"Sanotteko vartioivanne ovia ruhtinaan käskystä? Onko Sydämen
Kaupungissa sitte kaksi ruhtinasta?" kysyi Zibalbay katkerin äänin.
Odottamatta vastausta jatkoi hän meidän kolmen seuratessa matkaansa,
kunnes saavuimme palatsin pihalle, missä solisivat monet suihkulähteet
marmorialtaissaan.
Kulkien pylväskäytävän alatse ja avonaisesta ovesta, mistä hohti valo,
huomasimme yht'äkkiä saapuneemme suureen ja ihmeelliseen saliin, jonka
pituus oli sata jalkaa ja jonka setripuupaneelista tehtyä kattoa
kannatti kaksi riviä hienosti kaiverrettuja pylväitä, hedelmillä,
kukilla, juoma-astioilla ja kultakoristuksilla sälytettyjen pöytien
miltei täyttäessä koko huoneen. Seinätkin olivat setripuupaneelia
ja täynnä hopeakoristeita ja puhtaasta kullasta tehtyjä kookkaita
kääpiön ja apinan kuvia, jotka kukin pitivät kädessään hopeista
lamppua. Takaseinällä oli pieni pöytä ja sen takana istui valtaistuimen
tapaisilla tuoleilla mies ja nainen, vierellään aseistettu
vartijajoukko.
Mies oli muhkeassa, Sydämen merkein päärmätyssä valkoisessa viitassa
ja hohtavassa sulkalevätissä. Hänen otsallaan kiilsi kultarengas,
josta kohosi vihreäsulkainen töyhtö, ja kädessään piti hän pientä
kultavaltikkaa, jossa välkähteli smaragdi. Hän oli keskimittainen,
sorjavartaloinen ja noin kolmenkymmenenviiden vuotias, suora, musta
tukkansa ulottuen aina alas harteille asti. Kasvoiltaan oli hän siro,
mutta peloittava, sillä hänen mustissa silmissään välmehti outo
tuli ja hänen voimallisessa suussaan ja leuassaan oli tyly ilme,
joka ei kadonnut edes hänen hymyillessäänkään. Armollinen neiti
hänen vieressään oli niinikään ihana valkoisessa, hopeapäärmeisessä
ruhtinasvaipassaan, ruhtinaallinen Sydämen merkki rinnassaan, otsan,
kätten, poven säihkyessä smaragdiloistossaan. Hän oli nuori ja hoikka,
säihkyvin silmin, ylpein, siroin kasvoin, joita kumminkin rumensi
raskas suu, ja näkyi selvästi, että hän rakasti vieressään olevaa
miestä, sillä hän katsoi häneen yhtämittaa.
Meidän ja tuon ruhtinaallisen parin välillä oli avara huone täynnä
juhlapukuista ja kullasta ja jalokivistä hohtavaa yleisöä, niin että
silmiämme ensi alussa huikasi. Seurue, joita lienee ollut kaksi-
tai kolmesataa, seisoi ryhmissä, selät meihin päin, jättäen huoneen
peräosaan vapaan paikan, missä silkkiin puetut, kukin ja turkoosein
koristetut naiset lauloivat ja tanssivat huilun säestyksellä morsiamen
ja sulhasen edessä.