Sydämen Kaupunki.
Kun vielä oli pimeä seuraavana aamuna, herätti meidät Zibalbayn ääni.
"Nouskaa ylös", hän sanoi; "on aika lähteä matkaan."
"Ovatko kantotuolit täällä?" kysyin.
"Eivät, eivätkä saavu muutamaan tuntiin. Toivon pääsevämme kaupunkiin
tänä iltana, siksi täytyy meidän lähteä matkaan aluksi jalan."
Sitten me nousimme ja pukeuduimme, miten taisimme, saamiimme maan
vaatteisiin, sillä omamme olivat aivan riekaleina, joissa häpesimme
näyttäytyä. Odotushuoneesta löysimme Zibalbayn ja Maya-neidin.
"Syökäähän", sanoi vanhus, osoittaen valmiiseen ruokaan, "ja
lähtekäämme sitten matkaan."
Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme lähteneet. Ei ollut laisinkaan
tuulta, mutta täällä korkeudessa on ilma niin raakaa, että kiitimme
saadessamme kietoa vaipat ympärillemme ja kävellä reippaasti, Zibalbay
tietä näyttäen.
Aluksi näkyi vain harmaa hämärä, mutta siinä samassa pilkistivät sen
läpi lumiset huiput, kirkastuen vähä vähältä vielä näkymättömissä
olevan auringon valossa, vaikkakin yö yhä kietoi pimeyteensä allamme
olevat vuorenseinät. Asteittain, valon lisääntyessä, näimme läheisen
seudun olevan muodostuneen kulhon tavoin, jonka laidan muodosti
vuorijono, missä juuri seisoimme, ja kulhon pohjalla olevaan
Pyhien Vetten järveen laskivat lukuisat joet, jotka saivat vetensä
ympäröiviltä lumihuipuilta. Kaiken tuon me näimme vain hämärästi,
sillä koko allamme oleva avaruus oli usvien peitossa, jotka vyöryivät
ja liikkuivat kuin valtameren pinta. Emme koskaan olleet nähneet
mitään niin kummallista kuin tämä sankka sumuvaippa, taivaan valojen
heijastellessa sen pinnasta, synnyttäen värikkäitä juovia ja kuvioita.
Näytti kuin eteemme olisi levitetty maailman kartta -- mantereita,
meriä, saaria, kaupunkeja syntyi itsestään, hävitäkseen nopeassa
sarjassa ja synnyttääkseen uusia loputtomia kuvioita.
"Se on ihanaa, eikö olekin?" sanoi Maya. "Mutta odottakaahan, kunnes
sumu hälvenee; katsokaahan, se on jo häviämässä!"
Hänen puhuessaan oheni usvameri yht'äkkiä ja avautui keskeltä, ja
näin syntyneestä aukosta näkyivät pyramiidit ja temppelien huiput ja
sitten koko Maailman Sydämen kaupunki, joka näytti ikäänkuin uivan
Pyhien Vetten aalloilla. Se oli kaukana, mutta kun yön sumu ei enään
himmentänyt ilmaa, oli kaikki kirkasta ja me olimme niin korkealla,
että kaupunki tuntui olevan miltei aivan jaloissamme. Kaupunki, joka
näytti olevan muurin ympäröimä, oli rakennettu marmorista tai jostain
muusta lumivalkeasta kivestä, joka hohti ja välkkyi valossa.
Se oli sydämen muotoisella saarella, ja ympäri tämän saaren rantoja,
ulottuen silmänkantamattomiin, kimmelsivät Pyhän Järven siniset aallot.
Vähitellen kiiri sumurengas ylös vuoren kuvetta ja katosi, ja sen
sijaan täytti kulhomaisen laakson sädehtivä päivänvalo. Voimme jo nähdä
järven rannat vihrein viljareunuksin; ja niiden yläpuolella avartuvat
ruohokentät vilisivät täynnä hopeisia virtoja ja näiden yläpuolella
vuorten kupeilla ylettyivät taasen valtaiset tammi- ja setripuumetsät
miltei lumirajaan asti. Oikeaan ja vasempaan meistä ulottuivat
pyöreähuippuiset vuoret majesteetillisena kaarena, sulaen sinisiin
taivaanääriin, jonkun korkean, lumipeitteisen huipun, sammuneen
tulivuorikartion törröttäissä yläpuolellamme kuin vartiotornina.
"Tuolla on minun maani", sanoi Maya kättä uljaasti heilauttaen.
"Miellyttääkö se Teitä, valkoinen mies?"
"Se miellyttää minua niin suuresti, Maya", hän vastasi, "että nyt
kaikkein vähimmin voin ymmärtää, miksi tahdotte jättää sen."
"Vaikka järvet, vuoret ja varallisuudessaan kukoistava kaupunki ovatkin
hyviä asioita, eivät ne vielä tuo täyttä onnea, vaan vasta ne miehet ja
naiset, joiden joukossa elämme."
"Jotkut ihmiset ajattelevat ehkä toisin, Maya. He väittänevät onnen
asuvan meissä itsessämme. Ainakin minä voisin olla onnellinen
tällaisessa maassa."
"Te ajattelette nyt niin", vastasi hän merkitsevästi, "mutta kun olette
jonkun aikaa ollut tuolla kaupungissa, ajattelette toisin. Oi!" hän
jatkoi kiihkoissaan, "jos tosiaankin välitätte minusta, ei meidän
koskaan olisi pitänyt tulla näiden vuorten yli. Mutta Te ette välitä
minusta -- luultavasti ette; kaiken aikaa olette puolittain hävennyt
kiintymystänne intiaanityttöön, johon aivan kuin pakosta mielistyitte,
koska hän oli kaunis ja Te jouduitte seurustelemaan hänen kanssaan
niin paljon, ja hän sattui pelastamaan henkenne. Niin, Te olisitte
hävennyt mennä naimisiin kanssani omien tapojenne mukaan ja näyttää
minua vaimonanne valkoisen kansan keskuudessa -- minua, kuljeksivaa
intiaania, jolla on hupsu isä ja jonka Te tapasitte varkaiden: käsissä.
Täällä on asianlaita toinen, sillä täällä olen ainakin kunnianarvoinen
neiti, ja Te näette kansan kaduilla kumartavan maahan minun edessäni;
ja jos minä määrään jonkun miehen kuolemaan, näette Te myös hänet
surmattavan. Täällä minulla niinikään on omaisuutta enemmän kuin
ainoallakaan valkoisella naisella, ja Te miellytte minuun senkin takia
--"
"Te erehdytte", hän katkaisi suuttuneena; "on väärin Teidän puhua
minulle noin."
"Ehkä erehdyn", hän vastasi nyyhkien, "mutta meitä odottavat niin monet
vaikeudet. Ensinnä Tikal --"
"Mitä tuo Tikal sitten tahtoo?" kysyi englantilainen.
"Hän tahtoo naida minut, tai tulla minun kauttani kaupungin päälliköksi
mikä on aivan sama asia; ainakaan ei hän luovu minusta hevillä. Onhan
vielä isänikin, joka palvelee vain kahta herraa -- jumaliaan ja maataan
-- ja joka pitää minua vain omien pyrkimystensä välikappaleena --
niin, ja te myöskin. Hyvät päivämme ovat eletyt, pahat ovat jäljellä,
ja niiden perästä -- yö! Tästälähin meillä on hyvin vähän tilaisuutta
edes puhua, sillä minua ympäröivät upseerit ja kamarineitsyet, jotka
pitävät huolta jokaisesta liikkeestäni ja tarkkaavat jokaisen sanani,
ja isänikin pitää vaaria minusta."
"Nyt minua alkaa surettaa, etten ottanut huomiooni neuvoanne jäädä
vuorten tuolle puolen", vastasi englantilainen. "Luulisittekohan meidän
vielä voivan paeta?"
"En luule, se on liian myöhäistä -- he veisivät meidät takaisin;
meidän täytyy nyt käydä eteenpäin kohtaloamme kohti, mikä se sitten
lieneekään. Mutta vannokaa minulle jumalieni tai omien jumalienne
nimessä, tai minkä hyvänsä nimessä, mikä Teille on kallista,
riippuvanne kiinni minussa hamaan kuolemaani asti, niinkuin minä riipun
Teissä." Ja tarttuen englantilaisen käteen hän katsoi tenhoisasti hänen
kasvoihinsa.
Tällä hetkellä sattui Zibalbay, joka kulki ajatuksissaan joukon
etunenässä, kääntymään ja näkemään heidät.
"Tulehan tänne, tytär, ja Tekin, valkoinen mies", hän sanoi ankaralla
äänellä. "Kuulkaa, molemmatkin -- olen vanha, mutta näköni ja kuuloni
ovat vielä entisellään, vaikk'enkaan tuolla erämaassa välittänyt
kaikesta, mitä näin ja kuulin. Täällä kotimaassani on asianlaita
toinen. Tietäkää, valkoinen mies, että Sydämen Ruhtinatar on korkealla
Teidän yläpuolellanne ja pysyykin luullakseni siellä. Ymmärrättekö
tarkoitustani?"
"Täydellisesti", vastasi herra Strickland, koettaen hillitä
suuttumustansa; "mutta on ikävää, päällikkö, ettette suvainnut
ilmoittaa tätä minulle ennemmin. Ellemme me ja surmansa saanut Molas
olisi voineet pelastaa Teitä, vaalenisivat luunne tällä haavaa jossain
metsässä. Miksi ette silloin sanonut minulle, etten ollut kelvollinen
seurustelemaan tyttärenne kanssa?"
"Koska jumalat lähettivät Teidät minua auttamaan, ja koska siellä
tarvitsin Teitä, valkoinen mies", vastasi Zibalbay rauhallisesti.
"Voihan sattua, että Teitä vieläkin tarvitsen. Ellei olisi ollut sitä
mahdollisuutta, olisimme jakaneet joukkomme vuoren tuolla puolen."
"Olisin tosiaankin halunnut niin tehtävän!" huudahti englantilainen.
"Saattaa olla, että minäkin vielä niin haluan", sanoi vanhus yrmeästi.
"Mutta Te olette täällä, ettekä siellä, ehkäpä koko elämänne ajan, ja
minä pyytäisin Teitä muistamaan, että olette minun vallassani. Yksi
ainoa sana suustani nostaa Teidät korkealle tai painaa Teidät alas
maan alle; pitäkää siis varanne ja ottakaa kunnioituksella vastaan,
mitä näen hyväksi antaa Teille. Ei, älkää katselko turhia taaksenne
-- pako on mahdoton. Alistukaa tahtooni nyt ja aina, ja kaikki käy
hyvin Teille; jos taistelette sitä vastaan, rusennan minä Teidät. Olen
sanonut sanani; tehkää hyvin ja astelkaa edessäni, ja sinä, tytär, astu
takanani."
Näin englantilaisen mielen olevan kuohuksissa ja hänen olevan
vastaamaisillaan kiukkuisesti. Kohotin käteni varotukseksi, Mayan
katsoessa häneen rukoilevasti. Hän näki sen ja malttoi mielensä.
"Ymmärrän puheenne, päällikkö", hän sanoi pakoitetuin äänin. "Olette
oikeassa, olen Teidän vallassanne, ja minun on siis turhaa mitään
vastata", ja hän otti paikkansa joukon etunenässä, Mayan jäädessä
jälkeen.
Astuessani vieretysten Zibalbayn kanssa sanoin hänelle:
"Käytätte kovia sanoja häntä kohtaan, joka on veljeni, ja siis myöskin
minua kohtaan."
"Puhun niinkuin minun täytyy puhua", hän vastasi kylmästi. "Monta
ikävyyttä on odottamassa minua tuolla kaupungissa. Ettekö kuullut
mitä tuo palvelija sanoi eilen illalla -- että veljeni poika Tikal,
jonka jätin sijaisekseni, onkin ottanut hallitusasemani? Niin, tämä
tyttäreni, joka on hänen rakastettunsa ja jonka kautta hän toivoo
pääsevänsä myöhemmin hallitusohjiin, on ainoa syötti, joka houkuttelee
hänet pois istuimeltaan, sillä hän pitää minua kuolleena, eikä
mielellään luovuta valtikkaansa. Miltä tuntuisi silloin hänestä ja
hänen seuralaisistaan, jos he näkisivät valkoisen muukalaisen pitelevän
tyttäreni kättä ja kuiskivan sanoja hänen korvaansa? Ignatio, sanon
Teille, että sellainen näky nostaisi sodan minua vastaan. Puhun siksi
näin ankarasti, koska asia niin vaatii ja ilmoitan vielä, että jos minä
joudun alakynteen, eivät Teidänkään suunnitelmanne johda mihinkään,
vieläpä menetätte henkennekin."
En vastannut, sillä siinä samassa kääntyi tiemme ja me jouduimme
vastatusten kantotuolien tuojien kanssa.
Siinä oli neljäkymmentä miestä, ehkäpä enemmänkin. Enimmäkseen olivat
he pitkiä ja kaunisvartaloisia, säännöllisin kasvoin, ja kuten Zibalbay
ja Mayakin hyvin vaaleita intiaaneiksi, mutta heidän kasvojensa
ilme oli aivan toisenlainen kuin minun kansani. Se ei ollut tyhmä
eikä raaka, eikä tylsäkään; mutta pikemminkin tuntui siinä suuri
väsyneisyys. Huolimatta pyöreistä poskistaan ja terveyttä uhkuvista
silmistään näytti nuorin heistä kuin painuneen alas monien vuosien
muistoista. Väsymys vallitsi, ei heidän ruumiissaan, sillä ne olivat
vahvat ja voimakkaat, vaan heidän mielissään; ja katsellessani heitä
minä oivalsin mitä Zibalbay oli tarkoittanut sanoessaan rotunsa olevan
kuluneen. Ei edes englantilaisen valkeiden kasvojen näky, vaikkakin
sen piti olla outoa heille, näyttänyt heitä liikuttavan. He katsoivat
kylläkin, mutisten jotain toinen toisilleen, ihmetellen hänen partansa
mittaa ja väriä, mutta siinä kaikki.
Mutta Zibalbaylle he sanoivat matalalla kurkkuäänellä: "Isä, me
tervehdimme Teitä!" Johtajan annettua merkin heittäytyivät he siten
maahan hänen eteensä ja makasivat siinä ojennetuin käsin kuin kuolleet.
"Nouskaa ylös, lapseni", sanoi Zibalbay. Lähestyen kantojoukon
johtajaa hän keskusteli tämän kanssa, sillaikaa kuin muut söivät
mukaansa ottamia eväitä, ja minä huomasin että kaikki se, mitä hänelle
kerrottiin, näytti tuottavan hänelle hyvin vähän iloa. Sitten hän käski
meidän nousta kantotuoleihin, jotka olivat jykevää tekoa ja muodostetut
kahden tangon väliin sidotuista, uutimia vailla olevista tuoleista,
joita kutakin kantoi kahdeksan kantajaa, sillä tie oli hyvin jyrkkä ja
epätasainen.
Kuljimme alas vuoren kuvetta, ja tunnissa olimme jättäneet taaksemme
lumirajan ja painuimme setripuumetsiin. Nämä puut kasvoivat ryhmissä,
joiden välillä oli nurmikenttiä, hirvilaumojen oivia asuinpaikkoja.
Niin tuuheat olivat nämä lehdot, että niiden alla vallitsi hämärä,
harmaan espanjansammalen riippuessa joka oksalta ja huojuessa sinne
tänne vuorituulen puhaltaissa. Kaikki nämä maisemat toivat mieleeni
muiston himmeästä ja tilavasta Meksikon tuomiokirkosta, kattona vain
olivat näiden setripuiden läpitunkemattomat oksat, pilareina itse
puunrungot ja pyhänä savuna lehtien tuoksu.
Setrivyöhykkeen jälkeen tulivat tammilehdot ja sitten peninkulmittain
nurmikenttiä, missä rehoitti ruoho ja loistivat kukkaset. Se oli
tosiaankin ihastuttava maa. Vasta myöhään iltapäivällä laskeuduimme
alas viimeistä rinnettä ja pääsimme sen ja järven väliselle alavalle
maalle, missä ilmasto oli paljon lämpimämpää. Kasteluojista ja muista
merkeistä oli helppo päättää, että Sydämen Kaupungin asukkaat olivat
käyttäneet tätä vyöhykettä viljelyskenttänään. Täällä kasvoi korkeita
sokeriruokoja ja purppurakuorisia kaakaopensaita sekaisin monenlaisten
hedelmäpuiden kanssa. Huomasi selvästi, että suurin osa näitä muinaisia
hedelmätarhoja oli jäänyt viljelemättä, koska niiden hedelmät mätänivät
maassa joukottain. Nähtävästi ne olivat istutetut parempina aikoina,
mutta nyt niiden hoito osoitti väestön puutetta.
Vihdoin, kun ilta alkoi tulla, pääsimme maanviljelijäin kylään,
puolittain raunioituneeseen paikkaan, jonka talot enimmäkseen
olivat rakennetut savitiileistä ja katot kyhätty valkeista
kalkkikivi-kappaleista. Kylän keskellä oli puiden ympäröimä tori,
jossa sijaitsevan suihkulähteen luona oli vaatimaton, hedelmillä ja
kukilla sälytetty alttari. Tämän alttarin ääreen olivat kokoontuneet
kylän asujamet, luvultaan ehkä sata, ottamaan vastaan meitä. Enin osa
miehistä oli juuri vastikään palannut työstään, sillä heidän jalkansa
ja vaatteensa olivat saven tahraamat, ja heillä oli käsissään kuokat
ja viikatteet. Kaikilla oli kasvoillaan sama väsymyksen ilme, jonka jo
kantajilla olimme havainneet.
Niin ikävystyttävä oli heidän käytöksensä, että kärsimättömänä käänsin
katseeni heidän takanaan seisovaan naisryhmään. Miestensä ja veljiensä
tavoin olivat nämä naisetkin vaaleita intiaaneiksi ja varsin siroja,
mutta heitäkin vaivasi alakuloisuus. Huomatessaan englantilaisen
valkean ihon ja kastanjanvärisen parran näyttivät he hetkeksi pääsevän
välinpitämättömyydestään. Pian se kuitenkin palasi ja he alkoivat
lörpötellä keskenään ja leikitellä kukilla, joita jokainen kantoi
vyötäröillään. Koko väkijoukossa oli tuskin ainoatakaan lasta, ja oli
omituista panna merkille, kuinka samannäköisiä kaikki olivat. Jos he
olisivat olleet saman perheen jäseniä, ei tämä seikka olisi voinut olla
sen silmäänpistävämpi, sillä vieraan oli tosiaankin vaikeata eroittaa
samanikäisiä naisia toisistaan.
Kun Zibalbay oli laskeutunut tuolistaan, heittäytyivät kaikki
polvilleen maahan ja jäivät siihen, kunnes hän, muutamien päämiesten
saattamana, oli astunut hänelle varattuun taloon, jättäen meidät ulos.
"Onko kaikki kansa noin alakuloista?" kysyin Maya-neidiltä.
"On", hän vastasi, "nimittäin kaikki työkansa. Ylhäisön laita on
toinen, sillä se on eri verta. Täällä on, Ignatio, kaksi luokkaa,
ylhäisö ja alhaiso, ja alhaison jokaisen perheen on oltava työssä kolme
kuukautta vuodessa, loput yhdeksän jää heille lepoajaksi. Heidän työnsä
hedelmät kootaan varastohuoneisiin ja jaetaan Sydämen Lasten kesken,
mutta päälliköllä ja ylhäisillä on omat orjansa, jotka palvelevat heitä
polvesta polveen."
"Entä jos he eivät haluaisi tehdä työtä?", kysyi englantilainen.
"Silloin heidän täytyy kuolla nälkään, sillä mitään ei anneta heille
tai heidän perheilleen yhteisestä varastosta, ja kun heidän tulee
nälkä, pannaan heidät mitä raskaimpiin töihin."
Nyt ymmärsimme, miksi tämä kansa näytti niin väsyneeltä. Mitä saattoi
odottaa miehiltä ja naisilta ilman kunnianhimoa ja vastuunalaisuutta,
kun heidän työnsä tulokset liitettiin yhteiseen omaisuuteen ja jaettiin
heille annoksittain? Vanhoilla päivilläni olen kuullut opettajista,
jotka puolustavat sellaista järjestelmää koko ihmiskunnalle, mutta olen
varma siitä, että jos he olisivat asuneet Sydämen Kansan keskuudessa,
missä tämä tapa on ollut käytännössä monta vuosisataa, lakkaisivat he
saarnaamasta oppiansa, sillä täällä se ei ainakaan minun mielestäni
näyttänyt todistavan kansan hyvinvointia.
Siinä samassa saapui Zibalbayn käskyläinen kutsumaan meitä sisälle,
missä oli valmiina runsas ateria, ollen pääasiassa kokoonpantu oman
järven kaloista, metsänriistasta ja kaikenkaltaisista hedelmistä.
Sillaikaa kuin söimme ja joimme suklaata, jota meille tuotiin
hopeisissa astioissa, oli ehtinyt yö. Kysyin Zibalbaylta, pitikö
meidän jäädä tähän yöksi, mihin hän lyhyesti vastasi kohta lähtevämme
kaupunkia kohti.
Näin ollen läksimme ulos huoneesta kuun paistaessa. Ja niin meidät
vietiin järven rannalla olevaan pieneen satamaan, missä odotti tilava,
mastolla ja purjeilla varustettu vene, miehistönä kymmenen intiaania.
Nostimme purjeet ja läksimme maatuulen puhaltaessa kohti Sydämen
Saarta, joka oli noin viidentoista meripeninkulman päässä mantereesta.
Tuuli oli heikko, mutta vuorien kylmyyden jälkeen oli ilma niin
suloinen ja lauha ja koko näky niin uusi ja outo, etten minä ainakaan
pahotellut, vaikka kulkumme olikin hidasta. Ei kukaan veneessä olija
puhunut, sillä kukin oli omissa mietteissään, ja intiaanit taas
olivat tottuneet vaikenemaan herransa läsnäollessa, joka yksin näytti
rauhattomalta, sivellen yhtä mittaa partaansa ja mutisten itseksensä.
Näin soluimme sinistä järveä pitkin, jonka rauhan rikkoi vain lentoon
lähtevän vesilinnun siipien suhina tai suuren, yöhyönteistä vainoavan
kalan moiskaus ja veden solina veneemme laitoja vastaan. Edessämme
paistoivat kirkkaassa kuunvalossa hohtavina ja satumaisina tuon
salaperäisen kaupungin vallit ja temppelit, jota olimme tulleet niin
kaukaa katsomaan. Me katselimme sitä, vaipuen hetki hetkeltä yhä
syvempiin ajatuksiin, ja kummallinen odotus ja pelko täytti sydämemme.
Tämä ei ollut unta; edessämme uinui tarun kultainen kaupunki, jota
olimme hartaasti halunneet nähdä; pian astuisivat jalkamme sen
valkeiden vallien sisäpuolelle, ja saisimme nähdä sen muinaisen
sivistyksen.
"Mikä on tuleva kohtalomme?" kuiskasi herra Strickland Mayaan
katsahtaen.
Hän kuuli englantilaisen sanat ja pudisti alakuloisena päätään.
Hänen silmistään oli hävinnyt toivo, ja kyynelet himmensivät niitä.
Sitten hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin lohdutusta etsien. Kevyt
innostuksen tuli paloi minussa ja minä vastasin:
"Älkää peljätkö, tarkoitus on saavutettu, ja me voitamme vaivat ja
vaarat. Tuon Kultaisen Kaupungin hyödyttömät omaisuudet joutuvat
meille. Niiden avulla minä nostan miespolvien aikana keräytyneen koston
heimoni sortajaa vastaan ja luon suuren intiaanialueen, joka ulottuu
merestä mereen asti, ja jonka sydän tämä kaupunki on."
Englantilainen kuuli sen ja vastasi hymyillen: "Voi olla niin; Teidän
kannaltanne katsottuna luulen niin kylläkin; mutta meillä on eri
pyrkimykset, Ignatio", ja hän katsahti taaskin Maya-neitiin. Eteenpäin
me liu'uimme, läpi kuunvalon ja hiljaisuuden, sillä kaupungista ei
kuulunut muuta ääntä kuin tunteja ilmoittavien vartiomiesten huudot
vanhoilta valleilta. Vihdoin pääsimme Pyhän Kaupungin luomaan mustaan
varjoon, ja intiaanit tarttuivat airoihin ja soutivat (sillä tuuli oli
lakannut) veneen kivireunaiseen kanavaan, joka vei vesiportille.
Pysähdyimme portin eteen, missä ei näkynyt ainoatakaan miestä.
Kärsimättömällä äänellä pyysi Zibalbay veneen perämiestä huutamaan
portinvartijaa, ja siinä samassa astui mies portaita alas ja kysyi,
kuka siellä oli.
"Minä -- ruhtinas", sanoi Zibalbay. "Avaa."
"Totta tosiaan. Sepä kummallista", vastasi mies, "koska ruhtinas tänä
iltana viettää häitään palatsissa tuolla ja on vain yksi ruhtinas
Sydämen Kansan kesken! Menkää takaisin mantereelle, kulkijat, ja
palatkaa päivällä, kun portit ovat avoinna."
Kuultuaan nuo sanat kirosi Zibalbay raivoissaan, mutta Maya aivankuin
hytkähti ilosta.
"Sanon sinulle, että olen Zibalbay ja palannut takaisin, sinun herrasi,
enkä kukaan muu", hän huusi, "ja nyt teet viisaasti, jos täytät
käskyni."
Mies tuijotti ja epäröi, kunnes perämies sanoi hänelle:
"Hullu, tahdotko päästä kalojen ruuaksi? Se on päällikkö Zibalbay, joka
on palannut kuolleista."
Silloin syöksyi mies avaamaan portin niin nopeasti kuin hän kauhuissaan
kykeni.
"Anteeksi, isä, anteeksi", hän huusi, langeten polvilleen, "mutta
päällikkö Tikal, joka hallitsee Teidän sijassanne, on ilmoittanut
Teidän kuolleen erämaahan ja kieltänyt Teidän nimeänne mainitsemasta
koko kaupungissa."
Zibalbay astui hänen ohitsensa sanaa sanomatta. Kun hän oli kulkenut
ohi marmoriportaiden, kääntyi hän perämiehen puoleen, sanoen:
"Toimittakaa tuolle miehelle huomenna selkäsauna, jotta hän tästälähin
oppisi pitämään virastaan vaarin!"
Toisella puolen kaupungin muuria kulki laaja katu, jonka vierellä
seistä törröttivät valkeasta kivestä rakennetut komeat talot, ja joka
katu vei peninkulman päässä olevalle kaupungin keskustorille. Tätä
katua pitkin me astelimme nopeasti ja äänettä, ja kulkiessamme huomasin
minä ruohon siellä täällä kasvaa rehoittavan ja monen suuren talon
olevan aution. Vaikka muutamasta ristikko-ikkunasta tunkeutuikin ulos
valoa, ei voinut nähdä ainoatakaan ihmiselon merkkiä.
"Tässä tuo kaupunki on", kuiskasi englantilainen minulle, "mutta missä
ovat sen asujamet?"
"Epäilemättä viettävät he häitä suuressa palatsissa", minä vastasin.
"Hiljaa, minä kuulen ääniä."
Tällöin muuttui tuulen suunta hiukan ja kantoi korviimme laulun
ääntä, joka kuului yhä selvemmin, mitä lähemmä toria tulimme. Kului
vielä viitisen minuuttia ja me saavuimme sille. Se oli laaja paikka,
pinta-alaltaan noin kolmenkymmenen acren suuruinen, ja sen keskellä
kimmelsi kolmensadan jalan korkuinen Sydämen Temppelin pyramiidi, jonka
huipussa tuikki ikuisesti pyhän tulen tähti.
Tämän pyramiidin ja torin laidoilla olevien suurten rakennusten
välisellä avoimella paikalla pitivät kaupungin asukkaat keskiöistä
juhlaansa. Kaikki olivat puetut valkeisiin pukuihin ja useilla oli
sulkalevätti harteillaan ja kukkaseppel päässään. Toiset tanssivat,
toiset lauloivat, toiset katselivat ilveilijäin ja silmänkääntäjäin
temppuja. Mutta suurin osa istui pyöreiden pikkupöytien ääressä,
syöden, juoden, tupakoiden ja kuherrellen. Me havaitsimme lasten näissä
pöydissä olevan kunniavieraita ja jokaisen pitävän heistä huolta ja
kuuntelevan heidän puheitaan. Ei mikään olisi voinut olla meille
hauskempaa ja omituisempaa kuin tuo kuun valaisema yöllinen juhla.
Mutta tämä näky ei miellyttänyt Zibalbayta.
Torin viertä kulki vahvatuoksuisia kukkia kantavien puiden kuja, ja
Zibalbay viittasi meitä käymään näiden puiden varjoon. Moni pöytä oli
asetettu juuri näiden puiden suojaan, niin että hän voi silloin tällöin
huomaamatta pysähtyä kuuntelemaan keskusteluja. Yhtäkkiä, pysähtyi
hän erään pöydän kohdalle, missä istui keski-ikäinen mies ja nuori,
kaunis nainen. Heidän keskustelunsa huvitti häntä, ja me, jotka olimme
hänen vieressään, ymmärsimme sen myös, sillä tämän kansan murteen ja
mayankielen eroitus on niin pieni, ettei edes herra Stricklandin ollut
vaikeata ymmärtää heidän keskusteluaan.
"Juhla on ihana tänä yönä", sanoi mies.
"Niin on, mieheni", vastasi hänen toverinsa, "ja miksikä ei olisi,
sillä eilenhän Sydämen Neuvosto valitsi Lordi Tikalin ruhtinaaksi, ja
tänään vihittiin hänet kaiken kansan nähden Nahua Ihanan, Lordi Mattain
lapsen kanssa."
"Sitä kelpasi katsella", sanoi mies, "vaikkakin minä puolestani pidän
liian aikaisena julistaa häntä ruhtinaaksi. Zibalbay saattaakin tulla
takaisin, ja silloin --"
"Ei Zibalbay koskaan palaa takaisin, mieheni, eikä armollinen
Maya-neitikään. He ovat kuolleet erämaahan kauan sitte. Maya-neitiä
minä suren, sillä hän oli niin rakastettava ja erilainen kuin muut
ylhäiset neidit; mutta hänen isäänsä en sure, sillä hän oli oikea
alhaison rasittaja; hän oli sitäpaitsi kitsas. Niin, Tikal on näiden
kymmenen kuukauden aikana pitänyt useampia juhlia kuin Zibalbay monessa
vuodessa; ennen kaikkea on hän helpoittanut lakeja, niin että me
köyhätkin naiset voimme pitää koristuksia kuten ylhäisetkin", ja hän
katsahti kultaiseen rannerenkaaseensa.
"On helppoa olla antelias, kun on kysymyksessä toisen tavara",
vastasi mies. "Zibalbay oli keräävä mehiläinen; Tikal on kuluttava
ampiainen. Kerrottiin tuon ukon olevan hullun, mutta minä en sitä usko.
Luulen hänen olleen suuremman miehen, kuin me kaikki muut, miehen,
joka oivalsi kansan surkastumisen ja yritti keksiä keinoja saada se
pysähtymään."
"Varmasti oli hän hullu", vastasi nainen. "Miten saattoi hän pysäyttää
kansaa surkastumasta viedessään tyttärensä mukanaan kuljeksimaan
erämaihin, kunnes he kumpikin nääntyivät nälkään? Jos joku lähteekin
sinne, ovat siellä, kuten olen kuullut, vastassa valkoiset pirut, jotka
tappavat intiaanit tai kiduttavat heitä vankeudessa, ryöstäen heidän
omaisuutensa, emmekä me halua sellaista väkeä meidän kaupunkiimme. Ja
mitä se meihin koskee, jos kansan väkiluku surkastuukin? Meillä on
kaikki mitä haluamme; jälkeentulevat pitäkööt muusta huolta."
"Olen sinun kuitenkin, vaimo, kuullut haluavan lapsia."
Äkkiä kävivät naisen kasvot totisiksi.
"Ah!" hän vastasi, "jos Zibalbay voi toimittaa minulle lapsen,
otan takaisin kaikki sanat, jotka olen hänestä sanonut ja julistan
hänet viisaimmaksi mieheksi, sensijaan että hän on, tai oikeammin
oli -- vanha, tyhjistä toiveista hullaantunut narri, joka rukoili
liian paljon. Mutta hänhän on kuollut, ja ellei hän olisikaan,
ei hän sittenkään voisi asiata auttaa; eiväthän sille asialle
mahda jumalatkaan mitään, jos jumalia muualla löytyykään kuin
mielikuvituksessa. Mitä hyödyttää niistä siis puhua? Käykäämme
nauttimaan juhlasta, jonka Tikal on järjestänyt, emmekä viitsi puhua
lapsista, tai minua alkaa itkettää ja harmittaa sisareni, joille niitä
on siunattu."
Zibalbay antoi merkin jatkaa matkaa, mutta Maya viivästeli hiukan ja
kuiskasi:
"Katsokaahan isäni kasvoja. En koskaan ole nähnyt häntä noin vihaisena.
Nuo tiedot eivät toki vielä ole erikoisen ikäviä", ja hän katsahti
englantilaiseen.
Zibalbay astui ripeästi eteenpäin, kiskoen partaansa ja mutisten
itsekseen, kunnes saavuimme suurelle kupukäytävälle, missä seisoi kaksi
sotilasta kuparikeihäineen vahdissa, jutellen naisten kanssa, joita
kulki avoimesta portista väkijoukon mukana, ja syöden makeisia heidän
kanssaan. Zibalbay peitti kasvonsa vaippansa liepukalla ja lähti,
käskien meidän tehdä samoin, kulkemaan kupukäytävää, jolloin molemmat
sotilaat pistivät vastaan keihäänsä ja kysyivät hänen nimeään.
"Kenen nimessä te käskette?" kysyi Zibalbay.
"Herramme ja ruhtinaamme nimessä, joka viettää juuri hääjuhlaansa",
vastasi toinen heistä. "Sanokaa, oletteko niitä, jotka tulevat myöhään?"
Silloin paljasti Zibalbay kasvonsa ja sanoi:
"Katsohan minuun, mies. Käskinkö minä sinua sulkemaan omat oveni
itseltäni?"