"Kiitos, herra", vastasin, "olen juonut."
"Polttakaahan sitten sikaari, oi kuningas."
"Kiitos, herra, en polta tänä iltana enään."
"Kaikkien intiaanien herra päämies ei tahdo polttaa eikä juoda", sanoi
Don Smith, "antakaamme hänelle siis pyhääsavua", ja otettuaan lautasen,
hän täytti sen kuivalla tupakalla ja savukepaperilla ja sytytti tulen.
Sitten asetti hän lautasen eteeni pöydälle, jotta tupakan savut
kohoilivat ilmaan ympärilläni.
"Katsokaahan, hänpä näyttää kuin jumala tietenkin", sanoi amerikalainen
käsiään paukuttaen; "kuulkaahan, José, uhratkaamme hänelle. Tuo tyttö,
joka viime viikolla karkasi, ja jonka me otatimme koirilla kiinni --."
"Ei, ei, toveri", katkaisi hänet José, "eivät Teidän kujeenne käy
tänä iltana -- unohdatte, että meillä on vieras. Haluaisin kylläkin
tehdä tuosta intiaanipirusta uhrin itselleen", hän lisäsi juopumuksen
raivossa. "Surma hänelle! Hän loukkasi minun isääni ja äitiäni laivalla
ollessamme."
"Ja aiotteko sietää tuon intiaanipuujumalan loukkauksia? Olisinpa ollut
minä Teidän sijassanne, niin olisin jauhanut hänet pieniksi palasiksi,
jotta olisi lakannut valehtelemasta."
"Sen minä kyllä teenkin", sanoi José, narskuttaen hampaitaan; "hän
on solvaissut ja loukannut minua, ja hänen, tuon mustan varkaan, on
suoritettava korvaus siitä", ja temmaten suuren veitsen hän heilutti
sitä kasvojeni edessä.
En siitä säikähtänyt, en edes räpäyttänyt silmiäni, vaikka terä
välähteli tuuman päässä kasvoistani, sillä tiesin hänen iskevän, jos
vähänkään pelkäisin. Sanoin vain tyynesti:
"Teitä haluttaa pilailla, herra, ja Teidän pilanne on hieman raakaa,
mutta minä en ole millänikään, sillä tiedän, ettette voi tehdä
väkivaltaa minulle, koska olen vieraanne, ja ne, jotka tappavat
vieraansa, eivät ole sivistyneitä miehiä, vaan murhaajia, joihin ei
korkeasyntyinen Don José Moreno suinkaan tahtoisi lukeutua."
"Tappakaa, José, tuo sika", sanoi Smith; "hän pilkkaa Teitä taaskin.
Niin säästytte pitemmästä vaivasta."
Kun Don José toistamiseen lähestyi minua veitsi kädessään, hyppäsi
herra Strickland tuolistaan äkkiä meidän väliimme.
"Kuulkaahan, ystävä", hän sanoi, "leikki sijansa saakoon, mutta Te
jatkatte sitä tapanne mukaan liian pitkälle", ja tarttuen miestä
olkapäihin hän ponnisti kaiken voimansa ja paiskasi hänet menemään
sellaisella kyydillä, että hän satutti jalkansa pitkään pöytään ja
vieri sitä pitkin, pudoten raskaasti lattialle isänsä lähettyville,
mistä hän kompuroi ylös pahasti kiroten.
Tällöin Don Pedro, joka oli herännyt tai teeskennellyt heräävänsä
unestaan, näki hetken tulleen astua väliin.
"Sovinnossa, pienokaiset, sovinnossa!" hän huusi uneliaana
riippumatostaan. "Muistakaahan että nuo miehet ovat vieraita, ja
lopettakaa riita! Päästäkää heidät levolle -- on aika heidän jo käydä
nukkumaan, sillä he ovat levon tarpeessa; huomenna ovat kinastelunne
ainaiseksi tauonneet."
"Ymmärrän yskän", sanoi herra Strickland pakotetulla hilpeydellä.
"Tulkaahan, Ignatio, nukutaan pois isäntiemme oiva viini. Hyvät herrat,
nukkukaa hyvin", ja hän astui yli lattian, ja minä seurasin jälessä.
Ovella käännähdin ja katsoin taakseni. Jokainen mies huoneessa katseli
meitä tarkkaavasti, ja minusta tuntui, kuin olisi juopumus hälvennyt
heidän kasvoiltaan ja sijalle tullut ilkeä konnamaisuuden ilme. Don
Smith kuiskasi jotain Josélle, joka yhä piti veistä kädessään, mutta
muut tuijottivat meihin kuin kansanjoukko mestauslavalle astuviin
miehiin.
Don Pedrokin nousi täysin virkkuna istualle riippumatossaan ja tuijotti
meihin lasimaisin silmin, intiaanitytön Luisan seisoessa riippumaton
ääressä ja silmäillessä meitä suruisin katsein kuin hautajaissaattue
hautaan kannettavaa ruumista. Tämän kaiken minä näin astuessani yli
kynnyksen ja lähtiessäni kulkemaan käytävää pitkin, ja mennessäni minua
värisytti, sillä kuva oli kamala ja peloittava.
Pian saavuimme apotinhuoneeseen, makuupaikkaamme, ja lukitsimme oven
jälessämme. Lähellä pesutelinettä, missä paloi yksinkertainen kynttilä
pulloon pistettynä, istui Molas kasvot käsiin peitettynä.
"Eivätkö ne ole antaneet lainkaan illallista, kun muotonne on noin
murheellinen?" kysyi herra Strickland.
"Luisa kyllä toi ruokaa minulle", hän kuiskasi. "Kuulkaahan, herra,
ja Te, herra Strickland, pelkomme ei ole aiheeton; he ovat päättäneet
tappaa meidät tänä yönä. Siitä tuo nainen on aivan varma, sillä hän
kuuli Don Pedron ja erään valkoisen Smith-nimisen miehen välillä
tapahtuneen keskustelun; niinikään näki hän jonkun palvelijan tuovan
lapioita puutarhasta ja asettavan ne valmiiksi, joilla lapioilla
kaivetaan meidän hautamme lattian alle."
Kun me tämän kuulimme, masentui mielemme, sillä olihan kauheata
ajatella, että olimme muutaman tunnin sisällä tuomitut lepäämään saman
lattian alla, missä nyt vielä elossa kävelimme. Jos nuo roistot olivat
määrätyt tappamaan meidät, näytti kohtalomme auttamattomalta, koska
meillä oli vain veitset puolustukseksemme, sillä vaikka olimmekin
pelastaneet pistoolimme ja jonkun verran ruutia ruutisarveemme, oli
kosteus pilannut haaksirikossa kaiken ruudin, jottei se voinut syttyä.
"Pelkään että olimme liian uhkarohkeita lähtiessämme tänne", sanoin
minä, "ja ellemme voi heti paikalla paeta, saamme hengellämme maksaa
uhkarohkeutemme."
"Älkää olko alakuloinen, herra" vastasi Molas, "sillä ette ole
kuullut koko kertomusta. Tuo nainen näytti minulle keinon, miten
voimme pelastua kuolemasta ainakin tämän illan. Käykäähän tänne",
ja vieden meidät poikki huoneen hän kumartui lähelle lattiaa juuri
päinvastaisella seinällä kuin apotinkuva oli, ja painoi lattian
rajasta paneelilaudoitusta, jolla seinä oli vuorattu noin kolmen jalan
korkeudelta.
Paneeli luiskahti sivuun, jättäen esiin aukon, niin suuren että mies
juuri mahtui sisälle ryömimään. Tämän aukon läpi ryömimme yksitellen
ja laskeuduimme alas neljä ahdasta porrasta ja pääsimme seinään
koverrettuun, niin pieneen holviin, että siellä töin tuskin oli
tilaa meidän kolmen seisoa, päämme ulottuen vain jonkun tuuman yli
lattiatason.
Kerron sen tässä Teille, herra Jones, vaikken sitä koskaan ole Teille
näyttänytkään, että tuo paikka vieläkin on olemassa, kuten havaitsette
paneelia tutkimalla. Usean vuoden ajan olen pitänyt sitä paperien ja
arvoesineiden säilytyspaikkana. Sieltä Te niinikään löydätte smaragdin,
jota Teille näytin ensi kerran kohdatessamme toisemme. Mikä tuon
holvin tarkoitus on ollut apottien aikana, en tiedä; ehkä he ovat sitä
käyttäneet niinikään aarteittensa säilytyspaikkana.
"Miten pelastamme henkemme ryömimällä täällä kuin rotat
likaviemärissä?" kysyin Molasilta. "Epäilemättä tuntevat talossa olijat
piilopaikan ja vetävät meidät täältä esiin ennen pitkää ja teurastavat
meidät."
"Luisa väittää, ettei sitä tunne kukaan muu kuin hän, sillä hän sanoo
keksineensä sen vasta kaksi kuukautta sitten, lakaistessaan lattiata
luudalla ja koskettaessaan vahingossa seinäpaneelia. Menkäämme nyt
hetkiseksi pois täältä, sillä kello ei vielä ole edes yhtätoista, ja
tyttö sanoo ettei ole vaaraa ennen puoliyötä."
"Onko hänellä jotakin pakoehdotusta?" minä kysyin.
"Hänellä on yksi ehdotus, mutta hän ei ole varma sen onnistumisesta.
Kun nuo konnat ovat olleet täällä ja nähneet meidän menneen, luulevat
he meitä joko noidiksi tai arvelevat meidän paenneen talosta, eivätkä
lähde etsimään meitä ennen aamunkoittoa. Jos Luisa suinkin voi, palaa
hän takaisin ja, astuen kamariin salakäytävän kautta, johtaa meidät
kappeliin, mistä luulee meidän voivan paeta metsään."
"Missä on tuo salakäytävä, Molas?"
"En tiedä, herra; hänellä ei ollut aikaa sanoa sitä minulle, mutta
murhamiehet tulevat sen kautta. Hän ilmaisi minulle luulevansa erään
miehen ja naisen olevan vankina lähellä kappelia, vaikkeikaan hän tiedä
heistä mitään eikä koskaan ole ollut siinä paikassa, koska intiaanit
luulevat siellä kummittelevan. Epäilemättä ne ovat Zibalbay ja hänen
tyttärensä, niin että jos siihen asti elätte, löydätte heidät sieltä ja
voitte puhua heidän kanssaan."
"Miksi sanotte 'jos elätte', Molas?"
"Koska luulen, herra, että minä silloin jo olen kuollut; kuolema
odottaa varmasti minua."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi herra Strickland.
"Kerron Teille. Kun Luisa oli lähtenyt, söin ruuan, jota hän oli
minulle tuonut ja join siemauksen viiniä. Sitten luulen nukkuneeni,
sillä herätessäni oli kynttilä sammuksissa ja minä olin pilkkopimeässä.
Kiireesti käännyin ottamaan uutta kynttilää, jonka olin pannut pullon
viereen, ja olin juuri sytyttämäisilläni sen, kun jokin pakotti
katseeni ylöspäin.
"Ja minä näin seuraavan näyn: huoneen etäisimmässä nurkassa seisoi
kalpeasti valaistu mies, ja se mies olin minä itse, puettuna aivan
samalla lailla kuin minä nyt. Seisoin siinä kalpean valon ympäröimänä;
ja vaikka kasvot olivatkin kuolleen kasvot, ei käsi kuitenkaan ollut
kuollut, sillä se viittasi minulle läpi pimeyden.
"Katselin sitä, ja kylmät pelon väreet kulkivat läpi ruumiini, niin
että tuskin saatoin sytyttää kädessäni olevaa kynttilää. Vihdoin se
kuitenkin syttyi kirkkaaseen liekkiin, ja pitäen sitä pääni päällä minä
kävelin paikalle, missä olin haamun nähnyt, mutta huomasinkin ettei
sitä enään missään ollut."
"Tai toisin sanoen. Te heräsitte unikuvastanne", sanoi herra
Strickland. "Onnittelen Teitä, että se loppui niin pian."
"On helppoa laskea leikkiä", vastasi Molas, "mutta mitä minä näin, sen
minä tosiaankin näin ja tiedän sen ennustavan kuolemaani. Hyvä, olkoon
niin; en ole vielä vanha, mutta olen elänyt kyllin kauan, ja aikani on
lähteä nyt. Armahtakoon Taivas syntini, ja niin saa loppuni tulla!"
Tämän jälkeen yritimme kumpikin, sekä herra Strickland että minä,
joskin turhaan, saada häntä luopumaan harhaluulostaan, joskaan se itse
asiassa ei ollut mikään harhaluulo, sillä Molas oli määrätty kuolemaan
seuraavana aamuna; vaikka oliko hänen näkynsä hänen kohtalonsa varoitus
vai yksinkertaisesti uni, ei ole minun arvattavissani.
Siinä samassa me lakkasimme puhumasta aaveista ja enteistä, sillä
meidän piti pitää huolta omasta turvallisuudestamme ja hetken
välttämättömyyksistä. Joitakuita minuutteja ennen keskiyötä sammutimme
valon, ryömimme yksitellen seinäholviin, suljimme luukun jälkeemme
ja aloimme odottaa ahtaassa komerossa. Pimeys oli kaamea täällä, ja
kun juomamme viinin lämpö oli haihtunut suonistamme, valtasi meidät
värisyttävä pelko. Hetket uppoavassa laivassa olivat olleet kamalia,
mutta mitä ne sittenkään olivat verrattuina kaikkeen tähän?
Vaikka hiljaisuus olikin syvä kuului kesken kaiken outoja ääniä ja
ratinaa, joka kaikki karmi selkäpiitämme. Luimme rukouksia, jotta
vallan väsyimme, sitte yritin minä puolestani hiukan torkahtaa,
mutta huomasinkin, että uni on pahempaa kuin valvominen, sillä
mielikuvitukseni reuhtoi ja maalasi kuvia kaikenkaltaisia, kunnes
minusta tuntui, että kaikki kauhun kuvat seinillä alkoivat elää ja
liikehtiä silmissäni.
Minä kuulin marttyyrien voihkeen ja heidän tuskansa katselijain raa'at
ilkunnat. Sitten muuttui kuva, ja minä olin näkevinäni noiden kahden
amerikalaisen murhenäytelmän, joiden kohtalosta herra Strickland oli
minulle kertonut, ja joiden veriläikät vieläkin näkyivät lattialla.
Pimeys ammotti edessämme, ja minä näin vuoteet, missä he nukkuivat
raskaasti, nuo uljaat, elämän kukoistuksessa olevat miehet.
Sitten ilmestyi heidän viereensä uusia kuvia, Don Pedro, Don José ja
muut, ja haamujen joukosta pilkistivät heidän maanmiehensä Don Smithin
kavalat kasvot. Sänkyvaatteet viskattiin menemään ja taaskin kaikki oli
mustaa, mutta pimeän keskestä olin kuulevinani iskuja ja voihkinaa ja
murhamiesten kiireisiä askeleita ja kuolleilta miehiltä varastettujen
rahojen kilinää. Silloin nykäsi herra Strickland minua, herättäen minut
yhtäkkiä.
"Kuulkaahan", hän kuiskasi korvaani, "kuulen miehien hiipivän pitkin
huonetta."
"Jumalan nimessä, olkaa hiljaa!" minä vastasin, puristaen hänen kättään.