Sydämen Neuvosto.
Tikalin mentyä istuin minä vaieten, sillä vaikka henkemme pelastus ja
Mayan lemmenunelmat olivatkin välttämättömiä, ei tällainen juonittelu
miellyttänyt minua, enkä minä voinut keskustella kevyin sydämin. Mutta
herra Strickland sanoi:
"Toivon ettei tuo Mattai-roisto ole muuttanut mieltään tahi mennyt
Tikalin puolelle ja pistänyt jotain muuta ennustusta tunnusmerkin
sisälle. Silloinpa Te, Maya, jouduttekin sanoistanne kiinni, ja asiat
käyvät kahta kauheammiksi."
"Toivon samaa, eikä se ole luultavaakaan", hän vastasi hätkähtäen,
sitten lisäsi hän vuolain tunteenpurkauksin:
"Miksi katsotte minuun noin soimaten, Ignatio? Ei, älkää vastatko,
sillä minä tiedän. Siksi että pidätte minua petturina ja valehtelijana
ja sanotte hiljaa sydämessänne. 'Siinä on naisen kunnia. Niin
menettelisi jokainen nainen kiusauksen hetkellä!' Ignatio, kaikessa
käytöksessänne vihaatte ja halveksitte Te meitä naisia, pitäen meitä
itseänne alempina olentoina, kuin käärmeinä tai salahautana Teille. No,
jos niin onkin, tällaisiksi meidät luotiin, ja voimmeko kiistellä sen
kanssa, joka loi meidät? Mutta jossakin suhteessa olemme me suurempia
kuin te, vaikkakin te voitte sanoa itseänne kunniallisemmiksi. _Te_
ette olisi uskaltanut rakkautenne takia sitä kuin minä olen uskaltanut;
_Te_ ette olisi uskaltanut perinpohjaisesti loukata kansanne jumalaa,
verenne vaistoa ja nuoruutenne oppeja. Ette, _Te_ olisitte istunut
hiljaa ja käsiänne väännellen katsellut rakastettunne perikatoa ja
sitten silmänne taivaalle kohottaen sanonut: 'Sitä ei voi auttaa, hyvä
niin; olen ainakin puhdas Taivaan silmissä!' Olkoon niin. Minä, Maya,
olen aivan erilainen; minä olen uskaltanut kaiken tämän ja iloitsen
siitä, vaikkakin _Te_ tuijotatte minuun synkin katsein. Miksi en
sitten iloitsisi? Eikö rakkauteni ole kaikki kaikessa minulle, ja onko
häpeällistä, että niin on laita? En usko enään tuohon tuntemattomaan
jumalaan; miksi arastelisin siis loukata häntä? En tahdo nähdä rakkaani
joutuvan kuolemaan ja itseni vieläkin pahempaan. Voinko rikkoa sillä
kansaani vastaan, että otan puolisokseni ylhäisemmän miehen kuin he
ovat? Lakatkaa siis soimaamasta minua katseillanne; tai säälikää
mieluummin minua, sillä vavistukseni on suuri, ja kosto varmaan kulkee
kantapäilläni. Kohdatkoon se, jos niin on, minua, mutta ei Teitä, oma
rakkaani -- oi! ei Teitä --" ja siinä samassa hän unohti tuskansa ja
vaipui itkien englantilaisen syliin.
Menin huoneen toiseen päähän ja istuin lukemaan löytämiämme tämän
kansan vanhoja kirjoituksia. Tämä olikin jokapäiväinen hommani, sillä
huomasin noiden rakastavaisten haluavan olla yksin, ellei ollut
kysymyksessä suunnitelmien teko ja neuvonanto.
Juopa syntyi noina päivinä minun ja englantilaisen välille;, sillä
vaikkei hän sanonutkaan mitään, oli hänkin suutuksissaan siitä, etten
hyväksynyt tuota pimeätä liittoa, jossa olimme osallisina, ja Maya oli
purkauksellaan saanut hänet täydellisesti puolelleen. Eikä ihmekään.
Kun nyt muistelen menneitä aikoja, en moiti heitä kumpaakaan tai
ajattele heidän tehneen väärin. Luulen, ettei todellinen tunteeni ollut
suuttumusta juonta kohtaan, jonka voi ehkä saada anteeksi, koska siitä
riippui niin paljon, vaan voittamatonta pelkoa, että joku inhimillinen
tai pirullinen voima kostaisi tuon juonen. Sillä, kuten tiedämme,
pahoilla hengilläkin on valtaa meihin, jos taistelemme heidän aseillaan
maailmassa.
Seuraavana päivänä toivat palvelijamme puhtaat viitat kaikille meille,
ja Mayalle sitä paitsi erinäisiä ruhtinaallisia koristuksia. Puimme
ne illansuussa päällemme ja odotimme. Tunnit kuluivat, ja vihdoin
avautuivat kupariovet ja joukko asemiesten seuraamia ylimyksiä
astui eteemme, ilmoittaen saaneensa toimeksi viedä meidät Kaikkein
Pyhimpään. Sanoimme sen tuntuvan meistä erittäin mieluiselta, koska
olimme perinpohjin kyllästyneet elämään pimeässä kuin rotat, ja jonkun
minuutin kuluttua kapuilimme jo ylös portaita, pyramiidin huippua kohti.
Pääsimme sinne ja näimme yllämme kimmeltävän tähtitaivaan, tuntien
kasvoillamme tuulen leyhyn, eivätkä minusta taivaan tähdet koskaan ole
tuntuneet ihanammilta eikä yön ilma suloisemmalta. Vartiohuoneesta
astuimme pyramiidin kaltevan laidan portaille ja aloimme laskeutua
niitä.
Portaiden juurelta me käännyimme oikeaan ja saavuimme ihanalle,
pyramiidin länsiseinän keskessä olevalle kupariselle kaksoisovelle,
jota vartioi pieni sotilasjoukko, tervehtien meitä. Ovien takaa avautui
lampuin valaistu, hiotusta marmorista tehty vankilamme kaltainen suuri
sali, jonka sivuseinillä oli virkamiesten makuuhuoneisiin johtavia
ovia. Tämän huoneen kynnyksellä odottivat meitä puhtaan valkoisiin
vaatteisiin puetut papit, joiden huostaan meitä tähän asti tuonut
ylimysjoukko luovutti meidät.
Kulkien laulavien pappien ympäröiminä me astuimme poikki salin ja
tulimme toiselle, hieman pienemmälle ovelle. Tämän takana oli jyrkän
kaltevia käytäväsokkeloita, joita kulki joka suuntaan pyramiidinalaisen
vuoren uumeniin. Nämä käytävät olivat niin sekavia ja monilukuisia,
että tuntemattoman olisi lampun valossakin ollut mahdoton löytää
perille.
Näitä käytäviä kulkivat oppaamme erehtymättä, kääntyen milloin oikeaan,
milloin vasempaan, kunnes vihdoin pysähtyivät avonaisen, kultalevyllä
päällystetyn oven eteen, jonka takana oli Sydämen kaupungin
lähinnä pyhin paikka. Sillä huoneella oli kolmenlainen tarkoitus:
se oli oikeussali, ylimysten kappeli sekä kaupungin kuolleiden
päälliköiden hautakammio. Tässä kaameassa holvissa, kukin omassa
komerossaan puolisonsa kera, seisoivat pyhän kaupungin muinaisten
hallitsijain ruumiit, kukin oman muotonsa mukaisessa kultaisessa
arkussaan, nimi, ikä, kuolinpäivä sekä lyhyt kertomus kaikesta siitä
hyvästä tai pahasta, mitä hän oli eläissään toimittanut, merkittynä
kuvakirjoituksin hänen rintaansa. Siinä seisoivat he ikuisesti, nuo
kultaan valetut miehet ja naiset, ja heidän kulmainsa alta kimalsivat
smaragdiset valesilmät. Vaikka komeroita olikin paljon huoneessa, oli
kussakin jo oma asujansa; ja viimeisessä sopessa -- lähinnä ovea -- oli
vastatullut. Siinä oli kultakotelossaan Zibalbayn ruumis, vaimonsa,
Mayan äidin vieressä.
Hetken aikaa katseli Maya äänettä vanhempiensa ruumiita ja huoaten
jatkoi matkaansa, sanoen minulle: "Katsokaa, tämä kuolleitten kammio on
täynnä; siellä ei ole enään paikkaa minulle eikä minun jälkeläisilleni,
ja se on varmasti paha merkki. No", hän jatkoi huoahtaen, "mitä sillä
väliä, mihin he panevat meidät kuoltuamme! Minä puolestani nukkuisin
mieluummin maassa tai järven pohjassa kuin seisoisin ikuisesti
kultakotelossa, tuijottaen pimeyteen jalokivisilmin. Niin, jos voisin,
valitsisin maan mullan, joka minut synnyttikin, sillä se kasvattaisi
kukkia tomustani."
Astuimme ohi vainajain kultaisen joukon, joka näytti tuijottavan
meihin, kunnes sivuutimme taustalla olevan tuomioistuimen ja pääsimme
pienen oven luo, jonka päällä paloi suuria lamppuja. Tätä ovea vartioi
kaksi pappia paljastetuin miekoin, jotka he nostivat meitä kohti,
merkiksi että meidän oli pysähdyttävä.
Tähän asti seuranneet papit jäivät tuomioistuimen taakse ja me jäimme
yksin.
"Sanokaa tunnuslause, ovenvartijat", sanoi Maya.
Silloin toinen miekkamies päästi hiljaisen, lapsen valitusta
muistuttavan äänen. Kun hän puolen minuutin väliajoin oli uudistanut
merkkinsä kolmasti, vastasi sisältä toinen, äänekkäämpi huuto samalla
nuotilla. Samassa avautui ovi ja ankarannäköinen, kaljupää mies astui
siitä.
"Keitä Te olette, jotka pyritte päästä Kaikkein Pyhimpään?" hän kysyi;
"oletteko jumalia vai paholaisia, miehiä vai naisia?"
"Meitä on kaksi miestä ja yksi nainen", vastasi Maya, "Sydämen pappeja
ja papittaria, ja tulemme oikeutemme mukaan kuulemaan tuomiotamme
Sydämen Neuvostolta."
"Tunnetteko Sydämen tunnussanat, Veljeyden, Yksimielisyyden ja
Rakkauden tunnussanat, koska uskallatte seistä Kaikkein Pyhimmän
kynnyksellä, jonka yli astuminen tuo kuoleman tietämättömälle?"
"Tunnemme kyllä", vastasi Maya. Ja yksitellen me lausuimme tunnussanat.
"Tunnetteko Sydämen salaiset tunnussanat, koska uskallatte astua yli
tämän kynnyksen?" hän kysyi taasen. "Muutoin saatte kääntyä takaisin ja
kuulla tuomionne yleisessä tuomioistuinsalissa."
"Tunnen ne", vastasi Maya, "ja vastaan näiden seuralaisteni puolesta.
Sallikaa minun astua sisään ja näiden miesten myös, sillä olen täällä
vanhan lain oikeudella ja taidan sekä ulkonaiset tunnuslauseet että
sisäiset salatiedot."
Silloin mies väistyi ja ovi pamahti kiinni hänen takanaan. Pian palasi
hän takaisin ja sanoi:
"Olen ilmoittanut Neuvostolle, ja Neuvosto sallii teidän astua sisään."
"Seuratkaa minua", sanoi Maya meille, "ja älkää vastatko mitään,
ennenkuin olen puhunut puolestanne."
Papit laskivat miekkansa, ja kun olimme kulkeneet ovien läpi -- niitä
oli kaksi, välillään lyhyt käytävä -- huomasimme taaskin seisovamme
Tuntemattoman jumalan naamion alla. Mutta tällä kertaa ei Kaikkein
Pyhin ollut enään tyhjä.
Pienen alttarin takana oli kolme tuolia, ja niillä istui kummallisissa
puvuissa, kullassa ja jalokivissä Tikal, Mattai ja Nahua, joka oli
ainoa läsnä oleva nainen. Alttarin edessä oli avoin paikka ja siinä
istuivat ympyrässä arvonsa mukaisesti Sydämen Veljet, luvultaan
kolmekymmentäkuusi.
Mayan johdolla me astuimme alttarin edessä olevalle paikalle ja
seisoimme siinä ääneti. Ei ainoakaan läsnäolija välittänyt meistä. He
eivät näyttäneet huomaavan meitä, vaan istuivat pää kumarassa, kädet
rinnoilla ristissä. Vihdoin nousi yksi Veli -- ovea lähinnä oleva ja
sama, joka oli tehnyt kysymyksiä meille -- ja sanoi, Tikalin puoleen
kääntyen:
"Sydämen Haltija, eräs oikeutensa mukaan seuraamme kuuluva seisoo
edessänne, ja hänen mukanaan kaksi, jotka hän takaa ja jotka, vaikka
ovatkin muukalaisia, minä tutkittuani käskynne mukaan olen huomannut
Sydämen Veljiksi, vaikkenkaan mitään muuta heistä tiedä. Suvaitkaa
tutkia heitä heidän takaajansa kautta, jotta heidän suunsa avautuisi ja
heidän pyyntönsä tulisivat Neuvoston kuuluville."
Tällöin nousi kaksi veljeä sitomaan englantilaisen ja minun silmät,
jottemme näkisi pyhiä toimituksia, joista minä kyllä olin täysin
selvillä; Mayaa he eivät sitoneet. Sitten kuulimme Tikalin kysyvän:
"Mitkä ovat teidän nimenne, te muukalaiset meidän silmissämme?"
Emme vastanneet, sillä kuulimme äänen kuiskaavan ja käskevän meitä
vaikenemaan.
"Meidän nimemme ovat 'Meren Poika' ja 'Ignatio Vaeltava'", vastasi
Mayan ääni.
"Meren Poika ja Ignatio Vaeltava, miksi tulette tänne", kysyi
Tikal, "läpi portin johon on kirjoitettu: 'Kuolema Muukalaiselle ja
Tietämättömälle'?"
"Koska meillä on pyyntö pyydettävänä, tarjous tehtävänä ja koska,
vaikka asuntomme onkin loitolla täältä, olemme Sydämen palvelijoita",
vastasi Maya.
"Miten tulitte tänne?"
"Sydän johti, Suu kuiskasi ja me seurasimme Silmien valoa."
"Näyttäkää meille Silmien valon merkki, tai kuolkaa tähän maailmaan."
Syntyi hiljaisuus, ja vaikkemme voineet nähdä, näytti Maya puolestamme
merkin.
"Näyttäkää minulle toinen merkki, Suun merkki, tai kohdatkoon teitä
Suun kirous, sekä kuolema tässä ja tulevassa maailmassa."
Taaskin syntyi hiljaisuus.
"Näyttäkää minulle Sydämen merkki, kolmas ja suurin merkki, tai
ajattelee Sydän tuomion teille ja te kuolette tähän ja tulevaan
maailmaan sekä kaikkiin sen jälkeen tuleviin maailmoihin, taikka teidät
heitetään Valon ja Pimeyden välille ja hukutetaan Taivaan ja Helvetin
väliseen tulivirtaan."
Kuulimme kahinaa, kuin olisi koko seurue noussut seisomaan ja
liikehtimään, ja samassa irroitettiin siteet silmiltämme.
"Muukalaiset", sanoi Tikal, "suunne on avattu puhumaan Kaikkein
Pyhimmässä, vanhojen muotojen mukaisesti, ja Neuvosto on oikeutettu
kuulemaan pyyntöänne. Puhukaa siis ilman pelkoa."
Silloin minä sanoin:
"Veljet -- sillä minä uskallan teitä sillä nimellä kutsua, koska
minäkin, vaikka olen muukalainen, kuulun Sydämen Veljesliittoon,
minkä minä voin näyttää toteen teille, jos niin tarvitaan niin! ja
olen korkeampi-arvoinen kuin yksikään läsnäolija, ellei ole puhe
Teistä, oi Sydämen Haltija: omasta puolestani, seuraamme kuuluvan
veljeni puolesta, ja Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, teidän entisen
hallitsijanne tyttären ja hänen valtansa perijättären puolesta minä
esitän pyyntöni teille. Väitetään meidän kolmen, sekä kuolleen, siis
tuomionne ulkopuolella olevan Zibalbayn rikkoneen tämän kaupungin
lakeja -- me uskaltamalla astua sen porteista sisälle, sekä Zibalbay ja
neiti Maya johtamalla meidät noiden porttien luo. Tämän rikoksen takia
olisi meidät surmattu viikko sitten pyramiidin huipulla, ellei neiti
Maya olisi vedonnut siihen oikeuteen, että asiamme voitiin ratkaista
vain tämän korkean istuimen edessä. Mayan ja hänen isänsä suhteen tämä
myönnettiinkin, ja minä anon, että sama armollisuus osoitettaisiin
minulle ja veljellenikin."
"Millä perustuksella pyydätte sitä, muukalainen?" kysyi Tikal.
"Sillä perustuksella, että olemme Sydämen salaisimman ryhmän Veljiä
emmekä niinmuodoin ole tehneet rikosta tullessamme tähän kaupunkiin,
joka on vapaa meille arvomme ja asemamme nojalla."
Neuvoston keskuudesta takaani kuului silloin mumina "Totta", ja
Tikalkin sanoi "Totta", lisäten kuitenkin: "Jos olette Sydämen
salaisimman ryhmän Veljiä, olette vapaat syytöksestä; mutta ensin on
teidän näytettävä tuo väite toteen, ja sitä ette toistaiseksi vielä ole
tehneet. Salaisen ryhmän veli tietää kaikki salamenot ja voi vastata
salaisiin kysymyksiin. Pannaanpa Teidät koetukselle, mutta valkoisen
miehen on ensin poistuttava Kaikkein Pyhimmästä, sillä tässä asiassa on
kunkin puhuttava itse puolestaan."
Näin ollen vietiin englantilainen pois, ja kun ovet oli suljettu ja
lamput himmennetty, astui esiin vanhin ja tietorikkain neuvosmies
ja tutki minua monin kysymyksin, joihin kaikkiin minä vastasin
epäröimättä. Sitten käskivät he minut alttarin ääreen avaamaan Sydämen
Haltijana Sydäntä. Minä seurasin käskyä, vaikka jälkeenpäin minulle
kerrottiinkin, että minun juhlamenoni erosivat joissakin kohdissa
heidän menoistaan. Otinpa minä silloin puhevuoron ja kyselin heiltä,
kunnes lopulta ei kukaan osannut vastata minulle -- ei edes ylipappi
eikä Mattaikaan. He tunnustivatkin minut nöyrästi tietorikkaimmaksi
heistä kaikista, ja tämän tietoni takia pidettiin minua tästä lähtien
suuressa kunniassa Sydämen Kaupungissa.
Minulle annettiin heti istuin Veljien kesken -- ylipapin ja
ylivirkamiesten jälkeen korkein -- ja englantilainen tuotiin sisään.
Hän astui sisään alakuloisena ja Mayan ja minun katsellessa levottomina
alkoi tutkiminen. Se ei kestänyt kauan. Jo toisella kysymyksellä hän
hämmentyi, käytti kiukuissaan englantilaisia ja espanjalaisia sanoja ja
sekaantui kokonaan.
"Veljet", sanoi Tikal -- ja hänen puhuessaan välähti ilo hänen
silmissään -- "tuntuu siltä, ettei meidän tarvitse enään nähdä vaivaa
tuon petturin takia. Uskaltamalla tunkeutua meidän kaupunkiimme on hän
ansainnut kuolemanrangaistuksen; hän on lisännyt rikoksensa suuruutta
väittäessään kuuluvansa Veljesliittoomme, jonka yksinkertaisinta
tunnussanaa hän ei edes tiedä. Onko tahtonne että hänet surmataan? Jos
on, lausukaa tuomionne."
Silloin nousi Maya peloissaan, mutta minä annoin hänelle merkin pysyä
hiljaa ja sanoin:
"Kuulkaa minua, ennenkuin lausutte tuon kamalan, peruuttamattoman
sanan! Tämä mies kuuluu salaiseen Veljesliittoomme, vaikkei hänelle
muodollisesti ole selitetty kaikkia sisäisiä menoja, ja on unohtanut ne
salatiedot, jotka hänelle opetettiin Liittoon joutuessaan. Kuulkaahan,
niin minä kerron miten hän on joutunut Sydämen Liiton jäseneksi."
Sitten minä kerroin heille, miten englantilainen pelasti minut, sekä
myös, miten tulimme tavanneeksi Zibalbayn, sekä matkamme Sydämen
Kaupunkiin, puhuen tunnin aikaa heidän kuunnellessaan tarkkaavaisina.
Kun olin lopettanut, keskustelivat he englantilaisen kohtalosta ja
päättivät -- vaikka vain yhden äänen enemmistöllä -- että ellei minulla
olisi mitään muuta hänen puolustuksekseen, olisi hänen ilman muuta
kuoltava.
"On minulla vielä muutakin, ennenkuin langetatte tuomionne", sanoin
hädissäni ja epätoivoissani (valehdellen, pelastaakseni rakkaan
ystäväni -- niin, minä joka olin soimannut Mayaa samasta syystä),
"vaikkakin se läheisemmin koskee uskontonne kuin Liittomme salatietoja.
Zibalbay-vainaja vakuutti, että kun vanhan taikakalun molemmat
puolikkaat -- Yö ja Aamu, jotka yhdessä tekevät täyden Päivän --
pannaan paikalleen tunnusmerkkiin, jonka ne täyttivät, ennenkuin kansa
hajaantui, niin silloin selviää, mikä osa kummallakin kulkurilla on
tulevissa kohtaloissa. Tässä mielessä teki Zibalbay matkansa, ja katso!
tässä se on, mitä hän lähti hakemaan!" Vedin näkyviin taikaesineen
povestani ja jatkoin:
"Ottakaa se, Tikal, sillä minä luovun siitä, ja pankaa se
vastapuolikkaansa kanssa vartavasten tehtyyn paikkaan, jotta
kuulisimme, ja koko kansa kuulisi, kuinka paljon totta Zibalbayn
näyissä on."
"Niin tahdomme tehdä", vastasi Tikal, ottaen smaragdi-puolikkaan, sekä
Mayalta vastapuolikkaan. "Vartioitakoon valkoista miestä, Meren Poikaa,
Kaikkein Pyhimmän ulkopuolella, siellä hänellä on aikaa valmistautua
kuolemaan. Älkää peljätkö, neiti", hän lisäsi, huomattuaan Mayan
huolestuneet kasvot, "hänelle ei tapahdu mitään pahaa siihen asti kuin
tuo ennustusjuttu on selvä."
Toistamiseen vietiin englantilainen ulos. Hänen mentyään alkoi Tikal
puhua, seuraten tuon ennustuksen historiaa niin kauas, kuin tiedettiin,
ja kertoen sen sisällön -- että kun joskus kerran Sydämen tunnusmerkin
molemmat puolikkaat liitetään yhteen Kaikkein Pyhimmän alttarin
ääressä, alkaa siitä hetkestä asti kansa taas paisua.
"Tähän kaikkeen", hän sanoi, "minä uskon hyvin vähän; mutta Zibalbay,
joka oli viisas tavallaan, uskoi sen, ja kun tarina pääsi leviämään,
vaatii kansa koetta tehtäväksi. Onko se teidänkin tahtonne?"
"Tahdomme niin", vastasivat neuvosmiehet.
"Hyvä. Tehtäköön se siis. Vastatkaa te silloin, jos siitä aiheutuisi
ikävyyksiä. Mattai, Neuvosto käskee Teitä laittamaan nämä puolikkaat
tunnusmerkin loveen."
"Jos Neuvosto niin tahtoo, on minun toteltava", sanoi Mattai. "Mutta
vaikkei kukaan muu olekaan vastustanut, vastustan minä, sillä tämä
tuntuu minusta lapselliselta, eikä ennustuksista tietääkseni koskaan
koidu hyvää." Ja hän viivytteli kuin odottaakseen vielä vastausta.
"Totelkaa! Totelkaa!" sanoi Neuvosto, sillä kaikki olivat tulleet
uteliaiksi ja kurkottivat kaulaansa, nähdäkseen mitä tapahtuisi.
"Totelkaa!" toisti Tikal. "Mutta varokaa liikuttamasta Sydäntä,
ettemme, kuten taru uhkaa, hukkuisi vedenpaisumukseen."
Sitten pani Mattai taikakalun molemmat puolikkaat paikalleen, ja, kuten
taannoin keskellä hiljaisuutta, ihme ja kumma! tunnusmerkki aukeni kuin
kukka. Kurkottaen eteenpäin näin minä sen ontossa sydämessä silmän;
mutta minusta tuntui kuin olisi kiven välke himmentynyt, sillä nyt se
hohti kylmästi, aivankuin kaksi tuntia sitten kuolleen miehen silmä.
Luulen Mattain sen huomanneen myös, sillä hän hätkähti tunnusmerkin
auetessa ja hänen kätensä vapisi.
Kun Neuvosto näki ihmeen, syntyi hämmästyksen kohina. Silloin sanoi
Tikal:
"Tuntuu kuin Zibalbayn hulluudessa olisi ollut viisautta, sillä Sydän
avautui ja sen sisällä, kirjoituksilla naarmutussa kultalevyssä on
kivisilmä."
"Lukekaa tuo kirjoitus!" he huusivat.
Pannen pois silmän, Tikal otti kultalevyn ja tavaili sitä.
"En osaa", hän sanoi päätään pudistaen. "Se on kirjoitettu vanhemmilla
kirjaimilla kuin koskaan olen nähnyt. Ottakaa Te, Mattai, lukeaksenne
se, sillä Tehän olette taitava näissä kirjoituksissa."
Mattai otti levyn ja tutki sitä pitkään huolestunein katsein, kunnes
hänen ilmeensä muuttui ihmettelyksi tai kummasteluksi, niin että minä,
katsellessani häntä, tuntematta hänen taitavuuttaan, aloin luulla
englantilaisen olleen oikeassa ja epäillä että levy oli muutettu sitten
viime näkemämme.
"Lukekaa, lukekaa!" huusi Neuvosto.
"Veljet", hän sanoi: "Sanat näyttävät selviltä, mutta sisältö on niin
kummallinen, että minä pelkään lukevani väärin, ja minun olisi ehkä
parasta antaa se muiden tulkittavaksi."
"Ei; lukekaa, lukekaa", he huusivat taas, miltei vihoissaan.
Sitten hän luki:
"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli
Kaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan
sisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena
hetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit
liitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen, tulevan ruhtinaan tytär,
joka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku
vähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi
valkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot
yli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on
sinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään,
laajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä."
Mattain lukiessa kävi Tikalin naama raivosta mustaksi, ja ennenkuin
Mattain äänen kaiku oli vaiennut, hypähti hän ylös istuimeltaan,
huutaen:
"Kuka hyvänsä kirjoittikin tuon vale-ennustuksen, jumala tai ihminen,
olkoon hän kirottu. Onko neiti Maya -- sillä häntä kai tarkoitetaan
tuolla kansan nimellä -- joutuva naimisiin tuon valkoisen koiran
kanssa, joka odottaa tuomiotaan oven takana, ja hallitseeko hänen
poikansa meitä? Ennen tahdon heidät tappaa kummatkin!"
Silloin nousi puhumaan muuan Neuvoston vanhimpia jäseniä, mies nimeltä
Dimas, joka, mikäli jälkeenpäin sain kuulla, oli ollut Zibalbayn
kasvinveli, ja vastasi vihoissaan:
"Näyttää siltä, että asiain täytyy mennä tätä latua, Tikal, ja varokaa
päästämästä kuoleman uhkauksia, muutoin voivat ne kohdata Teitä
itseänne. Olemme kysyneet jumalan mieltä, ja jumala on puhunut selvällä
kielellä. Neiti Mayasta täytyy tulla valkoisen miehen, Meren Pojan,
vaimo, ja sitten saa kaikki käydä kohtalon määräämää latua."
"Mitä?" vastasi Tikal. "Tuoko kuljeksiva muukalainen joutuisi
hallitsemaan meitä kaikkia?"
"Sitä en tiedä", sanoi neuvosmies, "kirjoitus ei puhu siitä; kirjoitus
sanoo hänen poikansa hallitsevan meitä, ja toistaiseksi hänellä ei
ole poikaa. Mutta se on varmaa, että neiti Mayan on mentävä hänen
vaimokseen, ja Mayan oikeuden nojalla saa hän hallita, koska Maya on
isänsä laillinen seuraaja, ettekä Te, Tikal, vaikka olettekin anastanut
hänen paikkansa."
Monet äänet kutsuivat Mayaa, kunnes hän astui esiin, katse maahan
luotuna.
"Mitä minä sanoisin?" hän alkoi, "muuta kuin sen, että jumalien tahto
on minun tahtoni, jos kohtalo määrää minut naimisiin valkoisen miehen
kanssa, suostun minä siihen. Monet vuodet kasvatettiin minua toisessa
mielessä, mutta hän, josta piti tulla minun mieheni" -- ja hän viittasi
Tikaliin -- "otti itselleen toisen vaimon ja minä huomaan, ettei hän
tehnyt sitä täysin omasta tahdostaan, vaan asiat vaativat niin. Vielä
yksi asia. Minulla, joka olen vain nainen, ei ole lainkaan halua
hallita tai anastaa Ruhtinatar Nahuan paikkaa. Kirjoitushan sanoo, että
kaukaisena, tulevana päivänä joku minun lapseni -- jos minä nyt olen
tuo ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannan -- nousee hallitsemaan.
Antaa hänen tulla aikanaan ja ottaa vastaan hänelle kuuluva kunnia,
mutta sillaikaa saatte Te, Tikal, pysyä paikallanne ja antaa minun elää
rauhassa."
"Armollinen neiti Maya puhuu suopeasti Teille, Tikal, ja minun
tyttärelleni", sanoi Mattai, "ja jos kansa vain niin tahtoo, on
teidän viisainta hyväksyä tämä tarjous ja jättää tulevaisuus oman
onnensa nojaan. Hän sanoo olevansa valmis ottamaan valkoisen miehen
puolisokseen, mutta emme ole vielä kysyneet, tahtooko valkoinen
mies ottaa häntä vaimokseen. Saattaa olla", hän lisäsi hymyillen,
"että hän mieluummin valitsee kuoleman; mutta meidän täytyy joka
tapauksessa kuulla vastaus hänen omasta suustaan -- riippuen siitä,
jos te tunnustatte tämän ennustuksen Taivaan lähettämäksi. Sanokaa,
tunnustatteko?"
"Tunnustamme", vastasi neuvosto yhteen ääneen.
"Tuotakoon siis valkoinen mies, Meren Poika, eteemme", sanoi Mattai.