasta,
kun kadonnut taikaesine pantiin paikalleen Kaikkein Pyhimpään.
Päästyämme alttarin luo, annettiin meille istuimet Sydämen ylimysten
joukossa; Mayan ja englantilaisen istuimet oli asetettu niin, että koko
kansanjoukko saattoi nähdä ne.
Sitten seurasi hiljaisuus, kunnes vihdoin vartiohuoneen katolle
asettunut pappi ilmoitti hopeatorveen puhaltaen koin syttyneen, jolloin
valmiina oleva laulajajoukko alkoi laulaa ihanaa virttä, koko joukon
yhtyessä loppusäkeisiin. Heidän laulaessaan osui nousevan auringon säde
alttarilla palavaan tuleen, ja taaskin torvi soi.
Hiljaisuuden syntyessä rukoili tulen ääressä seisova, valkoiseen
viittaan puettu pappi kuuluvalla äänellä:
"Oi jumala, meidän jumalamme, hukuta syntimme hukkuvan vuoden mukana.
Oi jumala, meidän jumalamme, vahvista ja virvoita meitä voimallasi
alkavan vuoden vaiheissa. Oi jumala, meidän jumalamme, armahda meitä,
nosta meidät menneiden päiväin pimeydestä ja anna meille valoa
vaeltamaan tulevia teitä. Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä!"
Hän lopetti, mutta ympäröivästä joukosta vastasivat lukuisat äänet:
"_Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä_!"
Hetken aikaa vaikeni vanha pappi, ja tulen loimo läikehti hänen
pitkällä vartalollaan ja itään suunnatuilla, haltioituneilla
kasvoillaan. Hämärä vaaleni vaalenemistaan, kunnes yht'äkkiä aurinko
ampui läpi varjojen nuolen lailla säteensä pyramiidin huippuun, niin
että pyhä tuli kalpeni ja näytti aivan kuin riutuvan. Auringonvalon
syttyessä nousi polvistunut rukoilijain joukko -- miehet ja naiset --
ylös marmorilattialta. Heitettyään pois valkoisia pukujaan peittävät
tummat levätit, he kääntyivät kohotetuin käsin itää kohti ja huusivat
yhteen ääneen:
"Terve, oi aurinko sulle, antaja hyvien lahjain! Terve, oi sulle,
uus-syntyinen auringon lapsi!"
Sitten valo yhä kirkastui, ja pian ilmestyi kaupunki sumuvaipoistaan
ihanana ja valkoisena; ja kun päivänsäteet alkoivat paistaa sinnekin,
lukivat toiset, alttarin vieressä olevat papit Vetten Nousun alkaissa
välttämättömät rukoukset. Sydämen kansalle oli tämä tapaus erikoisen
tärkeä, sillä heidän maassaan sataa vain hyvin vähän. Heidän satonsa
runsaus riippui siis siitä, että järven vedet paisuivat mantereen
valtavien vuorien lumen sulaessa ja peittivät alleen saaren sekä
mantereen alavat rannat. Kun vedet olivat jälleen laskeutuneet, kylvi
kansa siemenen mudan lannoittamaan, viljavaan maahan, mistä se, ilman
suurempaa vaivaa, korjasi sadon, ennenkuin järvi tulvi taas uudelleen.
Kun rukoukset olivat päättyneet ja vartavasten valitut kauniit lapset
olivat tuoneet tuoreita kukkia alttarille, siunasi Tikal ylimmäisenä
pappina kansan, ja siihen loppuivat asiaan kuuluvat juhlamenot.
Silloin nousi Mattai puhumaan, ilmoittaen kansalle kaikki tapahtumat,
tai kaikki ne, jotka olivat heille välttämättömiä. Hän kertoi heille
Zibalbayn kuolemasta, taikaesineen sovittamisesta tunnusmerkkiin ja
tämän sisältä löytyneestä kirjoituksesta, jonka hän luki ääneen,
kuolonhiljaisuuden vallitessa. Sitten hän ilmoitti heille, miten
armollinen neiti Maya sekä valkoinen mies suostuivat menemään
naimisiin, oraakkelin ääntä totellen; sekä vielä, miten armollinen
neiti Maya oli toivonut serkkunsa Tikalin yhä pysyvän Sydämen Kaupungin
päällikkönä, jotta hän, armollinen neiti Maya, voisi ilahduttaa
Taivaan lähettämää miestänsä ja levätä siihen asti, kuin lapsesta
olisi varttunut mies, jonka viisaus ja valta tekisi heidät vielä
mahtavammiksi kuin heidän esi-isänsä olivat olleet.
Kun hän oli lopettanut selityksensä, kuului suosiohuutoja ja
ilon-ilmauksia ja joku ääni kansan joukosta kysyi, milloin tuo
valkoinen mies, Meren Poika, ja armollinen neiti Maya vihittäisiin.
Tähän kysymykseen vastasi Maya itse, sanoen herransa tahtovan sen
tapahtuvan samana iltana palatsin juhlasalissa, sekä että tapauksen
kunniaksi järjestettäisiin suuri juhla.
Tämän jälkeen puheet loppuivat, eikä Tikal ollut sanonut hyvää eikä
pahaa sanaa, mikä ei ollut hänen asemansa mukaista, mutta maan tapojen
mukaan tuli paljon kansaa, ylhäisiä ja alhaisia, onnittelemaan Mayaa,
josta oli tulossa morsian.
Väsyneenä katselemaan heitä ja kuulemaan heidän kaunisteltuja puheitaan
minä liityin erään ystävällisen ylimyksen pariin ja läksin katsomaan
vesiportin sulkemismenoja: suuri marmorimöhkäle vieritettiin erityiseen
aukkoon, mihin virkamiehet kiinnittivät sen kuparitelkein, sulkien
sinetillä. Vaikka tulva olisikin matala, oli kuolemanrikos rikkoa näitä
sinettejä neljään kuukauteen, ja jos joku tällä aikaa tahtoi lähteä
ulos kaupungista, oli hänen noustava muurille ja laskeuduttava sieltä
tikapuiden avulla puiselle laiturille, mihin veneet olivat ankkuroidut.
Kuljimme jälkeenpäin ympäri muureja ja pitkin pääkatuja, ja minä
ihmettelin tämän paikan autiutta, sillä se oli enimmäkseen raunioina.
Siitä huolimatta luulen, ettei Meksiko esi-isäni Montezuman aikoinakaan
ollut mahtavampi ja väkirikkaampi kuin tämä kaupunki varmasti oli ollut
suuruutensa päivinä.
Puolipäivän tienoissa palasin palatsiin, minulle määrättyyn
huoneustoon, ja kun kuulin herra Stricklandin yhä olevan neiti Mayan
seurassa, söin päivälliseni yksin, niin paljon kuin minulla riitti
ruokahalua, ja heittäydyin hetkeksi maata.
Minut herätti unestani herra Strickland, joka saapui yhtä iloisena kuin
hän aina muinoinkin oli, ennenkuin vielä olimme liittyneet Molasinkaan
seuraan, ja puhui suurella touhulla häävalmistuksistaan. Kuuntelin
mitä hänellä oli kerrottavana ja yritin parhaani mukaan päästä hänen
mielialaansa, onnistumatta luullakseni kumminkaan, sillä lopulta
sai hän minun synkän mielialani ja alkoi katua menneisyyttään ja
epäröidä tulevaisuuttaan. Lohdutin parhaani mukaan häntä, onnistumatta
kuitenkaan, sillä hän pudisti päätään, sanoen:
"Vaikka Maya onkin intiaani, rakastan häntä, eikä kukaan muu nainen ole
merkinnyt minulle sitä kuin hän. Mutta minä pelkään, Ignatio, sillä
tämä avioliitto alkoi huonoilla enteillä, ja minä rukoilen, ettei
petoksella alettu asia päättyisi surkeasti. Tulevaisuus on synkkä sekä
Teille että minulle. Teillä oli tänne tullessanne määrätty tarkoitus
ja Te tahdotte lähteäkin täältä tarkoitustanne seuraten; enkä minäkään
tahdo, vaikka otankin tämän neidin vaimokseni, kuluttaa elämäni päiviä
Sydämen Kaupungissa, vaikka ainakin nyt näyttää siltä, että meidän on
siihen pakko, ellemme pääse pakenemaan."
"Toivokaamme pääsevämme pakenemaan", minä vastasin.
"Minä epäilen", hän sanoi, "sillä olen huomannut, vaikka meitä
kohdellaankin kaikella kunnialla, meitä tarkkaan vartioitavan,
ainakin minua, erinäisistä syistä. Mutta tulkoon mitä tahansa, minä
ainakin toivon, ettei tämä avioliitto millään lailla sotke meidän
ystävyyttämme, Ignatio?"
"Eipä tiedä, herra", vastasin, "vaikka luulen saman asian jo viikkoja
sitten synnyttäneen juovan välillemme ja pelkään että tuo juopa
syvenee. Onhan sitäpaitsi kohtaloni määrännyt että nainen ja naisen
lempi asettuu minun, suunnitelmieni ja ystävieni tielle. Siitä asti
kuin silmäni ensi kertaa näkivät maatilan kappelin alttariin sidotun
neiti Mayan, tunsin hänen kauneutensa sotkevan suunnitelmamme,
ja näyttää siltä kuin sydämeni olisi puhunut totta. Sillä hänen
johtaminaan olemme lähteneet kulkemaan pimeätä polkua, jonka loppua ei
ihmissilmä aavista."
"Niin", hän vastasi, "mutta lähdimme kulkemaan tuota polkua,
pelastaaksemme henkemme."
"Hän sen valitsi, ei pelastaakseen omaa henkeään, josta luulen hänen
vähän välittävän, vaan saadakseen itselleen haluamansa miehen. Minun
mielestäni olisi meidän molempien ollut parempi kuolla, jos se oli
Jumalan tahto, kuin elää rikoksen tahraamin sydämin, koska meidän
kuitenkin kerran on kuoltava, eikä jäljellä olevat vuodet kumminkaan
voi pyyhkiä pois tuota tahraa. No, mutta tämähän on sulhaselle
tietenkin mieletöntä puhetta. Unohtakaa se, ystävä, ja levätkää,
kootaksenne voimia hääjuhlaanne varten."
Vastaamatta mitään heittäytyi herra Strickland vuoteeseensa, missä
hän viipyi -- unessa vai valveilla, en tiedä -- auringon laskuun
asti, jolloin joukko ylimyksiä ja palvelijoita herätti hänet, vieden
hänet kylpyyn. Hänen palattuaan toivat toiset lähetit loistavia
pukuja ja Mayan hänelle ja minulle lahjoittamia jalokiviä, joita piti
juhlatilaisuudessa kannettaman.
Kun parturit olivat leikanneet ja voidelleet hänen vaalean tukkansa ja
partansa tämän kansan tapojen mukaisesti, puettiin hän kuin mikäkin
teurasuhri.
Kun kaikki oli valmista, avautuivat ovet selki seljälleen ja kuusi
airutta, sauvat käsissä, astui sisään, mukanaan joukko herttaisia
laulavia tyttöjä, jotka eivät, totta puhuen, olleet pieniä. Näiden
airueiden ja neitojen keskeen asetettiin herra Strickland, ja niin
lähdettiin kulkemaan, minun astellessani raskain sydämin jäljessä,
juhlasalia kohti. Kun olimme päässeet sen ääreen, temmattiin ovet auki
ja laulajat virittivät rakkauslaulun, kauniin kylläkin, mutta niin
hullunkurisen, että olen sen jo unohtanut.
Astuimme yli kynnyksen ja näimme suuren salin olevan tupaten täynnä
lampunvalossa välkehtiviin jalokiviin pukeutunutta yleisöä. Tämän
seurueen läpi astuimme salin takaosassa olevalle avoimelle paikalle,
missä istui puoliympyrän muotoisessa kaaressa Sydämen Neuvosto, Tikal
vaimoneen keskellä, Mattai heidän oikealla puolellaan ja vasemmalla
Zibalbayn kasvinveli, tuo vanha pappi Dimas, joka oli sanellut valamme.
Saapuessamme perille nousi koko Neuvosto, yhtä poikkeusta
lukuunottamatta, seisomaan ja kumarsi englantilaiselle. Tuo poikkeus
oli Tikal, joka tuijotti liikahtamatta suoraan eteensä. Tuskin olivat
he jälleen istuutuneet, kun taaskin kuului soiton säestämää laulua
ja salin toiselta seinältä ilmestyi joukko kuninkaalliseen vihreään
puettuja, tammenlehdin seppelöityjä soittoniekkoja, ruokopillejänsä
puhaltaen. Soittoniekkojen marssittua tai oikeammin tanssittua ilmestyi
parvi nuoria, valkoisiin puettuja tyttöjä, valkoiset liljat käsissä,
kylväen kukkansa lattialle, morsiamen kulkea.
Sitten saapui itse Maya, kuin kauneuden ilmestys, saaden miltei
sulamaan minunkin kylmän sydämeni ja pannen minut myötätuntoisemmin
katselemaan englantilaisen osallisuutta salajuoneen. Hänelläkin oli
valkoinen, kullalla päärmetty puku, Sydämen tunnusmerkki rinnassaan.
Hänen vyönsä ja kaulakoristeensa olivat täynnä kallisarvoisia
smaragdeja; hänen päässään välkkyi järven simpukoista muinoin saatujen
helmien täyttämä tiaara ja hänen ranteissaan ja nilkoissaan oli
kultarenkaat. Hänen aaltomainen tukkansa valui valtoimena miltei
jalkojen sandaaleihin asti ja kädessään piti hän arvonsa merkkinä
pientä, kultaista valtikkaa, jonka toisessa päässä oli suuri helmi,
toisessa sydämenmuotoinen smaragdi.
Hän astui esiin, tai oikeammin keinui siro päänsä pystyssä, ja niin
kummallinen ja ihana oli hänen kasvojensa ilme, etten siitä asti kun
hänet näin siihen saakka kun hän oli ehtinyt sulhasensa viereen, muista
huomanneeni mitään muuta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jotenkin
vakavat; ne näyttivät sillä hetkellä oikeastaan paremminkin valkoisen
kuin intiaanirotuisen naisen kasvoilta, ja hänen kaarevat huulensa
olivat raollaan, kuin olisivat ne halunneet lausua jonkun unohtuneen
sanan. Hänen syvät, siniset silmänsä olivat avoinna ja katsoivat
silmäripsien varjosta salaperäisinä ja tenhoavina, kuin unessakävijän
silmät. Äkkiä ne kohtasivat herra Stricklandin katseen ja saivat
inhimillisen ilmeen, punaisen veren virratessa hänen rinnassaan,
käsivarsissaan ja otsassaan.
Sitten minulta loppui lumous. Tarkastin Tikalia ja näin hänen
kasvoillaan saman ilmeen, jolla hän omana hää-iltanaan oli katsonut
Mayaa, luultuaan hänen jo kuolleen, mutta huomattuaan hänet edessään,
täynnä lihaa ja verta. Palavasti, epätoivoisesti tuijotti Tikal häneen,
ja minä huomasin kyyneleitä hänen tuimissa silmissään, ja että hän
hehkui raivoa kiireestä kantapäähän asti, nähtyään Mayan ottavan
riemulla vastaan hänen valkoisen kilpakosijansa.
Tikalista minun katseeni siirtyi hänen vierellään istuvaan tummaan
kaunottareen, Nahuaan, hänen vaimoonsa, ja minä huomasin hänen tällä
hetkellä varmasti tietävän sen, mitä hän tähän asti oli ehkä vain
aavistanut, että hänen miehensä sydämessään halveksi häntä, samalla
kuin hän kaikesta sydämestään ja sielustaan rakasti tuota nuoruutensa
kihlattua, joka nyt seisoi hänen edessään toisen miehen morsiamena.
Epäilys, kauhu ja raivo kuvastuivat Nahuan silmissä, kun tuo tieto
uhkaavasta kurjuudesta syttyi hänessä, naisen kurjuudesta, joka huomaa
ikipäiviksi kadonneen sen, mikä on hänelle elämässä ollut kaikki
kaikessa. Painaen hetkeksi käden sydämelleen hän kääntyi poispäin,
salatakseen häpeänsä ja kurjuutensa, ja kun hän jälleen nosti
katseensa, oli se tyyni kuin kuvan katse, mutta siitä hehkui kylmä,
leppymätön viha -- viatonta naista kohtaan, joka oli ryöstänyt hänen
onnensa.
Nyt seisoivat sulhanen ja morsian yhdessä avoimella paikalla,
ympärillään puolikaaressa Sydämen Neuvosto, mihin minullekin oli
järjestetty istuin; heidän takanaan olivat soittoniekat ja laulutytöt
ja heidän takanaan taas häävieraiden kirjava joukko.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, nousi yliairut seisomaan ja
julisti tulevien aviopuolisoiden nimet ja arvon, ilmoittaen lyhyesti,
että heidät vihittäisiin kaupungin suojelusjumalan suoranaisesta
käskystä, Sydämen Neuvoston toivosta, sekä heidän keskinäisen
rakkautensa takia. Kirjoitetusta asiakirjasta luki hän sitten
sopimuksen, jonka nojalla Maya luovutti hallitusoikeutensa serkulleen
Tikalille, ja minä huomasin seurueen kuuntelevan sopimusta kylmällä
vaitiololla, muutamien ilmaistessa paheksumisensa. Vihdoin luetteli hän
toisesta asiakirjasta määräykset, etuudet, velvollisuudet, omaisuuden,
talot ja palvelijat, jotka kuuluivat Ruhtinatar Mayalle ja hänen
puolisolleen ja myöskin minulle, heidän ystävälleen.
Saatuaan lukunsa loppuun, kysyi hän herra Stricklandilta ja Mayalta,
olivatko he kuulleet kaikki Neuvoston määräykset ja suostuisivatko
he niihin. He nyökkäsivät myöntäen, jolloin yliairut, puhutellen
Tikalia kaikilla hänen arvonimillään, kehoitti häntä päällikköasemansa
ja papillisen toimensa nojalla kansan nähden vihkimään nämä kaksi
toisiinsa, niinkuin maan vanhat lait määräsivät.
Tikal kuuli hänen kehoituksensa ja nousi seisomaan, ikäänkuin olisi
tahtonut käydä suorittamaan toimitusta, mutta istuutui jälleen ja sanoi:
"Hakekaa, airut, joku muu pappi, sillä minä en tee sitä."