Pyhänhäväistys.
Maya kumartui isänsä ylitse ja otti taikaesineen hänen kaulastaan.
"Minusta tuntuu kuin olisin vainajan ryöstäjä", hän sanoi.
"Muistakaa että siitä riippuu elossa olijain pelastus, ja olkaa
tyytyväinen", vastasi Mattai. "Lähdetäänpä jo, sillä yön hetket
kuluvat."
"Ottakaa lamppu kukin", hän äkkiä sanoi, saavuttuamme suuren hallin
takaosaan, avaten vyöllään riippuvan kimpun avaimella kuparioven.
Menimme sisään, ja hän kääntyi sulkemaan oven miltei kiinni, joskaan ei
aivan.
"Miksi jätätte oven raolleen!" kysyin.
"Koska ei täältäpäin kukaan meitä vainoa", hän vastasi, "ja kuka tietää
mitä tapahtuu? Jos meidän täytyisi paeta Kaikkein Pyhimmästä, on
avoimista ovista helpompi kulkea kuin suljetuista."
"Kuka tai mikä pakoittaisi meidät pakenemaan Kaikkein Pyhimmästä?"
kysyin.
Mattai kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa mitään vastaamatta.
Laskeuduimme alas monia portaita, kuljimme pitkin käytäviä ja läpi
salaisten ovien, jotka kaikki Mattai jätti jälkeemme auki kunnes
vihdoin pääsimme hohtavalle marmoriseinälle. Tätä seinää tunnusteli
Mattai peukalollaan, kunnes löysi paikan, joka painamalla taipui
syrjään, paljastaen avaimenreijän, mihin hän sovitti pienen, hopeaisen
avaimen. Taaskin hän painoi marmoria, ja kahden jalan levyinen ja
kuuden korkuinen paneli alkoi liikkua, ja me näimme valon pilkottavan
aukosta. Nyökättyään meille hän astui seinäaukon lävitse, ja yksitellen
seurasimme me häntä Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään, pidellen
kiinni toinen toisemme käsistä. Sillä paikka oli peloittava, ja sen
ääretön hiljaisuus ja juhlallisuus täytti meidät kauhulla.
Ensimäinen esine, joka sattui silmiimme, mikä olikin luonnollista,
koska se oli aivan vastakkaisella seinällä ja sen läpi hohti huoneen
täyttävä valo, oli Sydämen Kaupungin ihmeellisin ja salaperäisin kuva.
Tuo kuva oli suunnattoman suuri, yksinkertainen ja peloittavan kaunis,
hiotusta kivestä tehty naamio, piirteiltään samanlainen kuin Palenquen
ja muiden hävinneiden intiaanikaupunkien raunioista löydetyt, joiden
ikää ei tiedä ainoakaan ihminen. Tämä suuri, vihreä naamio oli
asetettu Kaikkein Pyhimpään johtavan kapean oven yläpuolelle ja oli
muovaeltu niin, ettei se, huolimatta siitä että kasvot olivat ihmisen,
ylimaallisessa arvokkuudessaan ja julmassa tyyneydessään ollut miehen
enempää kuin naisenkaan näköinen.
Paksuihin huuliin oli veistetty ylimielinen ilme, ja niiden välistä
hohtivat valkeasta emaljista tehdyt hampaat; nenä oli kotkannenä,
avoimin sieraimin, jotka näyttivät hengittävän sisäänsä pyhää savua;
ja otsa, jonka keskellä oli tulipunaisen värinen naisen kädenjälki,
oli leveä, matala ja taaksepainunut. Juhlallisten ja tuuheiden
kulmakarvojen alta loistivat kalliista kivistä tehdyt silmät. Näistä
silmistä ja läpi koko naamion hohti valoa, tehden kasvot selviksi,
ikäänkuin fosforin voimasta, sillä kivi oli läpinäkyvää kuin hienoin
alabasteri, ja sen takana paloi kaksi lamppua, jotka kantoivat Auringon
ja Kuun nimiä.
Sellainen oli ensi kertaa näkemämme Nimettömän hengen kuva, jolla
oli kasvot, vaan ei ruumista; tuon hengen, Sydämen Suun, jonka
käskynalaisia olivat kaikki pienemmät jumalat, Taivaan Sydämen
ajatusten Tulkki, Voiman Herra, Auringon takainen pimeydessä
Vaeltaja, Kuoleman salaisuuksien Tutkija. Tällä jumalalla ei ollut
heihin nähden sääliä eikä vihaa, vaan asui se ikuisen tyyneyden ilme
kasvoillaan, niinkuin tämä kansa kuvitteli, pimeyden kodissa, katsellen
taivaallisten ja maallisten tapahtumain varjoa kuun peilistä ja
ilmoittaen niistä sielulleen Sydämelle. Naisen verisen käden merkki oli
lyöty hänen otsaansa, koska nainen on uudistuvan elämän tunnusmerkki,
ja käsi on tarkoituksen ja toimeenpanevan voiman merkki, ja jokainen
tarkoitus saavutetaan veren ja tuskan kautta.
Mutta Nimetön ei suorittanut mitään tarkoitusta -- se oli pienempien
jumalien tehtävä. Alussa ajatteli Sydän, ja Suu puhalsi henkäisynsä,
antaen elämän maalle ja pannen sen kiertämään taivaankappalten
keskellä, ja nyt katselivat silmät hymyten, kuinka se ja sen päällä
asuvat kulkevat loppuaan kohti, kunnes vihdoin entinen voima heikkenee
ja raukee. Kun, niin sanoivat papit, Sydän ja Suu ja Silmät alkavat
ajatella ja puhua ja tarkastella, nousee niiden käskystä uusi maailma
vanhan raunioilta ja uusi elämä siinä eläneiden haudoilta.
Siitäpä syystä tämä kansa, vaikka sen usko riutui riutuvan tarmon
mukana, tietämättä parempaa oppia, uskoi nimettömään kolminaiseen
Kohtaloon, jota se piti jumalien ja ihmisten valtiaana. Siksipä he myös
asettivat sukupolvia sitten tälle paikalle, jota me tulimme häväisemään
-- ja joka oli heille kaikkein pyhin maan päällä -- Sydämen, Suun ja
Silmien kuvat kohtalonsa tunnusmerkeiksi.
Kaikkein Pyhimmän katto, joka ei ollut suuri, oli holvimainen,
jäljitellen taivaan kantta, ja siinä näkyi kultainen aurinko,
hopeinen kuunsirppi ja lauma tähtiä. Seinät olivat läpeensä ihanaa,
kiilloitettua meksikolaista oniks-kiveä, miehenkorkuudelta täynnä
kultaisia kuvakirjoituksia ja pienempien jumalien kuvia. Kalusto oli
yksinkertainen, joku kummallisilla veistoksilla piirretty tuoli,
pieni pöytä, missä oli paperiarkkeja ja ruokokuituisia pensseleitä
sekä väriastioita, jommoisia tämä kansa käytti kuvakirjoituksissaan.
Siinä huoneen osassa vihdoin, mistä me olimme tulleet, oli musta,
yltympärinsä kultaisilla kuvakirjoituksilla piirretty marmorialttari,
ja tällä alttarilla oli joku silkkikankaan peittämä esine.
Hetken aikaa olimme äänettä, katsellen kaikkia näitä ihmeitä; tehtyään
hermostuneen liikkeen kuiskasi Mattai:
"Tehtäköön pian se, mitä olemme tulleet tekemään, sillä häväistys on jo
alkanut, ja on liian myöhästä epäillä enään."
Näin sanoen astui hän alttarin luo ja nosti esinettä peittävää
silkkivaatetta, paljastaen jaspiksesta tehdyn ja kultajuovilla
suonitetun sydämen. Sydämen keskellä näkyi pieni ja matala, kiveen
kaiverrettu kolo.
"Niin kertoo tarina", sanoi Mattai, puhuen yhä kuiskaten, "että kun
kysymyksenalaisen taikaesineen molemmat puolikkaat pannaan tähän
koloon, niin tunnusmerkki aukenee ja paljastaa sen, mitä Cucumatz
tuhansia vuosia takaperin sulki sen sisään, ja niin kertoo taru totena,
että tunnusmerkin reunoissa on kultaiset saranat. Toinen taikaesineen
puolikas on ollut tässä monia sukupolvia, kunnes Zibalbay vei sen
mukanaan, lähtiessään hakemaan toista puolikasta, eikä tunnusmerkki
kuitenkaan ole auennut. Olen kuitenkin varma sen aukenemisesta, kun
koko taikaesine pannaan paikalleen. Tässä on vielä seikka, joka
pelottaa enemmän kuin jumalien kosto, sillä jos olen osannut oikein
lukea -- se on kirjoitettuna tähän alttarin laitaan -- kertoo vanha
perintätieto, että jos tunnusmerkkiä siirretään siltä paikalta, missä
se on ollut niin monet vuodet, niin aukenee vesiportti, ja järven vesi
syöksyy kaupunkiin, hävittäen sen asukkaineen."
"Mutta eihän vesiportti voi aueta silloin kun se ei ole suljettukaan,
eikä vesi voi virrata kaupunkiin kuivana vuodenaikana, kun se ei ole
muurien tasollakaan", sanoi Maya.
"Eipä voikaan, neiti, mutta voi tapahtua jotain muuta. Miksi asetettiin
Sydän näin? Eikö liene ollut tarkoitus sellainen, että rukoilijat
äärimmäisessä hädässään voisivat valita mieluummin kuoleman kuin häviön
ja orjuuden? Ja oliko tämä valinta mahdollinen vain tulvakuukausina?
Olkaa varmat siitä, että jos jotkut hurjat ja häijyt kädet nostaisivat
tunnusmerkin alttariltaan, joko aallot syöksyisivät kaupunkiin tai
maanalainen tuli loimahtaisi esiin ja polttaisi koko kaupungin. Vaikka
tässä piileekin jotain, luulen ettei meillä ole pelon syytä, sillä
kirjoittaja mainitsee, että näin kamalat seuraukset aiheutuvat vasta
silloin, kun tunnusmerkki kannetaan pois alttariltaan. Ryhtykäämme
toimeemme. Muukalainen, antakaahan neiti Mayalle taikakalun
puolikkaanne, jotta hän voi liittää sen yhteen omansa kanssa määrätyssä
paikassa."
Nähtyäni peräytymisen liian myöhäiseksi, otin minä huoahtaen smaragdin
kaulaltani ja annoin sen Mayalle, joka asetti sen vastapuolikkaan
kanssa vieretysten vapisevalle kädelleen ja astui alttarin ääreen.
Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi sitten heikolla äänellä: "Kauhu on
vallannut minut, ja minä pelkään tehdä tätä."
"Mutta se on tehtävä, enkä minä tee sitä", sanoi Mattai, "muutoin on
mieletöntä viipyä täällä, joten paras on mennä takaisin, kuolemaan." Ja
hän katsahti minuun.
"En minä tee sitä", vastasin minä hänen katseeseensa, "en siksi, että
pelkäisin jumalianne, mutta pelkään omaatuntoani."
"Sitten minä teen", sanoi herra Strickland rohkeasti, "sillä minä en
pelkää kumpaakaan. Antakaahan koru minulle, Maya."
Maya totteli ja englantilainen laski taikakalun molemmat puolikkaat
tunnusmerkin vanhaan, määrättyyn loveen. Muistan, kuinka ne kilahtivat
kesken hiljaisuutta kiveä vastaan, jotta minä vallan hätkähdin.
Jonkun sekunnin olimme aivan hiljaa, tuijottaen kiihkein katsein
alttarille, mutta tunnusmerkki vain ei liikahtanut. Silloin minä sanoin:
"Tuntuu siltä, Mattai, kuin pitäisi Teidän kätkeä kirjoituksenne
jonnekin muualle, koska tuo sydän ei aukene, tai jos aukeneekin, meillä
ei ole avainta."
"Odottakaahan hiukan", sanoi englantilainen; "ehkä vieterit ovat
ruostuneet." Ja ennenkuin kukaan meistä ehti kieltämään häntä, painoi
hän peukalollaan smaragdin puolikkaita niin kovasti, että tunnusmerkki
tärisi marmorijalustallaan.
"Varokaa!" huusi Mattai, ja kun hänen äänensä kaiku kuoli, hypähdimme
kaikki hämmästyksestä, sillä ihme ja kumma! Sydän aukeni kuin kukka.
Hitaasti se aukeni, kunnes taikakalun puolikkaat putosivat alttarin
marmorijalustalle, paljastaen sisäänsä kätketyn, lampun valossa
kirkkaasti välkehtivän esineen. Astuimme lähemmäksi ja jäimme
peloissamme ja vaieten seisomaan, sillä sydämen ontosta sisustasta
hohti nelikulmaiseen, kuvakirjoituksella täytettyyn kultalevyyn
kiinnitetty punainen, ihmissilmän muotoinen jalokivi, joka näytti
tuijottavan katsojaan.
"Jos me tässä vielä seisoskelemme, alamme vähitellen pelätä",
sanoi englantilainen, katsahtaen sivulleen: "eihän punaisessa
silmänmuotoisessa kivessä ole mitään pelkäämistä."
"Jos niin ajattelette, valkoinen mies", vastasi Mattai, ääni hiukan
vavisten, "pankaa pyhä esine paikoilleen ja antakaa minulle tuo
kirjoitus. Seis! Ottakaahan tämä ensin ja pankaa se tunnusmerkin
sisälle, silmän paikalle", ja hän ojensi hänelle sepittämänsä levyn.
Englantilainen totteli eikä kummastellut sen enempää ottaessaan
hirveännäköisen jalokiven ja vaihtaessaan oikean väärään.
"Lukekaa se", sanoi Maya, kun Mattai oli saanut levyn; "osaattehan
lukea vanhoja kirjoituksia."
"Olisi parasta ehkä jättää lukematta", hän sanoi epäröiden.
"Ei", Maya intti, "olkaamme valmiit kuulemaan mitä pahinta. Lukekaa se,
minä pyydän."
Silloin Mattai luki matalalla ja juhlallisella äänellä seuraavat sanat:
"_Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen.
Sanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot
riitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä._"
Kalpenivatpa silloin meidän kaikkien kuulijain kasvot, sillä vaikka
tämän kansan jumalat olivatkin vääriä, tunsimme kuitenkin oikean
profeetan puhuvan meille tuon kiroavan levyn kautta, sekä vetäneemme
päällemme mittaamattoman koston.
"Enkö sanonut teille, että olisi parempi jättää lukematta tuo
kirjoitus?" sai hengästyneenä Mattai sanotuksi, päästäen levyn
putoomaan kuin olisi se ollut käärme.
Sen kilahdus marmorilattiaa vastaan näytti herättävän meidät pahasta
unestamme, sillä herra Strickland kääntyi hänen puoleensa, sanoen
tuimasti:
"Mitä sillä väliä on, mitä siinä sanotaan, sillä Tehän olette
sepittänyt tämän niinkuin tuon toisenkin?"
"Oi! Jospa olisin niin tehnytkin", vastasi Mattai. "Kun meidän kaikkien
tuomiopäivä saapuu, silloin saatte kuulla, olenko minä sepittänyt tuon
kirjoituksen." Hän nosti sen lattialta, kätkien viittansa poveen ja
lisäten: "Sulkekaa sydän, valkoinen mies, ja antakaa takaisin jalokiven
osat omistajilleen."
Englantilainen totteli, peittäen tunnusmerkin silkkikankaalla, niin
että alttari oli entisensä näköinen.
"Lähtekäämme pois", sanoi Mattai, "ja iloitkaamme, vaikka tuo silmä
näkikin roistotyömme, ettei ainakaan ihmissilmä sitä nähnyt. Varmasti
kostavat jumalatkin, mutta ihmiset kostavat pian."
Samassa aioimme lähteä Kaikkein Pyhimmästä, mutta äkkiä Maya kirkasi
ja olisi kaatunut maahan, ellei herra Strickland olisi häntä tukenut.
Olipa hänen syytä huutaakin, sillä salaoven kapeassa aukossa, mistä
mekin olimme tulleet, seisoi, kuin kirstussaan ruumis, valkoinen haamu,
jota ensin luulin kostavaksi aaveeksi, sillä niin aavemaiset olivat
hänen vaatteensa, valkoinen tukkansa ja partansa ja laihat, ankarat
kasvonsa. Tuossa tuokiossa olin varma, että se oli haamu, Zibalbayn
haamu, tai paremminkin hänen ruumiinsa, joka oli palannut kuolon
rajalta katselemaan meidän pyhän häväistystämme, ennenkuin astuisi
ainiaaksi sen rajan tuolle puolen.
Niin, se oli Zibalbay, sillä vaikkakin hän oli ollut näennäisesti
tunnoton, toimivat hänen aistimensa kumminkin, ja voi! mitä mahtoikaan
hän, tuo Nimettömän jumalan ylipappi kärsiä, kuullessaan meidän
Kaikkein Pyhintä koskevat petolliset aikeemme. Jätettyämme hänet,
vapautti raivo ja epätoivo hänen jäykät jäsenensä ja antoi hänelle
voimaa seurata meitä, vaikkeikaan hänen kielensä kahleet päässeet
vapautumaan. Hän oli seurannut; tuskallisesti oli hän hoiperrellut
alas rappuja, pitkin käytäviä ja läpi avoimien ovien, sillä hän tunsi
tien pimeässäkin, kunnes pääsi vihdoin Kaikkein Pyhimmän salaovelle.
Tässä hänen voimansa taaskin pettivät; voimatta puhua tai liikahtaa oli
hän, nojatessaan seinää vastaan, siitä nähnyt ja kuullut kaiken mitä
tapahtui ja mitä puhuttiin.
Oi! En koskaan unhota hänen vapisevien kasvojensa raivoa tai hänen
tuskallisten silmiensä kauhua, kun ne kohtasivat meidän katseemme.
Ei mikään kirous olisi voinut olla niin kamala, kuin hänen tyttäreen
suunnattu katseensa. Ei raivostunut jumala eikä paha henki olisi
voinut näyttää kamalammalta kuin tuon kuolevan, jumaliensa kunniaa
kuollessaankin suojelevan miehen pitkä hahmo, jumaliensa kunniaa,
jonka me olimme häväisseet muinaisessa kaikkein pyhimmässä paikassa.
En koskaan ole nähnyt sellaista hirveää näkyä, ja minä rukoilen ettei
minun tarvitsisi enään nähdä sitä tässä, enempää kuin tulevassakaan
maailmassa.
Kuoleva Zibalbay näki kauhumme ja viimeisin voimin laahusti hän
tytärtänsä kohti, kuihtuneet kätensä pään päällä. Hetken seisoi hän
tyttärensä edessä, kun tämä retkotti rakastajansa käsivarrella,
katsellen isäänsä kuin lintu käärmettä. Sitten purskahti verensekainen
vaahto isän huulilta ja hän vaipui kuolleena tyttärensä jalkoihin,
kuollen keskellä hiljaisuutta, joka oli kamalampi kuin mikään ääni.
Mitä sitten tapahtui, on turhaa minun kirjoittaa. Minä en totta tosiaan
voi. Niin suuri oli hetken kauhu ja niin korkea oli henkisten voimieni
jännitys näinä tunteina, että muistan vähän, mitä tapahtui Zibalbayn
kuoltua, kunnes löysin itseni hengästyneenä vankikomeroni vuoteelta.
Jotenkuten tyynnyttelimme ja rauhoitimme Mayaa. Jotenkuten pääsimme
pois tuosta vihatusta kaikkein Pyhimmästä, ja hitaasti nousten
kuljetimme Mayaa ja hänen kuolleen isänsä ruumista ahtaita portaita ja
käytäviä ylös halliin, pannen ruumiin omaan vuoteeseen. Silloin jätti
Mattai meidät, enkä minä muista mitään seuraavaan aamuun asti, jolloin
tuli ylimyksiä ja lääkäreitä tarkastamaan kuolleen päällikön ruumista
ja palsamoimaan sitä hautausta varten.
Seuraavat kaksi päivää kuluivat vaikeasti meiltä kolmelta, sillä
vankilamme äänetön synkkyys ja tuon kaamean yön muistot vaivasivat
meitä. Mayan ja hänen isänsä välinen rakkaus ei ollut koskaan ollut
syvä, sillä heidän mielipiteensä eivät käyneet yksiin. Nyt Maya
kumminkin suri häntä, enin ehkä siksi että isä oli kuollut vihoissaan,
kiroten hänet. Asteettain hän vapautui ylivoimaisesti tunnusmerkin
ennustusta lukiessa syntyneestä pelostaan. Mutta isänsä kirousta ei
hän koskaan saanut mielestään, ja vaikka hän yritti kestää kaiken
rakkautensa ja englantilaisen takia, luulen tuon kirouksen olleen
varjon lailla hänen tiellään.
"Oi, miksi rakastuinkaan Teihin?" hän tuskissaan huudahti "Mitä on
Teillä tekemistä minun kanssani, joka olen heimoni, lakini, kohtaloni
käskettävissä?" Mutta siitä huolimatta rakasti hän englantilaista
vieläkin enemmän.
Minä olin myöskin onneton, sillä vaikken juuri uskonutkaan
enteisiin tai kuolleiden profeettain loruihin ja elävien veijarien
konnankoukkuihin, tunsin kumminkin minuun jo muinoin liittyneen huonon
onnen yhä vielä seuraavan. Kaikki asiani olivat menneet myttyyn;
Zibalbay oli kuollut, ja nainen, tuo väistämätön, oli anastanut
ystäväni sydämen ja laahasi minut suunnitelmineni tunteittensa
pyörteeseen, missä niiden oli pakko hukkua. Säilyttäen yhä rotuni
ominaisen rauhallisuuden minä kannoin nämä salaiset huoleni
miten parhaiten taisin, mukautuen rakastaviin, jotka voitettuaan
vaikeutensa luonnollisestikin välittivät vähän minusta ja rauenneista
suunnitelmistani.
Vihdoin vietiin Zibalbayn kullattuihin kuolinliinoihin kääritty ruumis
pois ja sijoitettiin suurella loistolla ja juhlallisuudella esi-isiensä
ruumiiden joukkoon Kuolleiden Kammioon. Maya luonnollisestikin itki,
mutta minä puolestani iloitsin, että hänet lopultakin vietiin pois. Ja
niinpä luulen englantilaisenkin iloinneen; hänenkin henkiset voimansa
olivat alkaneet lannistua niin paljon surun ja koettelemuksen keskellä.
Tuona päivänä -- se oli juuri ennen Vetten Nousuyötä, jolloin piti
astua Sydämen Neuvoston eteen Kaikkein Pyhimpään -- tuli Tikal
katsomaan meitä. Mayalle hän kumarsi hiukan, mutta englantilaiseen
ja minuun heitti hän vihaisen katseen -- katseen, joka ilmaisi hänen
halunsa tappaa meidät, jos vain olisi uskaltanut. Ensin lausui hän
hienoin sanoin ja kulunein kohteliaisuuksin myötätuntonsa isän kuoleman
suhteen. Maya kiitti tästä ja lausui erään oman kansansa sananlaskun,
joka tarkoitti samaa kuin että toisen kuolema on toisen elämä.
"Isänihän oli Teidän vihamiehenne, Tikal", hän lisäsi, "ja kun hän on
pois tieltä, saatte Te nukkua ja hallita rauhassa."
"Ei aivan niin, armollinen neiti", hän vastasi, "koska hän jätti
jälkeensä vieläkin vaarallisemman vallankilpailijan, nimittäin
Teidät. En tahdo salata Teiltä, Maya, sitä mitä kuitenkin kohta
saatte kuulla, että suuri kansanosa ja samalla joukko ylimyksiä
syyttää minua isänne murhasta ja vaatii minua erotettavaksi ja Teitä
valittavaksi Sydämen Kaupungin päälliköksi. Joku päivä sitten olisin
minä voinut saada heidät vaikenemaan surmauttamalla teidät, mutta
nyt se on liian myöhäistä, koska Aika on tullut avuksenne, ja minä
saisin, surmattuani Teidät, itse kärsiä saman kohtalon. Kun viimeksi
olin täällä, serkku, tein Teille erään kysymyksen, johon Te lupasitte
vastata isänne joko toivuttua tai kuoltua, ja tänään olen tullut
kuulemaan tuota vastausta. Zibalbayn eläessä tarjosin hänelle ja
Teille Teidän kädestänne paljon ja tein tarjoukseni vapaasti. Niin
korkeaksi arvioin Teidät, että olin valmis luopumaan vallastani ja
antamaan isänne rikkoa lakeja, sekä vetämään päälleni Mattain, hänen
tyttärensä ja puolueensa ikuiset vihat. Nyt minun on tehtävä matalampi
tarjous: Teille yhtä suuri valta kuin itselleni ja näille ystävillenne
mitä ikinä he haluavat. Jos kieltäytyisitte, on siitä tämä seuraus:
kansalaissota puhkeaa kaupungissa, kunnes toinen tai toinen on
kukistettu, ja nämä muukalaiset surmataan. Mutta, Maya, minä pyydän,
ettette kieltäytyisi, sillä minulla on Teille tarjottavana vieläkin
enemmän -- kuolematon rakkauteni. Pienestä lapsesta asti olen Teitä
aina rakastanut, Maya, vaikka Te olettekin minua kylmästi kohdellut;,
ja päivä päivältä rakastan minä Teitä yhä enemmän. Minä tosiaankin
luulin että Te ja isänne kuolitte noihin erämaihin, sillä minä uskoin
Mattaihin, jonka minä nyt tiedän konnaksi, hän kun vannoi kaiken
tähdistä lukeneensa. En sittenkään olisi tahtonut mennä naimisiin
toisen naisen kanssa, sillä sydämeni suri Teidän menetystänne, ellei
Mattai olisi määrännyt tätä avioliittoa nimenomaiseksi ehdoksi, jota
täyttämättä minun ei tarvitsisi toivoa pääseväni päälliköksi, koska
minulla oli monta kadehtivaa vihamiestä. Kunnianhimo saattoi minut
suostumaan, ja katkerasti olen saanut katua heikkouttani kaiken aikaa;
sillä vaikka tuo vaimokseni kutsuttu nainen rakastaakin minua, vihaan
minä häntä ja tahdon keinolla millä tahansa päästä eroon hänestä.
Antakaa anteeksi, että olen rikkonut Teitä vastaan, ja muistakaa
vain, että muinoin rakastin ja palvelin Teitä niinkuin Teitä taaskin
tulevaisuudessa rakastan ja palvelen; ja Tehän saitte oikeastaan tämän
sekaannuksen syntymään, sillä vaikka tein voitavani ja rukoilin Teitä
jäämään, päätitte kumminkin lähteä isänne mukana tuolle erämaamatkalle.
Olen puhunut, ja kiitän Teitä siitä tarkkaavaisuudesta, jolla olette
kuunnellut minua."
"Olette puhunut, serkku", Maya vastasi, "ja sananne ovat olleet
kohteliaita. Jos ymmärrän Teitä oikein, olitte joku päivä takaperin
epätietoinen siitä, eikö olisi paras surmata minut tähän synkkään
holviin."
"Jos valtioviisaus toikin sellaisen ajatuksen mieleeni, Maya, niin ehti
rakkaus sen peruuttaa", hän vastasi hämmentyen.
"Myönnätte siis niin olleen", hän sanoi. "No, saattaa taas tulla
päivä, jolloin valtioviisaus tuo tämän ajatuksen, eikä väsynyt rakkaus
ole kyllin lämmin peruuttamaan sitä. Kuulostaa siltä, että vielä
nytkin toimittaisitte tovereitteni kuoleman, jos antaisin kieltävän
vastauksen."
"Jos annatte kieltävän vastauksen, Maya, ehkä siihen on Teillä oma,
salainen syynne" -- ja hän muljautti vihaisen katseen englantilaiseen
-- "joka samainen syy saattaa minut heidät surmaamaan, tai ainakin
toisen heistä."
"Olkaa varma siitä, Tikal", hän vastasi terävästi, "että tuollainen
teko katkaisisi ikipäiviksi toiveenne saada minusta vaimo itsellenne.
Kuulkaahan. Olen kuullut sananne, ja ne ovat minua jonkunverran
liikuttaneet, sillä otaksun, vaikka olette rikkonutkin isälleni tekemän
valan ja minulle vannomanne uskollisuuden, että sisäinen rakkautenne
on ollut rehellinen. En voi mitenkään vielä antaa Teille vastausta,
vaan pikemminkin jumalat. Huomisiltana kokoonnumme Sydämen Neuvoston
istuntoon, ja Te itse saatte panna Kaikkein Pyhimmän alttarilla
olevaan tunnusmerkkiin taikakalun molemmat puolikkaat, joita olemme
etsineet niin kaukaa. Silloin, kuten isävainajani luuli -- ja hänellä
oli taivaan viisaus -- ilmoittaa jumala tarkoituksensa tavalla tahi
toisella ja osoittaa palvelijoilleen, miksi kaiken on täytynyt tapahtua
ja miten kukin voi täyttää hänen tahtonsa. Tuo tahto, serkku, eikä
omani, ohjaa minua tässä ja kaikessa muussa."
Tikal mietti hetken ja vastasi: "Ellei koko juhlallisuus johda
mihinkään, ja jumalan oraakkeli pysyy äänettömänä -- mitä sitten?"
"Sitten, Tikal", Maya sanoi lempeästi, "voitte minulta uudelleen kysyä,
tahdonko tulla vaimoksenne, ja ehkä, jos Neuvosto sen sallii, minä en
vastaa silloin kieltävästi. Hyvästi nyt, sillä suruni ei vielä ole
hälvennyt, enkä jaksa keskustella enään."