Maya laskeutuu luolaan.
Eräänä iltana -- kun olimme jättäneet taaksemme metsäseudun ja
ponnistellen kiipeilimme vuoristoa, kunnes pääsimme sen takaiselle,
rannattomalta näyttävälle erämaalle -- asetuimme leiriin kivisen
kukkulan juurella kasvavaan aloepensaikkoon. Tämä kukkula oli Zibalbayn
kartassa merkitty luola-nimisen maanalaisen säiliön asemapaikaksi,
mistä muinaisina aikoina, paikan ollessa asumaton, intiaanit ammensivat
vettä kuivana vuodenaikana. Että tämä mainittu luola oli olemassa,
kävi ilmi siitä tosiasiasta, että selvästi näkyvissä oleva muinainen
tie kulki suuren kaupungin raunioiden halki, jonka väestö varmasti oli
sitä käyttänyt; mutta kun Zibalbay ja hänen tyttärensä tulomatkallaan
nukkuivat tällä paikalla, ei heidän tarvinnut käydä sitä etsimään,
koska he löysivät kallionkolosta lätäkön sadevettä. Nyt ei taas
ollut viikkokausiin satanut, ja kaiken lisäksi olimme juoneet miltei
tyystin nahkaleileissämme olevan veden, joten päätimme etsiä luolaa,
täyttääksemme leilimme ja juottaaksemme janoisia muulejamme.
Niin ollen aloimme tutkia kalliota ja löysimmekin risujen tukkeaman
ja piikkipensaisiin puolittain piiloutuneen kivisen holvin, minkä me
kaikista merkeistä sekä asemastaan päätimme luolan sisäänkäytäväksi.
Sytytimme kuivista aloerungoista -- joita löytyi vaikka kuinka
paljon -- tehdyt soihdut, ja minä tunkeuduin etumaisena aukon läpi,
joutuakseni luolaan, missä puuskutti tuima ja eriskummallinen tuuli,
miltei sammuttaen soihtumme.
Kulkien tätä luolaa pitkin saavuimme sen päässä olevan kuopan luo, joka
nähtävästi vei vesilähteille. Tämä tietämättömän syvyinen kuoppa oli
miltei, joskaan ei aivan yhtä sileä ja pystysuora kuin ihmiskätten työ,
mutta kummallisin seikka siinä oli kamala porrastie, jota edesmenneet
olivat käyttäneet vettä ammentaessaan. Kuopan laitaan oli nimittäin
hakattu kaksi riviä kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyisiä pykäliä.
Näitä pykäliä ylös ja alas olivat vedenammentajat kulkeneet sukupolvia
sitten, sillä ne olivat hyvin kuluneet, ja ihmisjalkojen polkema uurto
kulki näiden kamalien portaiden päästä päähän. Löydettyään maasta
kivenmukulan, pudotti herra Strickland sen yli kuopan partaan, ja kului
joku sekunti, ennenkuin ääni ilmoitti sen ehtineen pohjaan asti.
"Mikä kaamea paikka!" hän sanoi. "Luulen kernaammin voivani kuolla
janoon kuin laskeutua tuonne."
"Niin kumminkin ovat ihmiset muinoin tehneet", vastasi Maya, "sillä
katsokaahan, tästä ovat he astuneet yli reunan."
"Ehkä heillä oli köysi turvana, armollinen neiti", säestin minäkin.
"Kun minä olin nuori mies, laskeuduin minä yhtä jyrkkiin kaivoksiin
vain puunrungoista tehtyjen yksinkertaisten tikapuiden avulla, joissa
pykälät olivat samalla lailla ja jotka kulkivat kaivosaukon laidasta
laitaan. Nyt se yritys maksaisi minulle hengen, sillä sellaiset
korkeudet huimaavat minua."
"Tulkaa pois", sanoi Zibalbay; "ei kukaan meistä voi kuitenkaan
hengissä mennä sinne. Muulien täytyy jäädä janoon; noin viiden tunnin
matkan päässä on lammikko, mistä ne saavat juodakseen huomenna."
Sitten me läksimme tästä tuulenpuuskaisesta luolasta. Olimme iloisia
päästessämme pois sieltä, sillä paikka oli saastaisen näköinen ja,
viimasta huolimatta, näännyttävän kuuma.
Zibalbay astui leiripaikallemme, mutta me jäimme nyhtämään ruohoa
muuleille. Pian väsyivät muut tähänkin hommaan ja joutuivat
keskusteluun auringonlaskua katsellessaan, joka näillä laajoilla
tasangoilla oli verrattoman ihana. Kuulin silloin Maya-neidin sanovan:
"Poimikaahan minulle tuo kukka rinnassani kannettavaksi", ja hän
osoitti kivien keskellä kasvavaa lumivalkeata kaktuksen kukkaa.
Herra Strickland kapusi sitä kohti ja oli juuri poimimaisillaan kukan,
kun kuulin hänen äkkiä huudahtavan ja näin hänen peräytyvän.
"Mikä nyt?" sanoin, "oletteko loukannut itsenne tai haavoittanut
kätenne?" Hän ei vastannut, mutta silmänsä olivat selko seljällään
kauhusta, hänen osoittaessaan jotakin harmaata, kivien välissä
kiemurtelevaa. Ja minä näin silloin veritipan hänen ranteessaan. Maya
näki sen niinikään.
"Käärme on purrut Teitä!" hän huusi tuskan äänellä. Ennenkuin
aavistinkaan hänen aikomustaan, oli hän juossut englantilaisen luo,
tarttunut molemmin käsin hänen käteensä ja painanut huulensa haavaan.
Englantilainen yritti tempoa kättänsä pois, mutta tyttö oli siihen
takertunut voimalla. Pyytäen minua tuomaan palikkaa hän repäisi
viitastaan palasen ja kiersi sen lujasti ranteen ympärille, pistoksen
yläpuolelle. Siinä samassa olin minäkin lennättänyt palikan ja
pistänyt sen palttinasilmukkaan, kiertääkseni siksi kunnes käsi painui
puristuksesta siniseksi.
"Mikä käärme se oli?" kysyin.
"Kuolettava harmaa laji", hän vastasi, lisäten: "Älkää olko noin
pelästynyt, Maya -- tiedän parannuskeinon. Lähtekäämme leirillemme
pian!"
Parissa minuutissa olimme siellä, ja englantilainen oli siepannut
terävän veitsen ja ruutisarven.
"No, ystävä", hän sanoi, ojentaen veitsen minulle, "leikatkaa syvä
haava, sillä siitä riippuu elämäni tai kuolemani, eikä tällä kohtaa ole
mitään valtasuonta."
Nähtyään mitä oli tapahtunut, piti Zibalbay hänen kättänsä, ja minä
viilsin kahdesti. Hän ei lainkaan arastellut, mutta Maya huudahti
kummallakin viilloksella. Annettuamme veren juosta tyystin kuiviin,
me kaadoimme ruutia haavaan ja sytytimme sen. Se pussahti, jättäen
jälkeensä valkean savun ja polttaen altaan lihan mustaksi.
"Nyt emme voi, koska meillä ei ole yhtään viinaa, tehdä muuta kuin
odottaa", sanoi englantilainen, väkinäisesti hymyillen.
Zibalbay otti pussistaan hivenen cuca-valmistetta.
"Syökää tämä", hän sanoi; "se on parempaa kuin konsanaan tulivesi."
Englantilainen otti tarjotun palleron ja alkoi pureksia sitä,
kunnes hänen oli mahdotonta niellä enään. Halvaus näytti alkaneen
hänessä; hänen kurkkunsa supistui, silmäluomet painuivat kiinni kuin
vastustamattoman unen pakosta. Koska lääkityksemme nähtävästi ei
tehonnut, pidimme kiinni hänen käsistään ja kävelytimme häntä edes
takaisin, rohkaisten ja kehoittaen häntä taistelemaan urheasti kuolemaa
vastaan.
"Yritän parhaani", hän vastasi voimattomasti. Sitten hän yhä heikkeni,
kunnes vihdoin vaipui maahan ja sulki silmänsä.
Minut valtasi pelko ja kauhu, koska luulin hänen sillä hetkellä
kuolevan, sekä epätoivo, kun en voinut häntä pelastaa. Tunnustaakseni
rehellisesti, olin kateellinen myös Maya-neidille, ja kateuteni puhkesi
ilmi katkerin ja harkitsemattomin sanoin.
"Tämä on Teidän syynne", minä sanoin.
"Te olette julma", hän vastasi, "ja Te puhutte näin siksi että vihaatte
minua."
"Ehkä olen julma, armollinen neiti. Etteköhän Te olisi julma, jos
näkisitte rakastamanne ystävän kuolevan jonkun naisen päähänpiston
takia?"
"Tekö ainoa osaatte rakastaa?" hän kuiskasi.
"Ellemme voi häntä herättää, kuolee hän, tuo valkoinen mies", sanoi
Zibalbay.
"Oi, herätkää!" huusi Maya epätoivoisesti, koskettaen huulillaan
englantilaisen korvaa. "He sanovat, että minä olen Teidät tappanut!
Herätkää, herätkää!"
Englantilainen näytti kuulevan häntä, sillä vaikka hänen silmänsä yhä
pysyivät kiinni, hymyili hän hiukan ja kuiskasi: "Koetan."
Meidän avullamme kohosi hän seisaalle ja alkoi taasen kävellä,
vaikkakin juopuneen tavoin. Kolmasti kulki hän hoiperrellen
tallaamaamme polkua edestakaisin. Siinä samassa hän horjahti, ja
painaen kätemme hänen rintaansa vastaan saatoimme tuntea hänen
sydämensä lyöntien heikkenevän kerta kerralta, kunnes ne lopulta
näyttivät kokonaan lakkaavan. Mutta äkkiä, kun olimme jo heittäneet
kaiken toivon, löi se taasen voimallisesti, ja jokaisesta hänen tähän
asti kuivan ihonsa huokosesta vuosi virtanaan hikipisaroita.
"Luulen valkoisen miehen virkoavan taas. Hän on voittanut myrkyn",
sanoi rauhallisesti Zibalbay, ja kuultuani hänen sanansa kohotin minä
Jumalalle sydämeni kiitokset.
Sitten veimme hänet riippumattoon, latoen vaippoja ja vaatteita hänen
peitokseen, kunnes hiostus vihdoin lakkasi ruumiin nesteiden haihduttua
ja vietyä myrkyn mukanaan.
Tunnin verran, ehkäpä enemmänkin, hän nukkui, mutta heräsi taas ja
pyysi hiljaisin äänin vettä. Me läsnäolevat katsoimme toisiimme
neuvottomina, sillä meillä ei ollut antaa pisaraakaan, ja se meidän
täytyi ilmoittaa hänelle. Hän valitti, vaikeni sitten hetkeksi ja sanoi:
"Olisi ollut paljon parempi antaa minun kuolla myrkkyyn, sillä en voi
kestää tätä janon tuskaa."
"Emmekö voisi yrittää luolasta?" hätäili Maya.
"Se on mahdotonta", vastasi hänen isänsä. "Me kuolisimme kaikki."
"Niin, niin", toisti englantilainen, "se on mahdotonta. On parempi
yhden kuolla neljän asemesta."
"Isä", sanoi Maya, "Teidän täytyy ottaa parhain muuli ja ratsastaa
sillä lammikolle, minne yritämme huomiseksi. Kuu paistaa, ja hyvässä
tapauksessa ehditte takaisin kahdeksassa tai yhdeksässä tunnissa."
"Se on tarpeetonta", mutisi englantilainen. "En mitenkään voi elää niin
kauan juomatta, sillä kurkkuni on kuuma kuin kekäle."
Zibalbay kohautti olkapäitään, sillä hänkin piti sitä turhana, mutta
tytär kääntyi päättäväisenä hänen puoleensa ja sanoi:
"Menettekö Te, vai lähdenkö minä?"
Zibalbay lähti mutisten partaansa, ja kohta me kuulimme muulin
kavionkapseen erämaan kamaraa vastaan.
"Älkää peljätkö", sanoin minä englantilaiselle, "myrkky vain on
kuivannut ruumiinne, eikä jano Teitä tapa niin pian. Kohta menee ehkä
pahin tuska ohitse. Olisipa meillä lääkettä mukanamme, että voisimme
nukuttaa Teidät!"
Hän viipyi hetkisen aikaa rauhallisena, vastaamatta mitään, mutta hänen
kättensä ja kasvojensa vapinasta me päätimme hänen kovasti kärsivän.
"Maya", sanoi hän vihdoin, "voisitteko löytää viileätä kiveä suuhuni?"
Maya etsi ja löysikin piikiven, jota englantilainen imeskeli, mutta
hetken kuluttua kivi putosi hänen huuliltaan yhtä kuivana kuin se oli
alkuaan ollut. Siinä samassa meni hänen älynsä sekaisin ja hän alkoi
solkata sekaisin kaikkia kieliä.
"Pirujako te olette", hän kysyi, "näännyttäissänne minut janoon? Mitä
te siinä seisotte minua pilkkaamassa? Oi! Antakaa vettä minulle ja
armahtakaa minua!"
Hetken me jaksoimme kestää sitä, vaikka tuskamme ehkä olivatkin
suuremmat kuin hänen, -- sitten Maya nousi katsomaan hänen kasvojansa.
Ne olivat kuin raskaan taudin painamat, hänen sinisten silmiensä alla
oli paksut, mustat renkaat ja veri tihkui hänen huuliltaan.
"En jaksa kestää enään", sanoi Maya ääni käheänä; "hoitakaa Te
ystäväänne, Don Ignatio."
"Olette oikeassa", minä vastasin; "tässä ei ole naisen sopivin paikka.
Menkäähän maata, niin minä herätän Teidät tarvittaissa!"
Hän katsahti minuun tarkkaavasti, mutta lähti vastausta sanomatta ja
istuutui pensaan taakse, noin kolmenkymmenen askeleen päähän. Täällä
hän nähtävästi alkoi miettiä -- sillä hän kertoi minulle jäljestäpäin
kaiken, ja minä enimmäkseni vain toistan tässä hänen sanojaan. -- Hän
oli vakuutettu, ettei englantilainen eläisi ilman vettä aamuun asti,
ja oli mahdotonta hänen isänsä ennättää takaisin ennen aamunkoittoa.
Englantilainen oli kuolemaisillaan ja hänestä tuntui kuin hänenkin
henkensä vähenisi samassa mitassa, sillä nyt hän tunsi rakastavansa
tuota miestä. Ellei voisi tehdä jotakin, olisi englantilainen pian
kuoleman oma, ja silloin murtuisi hänenkin sydämensä. Yksi ainoa
asia voisi pelastaa heidät kummatkin -- vesi. Tuossa kallionkolossa,
vain muutaman askeleen päässä, olisi sitä yltäkyllin, mutta kuka
uskaltaa mennä sitä sieltä hakemaan? Täytyyhän luolaan laskeutuminen
olla mahdollista, koska muinoinkin on siellä käyty, ja miksi ei hän
uskaltaisi sitä? Hänhän oli nuori ja tarmokas ja jo lapsuudestaan
asti tottunut kiipeilemään vaarallisissa paikoissa, Sydämen Kaupungin
valleilla ja pyramiideilla, eikä häntä ollut milloinkaan mikään
hirvittänyt. Miksi hirvittäisi häntä sitten nyt, kun hänen rakastamansa
miehen henki oli kysymyksessä? Mitä väliä sillä, vaikka hän
suistuisikin alas, sillä jos englantilainen kuolisi, haluaisi hänkin
kuolla?
Niin, hän tahtoi yrittää.
Kun Maya kerran oli tehnyt päätöksensä, tahtoi hän käydä toimeen
viivyttelemättä. Minä seisoin riippumaton ääressä, rukoillen taivasta
säästämään ystäväni hengen, ystäväni, joka virui siinä käsiään vääntäen
ja tuskissaan voihkien, kun Maya hypähti ylös ja katsahti häneen.
"Luulette rakastavanne häntä", sanoi hän minulle yht'äkkiä, "mutta
sanon Teille, ettette tunne rakkautta. Jos minä elän, minä, jota Te
halveksitte, opetan minä sen Teille, Don Ignatio."
En välittänyt hänen sanoistaan, koska pidin niitä tyhjänpäiväisinä.
Huomaamatta livahti Maya muulien kytkytpaikalle, otti piitä, terästä ja
taulaa sekä köyttä ynnä pienen vesileilin varjoisesta paikasta, mitkä
kaikki hän sälytti hartioilleen. Siinä samassa oli hän juossut peuran
nopeudella yli kentän. Saavuttuaan luolan suulle, pysähtyi hän ottamaan
aloevarren polulta ja katsomaan yöllistä ihanaa maisemaa, jonka
uudelleen näkemisestä hän ei ollut laisinkaan varma. Sitten sytytti
hän soihdun ja ryömi sisään ahtaasta aukosta. Paikka oli ollut kaamea
meidän kaikkien siellä illalla yhdessä ollessa. Häntä se nyt, keskellä
yötä ja yksin ollessaan, kauhistutti. Tuulen viimat ulvahtelivat
ontoissa holveissa, puuskuttaen maanonkaloista, ja kaiken aikaa kuului
kuin melskaavia ihmisääniä. Mayaa värisytti, sillä hänestä tuntui,
että ammoin kuolleitten henget pitivät tässä maaluolassa ikuista
meluansa. Mutta hän pakoitti itsensä kiiruhtamaan edelleen, kauhuista
välittämättä, kunnes seisoi vesikuopan reunalla.
Tässä hän pysähtyi, riisuakseen vaatteitaan vähemmäksi, jotta ne
olisivat niin vähän kuin suinkin vastuksina hänen kiivetessään
portaita, sekä kiersi tukkansa sykkyrälle. Sitten hän sitoi köyden
vyötäisilleen sekä vesileilin, johon hän kiinnitti tulukset,
harteilleen. Sytytettyään kaksi pisintä soihtua hän kiinnitti ne
vinosti kallionkoloon, niin että niiden liekki valaisi kuopan suun,
minne hän heitti ensin kimpun sytyttämättömiä varsia ja viimein yhden
sytytetyn. Tämä soihtu ei sammunut, mitä hän puolittain oli odottanut,
sillä katsottuaan alas kaivoon hän näki valokipinän välähtävän
puolentoistasadan jalan päässä alhaalla, ehkäpä syvemmälläkin.
Nyt oli siis kaikki kunnossa ja kavuttava oli vain alas vettä
ammentamaan. Hetken Maya epäröi, katsellen tulikipinöitä, jotka
välähtelivät syvällä alhaalla, ja iskivät ahtaissa komeroissa sileään
kallioseinään. Tuntien lannistuvansa kauhusta, jos hän kauvemmin siinä
seisoisi, hän polvistui alas ja, pidellen käsin kiinni kalliosta,
asetti jalkansa ensimäiseen löytämäänsä koloon. Seisoen sen jalkansa
varassa hän kurkotti alas toista jalkaansa, kunnes se osui seuraavaan
koloon, joka oli kahdeksantoista tuumaa edellistä alempana ja kymmenen
tuumaa siitä vasempaan, sillä nämä kolot oli hakattu vuorottaisesti,
n:o 1 ollen n:o 3:n yläpuolella, n:o 2 taas n:o 4:n yläpuolella, j.n.e.
Nyt hänen laskeutumisensa muodostui mitä uhkarohkeimmaksi, sillä
hänen oli mahdotonta tavoittaa jalallaan kolmatta koloa, päästämättä
otettaan kaivon reunasta, eikä hän saanut käsin kiinni n:o 1:stä,
ennenkuin hänen jalkansa oli n:o 4:ssä, niin ettei hänellä ollut muuta
vaihtoehtoa kuin olla yhden jalkansa varassa ja, painaen kämmenensä
sileätä kalliota vastaan, antaa niiden liukua alas, kunnes hänen
jalkansa oli n:o 4:ssä ja sormensa n:o 1:ssä.
Takertuen näin kärpäsen lailla kallioseinään hän pisti jalkansa n:o
3:een ja, uskaltamatta pysähtyä, alkoi heti tunnustella n:o 4:ää.
Hermostuksissaan hän pudottikin jalkansa liian alas ja oli, vetäessään
sitä takaisin, vähällä menettää tasapainonsa. Kamala kauhuntunne
värisytti häntä, karmien hänen selkäpiitänsä, mutta painaen kasvonsa
kallioseinää vastaan onnistui hänen, epätoivoisesti ponnistaen,
säilyttää tahdonlujuutensa ja saada jalkansa n:o 4:ään ja kätensä n:o
1:een. Tämän jälkeen, oli laskeutuminen helpompaa, sillä hänen oli
vain muuteltava käsiotettaan kolosta koloon ja muistettava, mistä
kohtaa jalka löysi seuraavan kolon. Sen sijaan että pimeys olisi ollut
esteenä, se suorastaan auttoi häntä, koska se esti hänen näkemästä
paikan kaikkia kauhuja.
Hänen laskeuduttuaan kolmannen osan matkasta oli hän saanut rohkeutensa
takaisin ja hän pelkäsi vain, että joku porras olisi rikki. Onneksi ei
näin ollut laita, vaikkakin yksi oli niin kovasti kulunut, että hänen
varpaansa luiskahtivat ja hän riippui hetken aikaa pelkkien käsiensä
varassa. Rauhoituttuaan hän jatkoi laskeutumista, kunnes vihdoin saapui
kaivon pohjaan.
Hengähdettyään minuutin verran Maya löysi jonkun kuivan aloevarren ja
sytytti sen alasheittämällään kytevällä soihdulla. Sitten katsahti
hän ympärilleen ja näki olevansa laajassa, mutta ei varsin korkeassa,
luonnon muodostamassa onkalossa, jota jatkui vinosti alaspäin, kauemmas
kuin hän saattoi nähdä. Katseltuaan pohjaa hän etsi polkua ja löysikin
edesmenneiden jalkojen polkeman uurron, joka nyt oli puolittain hiekan
ja tomun peitossa. Se kulki suoraan onkaloa pitkin, ja hän seurasi
sitä viitisenkymmentä askelta, pitäen soihtua kädessään ja muutamia
varavarsia kainalossaan. Tässä luolassa oli ilma niin kuumaa ja
tyyntä, että hän tuskin saattoi hengittää, vaikkakin jonkun matkan
päässä saattoi kuulla tuulen ulvovan kaivosaukossa, jota hän vastikään
oli kavunnut alas. Yhtäkkiä alkoi onkalo kaveta, kunnes se enään
jatkui vain ahtaana käytävänä. Maya huokasi ääneen, peläten tulevansa
uudelle kaivosaukolle, sillä hän oli kuullut minun mainitsevan veden
tällaisissa luolissa olevan viiden- tai kuudensadan jalan syvyydessä,
jotavastoin hän oli laskeutunut vasta korkeintaan kaksisataa jalkaa.
Kun hän vieläkin oli kulkenut kymmenisen askelta, kääntyi käytävä äkkiä
ja hänen epäilynsä katosivat. Siinä, keskellä kummallista paikkaa,
jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, päilyi vesi, jonka takia
hän oli pannut henkensä alttiiksi.
Kuinka laaja paikka oli, mihin Maya huomasi saapuneensa, ei hän
laisinkaan tiennyt, koska soihdun heikko valo ei näyttänyt kauas
pimeässä. Ainoa, mitä hän näki, oli joukko maasta kattoon kohoavia
valkeita pilareita -- epäilemättä tippukiviä, vaikka hän luuli ne
ihmiskäden rakentamiksi -- ja keskellä niitä veden täyttämä pyöreä
syvennys, kolmisenkymmentä jalkaa läpimitaten.
Tämä kristallikirkas vesi ei ollut tyyntä, sillä joka viides sekunti
nousi noin kolmen tai neljän jalan läpimittainen kupla lammikon
keskuksesta, pulpahtaakseen pinnalle ja lähettääkseen pyörreaaltonsa
kivisille seinille. Niin kaunista ja säännöllistä oli tämä
porehtiminen, että Maya jäi hyvän aikaa katselemaan sitä. Muistettuaan
sitten, ettei hän saanut tuhlata aikaa, alkoi hän ajatella veden
ammentamista, nähdäkseen uuden vaikeuden kohdanneen, jota ei osannut
aavistaakaan ja joka tuntui voittamattomalta. Lähteen laidat olivat
niin sileät ja jyrkät, että oli mahdotonta pysyä pystyssä siinä.
Edesmenneet olivat pelastuneet pulmasta puisten portaitten avulla, mikä
kävi ilmi vieruspuiden kallioon painamista syvennyksistä, vaikkakin
nuo puulaitokset olivat jo kauan sitten lahonneet. Siinä, missä nämä
portaat olivat seisoneet, oli kalliossa lovi, varmastikin köyden
kiinnittämistä varten, jonka varassa vedenammentajat kannattivat
itseään astioita täyttäessään, ja tämän loven näkeminen toi Mayan
mieleen erään ajatuksen. Irroitettuaan mukanansa olevan köyden,
hän solmi sen loveen ja liukui, kiinnitettyään soihdun tikapuiden
syvennykseen, viertä alas, kunnes seisoi rinnan syvyydellä vedessä.
Hetken aikaa viipyi hän siinä, juoden kyllikseen ja nauttien viileästä
kylvystä, joka oli suloinen luolan tukahduttavan kuumuuden jälkeen.
Sitten päästi hän harteiltaan vesileilin, pesi sen puhtaaksi, täytti
vedellä ja nosti uudelleen selkäänsä. Sitten hinasi hän itsensä
partaalle ja läksi uuden soihdun valossa kulkemaan takaisin pystysuoran
aukon pohjaan.
Tässä hän levähti hetken, kooten voimiansa, alkaakseen kiipeämisen,
taaskin hiukan peloissaan. Siinä oli satayksi porrasta, sillä hän
oli lukenut ne laskeutuesaan, Taaskin hän alkoi laskea, tietääkseen
tarkkaan millä kohtaa kiipesi, koska oli mahdoton nähdä mitään pilkko
pimeässä. Noustuaan noin viisikymmentä porrasta hän alkoi tuntea
väsymyksen oireita, minkä takia hän oli pakoitettu pysähtymään
hetkeksi aukon seinään. Sitten hän taas jatkoi nousuaan ja pääsi
suurin ponnistuksin seitsemännellekymmenennelleviidennelle pykälälle,
mihin hänen taaskin täytyi pysähtyi hengähtämään, kunnes hänen
oikean jalkansa, johon hänen painonsa nojasi, kipu varoitti häntä
vitkastelemasta enään. Kolmannen kerran hän lähti ponnistelemaan
ylöspäin, laahaten epätoivoisena jalkojansa kolosta koloon. Hän
hengitti huoahtaen, raskas vesileili likisti häntä ja hänen päätään
alkoi huimata.
Oli jälellä ainoastaan kymmenen porrasta. Hän tunsi jaksavansa vain
pudottamalla harteiltaan vesileilin, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.
Oli enään kolme porrasta ja kaikki olisi pelastettu; mutta silloin
alkoivat hänen voimansakin pettää.
Synkemmäksi ja tuskaisemmaksi kävi yhä, mutta epätoivoisesti
ponnistaen sai hän säilymään hiukan tahdonlujuutta. Hänen jalkansa
oli ylimmäisessä kolossa, hänen ruumiinsa nojasi aukon reunaan ja oli
veden painosta vähällä suistua takaisin. Mutta silloin tuntui kuin joku
ääni olisi häntä rohkaissut, ja viimeisen kerran hän ponnisti kuin
haavoittunut käärme kunnes kaikki pimeni hänen silmissään.
Toinnuttuaan siitä hetkisen kuluttua, hän huomasi yhä viruvansa
kuilun reunalla, jonka päällä hänen toinen jalkansakin vielä riippui.
Samassa hän tajusi kaiken ja kauhuissaan veti itseään pitkin maata.
Vaivoin, sillä hän oli yhä hengästynyt ja hänen lihaksensa tuntuivat
voimattomilta, hän nousi jaloilleen ja lähti, otettuaan viittansa,
hapuilemaan kohti valonkajastusta, joka tuli luolan suusta. Pian pääsi
hän ulos ja vaipui maahan, huokaisten kiitollisuudesta; noustuaan ylös
lähti hän hiljaa astelemaan leiripaikkaa kohti, kantaen kallista vettä
selässään.
Sillä välin, tietämättä tästä kaikesta mitään, minä, Ignatio, mietin
niinikään. Muistin herra Stricklandin, minun kerran ollessani kiven
loukussa, panneen alttiiksi oman henkensä ja pelastaneen minut. Enkö
minä silloin uskaltaisi panna alttiiksi omaa henkeäni, pelastaakseni
hänet? Siltä tuntui. Vettä vailla kuolisi hän aivan varmasti, ja vaikka
minua kammottikin luolaan laskeutuminen, täytyi minun kumminkin se
uskaltaa. Jättäen riippumaton minä lähdin etsimään Maya-neitiä, mutta
en voinut häntä löytää, ennenkuin huusin: "Neiti, neiti. Missä olette,
neiti?"
"Täällä", hän vastasi. "Mikä nyt? Onko hän kuollut?"
"Ei", minä vastasin, "mutta minä olen varma, että hän kuolee tunnin
kuluessa, ellei saa vettä. Siksi minä olen päättänyt laskeutua luolaan.
Tahdotteko Te olla hyvä ja pitää vaaria hänestä niin kauvan kuin minä
palaan, ja ellen minä palaa, mikä on luultavaa, kertoa isällenne,
mitä on tapahtunut; hän löytää Halkaistun Sydämen merkin vaatteitteni
joukosta kuopan suulta. Pyydän hänen ottamaan sen ja menemään takaisin
Meksikoon sekä ottamaan osan kaupunkinsa varoja ja jatkamaan minun
alkamaani työtä. Hyvästi, armollinen neiti."
"Pysähtykäähän, Don Ignatio", sanoi Maya kähein äänin, "ei Teidän
tarvitse laskeutua luolaan."
"Miksi ei, armollinen neiti? Olisin iloinen jos ei minun tarvitsisi
sitä tehdä, mutta siitä riippuu elämä tai kuolema."
"Niin", hän vastasi, "ja koska siitä riippuu elämä ja kuolema, Don
Ignatio, olen minä jo käynyt tuossa salaperäisessä paikassa ja -- tässä
on vettä."
Näin sanottuaan hän lyyhistyi maahan.
En vastannut mitään. Olin hämmästyksissäni ja ennen kaikkea häpeissäni
puhuakseni mitään. Nostin ylös tunnottoman Maya-neidin ja panin hänet
lähelle ripustettuun riippumattoon. Sitten otin vesileilin ja juoksin
ystäväni luo. Englantilainen oli vaipunut unenhorrokseen ja makasi
hiljaa, silloin tällöin valittaen. Aukaistuani leilin kaadoin sieltä
kupillisen vettä, jolla valelin hänen ohimoitaan ja kostutin hänen
kuivia huuliaan. Tuntiessaan veden maun muuttuivat heti kohta kuolevan
miehen kasvot, sammunut katse syttyi ja silmät aukenivat.
"Se oli vettä", hän mutisi. "Tunnen sen mausta." Nähtyään kupin, näytti
hän äkkiä saaneen uutta voimaa. Hän kurkotti kättään, sieppasi kupin
kädestäni ja tyhjensi sen parilla siemauksella.
"Lisää", hän kähisi, "lisää."
Mutta en halunnut mitenkään antaa hänelle lisää, vaikka hän pyysi
kuinka haikeasti, ja juottaessani häntä taasen, annoin vain pieniä
kulauksia. Tunnin verran hän maisteli näin, kunnes vihdoin janonsa oli
hiukan asettunut, ja laihat posket saivat uutta eloa ja sammunut katse
kävi kirkkaaksi.
"Tuo vesi pelasti henkeni", hän kuiskasi; "mistä sitä tuli?"
"Huomenna kerron Teille", vastasin; "nukkukaa nyt, jos voitte."