Zibalbayn kirous.
Kiitollinen olin, kun maasta noustessani tunsin henkeni olevan vielä
jäljellä.
"Kuolema on ollut lähellä meitä", sanoi englantilainen nyyhkytyksen
ja naurun sekaisella äänellä, seuratessamme Zibalbayta ja Mayaa
vartiohuoneeseen.
"Se on vieläkin lähellä", vastasin, "mutta olemme ainakin, ellei Tikal
muuta mieltään, saaneet muutamia päiviä armonaikaa."
"Kiitos hänen", hän sanoi, nyökäten Mayaa kohti, ja siinä samassa
astuimme vartiohuoneeseen, pieneen jykeväoviseen, karkeasti
kalustettuun komeroon.
Päästyämme yli kynnyksen sulkeutui ovi ja me huomasimme jääneemme
yksin. Zibalbay istuutui ja tuijotti, kiinnittäen katseensa seinään,
ikäänkuin ei se estäisi häntä näkemästä ulos, mutta me muut seisoimme
yhdessä lähellä ovea, kuunnellen kansanjoukon hälyä ulkona. Varmastikin
siellä väiteltiin, sillä kuulimme kiivaita ääniä, huutoja ja kiireisiä
askeleita, kansan poistuessa pyramiidin huipulta alas suuria portaita.
"Olette pelastanut henkemme joksikin aikaa, mistä Teitä kiitämme",
sanoi herra Strickland kesken kaiken Mayalle. "Mutta sanokaahan, mitä
he nyt tekevät meille?"
"En osaa sanoa", hän vastasi, "mutta tässä pyramiidissa on komeroita,
mihin he kätkevät meidät tuomiopäiväämme asti. Ainakin minä luulen
niin, sillä he evät uskalla päästää meitä kansan keskeen, jottemme
nostaisi kapinaa kaupungissa."
Sanassa avautui ovi ja sisään astui Tikal, Mattai ja muutamia
Zibalbaylle vihamielisiä ylimyksiä.
"Mitä haluatte meistä?" kysyi Zibalbay, heräten uinailustaan.
"Että seuraatte minua", vastasi Tikal tuimasti, "Te ja nuo muutkin" --
lisäten, kumartaen hiukan Mayalle, "anteeksi, neiti, että minun täytyy
kohdella Teitä ja isäänne väkivalloin, mutta minulla ei ole muuta
keinoa valittavana, jos tahdon pelastaa teidät kansan kostolta."
"Ei meidän tarvitse peljätä kansan kostoa, Tikal", hän vastasi
rauhallisesti, "vaan pikemminkin teidän vihaanne."
"Jonka Te kuitenkin voitte asettaa, neiti", hän sanoi matalalla äänellä.
"Saattaa olla että voin, mutta en tahdo", Maya vastasi. "Lähdetään,
serkku, vankikomeroon, jonka olette valinnut meille."
"Niinkuin haluatte", hän sanoi, "seuratkaa minua." Ja hän vei meidät
poikki vartio-huoneen, läpi sen takana olevan pappien makuuhuoneen,
uutimilla peitetylle takaseinälle.
Syrjään vedettyjen uutimien takaa tuli esiin pieni kiviovi, jonka
Mattai, sytytettyään jonkun huoneessa valmiina olevan lampun, avasi
vyötäisillään riippuvalla avaimella. Yksitellen kuljimme ovesta,
Tikalin astuessa edellä ja Mattain sekä kuuden muun ylimyksen
seuratessa jäljessä. Oven takana oli kahdenkymmenen rapun mittainen
porrasjakso ja sitten tuli kuparitelkeillä varustettu ovi. Tämän oven
takana jatkui portaita jakso jakson jälkeen, jotka kulkivat milloin
tähän, milloin tuohon suuntaan, valtaisan pyramiidin keskustaa kohti.
Vihdoin, kun jäseneni olivat väsyksissä niin monien portaiden
laskeutumisesta, tulimme uusien ovien luo, jotka olivat
perinpohjaisempaa ja huolitellumpaa tekoa kuin jo kulkemamme ovet; ne
pamahtivat kiinni selkämme takana ja me olimme laajassa, pyramiidin
sydämeen rakennetussa komerossa. Näytti kuin tämä komero olisi ollut
varattu meitä varten, sillä se oli valaistu monin hopealampuin, ja
yhdessä osassa oli lattialla matot, missä seisoi pöytiä ja tuoleja.
Niin tilava oli paikka, että lamppujen valo tuntui siellä kuin tähtien
tuike taivaalla; kun me kuljimme ympäri, huomasimme katon olevan
holvatun ja seinien ja lattian olevan valkeata, hienosti kiilloitettua
marmoria. Kuten jälkeenpäin kuulimme, oli se muinoin ollut temppelin
pappien kokoushuoneena, mutta nyt se ei, pappien vähälukuisuuden
takia, ollut enään käytännössä, paitsi kun siellä silloin tällöin
säilytettiin ylhäisen luokan vankeja. Pitkin sen sivuseiniä oli ovia,
jotka veivät makuu- ja muihin huoneisiin. Jotkut ovet olivat avoinna,
ja kun kuljimme niiden ohi, sanoi Mattai niitä makuuhuoneiksemme.
Ilmoitettuaan, että ruoka tuodaan tänne, vetäytyivät ylimykset pois,
Tikal etunenässä, ja me kuulimme kuparitelkien pamahtavan ja heidän
askeltensa kaiun häipyvän loputtomiin porraskäytäviin.
Hetken aikaa seisoimme vaieten, tuijottaen toinen toisiimme. Zibalbay
katkaisi vihdoin äänettömyyden, ja hänen äänensä kaikui outona tässä
kumeassa paikassa.
"Nyt on hänen hetkensä", hän sanoi heristäen nyrkkiään kohti
porraskäytävää, minne Tikal oli hävinnyt. "Rukoilkoon vaan, ettei minun
hetkeni koittaisikaan", ja siinä samassa hän kääntyi sohvaa kohti,
mihin hän oikaisi itsensä, peittäen käsin kasvonsa.
Maya seurasi häntä ja yritti, kumarruttuaan hänen puoleensa, lohduttaa
häntä, mutta hän käski tyttärensä pois, ja Maya tulikin.
"Tämä on pimeä paikka", sanoi englantilainen -- puolittain kuiskaten,
sillä täällä ei edes uskaltanut puhua ääneen, koska seinät antoivat
niin vahvan kaiun, "mutta niin pimeä kuin se onkin, tuntuu se kuitenkin
turvallisemmalta kuin pyramiidin huippu, missä on niin monta miekkaa",
ja hän osoitti pientä naarmua kaulassaan.
"Se on hyvinkin turvallinen", vastasi Maya väkinäisesti naurahtaen, "ja
varmasti pysyvät luumme turvassa täällä maailman loppuun asti. Läpi
noiden ovien ja vartijoiden ei ole paon mahdollisuutta, ja auringon
paisteessa meitä uhannut kuolema yllättääkin meidät varjossa. Enkö
varoittanut teitä tästä mielettömästä retkestä ja kansani kaupungin
etsinnästä? Varoitin teitä molempia, vaan te ette halunneet kuulla, ja
nyt on hätä kädessä ja henkenne saa sovittaa oman uhmanne sekä isäni
hulluuden."
"Mikä on tullakseen, se tulkoon", vastasi englantilainen huokaisten,
"mutta minä puolestani uskon, että pahin on ohi ja etteivät he surmaa
meitä. Isänne äkkipikaisuus oli tuoda turman meille, mutta ehkä
onnettomuus viisastutti hänet."
"Eikä ole", hän vastasi päätään pudistaen, "sillä he ovat oikeassa;
tässä asiassa hän on hullu, niinkuin Tekin, Ignatio, olette. Tulkaa,
tarkastakaammepa vankikomeroamme, sillä en ole tätä nähnyt tähän
hetkeen asti", ja ottaen läheisen käsilampun hän lähti astelemaan
pitkin huonetta. Toisessa päässä oli aivan samanlaiset ovet kuin ne,
joista olimme tulleet sisään, ja niistä kävi ilmanveto.
"Minnehän ne vievät?" kysyin.
"En tiedä", Maya vastasi, "ehkä jotain salatietä myöten Kaikkein
Pyhimpään. Pyramiidi on täynnänsä tällaisia komeroita, joita
entisaikaan käytettiin moneen tarkoitukseen, kuten jyväsäiliöinä ja
pappien hautakammioina, pappien, joita tuhansittain uinuu täällä. Nyt
ne ovat tyhjinä ja autioina."
Asteltuamme takaisin pysähdyin minä raollaan olevan puuoven eteen, joka
vei erääseen jo mainitsemaani kammioon.
"Mennään sisään", sanoi Maya, sysäten oven auki, ja me astuimme
pieneen, hyllyillä varustettuun komeroon. Näillä hyllyillä, joista
jokainen oli numeroitu, oli satoja tomuttuneita kääröjä. Maya otti
yhden niistä ja kiersi auki pergamentin, saaden näkyviin intiaanien
kuvakirjoituksella ihanasti täytetyn käsikirjoituksen.
"Tämän täytyy olla lähes tuhannen vuotta vanha", hän sanoi, "tunnen
sen kirjaimien muodosta. No, ei meillä ainakaan ole puutetta historian
lukemisesta täällä ollessamme", ja hän heitti käärön takaisin
hyllylleen ja lähti pois huoneesta.
Jonkun askeleen päässä oli toinen huone, jonka ovi oli suljettuna,
mutta niin hauras oli vuosien vanha puulaite, että se yhdellä
sysäisyllä pääsi irti saranoistaan, ja me astuimme sisään. Täällä oli
niinikään hyllyjä, joista toisille oli ladottu keltaisia, toisille
valkeita metallikankia.
"Kuparia ja lyijyä", sanoi englantilainen, tarkastettuaan niitä.
"Vielä mitä", sanoi Maya nauraen, "vaan juuri sitä, mitä te valkoiset
miehet etsitte, kultaa ja hopeaa. Katsotaanhan mitä on kirjoitettu
hyllyjen päälle", ja hän valaisi lampulla ja luki: "Puhdasta metallia
eteläkaivoksista, varattu Sydämen Temppelin ja Idän ja Lännen
Temppelien tarkoituksiin. Kultaa -- niin ja niin paljon; hopeaa -- niin
ja niin paljon."
Tuijotin ja silmäni säihkyivät ahnehtien, sillä tässä ainoassa
huoneessa oli tämän kummallisen, homehtuneen rodun esi-isien kokoamaa
omaisuutta ainakin kolme kertaa niin paljon kuin minä olisin tarvinnut
aikeitteni toteuttamiseen. Oi, saisinpa puolet siitä kaikesta
yli vuorten, kuinka suuri olisikaan tulevaisuuteni sekä kansani
tulevaisuus, jonka palvelemiseen olin elämäni omistanut!
"Ehkä sen kaiken vielä lopuksi saattekin, Ignatio", sanoi Maya,
katkaisten ajatukseni, "mutta, suora ollakseni, pelkään että Teille
annetaan vain hauta näissä pimeissä holveissa."
Sen jälkeen kävimme erinäisissä huoneissa, jotka milloin olivat tyhjiä,
milloin täynnä koinsyömiä gobeliineja ja kummallisia huonekaluja,
kunnes vihdoin tulimme huoneeseen tai paremmin sanoen suureen kaappiin,
joka lattiasta kattoon asti oli sälytetty täyteen mitä hienointa ja
vahvinta tekoa olevia kulta-astioita, joita papit olivat lakanneet
käyttämästä ja heittäneet arvottomina syrjään -- miksi, en voi sanoa.
Vastapäätä tätä hohtavaa pinoa oli arkku, jonka englantilainen avasi.
Se oli täynnä suurilla smaragdeilla varustettuja kultakoristeita. Maya
otti arkusta vyön ja antoi sen minulle, sanoen: "Pitäkää tämä, Ignatio,
Te kun rakastatte sellaisia koruja."
Otin sen ja pistin vyölleni, en viittani päälle, vaan alle. Ystäväni,
solki, joka nyt on Teidän ja jonka Teille joku aika takaperin näytin,
on juuri tuosta samaisesta vyöstä, ja muiden jalokivien hinnalla ostin
minä tämän maatilan kaikkine tiluksineen.
Väsyen vihdoin niin paljon hyödyttömään katselemiseen palasimme vihdoin
Zibalbayn luo, joka istui yhä samassa asennossa kuin lähteissämmekin,
ajatuksiinsa vaipuneena.
Samassa aukenivat vankikomeromme ovet ja miehiä astui sisään,
vartioväkeä mukanaan, tuoden meille yltäkyllin ruokaa ja laskien
sen pöydälle, odottaen meitä, sanomatta hyvää tai pahaa sanaa. Kun
olimme syöneet, korjasivat he pois tähteet ja lähtivät, pantuaan
lamput kuntoon ja tehtyään vuoteemme, kumartaen tiehensä. Hetkeksi
jäimme pöytään istumaan, Zibalbay ja minä vaieten, mutta Maya
ja englantilainen keskustellen matalalla äänellä, kunnes paikan
uneliaisuus tarttui meihin ja me nousimme kuin yhtenä miehenä ylös,
lähtien makuukomeroihimme nukkumaan, mikäli mahdollista.
Me nukuimme, heräsimme ja nousimme ylös, vaikkemme täällä, minne
ei päivä paistanut, tienneet oliko päivä vai yö. Ajan pitkään emme
tosiaan olisi osanneet erottaa päivää yöstä muutoin kuin ruuantuojiemme
käynneistä.
Luulen olleen vangitsemispäivämme seuraavan iltapäivän, kun Tikal
saapui luoksemme vain neljän asemiehen seuraamana. "Pieni joukko",
sanoi englantilainen nähdessään heidän tulevan, "mutta kyllin suuri
tappamaan meidät aseettomat" -- sillä kaikki aseemme oli otettu pois --
"jos heitä haluttaisi."
"Älkää peljätkö, ystävä", sanoi Maya, "eivät he ole tulleet murhaa
tekemään."
Tikal astui kumartaen eteemme ja Zibalbay, joka tapansa mukaan istui
omissa mietteissään, katsahti ylös ja näki hänet.
"Mitä haet, petturi?" hän kysyi kiukkuisesti, veren syöksyessä
poskille. "Tahdotko tappaa meidät? Jos niin on, iske heti, sitä
pikemmin pääsen sen jumalan syliin, jonka minä lähetän kostamaan
sinulle."
"En minä ole mikään murhamies, Zibalbay", vastasi Tikal arvokkaasti.
"Jos kuolette, tapahtuu se rikkomanne lain käskystä, eikä minun
käskystäni. Tulin tänne puhumaan kanssanne, jos suvaitsette käydä
keskustelemaan minun kanssani kahdenkesken."
"Puhu kaikkien kuullen, tai älä puhu ollenkaan", hän vastasi, "sillä
en liikahda askeltakaan, koska etsit vain tilaisuutta saada iskeä
huomaamattani minut kuoliaaksi."
"On välttämätöntä Teidän kuulla, Zibalbay, mitä minulla on sanottavana."
"Sano sitten, petturi, tai mene tiehesi."
Tikal mietti hetken, katsellen epäillen Mayaa, jonka kalpeista
kasvoista hänen oli vaikea irroittaa katsettaan.
"Tahdotteko minun poistuvan?" kysyi Maya.
"Minä en tahdo", sanoi Zibalbay, "seiso paikallasi, tytär."
Silloin Tikal ei epäröinyt enään, vaan käski asemiehiä peräytymään
niin kauas etteivät kuulisi, ja sanoi: "Kuulkaahan, Zibalbay;
ennenkuin eilen kokoonnuimme pyramiidin huipulle, tapasin tyttärenne
Mayan ja puhuin hänen kanssaan, sanoen rakastavani häntä kuten
aina, vaikkakin luulin hänen kuolleen ja valtiollisten asioiden
takia otin silloin toisen naisen vaimokseni. Tein hänelle seuraavan
tarjouksen: Jos hän tahtoisi tulla vaimokseni, eroaisin minä nykyisestä
vaimostani Nahuasta. Ennen kaikkea minä huomautin, että luovuttaisin
päällikkyyteni Teille, Zibalbay, jolleka se oikeutta myöten kuuluu,
koko elämänne ajaksi, enkä vastustaisi Teitä enempää kuin toimiannekaan
missään suhteessa. Sanoin hänelle myös toiselta puolen, että jos hän
kieltäytyisi tulemasta vaimokseni, en luovuttaisi mitään, vaan tekisin
voitavani surmatakseni Teidät, hänet ja nuo muukalaiset ystävänne. Hän
vastasi minulle kieltävästi, sanoen olevansa valmis kaikkein pahimpaan.
Mitä sitten tapahtui, tiedätte Te, Zibalbay, ja tiedätte myös vaaran,
joka Teitä tällä hetkellä uhkaa, että koko elämänne riippuu hiuskarvan
varassa."
Hän vaikeni, ja Zibalbay, joka oli ihmetellen kuunnellut hänen
sanojaan, kääntyi Mayan puoleen, kysyen vihaisesti:
"Puhuuko tämä mies valheita, tytär?"
Kun Maya oli vastaamaisillaan -- vaikkeikaan hän tiennyt, mitä piti
vastata -- keskeytti hänet Tikal:
"Ei hyödytä kysyä häneltä, Zibalbay. Onko luultavaa että hän vastaa
rehellisesti, jota vastoin minun puheeni voi todistaa todeksi tämä
vieressänne oleva kulkuri, koska hän oli läsnä keskustelussamme.
Tämän tarjouksen tein hänelle ja, jottei olisi syytä minkäänlaiseen
epäluuloon, teen sen vieläkin sekä hänelle että Teille. Jos hän
tulee kanssani naimisiin, eroan minä hänen takiansa Nahuasta, minä
luovun hallituksesta ja lasken Teidät vapaasti omalle paikallenne
koko elämänne ajaksi, tekemään hullutuksia niin paljon kuin jumalat
sallivat. Kaikkeen tähän suostun, koska rakastan häntä, joka on
nuoruudestani asti ollut kihlattuni, enemmän kuin mitään muuta, koska
hän on silmieni valo ja koska ilman häntä tunnen elämäni ilottomaksi,
niinkuin se on ollut aina siitä asti kun luulin hänen kuolleen."
Zibalbay kuuli sen, kohosi seisaalleen, nosti kätensä ylös holvia kohti
ja sanoi:
"Oi kiitos sinulle, jumala, joka kuulit rukoukseni ja osoitit minulle
pelastuksen tien. Tikal, sinun tahtosi tapahtukoon, ja me vannomme
sovintovalamme Sydämen alttarin ääressä. Mattai ja hänen seuralaisensa
kylläkin nostavat hälyä, mutta yhteisin voimin me voitamme kaiken.
Iloitkaa kanssani, ystäväni Ignatio, sillä nyt kantaa niin suurella
tuskalla kylvämämme siemen kultaisen sadon."
Kuulin silloin englantilaisen takanani huokaisevan epätietoisuudesta ja
vihasta, ja tiesin tämänkin unelmani, joka täytti sieluni hehkullaan,
raukeavan niinkuin monen muun vain naisen houreiden takia.
"Suokaa anteeksi, Zibalbay", minä keskeytin, "armollinen neiti Maya ei
ole sanonut sanaansa."
"Sanonut sanaansa!" ihmetteli Zibalbay. "Mitä sanomista hänellä olisi?"
"Mitä minä jo eilen sanoin serkulleni Tikalille", vastasi Maya
hiljaisella äänellä, "etten tahdo olla missään tekemisissä hänen
kanssaan."
"Missään tekemisissä hänen kanssaan, tyttö! Missään tekemisissä hänen
kanssaan! Mitä, hänhän on sulhasesi, etkö ymmärrä?"
"Ymmärrän hyvinkin, isä, mutta en mistään hinnasta tahdo mennä
naimisiin miehen kanssa, joka on kohdellut Teitä ja minua niinkuin
Tikal on tehnyt -- miehen, joka ei voinut pitää valaansa Teille eikä
odottaa minua täyttä vuottakaan."
"Lakkaa puhumasta hullutuksia", sanoi Zibalbay. "Tikal on epäilemättä
erehtynyt; mutta nyt tahtoisi hän korjata erehdyksensä, ja jos
minä voin antaa hänelle anteeksi, voit sinäkin. Älä ajattele tytön
hullutuksia, Tikal, vaan lähetä hakemaan mustetta ja pergamenttia,
jotta saamme kirjoittaa sopimuksemme, sillä vanhana ollen ei minulla
ole liikoja aikoja. Ehkä sinulla ennen toisen vuoden loppua onkin jo
oikeus siihen, mihin nyt olet pyrkinyt väkivallalla."
"Minulla on paperia mukanani, herra", sanoi Tikal, vetäen käärön
povestaan; "mutta anteeksi, suostuuko armollinen neiti Maya?"
"Kyllä, kyllä, kyllä hän suostuu."
"Enkä suostu, isä, ja jos Te pakoitatte minut naimisiin tuon miehen
kanssa, huudan minä kansaa auttamaan itseäni, ja elleivät he anna
apuansa, saan minä turvan kuolemalta -- oman käteni kautta, jos tarvis
vaatii."
Silloin kääntyi Zibalbay raivosta vapisten tyttärensä puoleen, mutta
hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi:
"Tikal, tällä hetkellä on tyttäreni mieletön; jätä meidät ja palaa
jonkun tunnin päästä, kun hänen mielensä muuttuu. Lähde nyt, ennenkuin
ennätetään sanoa sellaista, jota on mahdoton unhoittaa."
Tikal lähti tiehensä, ja kunnes hän ehti huoneen toiseen päähän ja ovet
paiskautuivat lukkoon, oli kaikki hiljaista.
Sitten puhui Zibalbay tyttärelleen.
"Tytär", hän sanoi, "tunnen sydämesi ja tiedän suusi valehdelleen
sanoessasi Tikalin unhoituksen olevan syynä siihen, ettet tahdo mennä
naimisiin hänen kanssaan. Siinä onkin toinen syy, jota et kuitenkaan
ilmoittanut. Tuo valkoinen mies, jonka nimi omassa maassaan on James
Strickland, on kaiken syy. Olet iskenyt silmäsi häneen, etkä voi repiä
hänen kuvaansa rinnastasi. Eikö ole totta?"
"Totta on, isä", hän vastasi, tarttuen englantilaisen käteen. "Teille
en ainakaan tahdo valhetella."
"Kiitän sinua, tytär. Kuulehan, mitä sinulle sanon; uskollisuutesi
surettaa minua ja samoin valkoisen miehen uskollisuus, hänen, joka
epäilemättä ei pitäisi sinua vain leikkikalunaan; mutta teidän tahtonne
täytyy tällä kertaa väistyä yhteisen hyvän tieltä. Kuka sinä olet,
jotta päähänpistosi voisivat asettua minun ja elämäni suunnitelmien
tielle, oman kansasi ja sen hyvinvoinnin tielle? Raukeaako kaikki
tyhjiin rakastuneen tytön houreiden takia, tytön, jolle jumalat
ovat sattuneet antamaan kauneutta niin paljon, että kaikki olisi
voitettavissa?"
"Siltä tuntuu, isä", hän sanoi, "sillä tässä suhteessa on
velvollisuuteni itseäni sekä häntä kohtaan, jota rakastan, suurempi
kuin velvollisuuteni Teitä ja aikeitanne kohtaan. Kaikkea muuta voitte
Te, joka olette isäni, vaatia minulta, jopa henkeänikin, mutta kunniani
on minun omani."
"Mitä on minun sanottava tälle uppiniskaiselle tytölle?" sähisi
Zibalbay. "Puhukaa, valkoinen mies, ja luvatkaa luopua hänestä, sillä
ette varmastikaan ole niin hullaantunut, että seuraisitte hänen
mielettömyyksiään ja omianne, astumalla hänen kohtalonsa tielle?"
Kaikkien silmät tuijottivat englantilaiseen, joka näytti lampun valossa
kalpealta ja vastasi hitaasti:
"Zibalbay, tuotan ehkä surua Teille, mutta tyttärenne kohtalo ja minun
kohtaloni ovat yksi ja sama, enkä minä voi käskeä häntä hylkäämään
itseäni ja ottamaan vihaamaansa miestä puolisokseen."
"Näyttää kuitenkin siltä, kuin voisitte käskeä häntä rikkomaan
velvollisuuksiaan oman asianne takia, oi kunnioitettavin valkoinen
mies", sanoi Zibalbay katkerasti nauraen. "Kuulkaahan, ystävä Ignatio,
sillä Te ette ainakaan ole rakastunut, sanokaa Te tuolle veljellenne
ja tälle uppiniskaiselle tytölle, mikä on heidän velvollisuutensa.
Opettakaa heille, että me asumme maan päällä korkeampia tarkoitusperiä
varten kuin omien pyyteiden tyydyttämisen. Ennenkuin puhutte, muistakaa
omankin kohtalonne olevan tämän asian kanssa yhteydessä. Muistakaa,
miten olette kärsinyt ja ponnistellut monta vuotta, muistakaa,
mitä kaikkea olette kokenut saavuttaaksenne sen tarkoitusperän,
joka tällä hetkellä on miltei käsissänne, varat, joiden avulla
viette suunnitelmanne perille. Mitä näissä holveissa on, sen saatte
käytettäväksenne, ja ellei se riitä, annan Teille vieläkin enemmän.
Ottakaa ne, Ignatio, ottakaa ne karkoittaaksenne vihollisenne ja
maksaaksenne aseenne, tullaksenne kuninkaaksi, oikeaksi taivaan
kruunaamaksi kuninkaaksi, jolla on rotumme kohtalo käsissään. Valitkaa
sellaiset sanat, jotka taivuttavat tämän tytön ja hänen rakastajansa
noudattamaan meidän tahtoamme; ellette osaa niitä valita, kuolette
jonkun päivän päästä varkaan tavoin Tikalin käsiin. Puhukaa nyt."
Kuuntelin häntä sykkivin sydämin. Voi! hänen sanansa olivat tosia,
ja nyt oli kohtaloni käännepiste. Jos tuo tyttö suostuisi menemään
Tikalille, joka oli hullaantunut häneen, kävisi kaikki hyvin, ja
kolmessa vuodessa olisi rotuni unelma täyttynyt ja sukupolvien kosto
kohdannut kirottuja espanjalaisia.
Näissä holveissa lojuivat käyttämättöminä ja unohdettuina tarvitsemani
aarteet ja tuolla Meksikossa olisi tuhansittain miehiä, jotka niillä
voisi aseistaa; mutta kaiken esteenä oli tämän naisen halu ja ystäväni
hulluus. Oi! Sydämeni oli varoittanut minua hänestä, kun ensi kerran
näin hänen rakastettavat kasvonsa ja aavistin hänen tuovan turmaa
minulle.
Hänelle en voisi mitään, sillä kuka voi muuttaa rakastavan tai vihaavan
naisen mielen? Mutta ystäväni laita oli toinen; hän kenties kuuntelisi
neuvoani, koska ei yksin minun toiveeni, vaan jopa henkenikin riippui
hänen vastauksestaan, eikä tosimiehellä ole oikeutta toimittaa toisille
kuolemaa seuraamalla sydämensä vaatimuksia. Parempi olisikin hänen
erota tästä tytöstä, joka ei ollut hänen vertansa eikä rotuansa, jonka
rakkaus ennemmin tai myöhemmin kadottaisi merkityksensä. Tekisin
varmasti oikein, jos pyytäisin häntä jättämään tytön ja antamaan
mennä miehelle, jonka kihlattu hän oli ollut, ja hän tekisi oikein
seuratessaan neuvoani. Olin miltei alkaa kehoitukseni kun Maya, lukien
ajatukseni, tarttui minua käteen ja kuiskasi:
"Muistakaa valanne, Ignatio." Palautin mieleeni, mitä olin erämaassa
luvannut, kun hän rohkeudellaan oli pelastanut rakastajansa hengen,
ja näin, että taaskin naisen piti oleman perikatoni, sillä on parempi
kadottaa kaikki kuin rikkoa tuollaisia lupauksia. "Zibalbay",
minä sanoin, "en voi seurata toivomustanne, vaikkakin siten autan
turmiotamme, sillä olen vannonut, etten missään tapauksessa asetu
näiden kahden väliin. Tänään raukeavat elämäni aikeet toisen kerran
naisen himon takia. No, niin on sallittu, ja olkoon niin!"
Zibalbay ei vastannut minulle vaan sanoi, englantilaisen puoleen
kääntyen:
"Valkoinen mies, olette kuullut ystävänne sanat, joiden pitäisi
liikuttaa Teitä enemmän kuin rukous konsanaan. Vieläkö yhä pidätte
oman päänne ja kuuntelette tyttäreni hullutuksia? Jos niin teette,
tietäkää että ilonne on lyhyt, sillä kun Tikal jonkun tunnin päästä
palaa, kerron hänelle kaiken ja annan Teidät hänen huostaansa; tehköön
hän mitä tahtoo Teille. Taivas Teitä silloin suojelkoon, kulkuri,
sillä hänellä on halu kostaa, eikä sen miehen elämä luultavastikaan
liene pitkä, joka asettuu mahtavan hallitsijan ja hänen rakastamansa
naisen väliin. Vastatkaa siis viimeisen kerran: Valitsetteko elämän vai
kuoleman?"
"Valitsen kuoleman", sanoi hän uljaasti, "menköön henkeni, mutta
en halua rikkoa uskollisuuttani ja luovuttaa morsiantani toiselle
miehelle. Suren Teitä, Zibalbay, ja Teitä, ystäväni Ignatio, minä
suren vielä enemmän; mutta kohtalohan, enkä minä, on tuonut teille
tämän turmion. Ellei Ignatio voi rikkoa valaansa, miten minä sitten
voisin rikkoa oman valani, jonka olen tälle neidille vannonut. Vieläkin
huonompi onni kuin tämänpäiväinen koittaisi meille, jos rikkoisin,
sillä tuollainen roistomaisuus ei toisi hyvää mukanaan. Niin kauan
kuin armollinen neiti Maya ei minua hylkää, pysyn minä kiinni hänessä,
tulkoon hyvää tai pahaa, elämä tai kuolema."
"Elämässä ja kuolemassa pysyn minäkin kiinni Teissä, rakkaani", sanoi
Maya. "Kostakaa meille niinkuin haluatte, isäni. Niin, jos haluatte,
antakaa tämä mies, jonka luo sydämeni kuljetti minut yli vuorten, halki
erämaiden, Tikalin käsiin kuolemaan; mutta tietäkää, että lujemmin kuin
elämässä pysyy hän minussa kiinni kuolemassa, sillä pianpa seuraan
silloin minäkin häntä kuoleman alhoon."
Siitäpä syttyikin vasta Zibalbayn raivo, ja se oli kauhea. Kohoten
istuimeltaan hän heristi nyrkkiänsä tyttärensä kasvojen edessä ja
kirosi hänet, kunnes tyttö kauhuissaan juoksi rakastajansa syliin.
"Vielä viimeisellä hengenvedollani", hän huusi, "minä toivon jumaliesi,
maasi, esi-isiesi ja minun, oman isäsi, kirouksen seuraavan sinua ja
lapsiasi. Palakoon toiveesi poroksi ja niittäköön kuolema hedelmäsi;
murtakoon suru ja tuska sydämesi tuuma tuumalta ja häpeä seuratkoon
nimeäsi. Oi! Minä luulen näkeväni tulevaisuuden, ja sanon sinulle,
tytär, että saat hänet, jonka takia olet syössyt isäsi kuolemaan ja
perikatoon. Petoksella saat sinä hänet ja hetken aikaa viipyy hän
rinnallasi, ja tästä sinua pyydetään luopumaan, vaan sinä -- viet
heimosi perikatoon, hävität sen ehdoin tahdoin --"
Hän vaikeni, ahmien ilmaa, ja Maya vaipui hänen jalkoihinsa, sopertaen:
"Oi isä, peräyttäkää sananne ja säästäkää minua! Ettekö sääli naisen
sydäntä?"
"Niinkö!" hän sanoi, "yhtä paljon kuin sinäkin säälit minun surujani
ja harmaita hiuksiani. Miksi säästäisin sinua, tyttö, joka et ole
säästänyt minua, isääsi. Kiroukseni pysyy, ja minä lisään vielä, että
se murtaa sydämesi vihdoin -- niin, ja myöskin sen miehen sydämen, joka
on vienyt minulta sinun kuuliaisuutesi ja rakkautesi!"
Sitten hän vaikeni, hänen katseensa kävi tylsäksi, hän oikaisi kätensä
ja kaatui hervottomana lattialle.