Zibalbay kertoo tehtävästään.
Päästyämme ylös temppeliin me aterioitsimme. Tietäessäni ettemme sinä
iltana enään jatkaisi matkaa, sanoin minä:
"Noin pari kuukautta sitten lähetitte Te, Zibalbay, kasvinveljeni
Molasin, saman miehen, joka meidät pelastaissaan kuoli tänään, viemään
sanaa miehelle, joka intiaanien kesken on tunnettu Sydämen Haltijana.
Sanansaattajamme kulki pitkät matkat, poikki merten ja maiden, kunnes
hän löysi miehen ja kertoi hänelle asiansa."
"Kenelle hän sen kertoi?" kysyi Zibalbay.
"Minulle, sillä minä olen etsimänne mies ja olen toverini kanssa
matkustanut tänne hakemaan Teitä, kärsien matkalla monta vaaraa ja
vastusta."
"Todistakaa olevanne se mies." Ja hän kysyi minulta erinäisiä
salakysymyksiä, joihin kaikkiin minä annoin vastauksen.
"Kyllä Teillä tieto on", sanoi hän vihdoin, "mutta jotakin vielä
puuttuu; jos Te tosiaankin olette Sydämen Haltija, paljastakaa minulle
sen salatieto."
"Enkä", minä vastasin, "Tehän haette minua enkä minä Teitä. Molasille,
lähetillenne, näytitte erään tunnusmerkin; antakaa minunkin nähdä tuo
merkki, niin silloin vasta minä paljastan sen salatiedon."
Hän silmäili epätietoisena ympärilleen ja sanoi: "Teitä olen tutkinut,
ja tämä nainen on minun tyttäreni ja tietää kaiken; mutta miten on
valkoisen miehen laita? Onko luvallista minun paljastaa Sydän hänen
nähdessään?"
"Kyllä se on luvallista", minä vastasin, "sillä tämä valkoinen mies on
ystäväni ja me olemme yhtä hamaan kuolemaan asti. Hänkin on vannoutunut
veljesliittoomme ja oli jonkun aikaa Sydämen Herra ja Haltija, sillä
luovutin tuon merkin hänelle, kun itse makasin kuoleman kielissä, ja
hänelle kuuluvat kaikki oikeudet. Näin ollen ei meidän tarvitse mitään
salata toisiltamme; hänen korvansa ovat minun korvani ja hänen suunsa
minun suuni. Puhukaa meille niinkuin yhdelle miehelle, tai vaietkaa
kummallekin, sillä hän luottaa minuun ja minä häneen."
"Onko asianlaita niin, valkoinen mies?" kysyi Zibalbay, tehden
veljesliiton merkin.
"On kyllä", vastasi puhuteltu vastamerkillä.
"Sitten minä puhun", vastasi Zibalbay, "puhun Sydämen nimessä, ja voi
sitä, joka kavaltaa kuulemansa salaisuudet. Tulehan tänne, tytär, ja
anna minulle esine, jonka olet kätkenyt."
Maya vei käden päähänsä ja veti jotakin tuuhean tukkansa sisästä,
ojentaen sen isälleen.
"Tätäkö Te tarkoitatte?" hän kysyi, pitäen taikaesinettä laskevan
auringon valossa.
Katsoin, ja ihme! siinä oli juuri vastapuolisko sille esineelle, jonka
olin perinyt esi-isiltäni, ja jota nyt kannoin kaulassani.
"Siltä se näyttää, ellei silmäni petä", vastasin. "Onko tämä se oikea,
jota olette tullut niin kaukaa etsimään, Zibalbay?" ja minä vedin esiin
Halkaistun Sydämen ijänikuisen tunnusmerkin.
Kumartuneena tutki hän ensin toista, sitten toista puoliskoa. Sitten
löi hän yhteen kätensä ja sanoi, taivaalle katsoen:
"Sinulle kiitos, oi korkea Nimetön, isäini jumala, ettäs jalkani oikein
ohjasit ja silmieni halun täytit. Niinkuin sinä alun ohjasit, ohjaa
loppukin, sitä nöyrästi sinulta rukoilen."
Sitten hän kääntyi puoleeni ja jatkoi kuin haltioituneena:
"Nyt ovat yhtyneet Päivä ja Yö, ja kohta uusi aurinko nousee, kunniamme
aurinko, sillä aamu jo sarastaa. Ottakaa Te omanne ja minä otan minun
omani, sillä tässä ei ole oikea paikka yhdistää niitä, vaan kaukana
täältä. Kuulkaa, veljet, kertomustani, joka on lyhyt, sillä jos
Taivas niin tahtoo, näkevät silmänne sanani tosiksi siellä, missä
kaikki selkenee, mutta ellei, unohtuu tuo pikku kertomus helposti.
Ehkä olette, veljeni, kuulleet tarun muinaisesta löytämättömästä
kaupungista, valkoisen voittajan häväisemän rotumme viimeisestä
kodista ja jumalaisen Cucumatzin, jota myös kutsutaan Quetzoliksi,
esi-isillemme antaman puhtaan uskon salaisesta pyhätöstä?"
"Olemme kuulleet siitä ja haluamme hartaasti nähdä sitä", minä vastasin.
"Niin ollen", jatkoi Zibalbay, "voimme me viedä teidät tuohon
kaupunkiin, jonka päämies ja perinnöllinen ylipappi olen minä ja
tämä ainut lapseni taas on naisperillinen. Ihmettelette ehkä, että
me näin ollen olemme lähteneet yksin, vailla turvajoukkoa, kulkemaan
kerjäläisten tavoin valkoisten miesten maassa. Kuulkaahan: Sydämen
Kaupunki, niinkuin sitä kutsutaan, on kaikista kaupungeista kaunein
ja vanhin, ja kerran, kaukaisessa menneisyydessä, hallitsi se näitä
maita merestä mereen asti, sillä sen muurit rakensi toinen niistä
veljeksistä, joiden kesken pyhä Cucumatz, valkoinen jumala, jätti
hallituksen jaettavaksi, koska veljesten välille oli syntynyt riita ja
he erosivat, tullen kumpikin oman heimonsa kanta-isäksi. Niin suuri
oli sen valta noina varhaisina aikoina, että kaikki kaupungit, joiden
rauniot ovat hautautuneena näihin metsiin, olivat sen alaisia, mutta
vuosien vieriessä hyökkäisivät barbaarilaumat etumaisien kaupunkien
kimppuun, niin että ne joutuivat eroon sen vallanalaisuudesta. Ei
ainoakaan vihollinen ollut lähestynyt sitä, ja se pysyi maailman
rikkaimpana ja mahtavimpana kaupunkina.
"Sydämen Kaupunki on rakennettu keskellä järveä olevalle saarelle,
mutta monta tuhatta sen asukkaista eli mantereella, harjoittaen
viljelystä ja kaivaen maasta kultaa ja jalokiviä. Niin se kukoisti
ja sen alamaiset myös, kunnes kaksitoista sukupolvea sitten saapui
sanoma kuninkaalle, että eräänä päivänä oli joukko valkoisia miehiä
valloittanut meren läheiset maat, pannut asukkaat miekan alle ja
anastanut kaiken omaisuuden heiltä. Sanoma kertoi myös, että nuo
valkoiset miehet, kuultuaan Sydämen Kaupungista ja sen mittaamattomista
kultarikkauksista, olivat päättäneet etsiä ja vallata senkin.
"Kun hallitseva päämies oli varma, että nämät jutut olivat tosia,
neuvotteli hän viisaiden miestensä ja oraakkelin kanssa ja julisti
määräyksen, että kaikki mantereella elävät asukkaat oli tuotava
kaupungin muurien sisälle, jotteivät valkoiset miehet saisi ketään,
joka heidät sinne opastaisi. Näin tehtiinkin ja monet vuodet
etsiskelivät anastajat turhaan, kunnes he uskoivat varmasti, että tämä
kertomus kultaa täynnä olevasta kaupungista oli vain tyhjää tarua.
Sittemmin levisi ankara tauti Sydämen Kaupungin asukkaiden kesken,
koska kaupunki oli tupaten väkeä täynnä -- niin ankara tauti, että
pian syntyi yltäkyllin tilaa kaupungissa olijoille. Taudin aika meni
ohi, mutta miespolvien vaihtuessa kohtasi esi-isiämme uusi ja pahempi
pulma. Kansan veri tuli vanhaksi, ja lapsia syntyi vain harvakseen.
Mantereella ei löytynyt lainkaan rotumme uudistajia, sillä lakimme
määrää -- lakimme, jonka rikkominen rangaistaan kuolemalla -- ettei
ainoakaan mies tai nainen saa poistua alueeltamme, etsiäkseen itselleen
puolisoa vieraasta rodusta.
"Näin on siis käynyt, että kansa on vähenemistään vähentynyt, sulaen
kuin kesälumi vuorten huipuilta, kunnes sen luku lopulta on pienentynyt
muutamaksi tuhanneksi, sensijaan kuin se menneinä päivinä nousi
kymmeniin tuhansiin. Nyt olen minä, Zibalbay, hallinnut tätä maata
nuoruudestani asti ja katkeruudekseni huomannut, että ennenkuin jälleen
satakunta vuotta on unhoon mennyt on Maailman Sydämestä tullut vain
autio paikka ja kuoleman kehto, vaikkakin nykyinen polvi siitä vähät
välittää, sillä kansa ei huolehdi huomisesta, ja ylhäisten sydämet on
vallannut riettaus ja heidän silmiänsä sokeus.
"Mutta esi-isiemme ajoilta on säilynyt meille ennustus, nimittäin,
että siitä hetkestä asti kuin molemmat Sydämen puoliskot liitetään
yhteen pyhän kaupungin pääalttarin ääressä, alkaa uusi kukoistusaika.
Tätä ennustusta olen miettinyt kauvan ja usein kääntynyt rukouksin sen
jumalan puoleen, jota palvelen ja jonka ylimmäinen pappi minä olen,
Nimettömän jumalan, Taivaan Sydämen ja kaiken maan Herran puoleen,
että hän valistaisi ja johtaisi minua löytämään hukassa olevan ja
pelastamaan kansan katoamasta, niin kuin katoavat kuivana vuodenaikana
kukat maasta sateen puutteessa, antamatta uutta itua. Muuanna yönä
vastasikin rukouksiini ääni unessa, käskien minun kulkemaan pois
Sydämen maasta pitkin vanhaa tietä, kohti merta, sillä sieltä, läheltä
itärantaa, piti minun löytää kadonnut esine.
"Kutsuin sitten kokoon Sydämen Neuvoston ja ilmoitin sille ajatukseni,
kertoen uneni ja aikoen seurata sen kehoitusta. Mutta he pilkkasivat
minua, luullen minun tulleen hulluksi ja antoivat minulle luvan mennä
jos haluaisin, sillä olinhan heidän hallitsijansa eikä heillä ollut
valtaa kieltää minua, sallimatta kuitenkaan ainoankaan kansani miehen
seurata minua yli vuorten, koska tämä muka oli vastoin vanhoja lakeja.
"Vastasin tyytyväni siihen ja haluavani lähteä yksin, koska minun
kumminkin oli lähdettävä, jolla hetkellä tyttäreni kohosi istualtaan
ja sanoi haluavansa lähteä minun mukaani, kuten hänellä oli oikeus, ja
siihen heidän oli tyytyminen, vaikkakin yksi henkilö, veljeni poika,
sitä ankarasti vastusti, hän kun kosiskeli tytärtäni. Eikö ollut niin,
Maya?"
"Oli kyllä", hän vastasi hymähtäen.
"Lyhyesti puhuen", jatkoi Zibalbay, "koska olin ottanut itselleni tuon
tehtävän ja koska tyttärenikin omasta alotteestaan tahtoi välttämättä
lähteä mukaani, asetettiin Tikal, veljeni poika, hallitsemaan kaupunkia
siksi kunnes minä palaisin takaisin. Sitten läksin kaupungista
tyttärineni, monen säätyläisen ja rahvaanmiehen saattaessa meitä yli
järven ja vielä päivän matkan vuoren solalle asti, missä he sanoivat
kyyneleitä vuodattaen jäähyväiset, sillä he pitivät meitä yltiöpäinä ja
olivat varmoja kuolemastamme.
"Kaksin me kapusimme yli vuorten ja niin myös kuljimme muinaisen tien
merkkejä seuraten, läpi erämaiden ja metsäseutujen, kunnes vihdoin
osuimme ja pysähdyimme tähän piilopaikkaan, sillä vaikka olimmekin
vahingoittumatta, olivat vaarat, rasitukset ja nälkä uuvuttaneet
meitä aika lailla; ennenkaikkea pelkäsimme astua valkoisen kansan
pariin. Veljet, on turhaa kertoa sen enempää, sillä lopun tiedätte
itse. Sama voima, joka pani minut lähtemään matkalleni, on kuljettanut
minut läpi kaikkien vastusten, ja monen koettelemuksen ja kärsimyksen
kautta vienyt minut voittoon, koska tänä iltana vielä olemme elossa
löydettyämme sen, jota kauan olemme etsineet. Sellainen on tarinani,
veli; jos haluatte, pyydän Teitä kertomaan omanne, ja selittämään mikä
tarkoitus toi Teidät ja toverinne tänne oikealla hetkellä pelastamaan
meidät tuon valkoisen paholaisen kynsistä, joka nyt makaa kuolleena
porraskäytävällä."
Kerroin nyt Zibalbaylle ja hänen tyttärelleen elämäni tarinan, josta jo
olen kirjoittanut, sekä suuren aikeeni elvyttää uudelleen Montezuman
aikoina kukistunut keisarikunta.
"Tehän puhutte aivan minun sydänunelmiani", sanoi intiaanivanhus;
"mutta sanokaahan, miten se olisi toteutettavissa?"
"Teidän avullanne", minä vastasin. "Miehiä on yltäkyllin, mutta
pannakseni ne liikkeelle täyttyy olla rahoja, ja minusta tuntuu, että
Teillä on niitä, joskin miehet puuttuvat. Siksi pyytäisin osaa teidän
hyödyttömistä rikkauksistanne, jotta siten voisin nostaa sekä teidän
kansanne että oman kansani."
"Käykää mukanani meidän kaupunkiimme, ja jos suinkin voin, olen
täyttävä kaiken toivonne", hän vastasi. "Veli, meillä on samainen
päämäärä, ja kohtalo on kuljettanut meidät kaukaa yhteen, jotta
tukisimme toisiamme. Ennustus on täytetty, niinkuin olen unelmoinut;
pian on halkaistu tunnusmerkki yhdistyvä Pääalttarin ääressä ja Taivaan
tahto on tapahtuva. Oi! en ole turhaan elänyt ja rukoillut ja kärsinyt
ihmisten pilkkaa, sillä uuden päivän koitto sarastaa jo taivaalla.
Antakaahan tänne kätenne, vannoaksemme Sydämen nimessä valan, että me,
sen haltijat, olisimme uskolliset toisillemme ja päämäärällemme, kunnes
kuolema meidät korjaa.
"Vannottu siis. Tyttäreni, viehän minut levolle nyt, sillä olen lopen
uupunut, en ponnistuksista ja kärsimyksistä, vaan liiasta ilosta. Oi,
Taivaan Sydän, minä kiitän sinua!" ja painaen käden otsalleen lähti
Zibalbay tyttärensä Mayan seuraamana hoipertelemaan kammioonsa.
Hänen mentyään puhui herra Strickland minulle.
"Kaikki on tähän asti hyvin, Ignatio", hän sanoi, "mitä
mielenkiintoisinta, mutta juuri tällä hetkellä, jos saan luvan Teille
huomauttaa, on paljon kiireellisempiä toimenpiteitä kuin intiaanirodun
nostaminen; nimittäin meidän oma turvallisuutemme. Huomenna viimeistään
saapuu väkeä etsimään noita roistoja, ja jos he löytävät meidät täältä,
on luultavaa että meidät surmataan murhaajina. Sanokaahan, mitä
mielestänne on tehtävä?"
"Minun mielestäni on meidän heti aamun koittaessa lähdettävä
ratsastamaan muuleilla tiehemme. Metsä on sankka, ja on vaikeata
tavoittaa meitä sieltä; jos saamme rauhassa kulkea edes pari päivää,
pääsemme pakoon valkoisten miesten kynsistä. Sanokaahan minulle,
armollinen neiti", sanoin kammiosta palaavan Mayan puoleen kääntyen,
"tunnetteko tarkkaan tien?"
"Tunnen kyllä", hän vastasi, "mutta, herrat, ennenkuin teette
päätöksenne, on syytä minun kertoa teille jotakin, jott'ette pääse
sanomaan että olisimme teiltä jotain peittäneet -- olettehan te
pelastaneet meidät kuolemasta ja häpeästä. Olette kuulleet isäni sanat,
ja ne ovat totta jok'ainoa sana, mutta niissä ei vielä ole koko totuus.
Hän hallitsee, kuten hän jo kertoikin, tuota kaupunkia, mutta ylhäisö
on häneen kyllästynyt, sillä hänen kohtelunsa on silloin tällöin
ankaraa; sitä paitsi pitävät he häntä pöhkönä. Tämän takia päästivät
he hänet lähtemäänkin etsimään ennustuksien täyttymistä, mihin siellä
kukaan ei usko, sillä kaikki olivat vakuutettuja hänen tuhostaan
keskellä erämaita eivätkä luulleet hänen milloinkaan enään palaavan
vaivaamaan heitä."
"No, miksi he sitten päästivät Teidät, joka olette naisperillinen,
seuraamaan häntä?"
"Koska minä itse niin tahdoin. Rakastan isääni, ja jos hän olikin
tuomittu kuolemaan päähänpistonsa takia, tahdoin minä kuolla hänen
kanssaan. Jos teitä haluttaa vielä kuulla oikea totuus, vihaan minä
tuota syntymäkaupunkiani ja sitä miestä, joka on päätetty naittaa
minulle, ja halusin lähteä pakoon häntä, vaikka vain pieneksi aikaa."
"Ja vihaako tuo mieskin Teitä, armollinen neiti?"
"Ei", hän vastasi, kääntäen sivuun päänsä; "mutta vaikka hän
rakastaakin minua, luulen hänen sittenkin rakastavan valtaa enemmän.
Jos olisin jäänyt sinne, olisi isäni täytynyt päästää minut, vaikka
olenkin nainen, sijastansa hallitsemaan, ja serkkuni Tikal olisi ollut
silloin toinen eikä ensimäinen järjestyksessä; siksi hän suostui
minun lähtööni, ainakin minä luulin niin. Herrat, luulen että teidän
on seurattava meitä Sydämen Kaupunkiin, jos vain onnistumme hengissä
sinne pääsemään, ja minä puolestani olen siihenkin tyytyväinen,
vaikka mieluusti kyllä lähtisinkin kulkemaan jotain muuta seutua
kohti. Mutta kuulinhan vastikään teidän tehneen liiton isäni kanssa,
että hän antaisi Teille tarvitsemanne rahat suuria tuumianne varten,
nostaaksenne intiaanijoukot valkoisten miesten herroiksi sekä Sydämen
kaupungin siihen asemaan ja kukoistukseen, jonka se on menettänyt,
mikä kaikki ennustuksen mukaan tapahtuu muka sitten kun halkaistun
tunnusmerkin molemmat puoliskot määrätyssä paikassa liitetään yhteen."
"Ettekö sitten usko tuoton ennustukseen?" kysyi nopeasti herra
Strickland.
"En sitä ole sanonut", vastasi puhuteltu "Onhan epäilemättä omituista,
että isäni juuri unikuvaa seuraamalla olisi löytänyt sen, mitä hän niin
kiihkeästi ajatteli, tuon merkin, joka on kumppanimme kaulassa. Siitä
huolimatta sanon, etten suuresti usko pappeihin, näkyihin ja jumaliin,
sillä niiden kanssa on tekemisissä yhtämittaa" -- ja hän vilkaisi
temppelin seiniin, missä oli lukematon määrä menneiden polvien palvomia
paholaisia, jatkaen sitten, "vaikkakin huomaan teidän, mikäli olen
oikein ymmärtänyt, noudattavan meille tuiki tuntematonta uskontoa."
"Me seuraamme oikeata uskoa", minä vastasin; "kaikki muu on väärää."
"Saattaa olla", hän sanoi, "mutta en tiedä, miltä tämä väite kuulostaa
Taivaan Sydämen palvelijain korvissa. Tulkaa, jos haluatte, mutta
kuulkaa varoitus; minun kansani on kateellista, ja muukalaisen
nimikin jo kauhistaa heitä. Menneiden sukupolvien aikana on yksi ja
toinen osunut Sydämen kaupunkiin, ja niistä ei ole, paria henkilöä
lukuunottamatta, päässyt pois ainoakaan elävänä. He eivät halua uusia
asioita, heillä ei ole juuri nimeksikään tietoa maailman kulusta
ulkopuolella omaa piiriä, eivätkä he sitä haluakaan; he tahtovat elää
esi-isiensä lailla, välittämättä siitä mitä tuleva päivä tuo mukanaan,
ja minä luulen käyvän hyvin pahasti sille, joka uskaltaa tulla
tyrkyttämään heille uutta uskoa ja uusia opinkappaleita ja anastamaan
valtaa heiltä ja herättämään heitä uneliaisuudestaan. Niin, herrat,
valitkaa, tahdotteko seurata meitä matkallemme vetten Kaupunkiin vai
lähteä kulkemaan takaisin merta kohti ja unohtaa sattumalta kuulemanne
jutun kuljeksivasta tohtorista, jonka epäonni oli tehnyt pöhköpääksi,
sekä hänen mukanaan seuranneesta intiaanitytöstä."
Kuuntelin Mayan totisia ja ponnella lausuttuja sanoja ja ymmärsin
niiden merkitsevän paljon; ne merkitsivät sitä, että Sydämen kaupunkiin
lähtiessämme olimme menossa kuolemaamme kohti.
"Armollinen neiti", minä sanoin, "kuolema voi minut hyvinkin kohdata
siellä, mutta olen sitä viime aikoina tuijottanut silmiin liian usein,
välittääkseni nyt sitä väistää. Kuolemahan vaanii joka puolella,
armollinen neiti, ja jos ihminen pysähtyisi odottamaan sen ohimenoa,
tulisi täällä maailmassa hyvin vähän valmiiksi. Minulla on oma
elämäntehtäväni, ja minusta tuntuu että se odottaa minua Salaisessa
kaupungissa, siksi minä yritän sinne, jos voimani sallivat ja kohtaloni
niin määrää. Tulkoon mitä tahansa, minä lähden isänne kanssa kohti
Sydämen kaupunkia. Tämän herran laita on aivan toinen. Aikoja sitten
sanoin hänelle jo, ettei tämä ole mikään huvimatka hänelle, ja samaa
sanon nytkin. Hän on kuullut Teidän sananne ja jos hän uskoo niitä ja
minunkin sanojani, ottaa hän meiltä jäähyväiset huomenna ja lähtee omia
teitään ja me omiamme."
Tyttö kuunteli ja sanoi, hänen puoleensa kääntyen: "Siinä kuulette.
Mitä sanotte, valkoinen mies?" ja minusta tuntui, kun häntä tarkastin,
että hän odotti huolestuneena vastausta.
"Kyllä, armollinen neiti, minä kuulen", hän vastasi nauraen, "ja
epäilemättä on tuo kaikki totta, ja minun luuni jäävät teidän
maanmiestenne keskeen. No, olkoon niin, minä olen päättänyt lähteä,
en nostamaan intiaaniheimoja enkä muita heimoja, vaan katsomaan tuota
kaupunkia; ja lähteä minä tahdon, sillä en halua muuttaa mieltäni,
koskei mikään muu asia minua sido. Sen lisäksi tuntuu kaiken sen
jälkeen, mitä täällä tänään on tapahtunut, olevan suurempi vaara jäädä
tänne kuin kiiruhtaa edelleen."
"Iloitsen lähdöstänne, koska se on vapaaehtoinen", sanoi Maya
hymyillen. "Olkoon pelkomme aiheeton ja sekä Teidän että meidän matka
lupaava. Mutta levätkäämme nyt, sillä olette varmastikin upiuuvuksissa
kuten minäkin, ja meidän pitäisi olla taas virkeitä aamun koittaessa."
Seuraavana aamuna, ensi sarastuksen syttyessä me läksimme matkaamme,
ratsastaen kolmella löytämällämme muulilla ja taluttaen neljättä,
ruoka- ja juomavaroilla varustettua eläintä. Olimme iloisia, kun
raunioitunut temppeli vihdoin jäi taaksemme, mutta minun oli kuitenkin
raskasta jättää sitä, sillä jonkun pudonneen kivilohkareen alle sinne
jäivät uinumaan ystäväni ja kasvinveljeni Molasin maalliset jäännökset,
hänen, joka urheudellaan ja neuvokkuudellaan, oman henkensä uhraamalla
oli pelastanut meidän henkemme.
Tarkoituksemme oli välttää kyläpaikkoja, missä ihmiset olisivat voineet
nähdä meidät, ja pysyä metsän kätkössä, sillä pelkäsimme itseämme
vainottavan ja vietävän tuomio-istuimen eteen vastaamaan Don Pedron ja
hänen kumppaniensa kuolemasta. Tämän me voimmekin tehdä, sillä koska
meillä oli pyssyt ampumatarpeineen, voimme ampua lintuja joka päivä
ruuaksemme. Matkaten näin muulin selässä palasivat voimamme pian, jopa
Zibalbay-vanhuksenkin, joka eniten oli kärsinyt väsymyksestä sekä
meksikolaisten kamalasta kohtelusta.
Ei kestänyt täyttä viikkoakaan, kun olimme kulkeneet halki Yucatanin
asumattomien alueiden ja olimme valkoisten miesten saavuttamattomissa,
samoten läpi metsäseudun sen takana kulkevaa vuorijonoa kohti.
Tien löytäminen tässä sankassa ja loppumattomassa metsässä tuntui
mahdottomalta; niin olisi varmasti ollutkin laita, elleivät sekä
Zibalbay että hänen tyttärensä olisi muistaneet tietä tulomatkaltaan ja
ellei heillä olisi ollut mukanaan vanhaa karttaa. Tähän karttaan oli
merkitty kaikki kulkutiet, jotka intiaanivallan aikana olivat kulkeneet
ristiin rastiin maata. Suurin näistä teistä kulki Sydämen kaupungin
järven rantoja reunustavain vuorten luota suoraan yli vuorijonojen
Palenquen kaupungin raunioille ja sieltä rannikolle. Tämä polku, tahi
oikeammin maantie, oli toisin paikoin kasvanut täydelleen umpeen puita,
toisin paikoin painuen soihin ja rämeihin tahi luikertaen hiekkaisiin
erämaihin. Joskus tuntui parin päivän ajan, ettei siitä koskaan ollut
kulkenutkaan tietä, mutta seuraten tarkkaan kartan merkkejä ja ottaen
viittoja määrätyistä kaupunkiraunioista, löysimme sen kuitenkin aina
uudelleen.
Noiden vanhojen kaupunkien ja temppelien luku oli huimaava, ja herra
Stricklandia ihmetytti suunnattomasti nähdä niitä, mikä ei olekaan
kummallista, sillä hänhän oli ensimäinen valkoinen mies, joka ne
näki. Ratsastaessamme tahtoi hän silloin tällöin keskustella kaikesta
koettaen sanoilla piirtää kuvaa tästä maasta, joka nyt oli autiota
tasankoa tai piikkistä pensaistoa, jotenka täytyy ajatella vähintäin
viisisataa vuotta kuluneen siitä ajasta, jolloin täällä kukoistivat
kaupungit ja kylät, palatsit ja temppelit kymmenintuhansin asukkain,
vihreiden viljavainioiden aaltoillessa joka puolella. Mitä tarinoita
uinuikaan noissa ruohokentissä ja mitä näytelmiä mahtoikaan tapahtua
noissa valtaisissa pyramiideissa, joiden ohi kuljimme harva se päivä,
ennenkuin voittajan miekka tai turmeluksen viima tai kumpikin hävitti,
tämän maan! Tuo kuva olisi ollut näkemisen arvoinen; ja sydämemme
pamppaili ajatellessamme, että jos kaikki kävisi hyvin, me näkisimme
tuon kuvan; että silmämme näkisivät suurimman näistä kaupungeista, joka
muutamia sukupolvia sitten kukoisti vielä, mutta nyt oli jo rappiolla,
tämän muinaisen ja salaperäisen sivistyksen oikean keskuksen, joka teki
kuolemaansa, mutta yhä vielä eli.
Minua innostivat eteenpäin muut toiveet, mutta tämä halu, kuten
luulen, piti pystyssä herra Stricklandia matkamme monissa vaivoissa
ja vaaroissa. Se halu innosti häntä raivaamaan puukoin polkua
läpi pensaikon, ponnistamaan tunnin toisen jälkeen polttavassa
auringonpaahteessa, kestämään öisin lopen väsyneenä hyönteisten
puremia, unta saamatta. Tämä ajatus mielessään hän ei väsynyt
kyselemään vaiteliaalta Zibalbaylta kulloinkin kulkemamme tienoon
menneisyyttä, tai kuuntelemaan Maya neidin kuvauksia Sydämen
Kaupungista, kunnes tyttökin väsyi ja pyysi sensijaan häntä kertomaan
merentakaisesta syntymämaastaan, sen taukoamattomasta elämästä ja
sivistys-ihmeistä. Niin kummalliselta kuin se ehkä tuntuukin, huomasin
minä, katseltuani heitä kumpaakin päivästä toiseen, tytön olevan
sielultaan uudenaikaisemman, niin tuntuvasti, että kuunnellessani hänen
puheitaan olisin voinut luulla Mayaa Uuden Maailman lapseksi, jossa
asui nykyisen ajan henki, ja herra Stricklandia sen sijaan vuosien
painosta riutuvan, kaukaisen rodun jäseneksi.
"En ymmärrä Teitä", sanoi Maya hänelle; "miksi Te niin pidätte
historioista, raunioista, jo kauan sitten kuolleen kansan taruista?
Minä vihaan niitä. Kerran elivät he ja olivat epäilemättä hyviä
aikanaan ja paikallaan, mutta nyt ne ovat menneet unhoon, ja nyt
me elämme, elämme, elämme!" ja hän levitti kätensä ikäänkuin olisi
tahtonut koota syliinsä auringon säteet.
"Kerron Teille", hän jatkoi, "että tuo minun kotini, jonka
merkillisyyksistä Te olette niin innostunut, on vain suuri hautuumaa,
ja ne, jotka siellä asuvat, vaeltavat aaveiden lailla edes takaisin,
pohtien tuhansia vuosia sitten tehtyjä ja tekemättä jätettyjä asioita.
Heidän esi-isänsä nimittäin ovat kaiken tehneet, eivätkä he, sillä he
eivät tee muuta kuin juonittelevat keskenään, syövät, juovat, nukkuvat,
mumisevat rukouksiaan jumalalle, johon he kuitenkaan eivät usko.
Ymmärsikö isäni kumminkaan sitä, tuhlatessaan aikaansa ja voimiansa
Sydämen kansan elvyttämissuunnitelmissa, tuon kansan, joka pitää häntä
hulluna, koska hän viitsii nähdä niin paljon vaivaa. Eivät he ole
pelastettavissa. Jos toisin olisi laita, luulisitteko heidän tyytyneen
istumaan hiljaa nämät sadat vuodet, tietämättä mitään ulkona olevasta
suuresta maailmasta, nähdäkseen päivä päivältä lukunsa vähenevän,
kunnes elämä vain tuikuttaa hiukan kuin valo sammuvassa lampussa?
Niin on, joskin pienemmässä mitassa, niiden intiaanien laita, joita
Don Ignatio yrittää nostaa espanjalaisten ankaran ikeen alta. Herrat,
minä luulen rotumme eläneen aikansa. Meissä ei ole enään elinvoimaa,
me olemme valmista viljaa kuolon viikatteen kulkea nimittäin useimmat
meistä. Siksi, jos olisin itse määrääjäni, minä vielä nuori ollessani
kääntäisin selkäni tuolle Teidän haluamallenne kaupungille, ottaen
mukaani siellä tarvitsemattoman omaisuuden, jolla muissa maissa,
luullakseni, saisin paljon aikaan, ja eläisin sellaisen kansan
keskuudessa, jolla on sekä nykyisyys että tulevaisuus niin hyvin kuin
menneisyyskin."
Silloin nauratti herra Stricklandia ja hän tahtoi väittää, että
menneisyys on tärkeämpi kuin nykyisyys, että on parempi olla kuollut
kuin elävä ja paljon muita hullutuksia; ja minä olin vähällä suuttua
sekä moittia Mayaa hänen minua ärsyttävistä sanoistaan, jolloin hän
haukotteli ja tahtoi keskustella jostain muusta, koska minun puheeni
väsyttivät häntä. Zibalbay vaan ei puuttunut puheeseen, sillä hänen
ajatuksensa askarteli muissa asioissa; liekö hän edes kuullutkaan
puhettamme, mitä minä epäilen.
Mutta huolimatta kevyistä puheistaan ja välinpitämättömyydestään,
tahtoi korkea neiti Maya kaiken aikaa oppia -- jopa minultakin, jos ei
herra Strickland ollut saapuvilla --, sillä hän tahtoi kysellä kaikkea,
eikä unhoittaa mitään, mitä oli kuullut. Päivät pitkät selitteli
englantilainen hänelle maailman kansojen historiaa, heidän hallitus- ja
uskontomuotojaan, tapojaan, laitoksiaan ja asukkaiden ulkomuotoa. Eikä
tyttö väsynyt kuuntelemaan.
Matkallamme sattui englantilaiselle eräs seikkailu, joka oli vähällä
eroittaa heidät ainiaaksi ja osoitti minulle, vaikk'enkaan siedä sitä
sukupuolta yleensä, että tämän naisen, mitä vikoja hänellä lieneekin,
sydän ainakin oli uskollinen ja uljas.