Pyramiidin huipulla.
"Eikö kaupunki ole hyvin matalalla?" kysyin Mayalta, katseltuamme
näköalaa joka puolelta. "Minun silmissäni näyttävät talot olevan miltei
vedenpinnan tasalla."
"Luulen niin olevankin", hän vastasi. "Nyt juuri alkavana vuodenaikana
kohoo järven pinta monta jalkaa, niin että suurin osa saarta on vettä
alempana, joka kohoo ylös muurille."
"Miten estätte sitten veden tulvimasta kaupunkiin?" kysyi
englantilainen. "Jos kerran vesi pääsisi virtaamaan sisään, uppoisi
koko paikka veteen ja jokainen sielu hukkuisi."
"Niin kyllä, ystävä, mutta vesi ei koskaan nouse yli määrätyn
korkeuden ja suuri sulkuportti estää aaltoja virtaamasta kaupunkiin.
Jos portti avattaisiin tulvan aikana, hukkuisimme me jok'ainoa. Mutta
sitä ei noina kuukausina kertaakaan avata, sillä jos joku tahtoisi
lähteä kaupungista tai tulla tänne, on hänen kiivettävä tikapuiden
avulla muurin harjalle ja sieltä laskeuduttava kaivannon viereisiin
maihinnousupaikkoihin. Porttia vartioidaan niinikään yötä päivää; ja
vain harvat tietävät salaisuuden, miten se on avattavissa."
"Paikka näyttää kummalliselta kaupungin asemapaikaksi", vastasi
englantilainen. "En luulisi voivani nukkua sikeästi noina
tulvakuukausina, tietäissäni henkeni olevan vain yksinkertaisen portin
varassa."
"Ihmiset ovat kuitenkin nukkuneet rauhassa täällä tuhansia vuosia",
Maya sanoi. "Taru kertoo muinaisina päivinä rannikolta tulleiden
esi-isiemme asettuneen tälle saarelle jumalien käskystä, jotka
valitsivat tämän koveron maa-alan rakennuspaikaksi, jotta he, sen
sijaan että jättäisivät itsensä vihollisten valtaan, kuten heidän
vuortentakaisten veljiensä oli pakko, voisivat tarpeen tullen upottaa
paikan ja hukkua veteen. Tästä syystä on Nimettömän Jumalan, Taivaan
Sydämen Kaikkein Pyhin kaiverrettu kallioon syvälle allemme, jotta
järven vesi voisi syöksyä sinne yhdellä tempauksella ja haudata sen
aarteineen jok'ainoan ihmisen näkyvistä. Jos olette jo kyllin nähneet,
vien teidät katsomaan yleisiä työhuoneita, missä kuivataan kalaa,
kudotaan palttinaa ja harjoitetaan muita tarpeellisia töitä." Ja hän
kääntyi, johtaen neiteineen tietä portaiden suuhun.
Siinä samassa ilmestyi tasakatolle kolme miestä, joista yhden tunsin
Tikaliksi. Nähtyään Mayan, lähestyi hän kumartaen tätä.
"Armollinen neiti", hän sanoi, "kuultuani Teidän olevan täällä
vieraiden kanssa, olen seurannut Teitä tänne ja pyytäisin saada hetken
puhua kanssanne kahdenkesken."
"Sitä en voi tehdä, serkku", vastasi puhuteltu kylmästi, "sillä kuka
tietää, mikä väritys annettaisiin sanoilleni jälkeenpäin. Jos Teillä
on minulle jotakin sanottavaa, pyydän Teitä lausumaan asianne meidän
kaikkein kuullen."
"Sitä en voi", hän vastasi, "sillä sanottavani on salaista. Suvaitkaa
kuitenkin isänne ja ehkä itsennekin takia kuulla sitä."
"Ilman todistajaa en kuuntele Teitä, Tikal."
"Hyvästi sitten, armollinen neiti", hän sanoi, kääntyen pois.
"Viipykää, serkku. Jos pelkäätte puhua oman kansanne kuullen, sallikaa
tämän vieraan" -- ja hän osoitti minua, Ignatiota -- "olla läsnä
keskustelussamme. Hän on meidän vertamme ja ymmärtää meidän kieltämme;
luotettava mies ennenkaikkea sekä Sydämen Veljiin kuuluva."
"Sydämen Veljiin kuuluva? Miten voi vieras olla Sydämen Veli?
Todistakaa se minulle, kulkuri."
Ja vieden minut sivuun, hän sanoi muutamia sanoja, jotka minä ymmärsin,
antaen oikeat merkkivastaukset.
"Suostutteko?" kysyi Maya.
"Suostun, neiti, koska minun täytyy, vaikkenkaan kernaasti avaa
sydäntäni muukalaisen kuullen. Menkäämme syrjään." Ja hän astui katon
keskustaa kohti Mayan ja minun saattamana.
"Neiti", hän alkoi, "asiatani Teille ei ole helppo kertoa. Monta vuotta
olimme kihloissa ja sekä Te että isänne myönnyitte siihen, että meidät
vihittäisiin palattuanne tältä matkalta --"
"Asiain näin ollen on aivan turhaa, hyvä serkku, keskustella
kihlauksestamme!" Maya keskeytti ylimielisesti.
"Ei aivan turhaa, neiti", hän vastasi. "Minun on pyydettävä Teiltä
anteeksi monta asiaa, ja minä rohkenen niin tehdä. Maya, tiedätte
hyvin, että olen rakastanut ja rakastan Teitä sydämestäni, ja ettei
kukaan muu nainen koskaan ole ollut kallis minulle."
"Totta tosiaan", sanoi hän nauraen, "nuo ovat kummallisia sanoja Nahuan
vastavihityn miehen suusta."
"Ehkä, neiti, ja kuitenkin ovat ne tosia. Olen vihitty Nahuaan, mutta
en rakasta häntä, vaikka hän rakastaa minua. Teitä minä rakastan, ja
kun Teidät näin eilen, sykki koko sydämeni Teille, niin että miltei
vihasin tuota kalpeata morsianta rinnallani."
"Miksi sitten menitte naimisiin hänen kanssaan?"
"Koska minun täytyi, koska luulin Teidän ja isänne kuolleen, niinkuin
luulivat kaikkikin kaupungissa. Onko Teidän mielestänne niin
ihmeellistä, että Teidän ja Zibalbayn kuoltua, kuten luulin, yritin
säilyttää paikkaa, jota niin moni vehkeili pois minulta? Voin sen
säilyttää vain yhdellä keinolla -- Mattain avulla, joka on taitavin ja
vaikutusvaltaisin mies kaupungissa; ja Mattain ehto oli -- että hänen
tyttärestään tulisi Sydämen Ruhtinatar. No, hän rakastaa minua, on
kaunis, ja hänellä on isänsä voima ja älykkyys, niin ettei koko maan
neitojen joukosta löytynyt sen sopivampaa vaimoa minulle."
"Hyvä, Te menitte naimisiin hänen kanssaan ja siinä on lorun loppu.
Te pyydätte anteeksi minulta ja saattekin, sillä minulla ei ole syytä
näytellä mustasukkaisen naisen osaa. Ehkä aika korvaa vahingon minulle,
Tikal", hän lisäsi pilkaten.
"Tässä ei vielä kaikki, Maya, vaan minä pyydän Teitä tänään täyttämään
lupauksenne ja tulemaan vaimokseni."
"Mitä, serkku? Rikottuanne liittonne haluaisitte siis häväistä minua?
Edellytättekö sitten, että minä, Sydämen Tytär, lähtisin Nahuan
käskyläiseksi?"
"En. Minä edellytän, että Te, Nahuan joutuessa syrjään, ottaisitte
hänen paikkansa ja samalla omanne."
"Miten voi se olla mahdollista, koska Sydämen Ruhtinatar ei saa purkaa
liittoansa?"
"Jos hän lakkaa olemasta Sydämen Ruhtinatar, voi hänestä erota,
niinkuin mistä naisesta tahansa; ei rakkaudelle löydy lakeja, ja minä
kyllä keksin keinon."
"Kuoleman keinon, ehkä. Ei, en halua Teitä millään muotoa. Kunnialla on
lait, Tikal, ellei rakkaudella olekaan. Menkää takaisin vaimonne luo
ja rukoilkaa, ettei hän saisi tietää miten Te olette aikonut kohdella
häntä."
"Onko tuo viimeinen sananne, neiti?"
"Miksi kysytte?"
"Siksi, että siitä riippuu enemmän kuin luulettekaan. Kuulkaahan!
Pian kokoontuu koko kaupungin väki tälle paikalle kuulemaan isänne
sanoja ja päättämään kumpi hallitsee, hän vai minä. Katsokaahan, he
jo kokoontuvat temppelitorille. Luvatkaa tulla vaimokseni, niin minä
alistun isänne tahtoon, ja hän saa hallita elämänsä ajan mielensä
mukaan. Jos kieltäydytte käytän minä asevoimaa, ja silloin käy hullusti
hänen, Teidän ja" hän lisäsi pisteliäästi, "noiden muukalaisten,
ystävienne."
"Kaikki saa jäädä sattuman varaan", vastasi Maya ylpeästi. "En sekaannu
sellaisiin kysymyksiin. Vai luuletteko voivanne taivuttaa minua? Jos
olette niin alhainen, että suunnittelette turmiota vanhalle miehelle,
joka on katsonut pelkkää hyötyänne, niin suunnitelkaa vaan, kyllä
saatte työstänne palkan aikanaan. Itse puolestani olen sanonut Teille
sanottavani enkä tule, käyköön miten tahansa, koskaan vaimoksenne."
"Ehkä ehditte eloissanne ottaa takaisin nuo sanat, neiti", hän sanoi
rauhallisella äänellä; nöyrästi totellen lähti hän sitten tiehensä.
"Saitte vaarallisen vihollisen, neiti", minä sanoin, kun hän oli
ehtinyt kuulemattomiin.
"En pelkää häntä, Ignatio."
"Hyvä silloin", minä vastasin, "mutta minä pelkään. Hänellä on
luullakseni suunnitelma valmiina, ja ennen päivän loppua tapahtuu
jotakin. Minä ainakin olen kiitollinen, jos vielä näemme huomispäivän
auringon." Sillä välin olimme ehtineet toisten luo.
"Onko ollut ikävä odottaa?" kysyi Maya englantilaiselta, katsahtaen
häneen lempeästi. "Niin, minulla olisi ollut hauskempi täällä kuin
tuolla. Antakaahan kätenne minulle ja taluttakaa minut portaita alas,
-- olen väsyksissä. Oi, ystävä, tietäisittepä vain, olen Teidän
takianne uskaltanut enemmän kuin koskaan olisin uskaltanut itseni
takia."
"Mitä olette uskaltanut?" hän kysyi.
"Saatte siitä aikanaan tiedon, jos elämme kyllin kauan, ystävä", hän
vastasi; "mutta oi! en olisi koskaan tahtonut meidän astuvan tähän
kaupunkiin."
Kaksi tuntia kului, ja me seisoimme taaskin, seurattuamme jonossa
Zibalbayta ja hänen vieressään astuvaa Mayaa, pyramiidin huipulla.
Nyt se ei enään ollut tyhjä, sillä sinne oli kokoontunut useampiin
tuhansiin nouseva väkijoukko, varmastikin kaupungin kaikki
täysikasvuinen väestö. Alttarin toisella puolen istui Tikal ja hänen
vaimonsa Nahua, joka oli ainoa nainen, sekä muutamia satoja ylimyksiä,
jotka olivat kaikki aseistetut, ja joiden takana seisoi joukko
sotilaita vartioimassa. Toisella puolen oli muutamia tyhjiä paikkoja;
ja kun Zibalbay Mayan kera sekä kokoomansa saattojoukon seuraamana
astui näille paikoille, paljasti Tikal ja jokainen läsnäoleva päänsä
tervehtien häntä.
Hetken vaitiolon jälkeen astui kaksi pappia alttarin takaisesta
vartiohuoneesta, ja vanhempi heistä, puhtaan valkeaan kauhtanaan
puettu, luki, ladottuaan alttarille tuoreita kukkia, lyhyen rukouksen
Nimettömälle Jumalalle, Taivaan Sydämelle, pyytäen häntä ottamaan
vastaan uhrin ja siunaamaan kokoontuneen kansan. Sitten Zibalbay nousi
ja kääntyi väkijoukon puoleen, ja minä huomasin hänen olevan kalpean
ja huolestuneen näköisen ja hänen kätensä vapisevan, vaikka silmät
säihkyivät vihaa.
"Sydämen Kaupungin ylhäiset ja alhaiset", hän alkoi, "tänä päivänä
vuosi takaperin läksin minä, teidän perinnöllinen hallitsijanne ja
päällikkönne ja Taivaan Sydämen ylimäinen pappi, suorittamaan erästä
tehtävää. Tehtäväni oli löytää temppelimme Pyhimmässä säilytettävän
pyhän tunnusmerkin toinen, Päiväksi kutsuttu puolikas, joka on ollut
kadoksissa monet monituiset vuodet. Te tiedätte rotumme elävän ankaraa
aikaa, tiedätte, että lukumme vuosi vuodelta vähenee, kunnes vihdoin
on käsissä kansan loppu, sillä muutaman sukupolven kuluessa kuolee se
sukupuuttoon ja unhoittuu. Tunnette niinikään vanhan ennustuksen --
että kun joskus Sydämen Tunnusmerkin molemmat puolikkaat, Päivä ja
Yö, liitetään yhteen määrätyssä paikassa Kaikkein Pyhimmän alttarin
ääressä, niin kansa alkaa taasen kukoistaa. Tiedätte myös, että ääni
puhui minulle, käskien minun, Zibalbayn, lähteä Sydämen maasta kohti
merta, koska sieltä piti kadonneen löytymän.
"Saatuani luvan Neuvostolta, Sydämen Veljesliitolta, läksin kulkemaan
tyttäreni kanssa, kärsien matkallani paljon vastuksia ja vaaroja, ja
ihme! Minä löysin kadoksissa olleen ja toin sen takaisin teille, sillä
tässä se riippuu, tämän erämaiden takaa mukanani seuranneen Ignation
kaulassa."
Hämmästyksen kohina kävi läpi kansanjoukon, ja Zibalbay vaikeni
hetkeksi.
"Tästä tunnusmerkin löydöstä", hän jatkoi, "puhun laveammin oikean
hetken tullen sekä vain niille, joilla on oikeus kuulla siitä,
nimittäin Sydämen valitulle Veljeskunnalle Kaikkein Pyhimmässä Vetten
Nousupäivänä, yhtenä niistä kahdeksasta vuoden päivästä, jolloin
Sydämen Neuvosto on lain mukaan oikeutettu kokoontumaan Kaikkein
Pyhimmässä. Tällä hetkellä puhun muista asioista.
"Tiedätte minun jättäneeni, lähtiessäni tehtävääni suorittamaan,
veljenpoikani Tikalin sijaisekseni, sovittuamme keskenämme ja Neuvoston
kanssa, että hänestä tulisi, siinä tapauksessa etten minä palaisi
kahden vuoden kuluessa, kansan päällikkö. Olen palannut yhden vuoden
sisään ja huomaan, että hän on jo antanut nimittää itsensä päälliköksi
ja vieläkin enemmän, että hän, oltuaan kihloissa tyttäreni kanssa, on
ottanut toisen naisen vaimokseen. Omin korvin kuulin hänen viime yönä
julistavan petoksensa palatsissa, ja kun minä, teidän herranne, selitin
sydämeni karvauden, kohdeltiin minua uhkauksin ja väitettiin, ettei
vasta nimitettyä Tikalia voitaisi erottaa. Minä käytän tätä sanamuotoa
häntä vastaan. Ylimykset, minua ei ole lainkaan nimitetty ja kuitenkin
olen minä hallinnut teitä ja kansaa monet vuodet, ja voiko minua siis
erottaa -- minua, joka en ole herrani kavaltaja enkä valojeni rikkoja,
niinkuin tuo veljenpoikani?"
Taaskin hän vaikeni, ja muutamat läsnäolijat, joista osa oli Zibalbayn
seuralaisia, huusivat "Ei"; mutta suurin osa katsoi Tikaliin ja pysyi
hiljaa. Silloin nousi Mattai Tikalin takaa istuimeltaan ja lausui:
"Ollen yksi niitä, jotka nimittivät Tikalin päälliköksi, koska luulimme
Teidän ja hänen armonsa neiti Mayan kuolleen, minä pyytäisin Teitä,
Zibalbay, ennenkuin me, tällä puolen alttaria olevat, vastaamme Teille,
ilmoittamaan meille suoraan, mikä on tekemänne matkan tarkoitus ja mitä
varten olette tuonut mukananne nämä kaksi muukalaista, joiden nimet
ovat Ignatio ja Meren Poika, vastoin vanhoja lakeja, jotka sanovat
että se, joka tuo muukalaisen yli vuorten Sydämen Kaupungin maahan, on
kuoleva yhdessä muukalaisen kanssa?"
Kuultuaan tämän kysymyksen, hätkähti Zibalbay, sillä hän oli unhottanut
koko lain ja näki eteensä viritetyn viekkaan satimen. Siitä huolimatta
hän vastasi rohkeasti, koska hänen tapansa oli puhua suoraan ja
ujostelematta:
"Teidän on huono kysyä sitä minulta, Mattai -- teidän, joka olette
osoittanut olevanne vehkeilijä ja väärä profeetta, joka luki tähdistä
minun ja tyttäreni kuoleman, vaikka me hengitimme täyselävinä tähtien
alla. Siitä huolimatta minä vastaan Teille ja kerron, koska minä
vihaan verukkeita ja valhetta, koko jutun kansan kuullen, jotta se
saa tuomita minun ja teidän puolueenne välillä. Ilmoitan ensiksikin,
että olin unhottanut tuon mainitsemanne lain, jonka kirjainta vastaan
olen rikkonut tai, jos joskus sen muistinkin, olin pakotettu jättämään
sen huomioonottamatta. Kuulkaa sitten, että muukalainen Ignatio on
ruhtinaallista intiaaniverta ja etsimäni tunnusmerkin haltija, ja että
Meren Pojaksi kutsumanne valkoinen mies on hänen veljensä, ja että
he molemmat ovat Sydämen liiton jäseniä, Lordi Ignatio ollen omassa
maassaan aivan samassa asemassa kuin minä täällä. Tätä herra Ignatiota
kutsuin mukaani ja hän tuli. Hän tuli ja pelasti toverinsa Meren Pojan
kanssa minut ja tyttäreni häpeästä ja kuolemasta valkoisten miesten
käsiin. Kun olimme päässeet pelastumaan, tutkimme toinen toistamme
ja vertasimme tunnusmerkkejä, ja mikä ihme! Päivä ja Yö tapasivat
toisensa ja yhtyivät. Sitten kerroin hänelle, miten tulin lähteneeksi
kaukaa kotimaastani, ja hänkin kertoi minulle elämänsä tarkoituksen ja
päämäärän.
"Hänen tarkoituksensa on katkaista ies, jonka valkoinen mies on
pannut kaukaisen maan intiaanien kaulaan, ja muodostaa mahtava
Intiaanikansa, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti ja jonka
keskus ja pääkaupunki olisi tämä Maailman Sydän. Sitten me teimme
yhteisen liiton, liiton, jota ei voida rikkoa, ja tällainen se
oli: Että Lordi Ignatio ja kumppaninsa valkoinen mies, josta
hän ei halua erota, seuraisivat meitä tänne, missä tunnusmerkit
määrätyssä paikassa liitettäisiin yhteen, jotta ennustus täyttyisi
ja onni koittaisi meille; että minä antaisin hänelle tarvitsemansa
määrän varastohuoneissamme hyödyttöminä lojuvia aarteita, joilla
hän aseistaisi joukkoja ja veisi perille päämääränsä, ja että hän
vastapalkkioksi toisi meille sitä, mitä kaipaamme enemmän kuin
kultaa ja jalokiviä -- miehiä ja naisia, joiden kanssa menisimme
sekanaimisiin, jotta meidän rotumme lakkaisi vähenemästä ja taaskin
kerran lisääntyisi ja kasvaisi.
"Ylimykset, sellainen on liittomme ja sellaisen tien on hallitseva
jumalamme asettanut meidän kuljettavaksemme. Hyväksykää se, niin
teidän on voitto -- hyljätkää, niin häviätte. Sillä tietäkää, etten
puhu omasta puolestani, joka olen vanha ja haudan partaalla, vaan
teidän ja tulevien jälkipolvienne puolesta. Älkää kauhistuko ja
ihmetelkö, sillä vaikka nämä asiat ovatkin uusia teille, voi sattua
niin, että Sydämen Neuvoston kokoonnuttua Kaikkein Pyhimpään Vetten
Nousuyönä Nimetön jumala, jota palvelemme ja jonka johdolla kaikki on
tapahtunut, ilmoittaa tarkoituksensa oraakkelin kautta ja näyttää, mitä
osaa näiden muukalaisten ja itsekunkin meistä on näyteltävä tulevissa
kohtaloissamme.
"Ah! Ylimykset ja kansa, heittäkää silmäinne sokeus ja sydämenne
paatumus älkääkä katsoko yli olkainne edessänne olevaa onnea ja
tulevaisuutta. Olen uskaltanut paljon puolestanne; uskaltakaa te
itsekin jonkun verran. Sulkekaa ovenne ja porttinne minulta ja nouskaa
kapinaan minua vastaan, ja minä vakuutan teille, että teistä ja teidän
mainehikkaasta valtakunnastanne jää tuskin muistoakaan. Seuratkaa minun
neuvoani ja jumalten tahtoa, niin maineenne ja valtanne kukoistaa
yli koko maailman; niin, teistä tulee se, mitä muinoin olitte, kuin
häikäisevä aurinko heikkoon, tuikkivaan tähteen verrattuna. Olen
puhunut -- tehkää valintanne."
Hän lopetti, ja hetken vallitsi hiljaisuus, ihmetyksen hiljaisuus,
sillä ylimykset tuijottivat toinen toisiinsa ja kuuleman päässä olevat
alhaiset ällistelivät suu avoinna, mutta niille, jotka eivät yleisistä
asioista piitanneet, eivät hänen sanansa suuria merkinneet. Äkkiä
katkesi hiljaisuus, kun Tikal hypähti istuimeltaan ja huusi ääneen:
"Totta tosiaan olivat ne oikeassa, jotka sanoivat tätä ukkoa hulluksi.
Oletteko ymmärtäneet kaikkea tuota, Sydämen kansa? Seuratessanne
Zibalbayn tahtoa on teidän ensinnäkin asetettava hänet takaisin
paikalleen ja annettava hänelle täysi valta, ja minut teidän on
tuomittava kuolemaan tai vankeuteen; sitten täytyy teidän antaa hänelle
anteeksi kaikki lain rikkomukset -- lain, jota hän ennen kaikkia oli
velvoitettu seuraamaan. Sen jälkeen täytyy teidän luovuttaa, kaikki
aarteenne -- esi-isäinne monen sukupolven aikana kokoomat aarteet --
hänen tuomilleen kuljeksiville varkaille. Vihdoin ja viimein täytyy
teidän avata porttinne, jotka ovat olleet salassa tuhansia vuosia,
muille varkaille, joita he tuovat tänne ja joille teidän on annettava
naiset vaimoiksi, jotta väkiluku nousisi. Sanokaa, tahdotteko näin
tehdä, Sydämen lapset?"
Silloin huusi koko Tikalin takana oleva ylimysjoukko: "Ei koskaan!"
ja kansa ympärillä yhtyi tuohon huutoon ukkosen jyrinällä, vaikkeivät
useimmat ymmärtäneet tapahtumain kulkua.
Tikal kohotti kätensä, ja syntyi hiljaisuus.
"Te ette tahdo", hän sanoi, "ja hulluja olisitte varmasti, jos toisin
olisitte vastanneet. Mitä siis tahdotte tehdä? Sanokaa minulle
ensinnäkin, kenen valitsette hallitsijaksi: setänikö, joka lopullisesti
on hullu ja haluaisi viedä teidät häpeään ja perikatoon vai minut, joka
olen vannonut säilyttäväni vanhat lait?"
"Valitsemme sinut -- Tikal, Tikal!" kajahti vastaus.
"Kiitän teitä", hän huusi, "mutta mitä sitten on tehtävä tälle
vanhukselle ja niille, jotka hän on tuonut mukanaan urkkimaan
salaisuutemme ja ryöstämään meidät?"
"Heidät on surmattava alttarin ääressä!" he huusivat miekkojaan
heiluttaen.
Tikal mietti hetkisen, osoitti sitten meitä ja sanoi:
"Vangitkaa nuo miehet!"
Samassa syöksyi meitä kohti satakunta ylimystä, jotka nähtävästi olivat
määrätyt panemaan täytäntöön hänen käskyjään. Heidän astuessaan yli
avonaisen paikan näin englantilaisen pistävän kätensä vyötäisilleen, ja
sanoin hänelle:
"Herran nimessä, älkää yrittäkö, sillä jos koskette yhteenkään heistä,
tappavat he varmasti meidät!"
"Niin he joka tapauksessa tekevät -- vaan olkoon niinkuin haluatte",
hän vastasi.
Sitten he hyökkäsivät kimppuumme. Kaikki Zibalbayta pyramiidin huippuun
seuranneet ylimykset väistivät sivuun, jättäen meidät kolme sekä Mayan
seisomaan yksin.
"Roistot!" sanoi Zibalbay, katsahtaen taakseen. Sitten tarttui hän
miekkaansa ja löi yhdellä iskulla kuoliaaksi etumaisena ryntäävän
-- korkean ylimyksen. Samassa temmattiin ase hänen kädestään, ja
englantilaista ja minua alettiin laahata alttaria kohti, Zibalbayn ja
Mayan seuratessa, joihin vangitsijamme eivät kuitenkaan koskeneet.
"Mitä on tehtävä näille miehille?" huusi Tikal jälleen.