Molasin kuolema.
Levähdimme pienen hetken, hengähtääksemme hiukan, ja jatkoimme
taas kulkuamme. Ensimäisenä kulki tyttö Maya, oppaamme, jota herra
Strickland talutti kädestä, Zibalbayn, Molasin ja minun seuratessa
jäljessä. Alussa olivat nämä kaksi juosseet yhtä nopeasti kuin
me muutkin, mutta väsymys ja kokemansa kauhut olivat heidät niin
lannistaneet, että heidän täytyi levähtää vähäväliä. Eikä ollut
ihmekään, sillä viiteen päivään eivät he olleet saaneet laisinkaan
oikeata ruokaa, Don Pedron aikomus kun oli ollut näännyttää heidät,
pakoittaakseen heidät kertomaan salaisuutensa.
Varmaan olisikin hän onnistunut aikomuksessaan ja saanut heidät
kuolemaan, ellei heillä olisi ollut kylliksi mukanaan erästä
cuca-valmistetta, jota tehtiin määrätyistä lehvistä ja hienonnetusta
lihasta ja muista aineksista. Zibalbay tunsi hyvin tuon intiaaniruuan
salaisuuden, sillä sen avulla oli hän tyttärineen kestänyt pitkät
matkat läpi asumattomien erämaiden; niin ihmeelliset ovat sen
vaikutukset, että vain pieni pallero riittää ravitsemaan miehen
vuorokauden ajaksi, vaikkakin hän kuluttaa voimiaan lujassa työssä
tai kulkiessa. Tämän ravinnon avulla olivat he pysyneet pystyssä
ihmeeksi vangitsijalleen, joka ei kyennyt käsittämään, mistä he saivat
kestävyytensä. Kaikesta huolimatta on se sittenkin paremmin kiihoitus-
kuin ravintoaine, ja niin suuri oli heidän halunsa saada jotain
vatsantäytettä, että he juostessaan yhtämittaa poimielivat tähkäpäitä,
pureskellen niitä.
Polkumme kulki niin tuuhean metsän läpi, että auringon paistaessakin
tuntui kuin olisi ollut hämärä. Siellä kasvoi kaikenkaltaisia puita,
joiden oksat haarottivat sekaisin kämmekkäiden ja sananjalkamättäiden
kanssa, tai siellä täällä harmaiden espanjansammalröyhyjen kanssa,
jotka antoivat oudon ja luonnottoman ilmeen kaikelle. Näissä puissa
vilisi kiipijöitä, toiset paksumpia kuin miehen reisi, ja niiden alla
olevaa maankamaraa peitti pehmeä ruoho tai Meksikossa kymmenen jalan
korkuiseksi kasvavan kasvin tyhjät varret, jota kasvia, kuten herra
Strickland sanoi, Englannissa viljellään intiaaniruo'on nimisenä.
Hitaasti ja suurin ponnistuksin etenimme tämän kasvullisuusrykelmän
lävitse. Milloin laahustimme yli lahonneiden, maahan kaatuneiden
runkojen, milloin raivasimme jalka jalalta tietä intiaaniruo'on
vaivaloisen tiheikön läpi, milloin takertuivat vaatteemme oksiin,
milloin repivät ja raatelivat piikit ihoamme, tai jalkamme kompastuivat
maassa kiemurteleviin kasveihin. Ei pieninkään tuulen henkäys päässyt
tunkeutumaan tuohon sanomattomaan tiheyteen, jonka pitkiä aikoja
seissyt, tungahtunut ilma rasitti meitä ja sai hien valumaan virtanaan.
Päällämme riippui, kätkien taaksensa taivaan, vihreä lehtimatto, jonka
alla me laahustimme juhlallisessa hämärässä ja äänettömyydessä, jonka
silloin tällöin särki apinan kirkuna tai kaukainen rymy, jonkun suuren,
vuosisatoja vanhan puun kaatuessa ukkosen jyrinällä maahan.
Tässä metsässä, joka näytti olevan ihmisasumaton, vilisi miljoonia
hyönteisiä, kaikki myrkyllisiä. Hentoja harmaita kärpäsiä,
metsäampiaisia, mustia ja punaisia muurahaisia, jotka kiduttivat meitä
pistoillaan, niin että huusimme ääneen tuskassamme, mutta muistaen
vaaramme ryntäsimme jälleen edelleen.
Näin kuljimme kaksi tuntia, ehkäpä enemmänkin, kunnes saavuimme
pienelle purolle, joka juoksi läpi metsärotkon, ja pysähdyimme
sammuttamaan janoamme ja vilvoittamaan hikisiä jalkojamme ja käsiämme.
Zibalbay vaipui hengästyneenä puron partaalle, mihin minä toin hänelle
hatullani vettä, tyttären istuutuessa purokivelle ja antaessa veden
huuhtoa jalkojansa ja käsiänsä, jotka olivat täynnä hyönteisten
pistoja ja vuosivat verta piikkien ja oksien haavoista. Siinä samassa
loi hän ylös katseensa, ja nähtyään herra Stricklandin keskustelevan
minun kanssani siinä puron partaalla, viittasi häntä käymään istumaan
viereensä.
"Mikä on nimenne, valkoinen mies?" hän kysyi.
"James Strickland, armollinen neiti."
"James Strickland", hän toisti kangertaen, "kiitän Teitä, että
pelastitte isäni kidutuksesta ja minut häpeästä; ja tuon urotyön
takia minä, Sydämen Maya, jota moni on mielistellyt, olen Teidän
käskettävänänne ainaiseksi."
"Teidän pitäisi kiittää ystävääni Don Ignatiota", hän sanoi minuun
viitaten.
Jonkun hetken katsoi hän tutkivasti minuun ja lisäsi sitten: "Kiitän
häntäkin, mutta Teitä minä eniten kiitän, sillä Teidän kätenne vapahti
minut tuosta häpeällisestä miehestä ja pelasti meidät."
"On vielä liian aikaista kiitellä, armollinen neiti", hän sanoi "vaara
ei vielä ole ohitse."
"En enään suurestikaan hätäile, kun olemme kerran päässeet pois tuosta
kaameasta talosta", hän vastasi miltei levollisesti, "ja kun kohta
pääsemme piilopaikkaamme. Miten he muutoin voisivat meitä löytää täältä
metsästä? Kuulkaahan, mitä tuo oli?"
Hänen puhuessaan kuului korviimme heikko, kaukainen ääni -- aivankuin
kello olisi kilahdellut jossain hyvin kaukana.
"Näin he meidät kumminkin löytävät", hän sanoi. "Kuuletteko, Ignatio?
Koirat ovat vainunneet jälkemme. Mitä tietä nyt menemme, armollinen
neiti?"
"Puron reunaa."
"Sitten meidän on kahlattava vettä pitkin", sanoi herra Strickland; "se
on ainoa pelastuksen mahdollisuus, sillä koirat tuntevat muutoin, mistä
olemme kulkeneet."
Aloimme kahlata virran pohjaa niin nopeaan kuin kivet ja Zibalbayn
väsymys sallivat. Onneksi ei se ollut erikoisen leveä virta eikä
syväkään, vaikkakin meidän silloin tällöin oli vaikea putouspaikoissa
pysyä pystyssä, ja kaksi kertaa oli meidän pakko, kun emme uskaltaneet
astua rantapenkereelle, heittäytyä uimaan yli syvemmän kohdan,
vaikkakin olimme kauhuissamme, peläten alligaattoreja. Noin tunnin
verran seurasimme virtaa pitkin näin, kunnes Maya äkkiä pysähtyi,
ilmoittaen että jos tahtoisimme päästä rakennuksen luo, missä he
olivat pitäneet asuntoa, oli meidän noustava vedestä ja painuttava
metsään. Olimme hengästyksissämme, sillä ellemme olisi kantaneet
Zibalbay-vanhusta, ei hän itse olisi enään jaksanut kävellä;
ajattelematta vaaraa, mikä olisi astuessamme rantapenkereelle, emme
epäröineet hetkeäkään, kuullessamme paikan olevan lähellä ja siellä
löytyvän ruokavaroja, vaan tunkeuduimme taaskin pensaikkoon. Tultuamme
sadan askeleen päähän virrasta, näimme korkean, puiden tuuheasti
suojaamaan röykkiön hakattuja kivilohkareita.
"Tässä se paikka on", sanoi hengästyneenä Zibalbay. "Katsokaahan,
tuossa ovat temppelin seinät, ja tässä ovat temppeliin johtavat
portaat", ja hän näytti pitkää kiviporrasriviä, joka oli miltei
näkymättömissä sananjalkojen ja ruohojen sisässä, joita rehoitti
pyramiidin juurelta aina huipulla olevaan temppeliin asti. Näitä
portaita kiipesimme vaieten, sillä kapuaminen oli hankalaa, Molas kun
kantoi selässään väsynyttä intiaanivanhusta, joka ei mitenkään itse
jaksanut nousta portaita.
Nämä portaat oli rakennettu kolmessa jaksossa, yläosasto, joka nykyään
on kokonaan sortunut, leväten entisellä ja ihanalla penkereellä, joka
nyt on vain pensaita ja puita kasvava kiviröykkiö. Porraskäytävän
päällä oli vielä jumalankuvilla koristettu, jättiläismäinen kaariholvi,
ei kumminkaan todellinen kaari, sillä vanhat intiaanit eivät osanneet
niitä rakentaa, vaan kyhätty kokoon kivilohkareista, joiden päät
ulkonivat yli alimmaisten kivien, kunnes ylimmäisten kivien päät
koskettivat toisiansa.
Tämä kaari -- jos sitä siksi nimitän -- oli rappeutumisen viimeisellä
asteella. Sen huippu, suunnaton lohkare, jonka paino varmasti nousi
sataan tai kahteensataan tonniin, oli ajan ja sateiden vaikutuksesta
miltei irronnut kannatteistaan -- ehkä siihen oli vaikuttanut
maanjäristyskin -- ja riippui uhkaavasti portaiden yllä. Niin heikot
olivat tosiaankin tuet, jotka kannattivat sitä sivupilarien varassa,
että näytti ensi silmäykseltä, kuin putoaisi se heti paikalla. Kun
sitä lähemmin tutki, huomasi sitä kannattavan kolme tai neljä paksua
juurta, jotka luikersivat kaaren huipulla kasvavista puista ja olivat
vuosien kuluessa tunkeutuneet kivenkoloihin ja sieltä aina maahan asti.
Kaaren takana penkereen takaosassa kohosi raunioitunut temppeli, pitkä
rakennus tasakattoineen, missä kasvaa rehottivat monet pensaat ja
palmut.
Käyden sisään tämän temppelin keskiovesta, vei Maya meidät huoneeseen,
joka kauttaaltaan oli koristettu kiveen hakatuilla käärmeenkuvilla ja
jossa hiljattain oli ollut ihmisiä, sillä se oli siistitty ja lattialla
oli tuhkaa ja hiiliä. Nurkassa oli myös pieni tavarapino, jota
peittävää viittaa Maya kävi kohottamaan, paljastaen muun muassa savisen
keittoastian, kuparikirveen, joka oli samaa mallia kuin miekka, millä
herra Strickland surmasi Don Josén, kaksi kummallista puhalluspilliä
myrkytettyjen nuolien sinkoamista varten ja vihdoin kuivattua lihaa,
papuja ja cucavalmistetta sisältävä pussi.
"Kaikki on tallella", hän sanoi; "syökäämme nyt, ollaksemme vahvat
vaaraa vastaan."
Syödä mutustaessamme miettiväisinä kuivattua lihaa, sanoi herra
Strickland luulevansa vainoojiemme luopuneen takaa-ajosta.
"Tunnette vähän noita miehiä, kun noin puhutte", vastasin minä; "heidän
täytyy ajaa meitä takaa oman turvallisuutensa takia; sen lisäksi haluaa
Don Pedro varmasti kostaa poikansa kuoleman. Ainoa toivomme on, että
virta eksyttää koirat, tai että ne eivät vainua sitä kohtaa, mistä
me poikkesimme jälleen metsään, tai että auringon lämpö haihduttaa
jälkemme. Mutta pelkään pahinta, sillä maa on märkää puitten alla."
"Mitä sitten ehdotatte tehtäväksi?" hän kysyi. "Lähteäkö jatkamaan
matkaa, vai pysähtyäkö tänne?"
"Herra, meidän täytyy pysähtyä tänne, sillä emme voi jatkaa matkaa,
ellemme halua hyljätä vanhusta ja hänen tytärtään. Metsässä olisi hyvin
helppo yllättää meidät, mutta tänne on vaikea kiivetä ja täällä me
ainakin voimme kuolla taistellen. Olkaamme valmiit pahimpaan, herra!"
"Miten olemme valmiit?" hän kysyi, "kun meillä ei ole muita
puolustusaseita kuin miekat ja puhallusputket? Ruuti pistoolin sankissa
on märkää eivätkä nallitkaan syty, niin että jos päällemme hyökätään,
on kuolemamme varma."
"Siltä tuntuu", vastasin, "mutta jos Jumala niin tahtoo, voi hän
pelastaa henkemme. Tuolla on hirveät määrät kiviä, latokaamme
niitä kaarikäytävän alle, ehkä voimme surmata jonkun vihollisemme,
vierittämällä niitä portaita alas."
Näin me teimmekin, Mayan pitäessä vahtia. Vihdoin saimme puuhan
loppuun, ja kun käännyimme pois kivikasalta, kuulimme äkkiä virran
luota koiran haukuntaa, jota seurasi miesten ääniä ja pensaikosta
ryntäävien hevosten korskuntaa. Hetken tuijotimme toisiimme
hiiskahtamatta, kunnes Molas kuiskasi: "He tulevat".
"Jos he tulevat, toivoisin heidän tulevan pian", vastasi herra
Strickland.
"Miksi, valkoinen mies? pelottaako Teitä?" kysyi Maya.
"Pelottaa, kovasti", hän vastasi naurahtaen, "sillä voimat ovat niin
erilaiset ja pian saamme kaiketikin kuolla -- toisin sanoen, kaikki
miehet. Eikö se kuva Teitä pelota?"
"Miksi se pelottaisi?" vastasi hän hymyillen, "sillä jos paha paikka
tulee, pääsen minäkin hengestäni ja pelastun ikävästä paluumatkasta?"
"Miten siitä niin varma olette, armollinen neiti?"
"Olen kyllä", hän vastasi, pitäen hentoa puhallusputken nuolta
edessään. "Jos painan tämän tähän" -- ja hän osotti suonta kaulassaan
-- "olen minuutin sisällä tiedoton ja kahden sisällä kuollut."
"Ymmärrän; mutta puhutte liian kevyesti kuolemasta noin nuorena ja
kauniina."
"Kenties, herra, mutta elämä ei ole minulle ollut liian hymyilevä,
enkä tiedä", hän lisäsi huoaten, "mikä kohtalo minua tulevaisuudessa
odottaisi; mutta sen minä tiedän, että Taivaan sydämellä nukkuessamme
meillä on rauha, ellei muuta olekaan."
"Toivon niin", sanoi herra Strickland. "Katsokaahan, tuossa ne
tulevat", ja hänen puhuessaan ilmestyi seitsemän- tai kahdeksanmiehinen
joukko, kolme heistä muulilla ratsastain, kivirakennuksen juurelle,
hypäten maahan ja kytkien eläimet puuhun.
"No niin", sanoi herra Strickland, oikaisten ja pyristellen itseään
kuin vedestä noussut koira. "Ihmettelen, kuinka moni meistä on elossa
tämän päivän iltaan ehtiessä."
Tällöin saapui yksi mies porraskäytävän juurelle, pitäen koiraa
talutusnuorasta. Hetkisen nuuski koira kiviä, nosti sitten kuononsa
ilmaan ja alkoi haukkua, jolloin joukko puhkesi huutoon, nähdessään
meidän joutuneen ansaan. Toistaiseksi eivät he vielä lähteneet
kapuamaan ylös, vaan kokoontuivat neuvottelemaan nurkkaukseen.
Katselimme toisiamme epätoivoisina, sillä asemamme oli tietenkin
toivoton. Paeta emme voineet, eikä meillä ollut puolustus-aseita; siksi
näytti varmalta, että muutamassa minuutissa heittäisimme henkemme
noiden murhamiesten käsiin, jos he armosta kerralla surmaisivat meidät.
Herra Strickland peitti hetkeksi kasvonsa käsin, silmäsi sitten ylös ja
sanoi:
"Voimmeko lahjoa heitä, Ignatio?"
"Mahdotonta", vastasin, "mitä voimme antaa heille sellaista, jota he
eivät itse voisi meiltä ottaa?"
"Sitten ei ole muuta keinoa kuin kuolla niin urhoollisesti kuin
taidamme", hän vastasi. "Tähän loppuu Kultaisen Kaupungin löytöretki.
Sen vaiheet eivät ole olleet onnekkaat, Ignatio."
Silloin puuttui ensi kertaa puheeseen intiaanivanhus Zibalbay, joka
lojui maassa takanamme, sanoen:
"Ystävät, miksi ette pakene? Löydätte varmasti polun pyramiidin
takaseinältä ja metsässä säilytte piilossa noilta miehiltä."
"Miten voisimme paeta", vastasi herra Strickland, "kun Te ette jaksa
astua askeltakaan?"
"Olen vanha ja kypsä kuolemaan", hän vastasi; "jättäkää minut tänne ja
olkaat varmat, että minä hetken tullen suoriudun noista roistoista.
Tyttäreni, lähde sinä heidän kanssaan. Sinulla on pyhä tunnusmerkki, ja
jos sinun onnistuisi paeta ja saada selville, että tuo vieras mies on
juuri se sama, jota me olemme etsineet, vie hänet kotiseudullemme."
"Rauhoittukaa, isä", sanoi Maya kiertäen kätensä hänen kaulalleen;
"yhdessä me elämme tai kuolemme. Nämä herrat voivat lähteä, jos heitä
haluttaa, mutta minä jään tänne Teidän kanssanne."
"Niin jään minäkin", sanoi Molas, "sillä minua väsyttää pakoilla
kuolemaa, joka kuitenkin vie minut. On siksi toiseksi liian myöhäistä
puhua paosta, sillä he nousevat jo ylös portaita, nuo kahdeksan miestä,
Don Pedro ja amerikkalainen etunenässä."
Katsahdin; se oli totta. He olivat nousseet jo ensi osan puolitiehen.
"Tarttukaa pyssyihin!" huusi herra Strickland.
"On turhaa puhua niistä, kun niitä meillä ei ole", vastasin. "Jumala
meitä voi auttaa, jos hän tahtoo, ja ellei hän tahdo, täytyy meidän
alistua hänen tahtoonsa."
Syntyi silloin äänettömyys, jossa kuului vain Zibalbayn ääni, hänen
seisoessaan takanamme ja kohottaissaan kätensä taivasta kohti rukoillen
jumalia tuomaan koston vainoojillemme. Näimme puiden ja pensaiden
lomitse, että miehet alkoivat kavuta jo toista porrasjaksoa.
"Tulkaahan, yritetään jotakin", sanoi herra Strickland, ja juostuaan
pinoamamme kivikasan ääreen hän pyysi meitä auttamaan kanssaan
suurimpia kiviä alas vihollisen niskaan. Tämän me teimmekin, vaikka
ilman menestystä, sillä puunjuuret olivat tiellä; ne, joita kohti
olimme yrittäneet vierittää kiviä, kätkeytyivät porraskäytävän sivuille
ja alkoivat niin tuiman kuulasateen meitä vastaan, että me ennen pitkää
olimme pakoitetut peräytymään kiviröykkiön luota kaaren suojiin.
Sitten he lähtivät uudelleen tulemaan, kunnes olivat nousseet kolmannen
jakson juurelle, pysähtyäkseen hetkeksi henkäisemään. Silloin
sieppasi Molas puhallusputken ja juoksi penkereelle, herra Strickland
jäljessään, vaikka emme ymmärtäneet miksi viimemainittu sinne lähti,
koskei hän edes voinut käyttää asettaan.
Ennenkuin miehet alempana huomasivatkaan heidän läheisyyttään, oli
Molas pannut putken suulleen ja puhaltanut myrkytetyn nuolen heidän
joukkoonsa. Se sattui osumaan keskelle texasilaisen Smithin kurkkua.
Katsoa pilkistäen kaaren turvista minä näin hänen kiskaisevan nuolen
pois haavasta ja yhtäkkiä kaatuvan maahan. Samassa silmänräpäyksessä
rapisi myrskynä kuulasade kaarikäytävässä Molasia ja herra Stricklandia
kohti, jotka juoksivat takaisin turviin. Näin Molasin kaatuvan ja herra
Stricklandin pysähtyvän auttamaan häntä ylös, jolla hetkellä ilmestyi
hänen kasvoilleen punainen läiskä. Tuossa tuokiossa olivat he ehtineet
seinän suojiin.
"Oletteko haavoittunut?" kysyin herra Stricklandilta.
"En, en", hän vastasi; "kuula vain raapaisi leukaani, siinä kaikki.
Katsokaahan Molasia -- hän sai haavan kylkeensä."
"Jättäkää minut", sanoi Molas; "ei se ole mitään."
Sitten me vaikenimme. Maya vain nyyhkytti hiukan yrittäessään sitoa
englantilaisen vuotavaa haavaa hienolla harsolla, jota hän kaivoi esiin
jostain kivien lomasta.
"Älkää hätäilkö, armollinen neiti", hän sanoi surullisesti hymyillen,
"sillä kohta saamme sellaisia haavoja, joita ei voi sitoa. Mitä silloin
on tekeminen?"
Sen sijaan että olisi vastannut, näytti neiti hänelle nyrkkiinsä
puristettua myrkytettyä nuolta.
"En voi Teille muutakaan neuvoa", hän sanoi. "Jääkää hyvästi. Olen
iloinen, että olen Teidät tavannut, ja toivon taas kerran tuolla
tapaavamme", ja hän katsoi kohti taivasta. "Parasta on Teidän sanoa
hyvästit isällenne, sillä aikamme on lyhyt." Neiti nyökkäsi, astui
Zibalbay-vanhuksen luo, joka seisoi vaieten, silittäen harmaata
partaansa, ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, suudellen häntä hellästi.
Pilkistäen ulos varovaisesti, näimme miesten laahanneen Don Smithin
porraskäytävän sivuun, muutamien miesten hoitaessa häntä hänen kuolemaa
tehdessään ja toisten odottaessa tilaisuutta ampua meitä, jos vain
ilmestyisimme penkereelle. Siinä samassa hän kuolikin, ja meitä pahasti
kiroten alkoivat hänen toverinsa nousta suurella varovaisuudella
portaiden kolmatta jaksoa, sillä he pelkäsivät salajuonta.
"Eikö mikään voi pelastaa henkeämme?" kysyi herra Strickland painavalla
äänellä.
Kukaan ei vastannut, mutta äkkiä kääntyi Molas, joka seisoi toisella
kädellä painaen kylkihaavaansa, toisella varjostaen silmiään, ja juoksi
takanamme olevaan holviin, palaten sieltä kuparikirves kädessään.
Puhumatta sanaakaan hän kapusi vikkelästi ylös kaarta, kunnes seisoi
jaloin petollisen huipun raossa, jota huippua, kuten muistatte,
kannatti vain joku suuri säie. Pitäen itseään vasemmalla kädellä
jonkun vanakasvin varassa, hakkasi hän oikealla iskun toisensa jälkeen
suurimpiin juuriin, katkoen ne yksitellen. Oivalsimme, mikä oli hänen
tarkoituksensa -- lähettää jyristen parisataa tonnia kiveä noiden
murhamiesten niskaan.
"Taivaan nimessä! Siinä on kysymykseeni vastaus", sanoi herra
Strickland; sitten hän vaikeni ja lisäsi: "Tulkaa alas, Molas; jos
kaari putoaa, vie se Teidät mukanaan ja murskaa Teidät."
"Siitä vähät väliä", hän vastasi; "tämä on minun kohtaloni päivä. Tuo
kuula on haavoittanut minua kuolettavasti kylkeen, ja tällä paikalla,
kuten olen kauan pelännyt, on minun määrätty kuolla. Rukoilkaa
puolestani, ja jääkää hyvästi."
"Hyvästi, Te urhea mies", sanoi herra Strickland. "Minulla ei ole
kirvestä, muutoin seuraisin Teitä."
"Hyvästi, Molas, veljeni, Sydämen uskollinen palvelija!" säestin minä;
"olen varma, ettette tule jäämään palkatta."
Kolme juurta oli jo katkaistu, mutta neljäs, suurin, joka oli
paksumpi kuin miehen sääri, oli vielä ehyt, ja tätä alkoi Molas iskeä
epätoivoisesti.
"Ovatko he lähellä?" hän kuiskasi valkeiden lastujen lennellessä.
Me tirkistelimme kaaren takaa ja näimme joukon pysähtyneen allemme
noin seitsemänkymmenen jalan päähän pyramiidin hauraalle laidalle,
pelkäämättä laisinkaan, sillä vaikka he kuulivat kirveen kumeat iskut,
eivät he ymmärtäneet niiden merkitystä. Joku heistä keskusteli Don
Pedron kanssa, nähtävästi ehdottaen hänelle jotakin, johon tämä ei
suostunut, ja täten he kuluttivat pari minuuttia, ennenkuin annettiin
lopullinen käsky rynnätä ylös loput portaat ja vallata temppeli
äkkirynnäköllä.
Kaksi minuuttia -- se oli vain lyhyt aika, mutta se merkitsi kuitenkin
paljon, sillä vain kolmasosa juuresta oli katkaisematta, ja vaikka
kuori lähti irti, kesti vahva puuaine vielä tuon suuren painon.
"Pian!" kuiskasi herra Strickland, "he tulevat!" Silloin juuri kirveen
varsi katkesi ja terä putosi maahan.
"Jos juuri nyt vielä kestää, olemme hukassa", sanoin minä.
Mutta Molasilla oli vielä oiva metsästyspuukkonsa, ja sillä hän alkoi
jälleen hakata puuta. Kolmannella iskulla alkoi se katketa, repeytyä
hiljaa kuin jättiläisen voimasta, ja sen murtuessa siirtyi kivilohkare,
jota se oli kannattanut niin monet vuodet, ritisten paikoiltaan hiukan,
sitten liike taas pysähtyi.
"Tulkaa alas, Molas, tulkaa alas!" huusi herra Strickland.
Mutta Molas ei lähtenyt. Hän iski vielä iskun, katkaisten kokonaan
juuren, ja huutaen sitten hyvästit hän joko pelosta tai vapaasta
tahdostaan syöksyi ojennetuin käsin seinäportaalle. Hänen painonsa
oli kylläkin pieni, mutta se näytti riittävän rikkomaan tasapainon,
kuten pöly painaa alas vaakakupin, sillä taaskin liikahti rätisten
kivirakenne, ja sen huipulla kasvavat hennot puunvesat taipuivat kuin
tuulen tempoessa. Liike jatkui yhä ja pistoolin pamauksien kaltaista
rätinää kuului kivirakenteen sisästä ja puunvesat taipuivat kuin ruoho
kalan uidessa. Nyt vasta huomasivat roistotkin alhaalla vaaran, joka
heitä uhkasi, ja päästivät sellaisen parahduksen, etten koskaan ole
moista kuullut.
Osa jäi paikoilleen, osa juoksi portaita alas; yksi ainoa, Don
Pedro itse, ryntäsi eteenpäin. Kaikki oli liian myöhäistä; koko
suuri kivilaitos oli putoamassa. Se oli putoamassa -- se putosi ja
vei Molasinkin mukanaan. Ukkosen kaltaisella jyryllä syöksyi se
alas portaille, hajosi kappaleiksi ja tärisytti koko rakennusta. Ei
minkään yhteislaukauksen vaikutus olisi voinut olla kamalampi kuin
tämä kivivyöry, jota mikään ei voinut kestää. Suuret puutkin, jotka
sattuivat kohdalle, katkesivat kuin korret kun tuo menneitten aikojen
intiaanien pitkän työn tulos syöksyi maahan.
Ei kestänyt minuuttiakaan, kun kaikki oli ohi ja jyrinä vaiennut, eikä
mitään jäänyt osoittamaan tapahtuman menoa paitsi pölyä ja joitakuita
jätteitä, jotka äsken olivat olleet ihmisiä. Koko porraskäytävällä
seisovasta joukosta oli eloon jäänyt vain yksi, Don Pedro, joka oli
juossut eteenpäin, toivoen ehtivänsä pakoon putoavan kaaren alta. Mutta
hänkin sattui hiukan myöhästymään, sillä vaikka suuri röykkiö ei ollut
häneen osunutkaan, putosi joku yksinäinen kivi hänen keskiruumilleen,
taittaen hänen kylkiluunsa ja pyyhkäisten hänet ensi jakson juurelle,
mutta jättäen eloon.
Kun kaikki oli lopussa ja pöly hälvennyt, sanoi herra Strickland:
"Menkäämme etsimään pelastajamme ruumista."
Niin me kolme läksimme, jättäen Zibalbayn temppeliin, mutta emme mitään
löytäneet. Ehkä Molas tälläkin hetkellä uinuu jonkun suuren möhkäleen
alla. Muita ruumiita sieltä kyllä löytyi, joilta emme epäilleet riistää
pyssyjä ja mitä muuta näimme tarvitsevamme. Mikä vieläkin parempi,
löysimme läheltä pyramiidia neljä puuhun kytkettyä oivaa muulia, joista
yksi oli varattu ampumatarpeilla ja ruokavaroilla, sillä Don Pedro oli
päättänyt tavoittaa meidät, vaikkapa siihen olisi kulunut kokonaisia
päiviä.
Muutettuamme muulit ruohoisaan paikkaan, palasimme temppeliin, vieden
mukaamme ruokaa ja juomaa, jota halusimme jo hartaasti. Kiivetessämme
ylös portaita huusi Don Pedro meille loukkautuneena ja verta vuotavana.
"Vettä", hän huusi; "antakaa minulle vettä."
Herra Strickland antoi hänelle jotain viinaseosta, jota hän oli
löytänyt muulin seljästä.
"Teillä on laupias sydän", sanoi Maya vakavasti; "en ole julkea, mutta
luulisin voivani antaa tuon koiran kuolla tuskiinsa."
"Kaikilla meillä on omat syntimme, joista meidän on vastattava,
armollinen neiti, ja kun niitä muistamme, on meidän oltava
ymmärtäväisiä, erittäinkin nyt, kun laupias Jumala on nähnyt hyväksi
pelastaa meidät", vastasi herra Strickland.
"Minä kuolen", ähki tuo roisto; "minä tunnen sen varmasti, ja kuolema
odottaa minua keskellä raunioita. Miten uskallan kuolla, kun olen
lapsuudestani asti ollut murhaaja ja varas?"
Herra Strickland kohautti olkapäitään, sillä hän ei osannut vastata
tähän kysymykseen.
"Antakaa varmuutta minulle", hän jatkoi; "Kristuksen nimessä, antakaa
varmuutta minulle."
"En voi", sanoi herra Strickland; "minulla ei ole siihen oikeutta.
Rukoilkaa Taivaasta armoa, sillä aikanne on lyhyt."
Sitten hän kääntyi poispäin, mutta kauan kuulimme vielä tämän
turmeltuneen miehen valitukset ja voihkeet. Eivätkä ne loppuneet ennen
auringon laskua, jolloin luullakseni paholainen tuli omaansa noutamaan.