Kaksintaistelu.
Painoimme silloin korvamme paneelia vastaan ja kuuntelimme. Ensin
kuulimme narsketta, joka hiljaisuudessa tuntui hyvin kovalta, sitten
joustavia täräyksiä, aivankuin kissa olisi hypännyt lattialle
joltakin korkeudelta, ja hiljaista hiipimistä, aivankuin sukkasilla
kulkua pitkin permantoa. Tämän jälkeen tuli joksikin hetkeksi äkkiä
hiljaisuus, jonka katkaisi aseiden kilinä ja voimakkaiden miekan- ja
veitsen-iskujen ääni jotakin pehmeätä ainetta vastaan. Nuo murhamiehet
pistelivät aseillaan puhki sänkyvaatteet, luullen meidän nukkuvan
niiden alla. Sitten me kuulimme kuiskailuja ja pahantuulisia kiroiluja,
sitten sanoi ääni, se oli Don Josén: "Olkaa varuillanne, vuoteet ovat
tyhjät."
Tuossa tuokiossa syttyivät kynttilät, sillä me näimme niiden
pilkotuksen läpi paneelinrakojen ja voimme seurata kaikkea, mitä
tapahtui huoneessa. Siinä edessämme oli Don José, Don Smith ja neljä
heidän toveriaan, kaikilla veitset käsissä, Don Pedron, isäntämme,
seisoessa ajatuksissaan, aivan kuin seinään naulittuna, apotinkuvan
kohdalla, pitäen kynttilää korkealla päänsä päällä ja tähystellen
kalansilmineen huoneen jokaiseen soppeen.
"Missä he ovat?" hän sanoi. "Missä nuo noidat ovat? Etsikää heidät pian
ja tappakaa heidät."
Sitten juoksivat miehet ympäri huonetta, siirrellen vuoteita ja
tuijottaen seinämaalauksiin, aivankuin toivoen meidät seiniltä
löytävänsä.
"He ovat menneet", sanoi José vihdoin; "tuo intiaani Ignatio on heidät
noitunut pois. Hän on pahahenki eikä ihminen; minä tiesin sen jo alusta
alkaen."
"Mahdotonta!" huusi Don Pedro, joka oli kalpea raivosta ja kauhusta.
"Ovea on vartioitu hamasta siitä hetkestä, kun he tulivat taloon,
eikä ainoankaan elävän olennon pitäisi saada aukeamaan noita telkiä.
Tutkikaa, tutkikaa, heidän täytyy olla jossain piilossa."
"Hakekaa itse", vastasi Don Smith suuttuneena, "he eivät ole täällä.
Ehkä he keksivät kuvan salatien ja pakenivat pitkin käytävää kappeliin."
"Se on mahdotonta", vastasi Don Pedro jälleen, "sillä juuri vastikään
olin kappelissa enkä heistä merkkiäkään nähnyt. Joku meistä on
kavaltaja, joka on vienyt heidät ulos talosta; taivaan nimessä, jos
minä hänet saan ilmi --" ja hän kirosi kaameasti.
"Haemmeko koirat?" kysyi Don José, ja minua värisytti kuullessani tämän
kysymyksen; "ne ehkä haistavat heidän jälkensä."
"Hullu, mitä tässä mahtaa koirilla, kun te kaikki olette tallustelleet
lattialla?" huomautti isä. "Huomenna päivän valjetessa lähdemme
etsimään heitä ulkoa, sillä nämä miehet täytyy löytää ja tappaa, tai
meidät perii hukka. Viranomaiset epäilevät meitä nytkin jo noiden
kahden amerikalaisen katoamisen takia, ja he lähettävät Vera Cruzista
sotilaita ampumaan meidät, sillä aivan varmasti tuo englantilainen on
rikas ja mahtava. Varmaa on, etteivät he ole täällä, mutta ehkä he
piileskelevät muualla rakennuksessa. Käykäähän tutkimaan käytäviä ja
ullakkoa", ja hän katosi seinään toisten seuraamana, jättäen huoneen
yhtä pimeäksi ja äänettömäksi kuin se oli ollut ennen heidän tuloaan.
Hetkeksi oli vaara ohi, ja me puristimme toistemme käsiä iloissamme,
sillä emme uskaltaneet puhua, emme edes kuiskata. Kului ehkä kymmenen
minuuttia, kun äkkiä taas kuulimme ääniä, ja huoneen valaisi Don Pedron
kädessä palava kynttilä, isän astuessa poikineen huoneeseen.
"He ovat kadonneet", sanoi vanhus, "piru, heidän päämiehensä, tietää
miten. Hyvä, huomenna etsimme heitä ulkoa, mikäli mahdollista; siihen
asti ei asialle mahda mitään. Olit hullu, José, kun toit heidät tänne.
Enkö ole sinulle sanonut, ettei raha viekoittele minua enään tappamaan
valkoista miestä?"
"Tein sen koston, enkä rahan takia", vastasi José.
"Onpa se kaunis kosto", sanoi isä, "kosto, joka miltei maksaa
meidän kaikkien hengen. Sanon teille, että ellei heitä huomenna ole
tavoitettu ja pakoitettu vaikenemaan, jätän minä tämän seudun ja lähden
sisämaahan, minne ei lain koura meitä seuraa, sillä en halua tulla
ammutuksi koiran lailla.
"Kuulehan José -- käske noita tovereita jättämään etsintä ja käymään
maata; se on hyödytöntä. Tule sitten kauniisti huoneeseeni, niin käymme
katsomassa intiaania ja hänen tytärtään. Jos me aiomme pakoittaa heidät
kertomaan salaisuutensa, on meidän tehtävä se tänään, sillä juovuksissa
ollessani kerroin kuin mikäkin mieletön tuon jutun englantilaiselle,
luullen ettei hän jäisi henkiin kertomaan sitä muille."
"Niin, niin, se on tehtävä tänään, sillä huomenna täytyy meidän paeta.
Mutta mitä sitten, elleivät he tahdo puhua?"
"Meillä on kyllä keinoja pakoittaa heidät siihen", vastasi vanhus
uhkaavasti; "mutta puhuvat he tahi ei, heidät on jälkeenpäin tehtävä
vaarattomiksi --" ja hän sivalsi kädellään yli kaulansa, lisäten:
"Tule."
Tunti kului meidän yhä viipyessä holvissa täynnä odotusta, toivoa ja
pelkoa, ja sitten kuulimme taaskin jalankapsetta, jota siinä samassa
seurasi hiljainen kuiskaus paneelin toisella puolella.
"Oletteko siellä, herra?" kuului tuo kuiskaus. "Minä, Luisa, täällä
olen."
"Olemme", minä vastasin.
Sitten kosketti hän lautaa ja avasi luukun.
"Kuulkaahan", hän sanoi, "he ovat kaikki menneet maata, mutta ennen
aamunkoittoa nousevat he taas teitä etsimään. Siksi on teidän valittava
toinen kahdesta ehdotuksesta: jäädä tänne piiloon, ehkä useiksi
päiviksi, tai yrittää paeta heti paikalla."
"Miten voimme paeta?" kysyin.
"On vain yksi tie, herra -- kappelin kautta. Ovi on lukossa, mutta voin
näyttää teille paikan, mistä pappien oli tapana tarkastaa alhaalla
olevia, ja mistä te, jos olette rohkeita, voitte hypätä alas lattialle,
sillä korkeus ei ole niin suuri. Kun kerran sinne pääsette, voitte
pujahtaa pihalle alttarin päällä olevasta akkunasta, joka on rikki,
kuten olen ulkoapäin nähnyt, vaikkakin teidän ehkä on kiivettävä toinen
toistenne harteille. Sitten teidän täytyy paeta niin nopeasti kuin
suinkin, nousseen kuun valossa. Koirat ovat kahleissaan, niin että te,
jos Sydän teitä suojelee, pääsette pakenemaan vaaratta."
Sanoin silloin herra Stricklandille näin:
"Vaikkeikaan tyttö sitä tiedä, luulen tuossa kappelissa kohtaavamme
seuraa, koska intiaani tyttärineen on vankina siellä, minne Don Pedro
ja José ovat menneet heitä katsomaan. Vaaramme on suuri, uskallammeko
lähteä?"
"Uskallamme", vastasi herra Strickland hetken mietittyään, "sillä
parempi on uhkarohkeus kuin tuuma tuumalta nääntyminen tässä
kidutuskomerossa tai heidän käsiinsä kuoleminen. Olemme niinikään
tulleet kaukaa ja paljon jo kokeneet, löytääksemme tuon intiaanin, ja
jos nyt jätämme käyttämättä tämän tilaisuuden, emme ehkä enään saa
toista."
"Mitä sanotte, Molas?" minä kysyin.
"Sanon että herra puhuu viisaasti, sekä että minusta on samantekevää
mitä teemme, sillä käännynpä sinne tai tänne, kuolema minua kuitenkin
odottaa."
Yksi kerrallaan me pujahdimme ulos paneeliholvista, ja kuun valossa
vei Luisa meidät poikki lattian vuoteiden väliin, sille kohtaa missä
riippui apotin kuva, joka puuhun maalattuna näyttäytyi olevan vain
taitavasti tehty, saranoilla kääntyvä ovi.
Laskeutuen polvilleen salaisen oven kynnykselle, hiipi Luisa alas
käytävään. Kun me kaikki olimme laskeutuneet hänen viereensä, sulki hän
paneelioven ja tarttui, pyytäen meitä ottamaan toisiamme kädestä ja
pysymään hiljaa, minun käteeni ja vei meitä läpi käytävien, kuiskaten
vihdoin:
"Olkaa ääneti nyt, sillä tulemme sille paikalle, mistä teidän on
hypättävä alas kappeliin, ja tuossa oikeallanne on porraskäytävä."
Me menimme ohi porraskäytävän ja käännyimme johonkin nurkkaan, Luisan
taluttamina.
Tuossa tuokiossa lyyhistyi hän syliini, mutisten: "Taivaan nimessä!
Aaveita! aaveita!" Ellen olisi pitänyt hänestä kiinni, olisi hän
paennut. Hänen kätensä yhä kädessäni minä tunkeuduin eteenpäin ja
huomasin saapuneemme pieneen piilopaikkaan samaan, jonka Teille näytin,
herra Jones -- joka oli noin kymmenen jalan korkeudella kappelin
lattiasta, ja niinkuin muutkin paikat tässä talossa, niin asetettu,
että asianomainen apotti tai munkki voi, ilman että häntä huomattiin,
nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui alhaalla.
Yhdestä asiasta minä olen varma, ettei monien sukupolvien eläessä
yksikään munkki ole nähnyt täältä kummallisempaa näkyä kuin se, joka
kohtasi silmääni. Kappelin alttaria valaisivat särkyneestä akkunasta
tunkeutuvat kirkkaat kuunsäteet sekä kivialttarilla palava lamppu.
Tämän lampun voimakkaassa valokehässä seisoi neljä henkilöä, nimittäin
Don Pedro, hänen poikansa Don José ja vanha intiaani tyttärineen.
Kummallakin puolella alttaria oli silloin kuten nytkin kaksi
puupilaria, joiden päät oli veistetty enkelien muotoisiksi, ja näihin
pylväisiin oli köytetty kiinni vanha intiaani ja tyttö, kumpikin
pilariinsa, kädet sidottuina yhteen pilarien taakse, niin että he
olivat aivan avuttomia. Katseeni kiinnittyi ensinnä naiseen, joka oli
minua lähinnä, ja nähtyäni hänet, vaikkakin pörröisenä, vaivan ja
nälän kuluttamana, ylpeät kasvonsa sielun tuskan ja voimattoman raivon
vääristäminä, en enään ihmetellyt, että Molas, samoinkuin Don Pedrokin,
olivat ylistäneet hänen kauneuttaan.
Hän oli intiaani, mutta sellaista rotua, jota en minä koskaan ennen
ollut nähnyt, sillä hän oli miltei valkea väriltään, ja tumma,
aaltoileva tukkansa valui valtaisena aina polviin asti. Hänen kasvonsa
olivat soikeat ja pienikokoiset, ja niissä tuikki pari ihanaa,
tummansinistä silmää, kun taas hänen valkea pukunsa toi esiin hänen
sorjan ja mehevän vartalonsa ihanuuden.
Jos tytön tila oli tukala, oli tuon vanhan miehen, hänen isänsä, joka
yksinkertaisesti oli etsimämme Zibalbay, tila vieläkin tukalampi. Kuten
Molas oli häntä kuvannut, oli hän hoikka ja melko pitkä, tukka ja
parta valkeat, silmät ankarat ja haukankatseiset, kotkannenä, eikä Don
Pedrokaan ollut liioitellut, väittäessään häntä kuninkaan muotoiseksi.
Hänen viittansa oli repeytynyt, jättäen hänet puolialastomaksi, ja
hänen otsallaan, rinnallaan ja käsillään oli verinaarmuja, joita hänen
jaloissaan olevalla taittuneella ratsupiiskalla oli isketty.
Ei ollut vaikeata arvata, kuka piiskan oli taittanut, sillä tuon
vanhuksen edessä seisoi Don José, hengittäen raskaasti ja pyyhkien
hikeä otsaltaan.
"Tuo aasi ei ole tietääkseenkään", hän sanoi isälleen espanjaksi;
"kysykäähän tytöltä -- hän varmaankin heltyy, nähdessään ukkoa
ruoskittavan?"
Don Pedro lähti alttarin äärestä, jota vastaan hän oli nojannut, ja
lähestyi naista, tuijottaen häneen synkein silmin.
"Rakkaani", hän sanoi tytölle mayankielellä, "tämä näky tuottaa varmaan
tuskaa sinulle. Lopeta se ilmoittamalla meille, minne on kätketty tuo
raha-aarre."
"Vaikka henkeni veisivät, lapsi", sanoi väliin Zibalbay, "kiellän sinua
mitään ilmaisemasta, ei vaikka he kuinka minua kiduttaisivat sinun
nähtesi."
"Hiljaa, sinä koira!" sanoi Don José, iskien häntä kädellään vasten
suuta.
"Oi! Olisinpa vapaa, niin kyllä teille kostaisin!" sähisi tyttö,
jännittäessään ja pudistaessaan kahlehtivia köysiään.
"Älähän hätäile, rakkaani", irvisteli Don José; "odotahan hetkinen,
niin saat kostosta kylliksesi. Jos hän ei puhu, luulen keksivämme
keinon, millä sinut pakoitamme puhumaan, mutta en tahdo olla raaka
sinua kohtaan, ellei minun suorastaan ole pakko. Olet liian kaunis,
aivan liian kaunis."
Tyttö vapisi pelon ja vihan vallassa, mutta vaikeni.
"Mitä me hänelle nyt yritämme?" hän jatkoi, kääntyen Don Pedron
puoleen; "kuumaa vai kylmääkö rautaa? Tee päätöksesi, sillä minä alan
väsyä. Hyvä, saisinkohan tuon veitsen? No, ystävä", hän sanoi, kääntyen
intiaanin puoleen, "viimeisen kerran pyydän sinua ilmaisemaan, missä
tuo kultatemppeli on, josta puhuit tyttärellesi isäni kuullen?"
"Ei sitä missään ole, valkoinen mies", hän vastasi suuttuneena.
"On, ystävät! Tahdotko sitten ilmaista, mistä olet löytänyt nuo pikku
kolikot, jotka sieppasimme luonasi käyneeltä intiaanilta, ja mistä tämä
veitsi on lähtöisin", ja hän osoitti kädessään pitämäänsä veistä.
Se oli kaunis miekka eikä, mikäli voin nähdä seisomapaikaltamme,
teräksestä vaan lujasta kuparista, missä oli naisen muotoinen, silkasta
kullasta tehty kädensija.
"Miekan antoi minulle eräs ystävä", sanoi intiaani. "En tiedä, mistä
hän sen sai."
"Tosiaan", vastasi José, kamalasti nauraen, "ehkä sentään muistatkin.
Kuumentakaahan, isä, miekankärki lampussa, niin minä kertoilen tässä
vieraallemme, mitä käymme tekemään hänelle ja tyttärellensä."
Don Pedro nyökäytti päätään ja otti miekan sekä piti kärkeä liekin
yläpuolella, Josén kuiskatessa intiaanin korvaan ja osoittaessa silloin
tällöin tyttöä, joka pelon ja kauhun vallassa oli lyyhistynyt maahan,
missä hän virui puolittain hiustensa peitossa.
"Oletteko te valkoiset miehet piruja?" sanoi vanhus vihdoin vihoissaan,
joka näytti tulevan hänen sielunsa pohjasta, "ja eikö teidän
keskessänne oikeutta olekaan?"
"Ei laisinkaan, ystävä", vastasi José, "me olemme itse asiassa hyviä
miehiä, mutta ajat ovat kovat, ja meidän on elettävä. Mitä muutoin
asiaan tulee, emme juuri liikoja välitä laista näillä seuduin, enkä
koskaan ole ainakaan intiaanikoirilla kuullut olevan mitään oikeuksia.
Vielä kerran kysyn, tahdotko viedä meidät sinne, mistä tuo kulta on
kotoisin, jättäen tyttäresi tänne turvallisuutemme pantiksi?"
"En koskaan!" huusi intiaani. "On sata kertaa parempi, että me kumpikin
kuolemme, kuin että kansani muinaiset pyhät salaisuudet tulisivat
teidän tietoonne."
"Onpa teillä siis sittenkin salaisuuksia! Isä, onko miekka kuuma?"
kysyi José.
"Hetki vielä, poikani", sanoi vanhus, kääntäen rauhallisesti kärkeä
liekissä.
Tämän näyn me näimme ja tämmöiset sanat me hämmästyen kuulimme.
"On aika puuttua asiaan", mutisi herra Strickland ja valmistui,
asettaen kätensä kaiteelle, hyppäämään alas kirkkoon.
Eräs ajatus välähti minussa äkkiä, ja minä vedin hänet takaisin
käytävään.
"Ehkä ovi on avoinna", minä sanoin.
"Aiotteko käydä tuonne sisälle?" kysyi Luisa.
"Tietysti", minä vastasin; "meidän täytyy pelastaa nuo ihmiset tai
kuolla heidän kanssaan."
"Hyvästi sitten, herrat, sillä olen tehnyt mitä voin puolestanne,
ja pyhimykset teitä nyt suojelkoot, sillä jos minut nähdään, pääsen
hengestäni, ja minulla on lapsi, jonka takia tahdon elää. Vielä kerran,
jääkää hyvästi", ja hän pujahti tiehensä varjon tavoin.
Me laskeuduimme alas portaita. Niiden alapäässä oli pieni ovi, joka
oli, kuten olimme toivoneet, avoinna. Hetken me neuvottelimme siinä, ja
hyökkäsimme sitten poikki lattian alttarin ympärillä olevaa valokehää
kohti. Josélla oli jo kuuma miekka kädessään.
"Katsohan toki, rakkaani, katsohan", hän sanoi tytölle, napauttaen
häntä leuvalle. "Aion ristiä arvoisan isäsi kristittyjen uskontomenojen
mukaisesti, polttamalla ristin hänen otsaansa", ja hän vei hehkuvan
kärjen intiaanin kasvoja kohti.
Tällä hetkellä karkasi Molas takaapäin häneen kiinni, niin että miekka
putosi hänen kädessään, minun tehdessäni saman tempun Don Pedrolle,
pidellen häntä niin, ettei hän rimpuilemisestaan huolimatta voinut
päästä minnekään.
"Jos päästätte hiiskaustakaan, on kumpikin kuoleman oma", sanoi herra
Strickland, ottaen ylös miekan ja pannen sen kuuman kärjen Josén rintaa
vastaan, niin että se vähitellen poltti reiän vaatteisiin.
"Mitä meidän on näille miehille tehtävä?" hän kysyi.
"Tappaa heidät, kuten he olisivat tappaneet meidät", vastasi Molas;
"tai, jos se teitä kauhistaa, päästää vapaaksi tuo vanhus ja antaa
hänen kostaa omat ja tyttärensä kärsimät vääryydet."
"Mitä sanotte, Ignatio?"
"En tosin halua nähdä verta, mutta turvallisuutemme takia olisi näiden
roistojen viisainta kuolla. Hengiltä heidät!"
Don Pedro alkoi mylviä kauhuissaan, ja tuo sankari, José, puhkui
kyyneliin ja rukoili armoa, kiemurrellen tuskissaan, sillä miekan kärki
poltti häntä.
"Te olette sivistynyt englantilainen", hän ynisi; "Te ette voi tappaa
avutonta miestä kuin teurasta."
"Niinkuin Te yrititte tappaa meidät tuonne kamariin -- meidät,
jotka pelastimme teidän henkenne", vastasi herra Strickland. "Mutta
Te olette oikeassa, en voi sitä tehdä, koska, kuten sanotte, olen
sivistynyt mies. Molas, päästäkää irti tuo koira, ja jos hän yrittää
paeta, lävistäkää hänet puukollanne. José Moreno, Teillä on miekka
kupeellanne, ja minulla kädessäni; en tahdo Teitä tappaa, mutta koska
meillä on riita, niin ratkaiskaamme se tässä ja heti paikalla."
"Te olette mieletön, herra", minä sanoin, "lähteä nyt tuolla tavoin
henkeään kaupitsemaan! Minä tuon jo ilman muuta tappaisin."
"Tahdotteko taistella, jos päästän Teidät irti, José Moreno?" hän
kysyi, vastaamatta minulle, "vai tahdotteko kuolla paikallanne?"
"Tahdon taistella", hän vastasi.
"Hyvä. Päästäkää vapaaksi hänet, Molas, ja seiskaa varalla veitsinenne."
"Minä käsken", aloin minä, mutta mies oli jo vapaa ja herra Strickland
odotti häntä, selkä oveen päin, tarkastellen kultakädensijaista
intiaanimiekkaa.
José katsahti ympärinsä kuin etsien keinoa paeta, vaikka turhaan,
sillä edessä oli miekka ja takana Molasin puukko. Jonkun sekunnin --
ehkä kymmenen -- seisoivat he toisiinsa tuijottaen lampun valokehässä,
kuun säteiden leikkiessä heidän yläpuolellaan. Me katselimme tyystin
vaieten, intiaanityttö viskaten kasvoiltaan pitkät suortuvansa ja
nojaten eteenpäin niin paljon kuin siteensä sallivat, nähdäkseen
kuolinkamppailun kahden henkilön välillä, joista toinen oli kiduttanut
ja loukannut häntä ja toinen, jalonnäköinen valkoinen mies, oli
ilmestynyt pimeydestä vapahtamaan hänet.
Se oli kummallinen näky, sillä valon ja pimeän tahi hyvän ja pahan
vastakohta ei ole suurempi noiden kahden miehen vastakohtaa, ja paikka
ja hetki teki sen vieläkin kummallisemmaksi. Heidän takanaan tuijotti
häväistyn kappelin autius, heidän edessään riippui tyhjä risti ja
häväisty Herran alttari, ja heidän jalkojensa ääressä viruivat ammoin
unhoon jääneen vainajan luut, vainajan, jonka henki ehkä tuijotti
varjojen keskestä yhtä totisena kuin meidän elävät, silmämme. Niin,
tämä yöllinen kuolon ja koston näytelmä Rauhan temppelissä tuntui
hyvin kummalliselta, ja vielä nytkin sitä muistellessani tuntuu kuin
jähmettyisi vereni.
Siitä hetkestä asti kuin näin heidän astuvan toisiansa vastaan, oli
kaikki pelkoni taistelun päättymisestä hävinnyt. Voitto oli kirjoitettu
herra Stricklandin tyynille kasvoille, eritotenkin hänen suuriin
sinisiin silmiinsä, jotka yhtäkkiä olivat tulleet ankariksi kuin
kostonenkelin silmät, jotavastoin Josén kasvot todistivat ääretöntä
kauhua ja rajatonta epätoivoa. Hän oli kuoleman partaalla, ja lähenevä
loppu saattoi hänet suunniltaan.
Hän löi kuitenkin ensiksi, sillä astuen askeleen eteenpäin suuntasi hän
huiman iskun kohti herra, Stricklandin päätä, joka, sivuun hypäten,
väisti sen ja sen sijaan lävisti hänen vasemman kätensä. Huutaen
tuskasta peräytyi meksikolainen herra Stricklandin seuraamana, jota hän
tavoitteli yhtä mittaa turhaan, sillä jokainen isku väistettiin.
He oivat alttarikaiteen sisällä ja hänen selkänsä kosketti toista
puupilaria -- mihin tyttö oli sidottu. Kauemmas hän ei voinut peräytyä,
vaan pysähtyi siihen, huiskien rajusti ympärilleen, niin että tyttö
pilarin toisella puolella lyyhistyi maahan, välttääkseen hänen
miekaniskujaan.
Sitten siitä tuli loppu, sillä herra Strickland, joka odotti vuoroaan,
astui äkkiä ylettyville, peräytyäkseen siinä samassa, niin että
meksikolaisen hänen päähänsä tähtäämä raju isku osui kalahtaen
kivilattiaan, missä vielä nytkin on jälki siitä. Ennenkuin Don
José, jonka käsi tärähti iskusta, ehti nostaa miekkaansa, oli herra
Strickland valmis ja iski toistamiseen kaikin voimin. Nytpä isku sattui
paremmin, sillä hänen miekkansa lävisti meksikolaisen sydämen, niin
että tämä kaatua rojahti lattialle, kuollen siihen, alttariportaan
ääreen.
Tämän jälkeen minun on kerrottava omasta huolimattomuudestani, joka oli
saattaa meille kaikille kuoleman. Muistatte kai että yhä minä pitelin
kiinni Don Pedroa, ja en ymmärrä, miten olikaan, mutta iloissani ja
kiihkoissani hellitin otteeni, niin että hän siinä samassa pääsi
kierähtämään käsistäni ja katosi silmänräpäyksessä.
Painalsin hänen jälkeensä vaikkakin liian myöhään, sillä juuri kuin
saavuin ovelle, pamahti se kiinni nenäni edessä, enkä minä saanut sitä
auki, koska kappelin puolella ei ollut avainta eikä kädensijaa.
"Pakoon", minä huusin, rynnäten takaisin alttarin luo; "hän livahti
käsistäni ja on tuossa tuokiossa täällä toveriensa kanssa."
Herra Strickland oli sen nähnyt, ja katkoi miekallaan täyttä päätä
tyttöä piteleviä köysiä, Molasin irroittaessa isää. Juoksin nyt yli
alttarin -- annettakoon se minulle anteeksi, hädässäni -- hypäten
rikkinäisen akkunan kivilaudalle ja kapusin ylös, Molasin auttaessa
alhaalta. Päästyäni akkunalle, kurottauduin alas ja tartuin Zibalbayta
kiinni molemmista käsistä, sillä hän oli liian jäykkä itse kapuamaan,
sekä vedin hänet ylös viereeni, käskien hänen hypätä ilman pelkoa
maahan ulkopuolelle, sillä korkeus oli vain kymmenisen jalkaa. Sitten
seurasi hänen tyttärensä, sitten herra Strickland ja viimeisenä vihdoin
Molas, niin että kolmen minuutin sisällä siitä kun Don Pedro oli
paennut, me seisoimme valmiina kappelin ulkopuolella, puiston pensaiden
suojassa.
"Minne nyt?" kysyin, sillä paikka oli outo minulle.
Maya, tuo tyttö, vilkaisi sivulleen ja sitten ylös taivaalle.
"Seuratkaa minua", hän sanoi; "tiedän yhden tien", ja lähti juoksemaan
yli puiston.
Yhtäkkiä saavuimme miehenkorkuisen aidan luo, jonka takana oli
tuuhea aloe-pensaisto. Kiipesimme yli aidan ja pujottelimme läpi
pensaiden, pääsemättä kuitenkaan ilman haavoja sillä piikit olivat
teräviä -- päästäksemme vihdoin viljavainioille. Tässä pysähtyi tyttö,
tutkien taas tähtiä, ja samalla hetkellä kuulimme huutoja ja näimme,
katsottuamme taaksemme, maatilalla sinne tänne liikkuvia valoja.
"Meidän täytyy kiirehtiä tai muutoin olemme perikadon omat", minä
sanoin. "Don Pedro on herättänyt väkensä."
Sitten lähti hän lipsuttamaan ketoa meidän seuraamanamme: Ei ollut
polkua minkäänlaista, ja pitkät oljenkorret takertuivat jalkoihimme
ja kylvivät kastetta päällemme, kunnes vaatteemme olivat kuin vedessä
lioitetut. Yhä me ponnistimme eteenpäin toinen toisemme jälessä
viitisentoista minuuttia, kunnes pääsimme eroon viljelysmaista ja
seisoimme metsän liepeellä.
"Seis", minä sanoin. "Minne nyt pakenemme? Tie on oikealla ja sitä
seuraten voimme päästä johonkin kaupunkiin."
"Jotta meidät vangittaisiin murhamiehinä", keskeytti herra Strickland.
"Unohdatte José Morenon kuolleen minun käsiini, ja että hänen isänsä
pitää kostosta huolen; kaikkein parhaimmassa tapauksessa joudumme
tyrmään ainakin. Ei, ei, meidän on jäätävä metsään piiloon."
"Herrat", sanoi vanha intiaani, tarttuen puheeseen ensi kertaa, "tiedän
metsässä salaisen paikan, vanhan raunioituneen rakennuksen, missä
voimme piileskellä jonkun aikaa, jos sinne ensin pääsemme. Ensiksi
pyydän kysyä, keitä te olette?"
"Minut Teidän pitäisi tuntea, Zibalbay", sanoi Molas, "koska olen sama
mies, jonka Te lähetitte hakemaan haluamaanne Sydämen Haltijaa ja
Herraa", ja hän osoitti minua.
"Oletteko sama mies?" kysyi intiaani.
"Olen", vastasin, "ja olen kokenut paljon löytääkseni Teidät, mutta nyt
ei ole aikaa siitä puhua; viekää meidät tuohon piilopaikkaanne, sillä
vaaramme on suuri."
Taaskin lähti tyttö opastamaan ja me rynnistimme eteenpäin metsässä,
kompastellen ja langeten pimeässä, kunnes aamunkoi rusotti idän
taivaalla ja vainoojiemme äänet hukkuivat yöhön.