Strickland oli vastikään herännyt ja katsoi elottomasti Mayaan.
"Sanokaahan minulle, Maya", hän kysyi, "mitä on tapahtunut?"
"Eilen illalla", hän alkoi, "poimiessanne kukkaa puri käärme Teitä, ja
olitte vähällä kuolla".
"Tiedän", hän vastasi. "Varmasti olisinkin kuollut, ellette Te olisi
imenyt haavaa ja sitonut käärettä ranteeni ympärille, sillä tuo harmaa
käärme on vaarallisin koko maassa. Jatkakaahan."
"Kun myrkyn vaara oli ohi, tuli Teidän jano, niin jano, että olitte
vähällä kuolla, emmekä voineet antaa Teille mistään vettä."
"Niin, niin", hän sanoi, "se oli kamalaa tuskaa; rukoilen, ettei
minun koskaan enään tarvitsisi kärsiä niin. Mutta minähän sain vettä
juodakseni ja virkosin eloon. Kuka sitä toi minulle?"
"Isäni lähti seuraavaan yöpaikkaan, missä on lähde", hän vastasi.
"Onko hän palannut?"
"Ei, ei vielä."
"Hän siis ei ole voinut tuoda vettä. Mistä sitä tuli?"
"Sitä tuli luolasta, samasta, jota tarkastelimme ennenkuin käärme puri
Teitä."
"Kuka laskeutui luolaan noutamaan sitä? Eihän sinne uskalla kavuta."
"Minä kävin siellä."
"Te", hän sanoi ihmeissään. "Te! Se ei ole mahdollista. Älkää laskeko
leikkiä. Kertokaahan pian asian oikea laita. Olen väsyksissä."
"En laske leikkiä. Kuulkaahan, herra. Te olitte kuolemaisillanne
janoon, kuolemaisillanne meidän nähtemme; sitä oli kamala katsella. En
voinut kestää sitä ja tiesin, ettei isänikään ehdi ajoissa takaisin.
Otin silloin vesileilin ja muutamia soihtuja ja läksin, sanomatta
mitään Ignatiolle. Kuoppaan oli vaikea laskeutua, ja tuo touhu oli
eriskummallista. Kerron siitä Teille myöhemmin. Satuin pääsemään
pälkähästä ilman vaaraa ja näin palatessani Ignation olevan samoissa
aikeissa."
Englantilainen kuuli ja ymmärsi mutta ei vastannut mitään; hän vain
avasi sylinsä, ja siinä, keskellä erämaata, kihlautuivat he toisillensa.
"Muistakaahan, että olen vain intiaanityttö", hän kuiskasi kesken
kaiken, "ja Te olette korkeampisyntyinen valkoinen mies. Rakastatte
siis todella minua?"
"Rakastan", hän vastasi. "Ja olettehan Te pelastanut henkeni!"
Zibalbay palasi vasta iltapäivällä vesikuormineen taluttaen muuliaan,
joka oli satuttanut jalkansa terävään kiveen ja ruvennut ontumaan.
"Elääkö hän vielä?" kysyi hän Mayalta.
"Elää, isä."
"Sitten on hän varmaan hyvin voimakas", hän vastasi. "Luulin tähän
mennessä janon hänet näännyttäneen."
"Hän on saanut vettä, isä. Minä kävin luolassa sitä hakemassa", hän
lisäsi hetken vaiettuaan.
Vanhus katsahti häneen ihmeissään.
"Mistä sait rohkeuden mennä tuohon paikkaan, tytär?" hän kysyi vihdoin.
"Halu pelastaa ystävä antoi rohkeutta minulle", vastasi hän. luoden
silmänsä maahan. "Tiesin ettette ehtisi takaisin ajoissa, ja siksi
menin."
Zibalbay mietti hetken ja sanoi:
"Luulen, tytär, että olisi ollut parempi antaa hänen kuolla, sillä
luulen tuon valkoisen miehen tuottavan ikävyyksiä meille. Jumalat
ovat nähneet hyväksi varjella henkesi. Muistahan siis kulkea heidän
määräämäänsä tietä etkä itsesi valitsemaa. Muistahan myös, että tuolla
kaupungissa odottaa sinua eräs henkilö, jolla on oikeus sanoa sanansa
sinun ja tuon kulkijan suhteesta." Ja hän jatkoi matkaansa muuleineen.
Samana iltana kertoi Maya minulle isänsä sanoista näin:
"Luulen, ennenkuin kaikki on lopussa, tarvitsevani vannomaanne apua,
herra, sillä huomaan isäni olevan minua vastaan ellei tahtoni ole
hänen tarkoitustensa kanssa sopusoinnussa. Yhdestä asiasta olen varma,
että elämäni on omaa, eikä jumalien omaisuutta; sillä niihin jumaliin,
joita isäni palvelee ja joita minäkin olen kasvatettu kumartamaan, olen
kadottanut uskoni, jos heihin koskaan olen uskonutkaan."
"Puhutte ajattelematta", minä vastasin, "ja jos olette viisas,
säästätte isänne kuulemasta tuollaisia sanoja."
"Ainakin hyvin vastahakoisesti omistaisin elämäni noille jumalille,
joita minä halveksin!" hän lisäsi. "Sanokaa, uskotteko Te sitten noihin
jumaliin, Don Ignatio?"
"En, neiti; olen kristitty, eikä minulla ole mitään tekemistä
epäjumalien kanssa."
"Ymmärrän; haluatte olla tekemisissä vain heidän omaisuutensa kanssa.
No, miksi ei minusta sitten voisi tulla kristittyä? Olen tuolta
herralta oppinut uskonnostanne yhtä ja toista ja huomaan sen olevan
suuren ja puhtaan ja hyvin sopivan meille kuolevaisille."
"Annettakoon Teille armo seurata tuota tietä, armollinen neiti; mutta
ei ole kristityn kaltaista soimata minua siitä omaisuudesta, jota
lähden kokoomaan en omaksi hyväkseni vaan heimoni hyväksi."
"Suokaa anteeksi", hän vastasi; "kieleni on terävä -- niinkuin
Teidänkin on silloin tällöin ollut, Don Ignatio. Kas! Herra Strickland
kutsuu minua."
Kaksi päivää viivyimme vielä luolan luona, kunnes herra Strickland
kykeni jälleen jatkamaan matkaa. Kymmenen päivää vaelsimme erämaata,
seuraten muinaisen tien haamua, näkemättä muita ihmismerkkejä
kuin pyramiidien ja temppelien rauniot. Yhdentenätoista aloimme
nousta loivan vuorijonon rinnettä, joka ulottui kauas erämaahan,
ja kahdentenatoista pääsimme lumirajalle, mihin meidän oli pakko
jättää kolme jälelläolevaa muulia, koskei tuoretta ruohoa ollut enää
saatavissa ja tiekin kävi niille liian jyrkäksi.
Sinä iltana söimme niukan aterian, käärimme vaipat yllemme ja nukuimme
lumeen kaivetussa kuopassa, tai oikeammin sanoen, yritimme nukkua,
sillä untamme haittasivat kylmyys sekä purevien ja salaperäisten
viimojen puuskat, jotka syntyivät ja kiitivät edelleen kirkkaan taivaan
alla; silloin tällöin kuului kaukainen humahdus, mahtavan lumikinoksen
syöksyessä kukkulalta alas.
"Kuinka kauan täytyy meidän kahlata tässä lumessa?" kysyin Zibalbaylta,
katsellessamme väristen huomenhetken harmaata taivasta.
"Katsokaahan tuonne", hän vastasi, osoittaen korkealle ylöspäin, missä
auringon ensi säde kirkasti mustan kallionkyljen; "siellä on korkein
kohta, ja sinne meidän pitäisi ehtiä ennen illan tuloa."
Rohkein mielin taivalsimme eteenpäin tunnin toisensa jälkeen, Zibalbay
yhä vaieten, kunnes häikäisevä lumi oli sokaissut silmämme ja minuun
tuntui tarttuneen vuoritauti. Onneksi ei nousu ollut vaivalloista, niin
että kello neljä jälkeen puolisen olimme mustan kallionkyljen varjossa.
"Täytyykö meidän kulkea tuon kuilun poikki?" kysyin Zibalbaylta.
"Ei", hän vastasi, "se ei kävisi laatuun ilman siipiä. Menee kuitenkin
yksi tie. Pari kertaa ennen muinoin saapui tälle paikalle joukko
valkoisia miehiä, aikeissa käydä ryöstämään Kultainen kaupunki, mutta
löytämättä kallioiden välistä tietä, palasivat takaisin, vaikka he
olivatkin jo oven edessä."
"Kulkeeko vuorijono ympäri kaupungin laakson?" kysyi herra Strickland.
"Ei, valkoinen mies, se loppuu monen päivän matkan päässä länteen päin,
mutta jos tahtoisi kiertää sen, täytyisi kulkea yli suuren rämeen.
Itäänpäinkin riittää yhä lumivuoria ja kuiluja, mutta niin paljon
kuin minä tiedän, on vain yksi ihminen, muuan kuljeksiva intiaani,
osunut löytämään oikean tien Pyhien Vetten rannoille isoisäni aikana.
Odottakaahan tässä, niin minä lähden etsimään."
"Oletteko mielissänne nähdessänne taas kotitien, Maya?" kuulin herra
Stricklandin kysyvän.
"En", hän vastasi tulisesti, "sillä täällä erämaassa olen ollut
onnellinen, mutta siellä odottaa suru minua ja Teitä. Oi, jos
rakastatte minua, niin kääntykäämme heti paikalla ja paetkaamme yhdessä
Teidän kotimaahanne", ja hän puristi englantilaisen kättä ja katsoi
tarkkaan hänen silmiinsä.
"Kuinka", hän vastasi, "jättäisimmekö isänne ja Ignation yksin
jatkamaan matkaa?"
"Te merkitsette minulle enemmän kuin isäni, vaikkakin tämä totinen
Ignatio merkitsee Teille enemmän kuin minä."
"Ei, Maya, mutta tultuani niin kaukaa tahdon nähdä pyhän kaupungin."
"Niinkuin haluatte", hän sanoi, antaen kätensä pudota. "Katsokaahan,
isänikin on löytänyt paikan ja kutsuu meitä."
Astuimme noin satakunta askelta kuilun viereisten kivilohkareiden
välitse, kunnes saavuimme Zibalbayn luo, joka nojasi kiviseinään, missä
emme saattaneet nähdä minkäänmoista aukkoa.
"Vaikka luotan Teihin ja Taivas luullakseni on liittänyt meidät yhteen
tarkoituksiansa suorittamaan", sanoi vanha päällikkö, "niin täytyy
minun seurata vanhaa tapaa ja totella valaani, jonka mukaan ei saa
kenellekään muukalaiselle näyttää tämän vuorisolan sisäänkäytävää.
Käyhän tänne, tytär, ja sido noiden muukalaisten silmät."
Puhuteltu totteli, mutta minä kuulin hänen, sitoessaan nenäliinaa
englantilaisen silmille, kuiskaavan:
"Älkää peljätkö, minä olen varuillani Teidän puolestanne."
Sitten talutettiin meitä kädestä ja vietiin kaikenkaltaisia teitä,
kunnes olimme pyörällä päästämme. Käveltyämme jonkun askeleen,
pysäytettiin meidät ja jätettiin seisomaan, jolloin oppaamme
liikuttivat jotain raskasta, mikäli voimme päättää äänistä. Sitten
vietiin meidät alas jyrkkää reunaa, niin kapean ja matalan käytävän
lävitse, että olkapäämme koskettivat seiniä, ja paikkapaikoin meidän
oli pakko painaa päämme kumaraan. Vihdoin, monen koukuttelun perästä,
käytävä laajeni ja polku tasottui.
"Päästä auki siteet", sanoi Zibalbayn ääni.
Maya teki niin, ja kun silmämme tottuivat valoon, katselimme uteliaina
ympärillemme ja huomasimme seisovamme syvän kuilun pohjalla, kuilun,
joka ei ollut ihmiskätten vaan tulen ja veden voimalla työskentelevän
Luonnon työtä. Tämän kuilun, jota pitkin kulki niin vankasti
perustettu ja silaantunut tie, että se vieläkin, monen vuosisadan
käyttämättömyyden jälkeen, paitsi missä lumikinokset olivat tiellä, oli
mitä parhain kulkea -- leveys oli vain nelisenkymmentä askelta reunasta
reunaan. Kummallakin puolella tuijottivat jyrkät, mustat kalliot, monin
lokeroin ja aukoin, joihin olisi voinut nousta vain tikapuiden avulla.
"Mitä nuo ovat?" kysyin Zibalbaylta. "Hautapaikkojako?"
"Ei", hän vastasi, "asumuksia. Ne olivat siinä, niin kerrotaan,
ennenkuin esi-isämme perustivat Sydämen Kaupungin, ja niissä asui
luola-ihmisiä, raakalaisia, jotka söivät vähän eivätkä sietäneet
kylmyyttä. Seuraamalla muutamia luolaihmisiä äsken kulkemaamme käytävää
pitkin löysivät muinaisen kaupungin perustajat tämän rotkon sekä
sen takana olevan ihanan maan ja suuren järven, missä esi-isiemme
hävittämät vuoristolaiset asustivat talvisaikaan. Nuorena ollessani
nousin minä toverieni kanssa kerran noihin luoliin köysien ja
tikapuiden avulla ja löysin sieltä monta kummallista esinettä, kuten
kivikirveitä, kultakoristeita, raakalaisten taikaesineitä. Mutta
kiiruhtakaamme, sillä muuten yö yllättää meidät täällä solassa."
Vähä vähältä alkoi tuo suuri rotko, joka oli levinnytkin asteettain,
jälleen kaventua, kunnes se näytti päättyvän toiseen kallioseinään.
Kierrettyämme tämän kallion alla olevan kiviloukareen, vei Zibalbay
meidät sen takana olevaan ahtaaseen käytävään.
"Älkää peljätkö pimeyttä", hän sanoi; "käytävä on lyhyt eikä siinä ole
salakuoppia."
Näin seurasimme pimeässä hänen jalkainsa kapsetta, kunnes edessämme
alkoi häämöittää valoläikkä. Siinä tuokiossa olimme vuoren toisella
laidalla, vaikkemme voineet nähdä mitään pimeän taajetessa.
Pysähtymättä läksi Zibalbay painumaan alaspäin kunnes seisahti,
kääntyen yht'äkkiä oikeaan, hakatusta kivestä rakennetun majan oven
eteen.
"Astukaa sisään", hän sanoi, "ja tervetuloa Sydämen kansan maahan."
Kun ovi oli raollaan, heijasti sisältä valoa ja miehen ääni kuului
kysyvän: "Kuka siellä?"
Vastaamatta mitään astui Zibalbay huoneeseen. Se oli holvin muotoon
rakennettu matala komero, ja liedessä palavan valtaisen tulen luo
asetetun pöydän ääressä istui aterialla mies ja vaimo.
"Tällä laillako otatte palatessani vastaan minut?" hän kysyi vihaisin
äänin. "Pian toimeen ja laittakaa ruokaa meille, sillä olemme nääntyä
kylmästä ja nälästä."
Seisomaan noussut mies seisoi epäröiden, mutta vaimo, joka paikaltaan
näki puhujan kasvot, tarttui häntä käsivarteen, sanoen: "polvillesi,
mieheni. Päällikkö on tullut takaisin."
"Anteeksi!" huudahti mies totellen. "Ollakseni suora, oi ruhtinas, on
minuun juurrutettu tuolla kaupungissa niin vahva usko siitä, ettette Te
eikä Sydämen Ruhtinatarkaan koskaan enään palaa takaisin, että luulin
teidän olevan aaveita, Niin, ja samaa luullaan kaupungissakin, missä
Tikal kuulemma hallitsee Teidän sijastanne."
"Rauhoittukaa", sanoi Zibalbay painavasti. "Jätimme viittamme tänne,
emmekö jättäneetkin? Tuokaahan ne makuukammioon ja sitäpaitsi näille
vierailleni kaksi lisää, vaimonne valmistaessa ateriaa."
Mies kumarsi niin syvään, että kädet koskettivat permantoa. Otettuaan
saviastiaisen lampun sivupöydältä ja sytytettyään sen hän katosi
uutimien taa, jota esimerkkiä seurasi vaimokin, korjattuaan hät'hätää
ruuantähteet pöydältä ja lisättyään puita lieteen.
Heidän mentyään jäimme istumaan takkavalkean ääreen ja nauttimaan sen
ihanasta lämmöstä.
"Mikä paikka tämä on?" kysyi englantilainen.
Zibalbay, joka oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei näyttänyt häntä
kuulevan, ja Maya vastasi:
"Hökkelipahanen, jota huvimetsästäjät pitävät levähdyspaikkanaan, siinä
kaikki. Nämä ovat omistajia ja jäivät odottamaan meidän paluutamme,
mutta he näyttävät täyttäneen huonosti tehtävänsä. Suokaa anteeksi,
minä menen heitä auttamaan. Tulkaa, isä."
He lähtivät, ja yhtäkkiä herra Strickland heräsi lieden lämmön
antamasta horroksesta nähdäkseen paikan asujamen töllistelevän itseänsä
hämmästyksen ja kunnioituksen sekaisella ilmeellä.
"Mikä tuohon mieheen on mennyt ja mitä hän haluaa, Ignatio?" kysyi hän
minulta espanjankielellä.
"Hän ihmettelee valkeata ihoanne ja vaaleata tukkaanne, herra,
eikä sano uskaltavansa puhua Teille, koska varmastikin olette
taivassyntyinen, kuten heidän tarunsa kertovat. Siksi pyytää hän minua
sanomaan Teille, että pesuvesi on valmiina, samoinkuin vaatteetkin,
jotka saamme päällemme, jos vain suvaitsemme seurata häntä."
Seurasimme näin ollen intiaania, joka vei meidät odotushuoneen
takaiseen käytävään, ja sieltä pieneen makuuhuoneeseen, jommoisia oli
käytävän yhteydessä monta. Tässä öljylampun valaisemassa huoneessa
oli kaksi hirvennahka- ja puuvillapeitoilla varustettua vuodetta ja
niiden päälle pantuna hienot, harmain ja mustin sulin varustetut
palttinaviitat. Puisilla telineillä huoneen nurkassa oli kaksi kuumalla
vedellä puolilleen täytettyä ammetta, joiden englantilainen ihmeekseen
huomasi olevan taotusta hopeasta tehtyjä.
"Nämä ihmiset ovat varmastikin rikkaita", hän sanoi minulle omistajan
mentyä pois, "koska he laittavat hopeasta majatalojensakin tarvekalut.
Tähän asti on tarina Pyhästä Kaupungista, jonka ruhtinas on Zibalbay
ja jonka perijätär on Maya, tuntunut minusta tyhjältä tarulta, mutta
se näyttää sittenkin olevan totta. Tuon miehen käytöstapa todistaa
Zibalbayn olevan hyvin tärkeän henkilön."
Sitten puimme päällemme varatut viitat, mikä ei käynyt vaikeuksitta
päinsä, koska niiden tekotapa oli outo, ja palasimme ruokahuoneeseen.
Siinä samassa avautui esirippu ja me näimme korkean Maya-neiden, mutta
muuttuneena siinä määrin, että hypähdimme hämmästyksestä.
Hän erosi täydellisesti tuosta kehnopukuisesta, pölyttyneestä tytöstä,
joka oli ollut seuralaisemme niin monen viikon ajan. Nyt oli hän puettu
lumivalkeaan, vihrein ruhtinaskoristein päärmättyyn pukuun, kultainen
Sydän rintaansa kiinnitettynä. Hänen jaloissaan oli vihreäkoristeiset
sandaalit ja kaulassa, ranteissa, kupeilla ja lanteilla välähtelivät
kultaiset renkaat ja helyt. Hänen tumma tukkansa ei enään riippunut
valtoimena, vaan oli kiedottu yksinkertaiselle sykkyrälle ja
vyötetty hienolla kultaisella harsolla ja hänen harteillaan liehui
puhtaanvalkoinen sulkalevätti, jota siellä täällä koristi loistava
keltainen haikaran sulka.
"Kuten Te, olen minäkin vaihtanut pukua", hän selitteli. "Onko pukuni
ruma, kun noin kummastelette?"
"Rumako!" huudahti englantilainen, "se on mielestäni ihanin, mitä
milloinkaan olen nähnyt."
"Tämäkö on ihanin puku, mitä milloinkaan olette nähnyt! Ja kuitenkin,
ystävä, on se yksinkertaisin pukuni. Odottakaahan, kunnes näette minut
ruhtinaallisessa viitassani, Sydämen smaragdeja kantaen. Mitä sitten
sanonettekaan?"
"En tiedä, mutta nyt en tosiaan osaa sanoa, kumpiko on rakastettavampi,
Tekö itse vai pukunne."
"Äsh!" hän sanoi nauraen, mutta äänessä vakava sointu. "Ette saa sanoa
noin suoraan minulle. Tuolla solassa, ystävä, olin intiaanityttö ja
Teidän matkatoverinne; täällä minä olen Sydämen Ruhtinatar."
"Siinä tapauksessa olisin toivonut Teidän pysyvänkin samaisena
intiaanityttönä", hän vastasi hetken mietittyään; "mutta ehkä
laskettekin leikkiä?"
"En lainkaan laske leikkiä", hän vastasi huoaten; "Teidän täytyy olla
varovainen tästälähin, koska olen kunnia-arvoisin nainen tässä maassa,
ja serkkuni Tikal varmasti pitää tarkkaa vaaria minusta. Kas, tuossahan
tulee isänikin."
Samalla hetkellä astui Zibalbay sisään molempien intiaanien seuraamana,
jotka toivat ruokaa. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkeaan
togamaiseen viittaan, hieman samantapaiseen kuin englantilaiselle ja
minulle annetut viitat olivat. Mustasulkainen levätti peitti hänen
harteitaan ja hänen kaulallaan riippuivat vankat kultaketjut, joihin
oli kiinnitetty puhtaasta kullasta valettu Sydämen tunnusmerkki.
Huomasimme hänen tyttärensä Mayan tekevän hänelle kumarruksen, mihin
hän vastasi päännyökkäyksellä, ja intiaanien, milloin tahansa he
kulkivatkin hänen ohitseen, kumartavan miltei maahan asti.
Näin oli siis erämaanvaelluksemme ystävyys lopussa, ja henkilöä,
jolle tähän asti olimme puhuneet kuin vertaisellemme, oli kohdeltava
kunnioituksella. Tuo mahtavannäköinen, valkopartainen päällikkö
näyttikin tosiaan niin ruhtinaalliselta muuttuneessa ympäristössään,
että miltei vaistomaisesti seurasimme muiden esimerkkiä ja kumarsimme
aina hänen meihin katsahtaessaan.
"Ruoka on valmista", sanoi Zibalbay. "Istukaa pöytään, tehkää hyvin.
Ei sinun, tytär, tarvitse minun takiani seista. Olemme kaikki yhä
matkatovereita, eikä meidän tarvitse seurata menoja ennenkuin saavumme
Sydämen Kaupunkiin."
Istuimme siis pöytään, ja intiaanit palvelivat meitä. Mistä ruoka oli
valmistettu, emme tienneet, mutta paastomme jälkeen tuntui, ettemme
koskaan olleet syöneet niin makuisaa ateriaa tai juoneet jotakin niin
erinomaista kuin meille silloin tarjottu paikallisviini oli.
Hetken hyvinvoinnista huolimatta luulen herra Stricklandin rohkeuden
kuitenkin lannistuneen ja hänen alkaneen aavistaa pahaa. Maya ja hän
rakastivat toisiansa, mutta hän huomasi olosuhteitten täydellisesti
muuttuneen, kuten Maya itsekin oli hänelle osoittanut. Matkallamme oli
hän tähän asti ollut jossain suhteessa joukkomme johtajana, kuten,
totta puhuen, punaisen rodun kesken tunnustetaan aina valkoiselle
miehelle etuoikeutensa. Nyt olivat osat muuttuneet, ja hänen täytyi
olla vain vieraana kulkijana, joka vietiin seuralaisena toiseen maahan,
ja tämä muutos näkyi jo Zibalbayn käytöstavassa ja kohtelussakin.
Ennemmin oli hän kutsunut englantilaista "herraksi" tai "ystäväksi";
tänä iltana puhuessaan hänelle käytti hän sanoja sellaisia kuin
"muukalainen", tai "vieras mies", ja minuakin kutsui hän vain nimeltä,
lisäämättä mitään arvonimeä.
Yksi asia miellytti tässä paikassa kumminkin meitä, jotka olimme
kärsineet kuusi viikkoa tupakan puutetta, sillä intiaani toi
kesken kaiken meille oivia savukkeita, joita oli saatu täyttämällä
maissitähkissä olevat lehtitupet tupakalla.
"Käyhän tänne", sanoi Zibalbay intiaanille, kun me olimme saaneet
savukkeemme. "Lähde heti järven rantaan ja ilmoita kylän päämiehelle
hänen ruhtinaansa palanneen ja käske minun nimessäni hänen tuoda tänne
neljä kantotuolia viiden tunnin sisään auringon noustua. Käske häntä
myös varaamaan valmiiksi kanootit järvimatkaa varten, mutta kiellä
hänen, henkensä uhalla, lähettämästä tietoa tulostamme kaupunkiin."
Mies teki kumarruksen ja katosi yöhön, siepattuaan oven pielestä
keihään, välittämättä ulvovasta tuulesta ja räntäsateesta, joka rapisi
katolla.
"Kuinka pitkä matka on tuohon kylään?" kysyi herra Strickland.
"Kymmenen leagueta tai enemmänkin", vastasi Zibalbay, "eikä tie ole
hyvää; ellei hän putoa kuiluun tai hautaudu hankiin, ehtii hän sinne
kuudessa tunnissa. Tulehan, tytär, meidän on aika käydä levolle, olemme
käyneet pitkän taipaleen ja olet varmastikin väsyksissä. Hyvää yötä
teille, vieraani; huomenna toivon voivani majoittaa teidät paremmin."
Kumartaen meille hän lähti huoneesta.
Maya nousi ylös, seuratakseen isänsä esimerkkiä ja ojensi herra
Stricklandille kätensä, johon tämä painoi huulensa.
"Miten hyvältä maistuukaan tupakka taasen", hän sanoi Mayan mentyä.
"Ei, ei mennä makuulle vielä, Ignatio; otetaanhan vielä savuke ja
lasi aqua ardientea, ja jutellaan. Huomaatteko, ystäväni, tuntuu
kuin Zibalbay olisi muuttunut. En koko aikana ole ihaillut hänen
luonnettaan, mutta ehkä en ole sitä osannut ymmärtää."
"Ettekö ole, herra? Minä luulen voivani. Kuten joskus kristitty
pappi on tuo mies kiihkoilija ja, kuten minä, uneksija. Hän on
lisäksi kunnianhimoinen ja itsevaltias, mies, joka ei tahdo säästää
itseään eikä muita, jos hänellä on joku tarkoitusperä tai jos
hän luulee voivansa kohottaa kansansa hyvinvointia ja jumaliensa
kunniaa. Ajatelkaa kuinka urhoollisen ja pelkäämättömän tuon miehen
on pitänytkään olla, joka unen ääntä seuraten, vain oman lapsensa
kanssa, uskalsi vanhoilla päivillään jättää valta-asemansa ja miltei
ilman ruokaa lähteä kulkemaan sadat leaguet pensaikkoa ja erämaata,
tietä, jota ei ainoakaan hänen heimolaisensa ollut kulkenut moniin
sukupolviin. Ajatelkaahan, miltä on mahtanut tuntua hänestä, jota
monet monituiset vuodet on kohdeltu kuin jumalaa, näytellä puoskarin
osaa Yucatanin metsissä ja kärsiä sekä itsensä että tyttärensä suhteen
häväistystä ja kidutusta valkoisten varkaiden käsissä. Kaiken tämän ja
vieläkin enemmän on Zibalbay kestänyt napisematta, koska hän luulee
tehtävänsä tarkoituksen olevan täytetyn."
"Mutta, Ignatio, mikä on hänen tehtävänsä tarkoitus ja mitä meillä
on sen kanssa tekemistä? En tähän asti ole siitä päässyt täyteen
selvyyteen."
"Hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä tarkoitus on nostaa jälleen
rappeutunut Sydämen Kaupungin ruhtinaskunta. Lyhyesti sanoen,
herra, vaikkenkaan usko Zibalbayn jumaliin, uskon kuitenkin hänen
näkyihinsä, koska ne ovat tuoneet hänet minun läheisyyteeni, minun,
jonka tarkoitusperä on hänen tarkoitusperänsä, koska kumpikaan ei tule
toimeen ilman toisen apua."
"Miksi ei?"
"Koska minä tarvitsen varoja ja hän tarvitsee väkeä; ja jos hän antaa
minulle varat, voin minä antaa hänelle tuhansittain väkeä."
"Ymmärrän", vastasi englantilainen. "Se kuulostaa varsin
yksinkertaiselta, mutta ehkä tulette kumpikin havaitsemaan siinä olevan
yhtä ja toista vaikeutta. Mitä minä en lainkaan ymmärrä, on se, miten
Mayan ja minun on tähän juttuun suhtauduttava, koska emme kumpikaan
välitä rodun uudistamisesta emmekä ruhtinaskunnan perustamisesta.
Luulen olevamme pelkkiä katselijoita koko näytelmässä."
"Miten voi se olla mahdollista, herra, koska hän on Sydämen Ruhtinatar
ja isänsä perijätär, ja kun", minä lisäsin ääntäni korottaen, "Te ja
hän olette tulleet niin rakkaiksi keskenänne?"
"En luullut Teidän siitä lainkaan tietävän, Ignatio. Tuntui kuin ette
koskaan olisi huomannut kiintymystämme, ja koska Te vihaatte naisia, en
viitsinyt mainita Teille koko asiasta", hän vastasi selittäen.
"En ole aivan sokea, herra. Onko näinollen mahdollista miehen olla
näkemättä, että nainen tulee hänen ja hänen rakastamansa ystävän
tielle? Mutta siinä ei ole minulla mitään muistuttamista, se on kuten
pitääkin olla; tai jos minulla olisikin, Te tuskin sitä ymmärtäisitte.
Ei, ei, herra, Te ette voi jäädä osattomaksi tässä näytelmässä,
Te olette jo liian kiinteästi siihen sekaantunut, joskaan en voi
sanoa, mitä osaa Teidän on näyteltävä. Se riippuu ehkä siitä, mitä
jumalat ilmaisevat Zibalbaylle tai mitä hän luulee niiden ilmaisevan.
Toistaiseksi on hän hyvässä luulossa Teidän suhteenne, sillä hän
luulee oraakkelin julistavan Teidät Quezalin pojaksi, joka uudistaa
hänen kansansa, koska kuuluu olevan sellainen ennustus, ja tämän syyn
takia ei hän ole kokonaan kieltänyt Teitä seurustelemasta tyttärensä
kanssa, niinkuin hän minulle on viittaillut. Mutta pitäkää varanne,
herra, sillä jos hän tulee tietämään, ettette ole oikea mies, sysää
hän Teidät siekailematta syrjään ja Te saatte sanoa hyvästit Sydämen
Ruhtinattarelle."
"Sitä en tahdo niin kauan kuin elän", hän vastasi rauhallisesti.
"Ette, herra, ehk'ette niin kauan kuin elätte; mutta ne, jotka
asettuvat pappeja ja kuninkaita vastaan, eivät elä kauan. Vaikka onkin
syytä olla varovainen, ei ole syytä olla alakuloinen, sillä ellette
Te ole oikea mies, voin minä ehkä olla, missä tapauksessa minä voin
auttaa Teitä, kuten olen Maya-neidille vannonut tekeväni, tai ehkä Te
voittekin auttaa minua."
"Joka tapauksessa pidämme yhtä puolta", sanoi englantilainen. "Ja
koska ei hyödytä puhua tulevaisuudesta, luulen olevan viisainta käydä
levolle. Yhdestä asiasta saatte kuitenkin olla varma -- ellei Maya tahi
minä kuole, aion mennä naimisiin hänen kanssaan."