Zibalbayn kotiintulo.
Hetken aikaa seisoimme ovitien varjossa, katsellen tätä kummallista
ja ihanaa näytelmää, kunnes, Zibalbayn aikoessa juuri astua
lähemmäksi valta-istuinta, Lordi Tikal antoi merkin valtikallaan,
ja naiset taukosivat äkkiä tanssimasta ja laulamasta. Nähtyään
kohotetun valtikan, Zibalbay pysähtyi jälleen ja vetäytyi takaisin
varjoon, kehoittaen meitä tekemään samoin. Sitten alkoi Tikal puhua
voimallisella, syvällä äänellä, joka kajahteli salissa:
"Sydämen neuvokset ja aateliset", hän sanoi, "ja te korkeasyntyiset
naiset, lesket ja tyttäret, kuulkaa minua. Eilen, kuten tiedätte,
otin haltuuni esi-isieni aseman ja vallan, ja teidän toivostanne
ja tahdostanne minut valittiin Sydämen kansan päälliköksi ja
hallitsijaksi. Olen nyt pyytänyt teidät hääjuhlaani, läsnäolollanne
kunnioittamaan aviosäätyyn astumistani ja iloitsemaan kanssani.
Sillä tietäkää, että tänä iltana olen aviopuolisokseni ottanut Nahua
Ihanan, korkeasyntyisen Lordi Mattain, Päätähtientutkijan, Pyhän
Huoneen Päämiehen ja Sydämen Neuvoston Puheenjohtajan tyttären.
Hänet otan minä teidän läsnä ollessanne ensimäiseksi ja lailliseksi
aviopuolisokseni jakamaan vallan kanssani ja hallitsemaan teitä yhdessä
minun kanssani, jota ei voida, vaikka mitä tahansa tapahtuisi, sysätä
pois valtaistuimeltani, ja näin ollen pyydän teidän lausumaan hänet
tervetulleeksi."
Sitten kääntyi hän vieressään olevan naisen puoleen, suuteli häntä ja
sanoi:
"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon
lapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!"
Tällöin kumartui koko seurue Nahuan jalkojen juureen, Nahuan,
jonka kalpeat kasvot loistivat tyytyväisyyttä ja iloa, ja toisti
yksiäänisesti:
"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon
lapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!"
"Ylimykset", jatkoi Tikal, kun juhlamenot olivat päättyneet,
"korviini on tullut tieto, että löytyy joitakuita, jotka napisevat
minua vastaan, sanoen, ettei minulla muka olisi oikeutta muinaiseen
ruhtinasvaltikkaan, jota tänä iltana pidän kädessäni. Ylimykset,
minulla olisi teille tämän asian suhteen yhtä ja toista sanottavana,
ja huomenna puhun uhrin jälkeen yleiselle kansalle, keskusteltuani
Neuvostoni, Sydämen salaisuuksien päämiesten kanssa. Huomenna on
kulunut vuosi siitä, kun setäni Zibalbay, joka ennen minua oli
päällikkönä, ja hänen ainoa lapsensa sekä arvonsa ja valtansa
perijätär, korkeasyntyinen neiti Maya, minun kihlattu morsiameni,
lähtivät kaupungista suorittamaan muuatta tehtävää. Ennenkuin he
lähtivät matkalleen, sovittiin Zibalbayn, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren,
minun sekä Neuvoston, Sydämen Veljesliiton kesken, että minä hallitsen
läheisimpänä perijänä Zibalbayn ja hänen tyttärensä poissaollessa, ja
siinä tapauksessa, etteivät he palaisi kahden vuoden kuluessa, perisin
heille kuuluvan vallan ikuiseksi. Tähän välipuheeseen suostuin surulla,
sillä pidin silloin, niinkuin nytkin, setääni vähäjärkisenä, joka lähti
etsimään loppuaan, vieden mukanaan minun rakastamani tyttärensä. Heidän
mentyään täytin minä kaiken kirjaimellisesti; mutta kansan kesken nousi
hämminkiä, sillä he eivät tahtoneet totella hallitsijaa, joka ei ollut
virallisesti valittu, vaan sanoivat: 'Odotamme siksi kunnes Zibalbay
palaa, kuullaksemme hänen mielipiteensä tässä asiassa.'
"Zibalbayn poissa ollessa ei maassa niinikään ollut ylimmäistä pappia,
niin että, ennenkuin hänen seuraajansa olisi nimitetty, joku uskontomme
salameno olisi voinut jäädä toimittamatta, vetäen päällemme Nimettömän
Jumalan kirouksen. Niin ollen hoputti minua moni kansan ja kaupungin
hyvin voinnin nimessä lyhentämään välihallitukseni aikaa ja antamaan
valita itseni vakinaiseksi. Mutta lupaukseni muistaen vastasin minä
päättävästi heille, etten haluaisi poiketa siitä hiuskarvan vertaakaan,
vaan antaisin, tuli mitä tahansa, kulua kaksi vuotta, ennenkuin
ottaisin vastaan isieni paikan.
"Tässä mielessä minä pysyin, kunnes kolme päivää sitten se joukko,
jonka oli määrä mennä mantereelle temppelin omaisuuteen kuuluvia
vainioita viljelemään, kieltäytyi lähtemästä työhönsä, selittäen, että
ylimmäisellä papilla vain oli oikeus käskeä heitä, eikä kaupungissa
ollut ylimmäistä pappia. Hädissäni neuvottelin siis Lordi Mattain,
Tähtien Päämiehen kanssa, ja hän tutki tähtiä puolestani. Koko yön hän
tarkasteli taivasta ja luki sieltä, että Zibalbay, joka unen ääntä
seuraten rikkoi maan lakeja ja läksi kulkemaan yli vuorten, on saanut
maksaa mielettömyytensä ja kuollut erämaahan yhdessä tyttärensä kanssa,
joka oli kihlattuni sekä Sydämen Ruhtinatar. Eikö ollut niin Mattai?"
Silloin astui esiin puhuteltu, muhkea, kaljupäinen mies, vilkkain
silmin ja tuuhein parroin, tehden kumarruksen ja sanoen:
"Ellei tietoni ole väärä, juuri niin ilmoittivat tähdet minulle, oi
hallitsija!"
"Ylimykset", jatkoi Tikal, "olette kuulleet minun todistukseni ja
Mattain todistuksen, jonka ääni on totuuden ääni. Tästä syystä olen
antanut nimittää ja asettaa itseni teidän hallitsijaksenne, koska olen
Zibalbayn lainmukainen perillinen. Tästä syystä olen myöskin -- koska
kihlattuni on kuollut -- ottanut vaimokseni Nahuan, Mattain tyttären.
Sanokaa, tunnustatteko meidät?"
Muutamat pysyivät ääneti, mutta toiset huusivat:
"Tunnustamme teidät, Tikal ja Nahua, ja hallitkaa kauan meitä maan
muinaisten tapojen mukaan!"
"Hyvä on, veljet", vastasi Tikal. "Onko kenelläkään, ennenkuin juomme
lähtömaljan, mitään sanottavana?"
"Minulla on jotakin sanottavaa!", huusi vahvalla äänellä Zibalbay
varjosta huoneen toisessa päässä.
Kuultuaan hänen äänensä, jonka sointu näytti olevan tuttu, nousi Tikal
peloissaan, mutta sanoi, hilliten itsensä:
"Astukaa näkyviin varjosta, kuka lienettekin, ja sanokaa sanottavanne."
Katsahtaen tyttäreensä ja meihin, Zibalbay käski meitä seuraamaan
ja astui esiin. Peittäen kasvonsa vaipallaan lähti hän astumaan
poikki salin, herrojen ja naisten tehdessä tietä, kunnes seisoimme
valtaistuimen edessä. Tässä hän paljasti itsensä, kuten mekin, ja
asettuen seisomaan sivuttain, niin että sekä Tikal että koko seurue
näkivät hänet, hän varustautui puhumaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt
sanoa sanaakaan, pääsi ylimyksiltä hämmästyksen huudahdus ja valtikka
putosi Tikalin kädestä ja vieri lattialle.
"Zibalbay!" kuului huuto. "Zibalbay tai hänen haamunsa on tullut
takaisin, ja myöskin Sydämen Ruhtinatar!"
"Niin, ylimykset", hän sanoi rauhallisin äänin, vaikka hänen kätensä
vapisi raivosta, "minä Zibalbay, teidän herranne, olen palannut, enkä
nähtävästi liian varhain. Miten, veljenpoikani, oliko sinun niin
kova kiire saada minun paikkani ja valtani, että sinun piti rikkoa
Sydämen nimessä vannomasi vala ja anastaa ne ennen määräaikaa? Ja Te,
Mattai, oletteko unhoittanut taitonne, vai ovatko jumalat kironneet
Teidät, kun käytte ennustamaan väärin ja sanomaan, että tähtiin on
kirjoitettu elossa olevien kuolema, ja nostamaan näin tyttärenne
Sydämen Ruhtinattaren istuimelle? Niin, älkää viitsikö vastata.
Seisoessani tuolla olen kuullut koko jutun. Sanon sinulle, Tikal, että
olet valapattoinen petturi, ja Teille, Mattai, että olette veijari
ja valehtelija, joka olette uskaltanut käyttää pyhää ammattianne
omiin tarkoituksiinne ja sukunne kohottamiseksi. Molempia teitä olen
rankaiseva -- niin, ja myöskin kaikkia niitä, jotka ovat olleet
rikollisina apureinanne. Asemiehet, vangitkaa tuo mies ja Lordi Mattai
niinikään ja pitäkää heidät tallessa, kunnes minä heidät tuomitsen."
Sotilaat seisoivat hetken aikaa epäröiden molemmin puolin
valtaistuinta, mutta astuivat sitten Tikalia kohti kuin totellakseen
Zibalbayn käskyä. Mutta Nahua nousi seisomaan ja peräytti heidät,
sanoen: "Mitä! uskallatteko koskea vastanimitettyyn hallitsijaanne?
Takaisin, minä käsken teitä, jos tahdotte välttää häväistyksen
tuomiota. Eli tai kuoli, Zibalbayn ajat ovat olleet, sillä Sydämen
Neuvosto on pannut hänen kruununsa Tikalin päähän, ja heidän päätöstään
ei voi purkaa hyvällä eikä pahalla."
"Niin", sanoi Tikal, jonka rohkeus oli palannut. "Ruhtinatar Nahua
puhuu totta. Älkää koskeko minuun, jos haluatte vielä nähdä auringon
paistavan."
Mutta kaiken aikaa oli hänen katseensa kiintynyt Mayaan, jonka kauniita
kasvoja katsellen hän tunsi menneen lemmen virkoavan eloon.
Kun Zibalbay oli taas alkamaisillaan puhua, kumarsi tähtientutkija
Mattai hänelle ja sanoi:
"Älkää olko vihoissanne, vaan kuulkaa minua, herra. Olette tullut
kaukaa ja olette väsyksissä, ja väsynyt mies on ärtyisä. Te luulette
kärsineenne vääryyttä, ja olihan tämä kaikki tosiaankin outoa Teille,
mutta nyt ei ole sopiva hetki meidän tehdä selvää teoistamme ja
hallitustoimistamme, eikä Teidän kuunnella kaikkea tätä. Levätkää
tämä yö; ja huomenna pyramiidissa, kansan läsnäollessa selkiävät
kaikki asiat Teille, ja jokaiselle annetaan oikeutensa. Tervetuloa
sinne, Zibalbay, ja Tekin Sydämen Tytär -- mutta sanokaahan, keitä nuo
muukalaiset ovat, jotka olette tuonut erämaista yli vuorten?"
Zibalbay vaikeni hetkeksi, vilkuen ympärilleen kuin susi satimessa,
sillä hän luuli huomaavansa ylimysten olevan kiihoittuneita.
Huomattuaan läsnä olevan vain muutamia puoluelaistaan hän kohotti
katseensa ja sanoi:
"Olette oikeassa, Mattai, olen väsynyt; sillä ikä, matka ja ihmisten
vilpillisyys ovat murtaneet minut. Huomenna otetaan nämä asiat
esille kansan läsnäollessa, ja siellä, alttarin, ääressä tehtäköön
tiettäväksi, olenko minä heidän herransa, vaiko sinä, Tikal. Siellä
ilmoitan Teille niinikään, keitä nämä muukalaiset ovat ja miksi olen
kuljettanut heidät yli vuorten. Siihen asti jätän heidät teidän
huostaanne, kehoittaen oman asianne takia kohtelemaan heitä hyvin.
Niin, täällä en halua syödä enkä juoda. Lähtekäähän kanssani", ja sanoi
nimeltä muutamia ylimyksiä, joiden tiesi olevan uskollisia itselleen.
Sen enempää sanomatta lähti hän huoneesta, ja joukko ylimyksiä seurasi
häntä.
"Isäni näyttää unohtaneen minut", sanoi Maya nauraen hänen mentyään.
"Terve teille, ystävät, ja Teille, serkkuni Tikal, ja vaimollenne
Nahualle niinikään, joka, oltuaan muinoin minun kamarineitsyeni, on
nyt korotettu minun asemaani ja arvooni. Mikä onkaan kaiken hämmingin
loppu, toivon kuitenkin, että olette onnelliset rakkaudessanne, Tikal
ja Nahua."
Silloin astui Tikal alas istuimeltaan, kumarsi hänelle ja sanoi: "Minä
vannon Teille, Maya --"
"Ei, älkää vannoko", hän keskeytti, "vaan antakaa minulle ja
ystävilleni pikari viiniä ja juhlanne rääppeitä, sillä olemme
nälissämme. Kiitän Teitä. Miten ihana onkaan Nahuan kantama
morsiuspuku, ja -- varmasti -- nuo smaragdit olivat kerran minun
omaisuuttani. No, hän saakoon ne minulta morsiuslahjaksi. Päästäkäähän
Tikal, pyydän, minua kulkemaan, haluan kuulla noilta neideiltä uutisia,
sillä muistakaa että olen kulkenut kaukana, ja on hauskaa nähdä taas
kaikkea kaivattua."
Hetken aikaa me istuimme ja söimme, Mayan jutellessa ja kaiken kansan
tarkatessa meitä, sillä me olimme ihmeellisiä heidän silmissään, jotka
eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä. Ruskeatukkainen,
pitkäpartainen ja valkoihoinen englantilainen oli tosiaankin heistä
niin suuri ihme, että he unohtivat kaiken kohteliaisuuden ja pyörivät
kummastellen hänen ympärillään. Oli kuitenkin kaksi, jotka vähän
välittivät englantilaisesta ja minusta, ja ne olivat Tikal, joka
tuijotti Mayaan, seisoessaan hänen tuolinsa takana ja palvellessaan
häntä orjan tavoin, sekä Tikalin puoliso Nahua, joka istui hiljaa ja
unohdettuna istuimellaan, kuunnellen vihaisena jokaista miehensä sanaa.
Lopulta ei Nahua jaksanut kestää kauemmin tätä näytelmää, vaan lähti
astumaan poikki salin.
"Tehkää tilaa morsiamelle, neidit", sanoi Maya. "Serkku, hyvää yötä; on
jo myöhä, ja vaimonnekin jo odottaa."
Mutisten jotakin käsittämätöntä lähti Tikal tiehensä, ja rinnatusten
astui aviopari poikki suuren salin asejoukon seuraamana.
"Miten ihana morsian ja miten uljas sulhanen!", sanoi Maya heidän
mentyään, "ja sittenkin olen nähnyt aviopareja, jotka hääpäivänään
näyttivät onnellisemmilta. No, on aika käydä levolle. Ystävät, hyvää
yötä! Mattai, jätän nämä vieraat Teidän huostaanne. Pitäkää huolta
heistä -- ja, kuulkaahan, tuokaa heidät huomisaamuna minun asuntooni,
sillä isäni tahtoo että näyttäisin heille kaupunkia, ennenkuin
kokoonnumme temppeliin."
Mayan lähdettyä teki Mattai meille hyvin kohteliaan kumarruksen ja
pyysi meitä lähtemään kanssaan poikki pihan ja läpi monen käytävän
ihanaan meille varattuun huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu
hopealampuin. Siellä oli silkkipeitteiset vuoteet ja pöydällä, keskellä
lattiaa, viileitä juomia ja monenlaisia hedelmiä, mutta niin väsyksissä
olimme, että välitimme vähät kaikesta tästä.
Sanottuamme hyvää yötä Mattaille, joka katseli meitä uteliaana ja
ilmoitti haluavansa tulla katsomaan meitä aamusella, me kiersimme
kiinni oven kuparilukon ja kävimme makuulle.
Vaikka olinkin väsynyt, en saanut unta tässä vieraassa paikassa,
ja vaikka silmäni tavantakaa painuivatkin kiinni, herättivät minut
taas ovemme takaa kuuluvat askeleet. Yhdestä seikasta olin varma,
siitä nimittäin, ettei Zibalbayta kaivattu omassa kaupungissaan ja
että syntyisi hämminkiä, kun hän huomenna julistaisi kertomuksensa
kansalle, sillä varmastikaan ei Tikal sallisi itseään sysättävän
vastarinnatta pois anastamastaan paikasta, ja että hänellä oli paljon
ystäviä. Varmastikin kuulin oven takaa heidän kiireiset askeleensa,
kun he saapuivat viereiseen huoneeseen neuvottelemaan Mattain kanssa.
Mietin, mikä kohtalo meitä odottaisi tässä kohta koittavassa kahakassa.
Tämä kansa kammoi muukalaisia -- sen luin heidän kasvoistaan -- ja
varmastikin raivaisi se meidät pois jos suinkin mahdollista. No, olihan
meillä Mayassa oiva ystävä, ja kaiken muun jätimme kohtalon huomaan.
Näin tuumien vaivuin viimein uneen herätäkseni englantilaisen
ääneen, joka istui vuoteensa laidalla hyräillen laulua ja katsellen
ympärilleen, päivän pilkistäissä sisään akkunasta. Toivotin hänelle
hyvää huomenta ja kysyin syytä hänen hyräilyynsä.
"Koska sydämeni on täynnä päivänpaistetta", hän vastasi. "Vihdoinkin
olemme päässeet tähän kaupunkiin, ja se on paljon suurenmoisempi ja
ihmeellisempi kuin osasin aavistaakaan. Onni on suosinut meitä, sillä
tuo Tikal on mennyt naimisiin toisen naisen kanssa, joka ei, mikäli
hänen ulkonaisesta olemuksestaan voi päättää, päästä häntä hevillä
eroon, ja siksi ei Mayan tarvitse enään pelätä häntä. Kolmanneksi,
tässä kaupungissa löytyy, ottaen huomioon kaiken sen, mitä eilen
näimme, yltäkyllin aarteita, jotta voitte perustaa vaikka kolme
Intiaanikeisarikuntaa, jos niin tahdotte, sillä varmasti antaa Zibalbay
Teille niin paljon kuin haluatte. Siksi pitäisi Teidänkin, ystävä
Ignatio, laulaa kuin minun, sen sijaan että murjotatte ikäänkuin olisi
ruumisarkkunne tuotu nähtäväksenne."
Pudistin päätäni ja vastasin:
"Pelkään puhuvanne liian valoisasti. Kaupungissa on syntymäisillään
sekaannus, jonka pyörteisiin mekin varmasti joudumme, sillä Tikalin ja
Zibalbayn välinen riita tuo kuolemaa mukanaan. Mitä Maya-neitiin tulee,
olen varma siitä, että Tikal vieläkin -- oliko hänellä vaimo tahi ei --
häntä rakastaa ja yrittää saada hänet; näin sen hänen katseistaan eilen
illalla. Lopuksi on kyllä totta, että täällä on pohjattomia rikkauksia;
mutta sallivatko niiden omistajat otettavan vähintäkään osaa niistä
minun tarkoituksiini -- vaikkakaan he itse eivät niitä käytä -- se on
toinen asia."
"Raamatussa puhutaan Job-nimisestä miehestä ja hänen ystävästään
Elifaasta -- tuulen että Te, Ignatio, olette samainen henkiin herännyt
ystävä", vastasi herra Strickland nauraen. "Minä puolestani aion pitää
kiinni nykyhetkestä, enkä välitä tuon pimeydessä vaeltavan kansan
tulevaisuudesta tai valtiollisista asioista. Mutta kuulkaahan, joku
koputtaa ovelle!"
Nousin avaamaan lukon, jolloin palvelijat astuivat sisään, tuoden
suklaatipikarit ja pieniä leivoksia tarjottimella. Kun olimme syöneet,
veivät he meidät kylpyaltaille, jotka olivat marmorista tehdyt ja
verrattomat, ja sitten huoneeseen, missä odotti valmis aamiainen.
Istuessamme pöydässä tuli Mattai luoksemme, ja minä näin ettei hän
ollut nukkunut sinä yönä, sillä hänen silmänsä olivat uniset.
"Toivon nukkuneenne hyvin, vieraat", hän sanoi kohteliaasti.
"Nukuimme, armollinen herra", minä vastasin.
"Hyvä, sitä minä en ole ehtinyt, sillä toimeni on tutkia tähtiä,
eritotenkin omaa tähteäni, jonka laita juuri nyt on hieman niin ja
näin", ja hän hymyili. "Jos olette syöneet kylliksenne, vien teidät
armollisen Neiti Mayan luo, jota haluttaa näyttää teille kaupunkiamme,
mikä teille muukalaisille lienee mieluista. Ellen häiritse Teitä
kysymykselläni, tahtoisin tietää, mihin rotuun Te kuulutte." ja hän
kääntyi englantilaisen puoleen. "Olemme kuulleet valkoisista miehistä,
joskaan heistä saamamme tieto ei ole ollut hyvää, ja taru kertoo
ensimäisen hallitsijammekin Cucumatzin olleen sitä rotua. Onko Teissä
hänen vertansa, vieras?"
"En tiedä", vastasi puhuteltu nauraen. "Olen kotoisin kylmästä maasta,
kaukaa meren takaa, missä kaikki ihmiset ovat minun kaltaisiani."
"Sitten on sen maan asukkaita kohdeltava hyvin", vastasi Mattai
vakavasti. "Kiitän Teitä, Meren Poika, että niin selvästi vastasitte.
En tehnyt kysymystäni yksin uteliaisuudesta, vaan siksi, että kansa
katsoo kauhulla kaikkia muukalaisia ja tahtoi kaikin mokomin saada
jotain tietoa Teistä."
"Toivottavasti ystävämme Zibalbay antaa heille tyydyttävän selityksen",
minä sanoin.
"Hyvä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua."
Mattai vei meidät poikki pihan ja läpi käytävien pieneen
vierashuoneeseen, joka oli täynnä muinaisia veistoksia ja
koristekukkia, missä, istui muutamia tyttöjä juttelemassa.
"Ilmoittakaa armolliselle Maya-neidille hänen vieraidensa odottavan
häntä", sanoi Mattai. Sitten hän kääntyi poispäin, lisäten vielä
matalalla äänellä: "Tapaamme varmasti keskipäivällä pyramiidin
huipulla, ja siellä näette, en osaa sanoa mitä. Mitä tapahtuukin, olkaa
varmat, että minä olen puolellanne, jos voin. Hyvästi."
Yksi tytöistä hävisi huoneen peräovesta ja toiset seisoivat, annettuaan
meille istuimensa, pienen matkan päässä, vilkuillen meitä. Pian
avautui ovi ja huoneeseen astui Maya päätä ja hartioita peittävässä
silkkiviitassaan, näyttäen ihanalta ja suloiselta huoneen himmeässä
valossa.
"Terve, ystävät", hän sanoi kumarrettuamme hänelle. "Isäni tahtoo että
näyttäisin teille kaupunkia, jota niin hartaasti olette halunneet
nähdä. Nämät neidit sekä asejoukko seuraavat meitä, mutta emme tarvitse
kantotuoleja, ennenkuin olemme nousseet suureen temppeliin, sillä
tahdon näyttää sen teille ennenkuin kansantungos ehtii kokoontua sinne.
Lähtekäähän, jos olette jo valmiit!"
Näin me läksimme kulkemaan, Maya astellen välissämme, asemiesten
ja neitien seuratessa jäljessä. Kulkien yli torin, joka oli ollut
edellisen yön juhlanäyttämönä, mutta nyt varhaisena aamuhetkenä
miltei autiona, me saavuimme pyramiidin piha-aitauksen luo, jonka
kalkkikivimuuriin oli hakattu kuvia metsästyksestä, reunoissa
kiemurtelevia käärmeitä ja siellä täällä sydämenmuotoisia mosaiikkeja.
Tämän muurin sisäänkäytävän luo me pysähdyimme ihmettelemään pyramiidin
valtaista kokoa. Egyptissä on vain yksi suurempi pyramiidi, niin sanoi
englantilainen, vaikkakin hän piti tätä suurempana ihmeenä hohtavien
kalkkikiviseiniensä takia, laveiden portaiden kohotessa idänpuoleisen
sivun juuresta hamaan huippuun asti.
"Se on suuri rakennus", sanoi Maya, huomaten ihmetyksemme,
"jommoista ei voitaisi rakentaa nykypäivinä. Taru kertoo, että
kaksikymmentäviisituhatta miestä rakensi sitä viidenkymmenen vuoden
ajan -- kaksikymmentätuhatta heistä hakkasi ja ajoi kasaan kiviä, ja
viisituhatta pani niitä paikoilleen."
"Mistä saatiin niin paljon kiviä?" kysyi englantilainen.
"Osa hakattiin temppelin itsensä pohjasta", Maya vastasi, "mutta enin
osa tuotiin suurilla veneillä mantereen louhimoista. Nämät louhimot
ovat vieläkin nähtävissä."
"Onko pyramiidi sitten ontto?" minä kysyin.
"On, siinä on monta komeroa, enimmäkseen varastoja ja aarrehuoneita, ja
sen alla on päällikköjen, heidän leskiensä ja lapsiensa hautakammiot.
Siellä on niinikään Sydämen Kaikkein Pyhin, jota te, Veljesliittoon
kuuluvina, ehkä saatte käydä katsomassa. Tulkaa, lähtekäämme kiipeemään
portaita."
Sitten johti hän meidät yli pihan noin neljäkymmentä jalkaa leveiden
portaiden juurelle, jotka kuutena jaksona, kussakin viisikymmentä
astinta ja kunkin välillä levähdyspaikka, veivät pyramiidin tasakatolle.
Näitä portaita me nousimme hitaasti, neitien ja asejoukon seuraamina,
kunnes vihdoin seisoimme pyramiidin partaalla huimaavassa korkeudessa.
Edessämme oli matalan seinän reunustama tasakatto, missä oli kyliin
tilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Tämän tasakaton vasemmalla
sivulla oli pieni, polttoaineiden varastopaikkana ja pappien
vartiotornina käytetty marmorihuone, pappien, jotka olivat toimessa
yötä päivää, hoitaen metalliastiassa katolla roihuavaa pyhää tulta.
Jonkun matkan päässä tästä huoneesta, juuri sitä vastapäätä, oli pieni,
kukilla koristettu alttari, mutta muutoin oli katto tyhjä.
"Katsokaahan!" sanoi Maya.
Kaupunki allamme oli rakennettu matalalle, sydämen muotoiselle
saarelle, jonka keskus oli niin syvä, että se muinoin näytti olleen
tulivuoren kraateri tai laguunia ympäröivä maarengas. Tämä saari oli
noin kymmenen peninkulmaa pitkä ja leveimmältä kohdaltaan kuusi leveä
ja näytti suuren vihreän lehden tavoin kelluvan järven, intiaanien
Pyhien Vetten pinnalla, jonka laajuus on niin suuri, että, harvoja
kivisiä pikku saaria lukuunottamatta, pyramiidin huipustakin näkyi
maata vain pohjoispuolella, mistä olimme purjehtineet edellisenä
iltana. Muualla näki silmä vain sinisen sisämeren ulapan, rannattoman
ja aution, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta tai muuta elon
merkkiä. Keskellä tätä vesiulappaa hohti saari smaragdin tavoin. Siellä
olivat puutarhat täynnä mahtavia kukkia ja palmu- ja pajulehtoja,
joita reunustivat ympäri rantamatalikkoa kasvavat vihreät kaislikot.
Niin rehoisa oli kasvullisuus, jota hedelmöitti vuosi vuodelta järven
runsas muta, ja niin ihanilta näyttivät puut ja kukat herttaisessa
aamuvalossa, että paikka pikemmin tuntui paratiisilta kuin
ihmisasunnolta; saaren veroinen oli sille rakennettu kaupunkikin.
Seuraten maan ääriviivoja oli kaupunkikin sydämen muotoinen --
kylmä, valkoinen marmorisydän lepäsi hohtavan vihreällä sydämellä.
Kaiken ympäri kulki järven vedellä täytetty kaivanto. Tämän
kaivannon sisäpuolella oli viidenkymmenen jalan korkuinen, suurista,
valkeista kalkkikivilohkareista rakennettu muuri -- niinkuin koko
saaren kalliopohjakin oli kalkkikiveä joka oli veistetty täyteen
vertauskuvallisia kuvioita ja piirroksia sekä jättiläismäisiä
jumalankuvia.
Tämän muurikehän sisäpuolella oli kaupunki -- palatsien, pyramiidien
ja temppelien kaupunki -- tai paremmin sanoen kaupungin hahmo, sillä
yhdellä silmäyksellä voimme nähdä, ettei väestö voinut pitää kunnossa
niin monia katuja ja rakennuksia. Niinpä kasvoi palmupuita talojen
tasakatoilla ja temppelipyramiidien halkeamissa, useiden katujen ja
lehtokujien rehoittaessa vihreätä ruohoa, keskelle poljetun kapean
jalkakäytävän todistaissa kulkijain vähälukuisuutta. Allamme olevalla
suurella torillakin oli vain vähän liikenteen merkkejä, ja vähän
siellä näkyi ihmisten hyörintää ja touhua, vaikka paikka olikin ollut
yöllisen juhlan näyttämönä ja kohta taas kiehuisi täynnä pyramiidin luo
tungeksivia miehiä ja naisia.
Silloin tällöin näkyi joku sorea, uupunut tyttö, ruokakori kädessään,
käyvän kojujen luona, mistä jaettiin annoksittain kalaa, jauhoja,
hedelmiä, metsänriistaa, aina sen mukaan kuin kukin perhe tarvitsi.
Taikka pysähtyi joukko puutarhoihin työhön matkalla olevia miehiä
tupakoimaan ja juttelemaan keskenään tavalla, joka todisti ajan heille
vähän merkitsevän. Siellä täällä leikki harvoja -- hyvin harvoja --
lapsia kukkakiehkuroin palatsien, majojen ja keskitoria reunustavien
kivitalojen varjossa; mutta siinä kaikki. Muutoin näytti paikka
autiolta ja uneliaalta.