Illallisella ja illallisen jälkeen.
"Kuulkaahan herra, jos Teitä huvittavat vanhat rauniot ja intiaanit,
on Teidän täytynyt kuulla kerrottavan heimoista, jotka muka asuvat
metsäseuduissa, minne ei ainoakaan valkoinen mies ole astunut
jalallaan, ja heidän ihmeellisistä kaupungeistaan, joiden sanotaan
olevan täynnä kultaa. Monet väittävät näitä kertomuksia valheeksi,
ettei muka olisikaan olemassa sellaisia heimoja ja sellaisia
kaupunkeja. Näin sanovat he siksi, ettei kukaan ole löytänyt niitä;
mutta minä puolestani olen aina uskonut että näissä jutuissa on
jonkunmoista perää, sillä muutoin ne eivät olisi säilyneet niin kauvan.
"No, muutamia kuukausia sitten kuulin, että muuan vieras
intiaanitohtori, jonka sanottiin tulleen kaukaa sisämaasta, asusti
metsässä jossakin erään naisen kanssa, mutta missä hän asui, sitä
en tiennyt enkä viitsinyt siitä ottaa edes lähemmin selvää. Noin
kahdeksan viikkoa sitten satuin kumminkin kysymään eräältä intiaanilta
tullia, jota minä kannan kaikilta ohikulkijoilta -- palkkiona siitä,
että pidän kunnossa teitä -- ja tuo intiaani maksoi tullinsa pienellä
kultapalalla, jonka kummallekin puolelle oli lyöty sydämen kuva.
"Ette taida ehkä tietää, vaikka minä tiedän, että sydän on ja on ollut
jo monta sukupolvea pyhä tunnusmerkki intiaanien kesken, sillä se
nähdään heidän raunioissaankin, vaikkakin vain piru, heidän herransa,
voi sen tarkoituksen selittää.
"Kun näin siis merkillä varustetun kultapalasen, kysyin intiaanilta
mistä hän oli sen saanut, ja hän kertoi minulle, että se oli tuon
tohtorivanhuksen hänelle antama maksu ruuasta. Hän kertoi myös,
mistä voisin hänet löytää ja lähti tiehensä, mutta hänen sydämensä
oli petosta täynnä, sillä hän valehteli paikan ja antoi minun etsiä
turhaan. Niin, lyhentääkseni pitkää kertomustani, vaikkenkaan
vielä tiedä missä tuo intiaani piileskeli, minä sain hänet kiinni
salajuonella -- ai, ja samalla hänen tyttärensäkin.
"Se oli hyvin yksinkertainen juttu. Eräs mies tällä paikkakunnalla
tunsi toisen miehen, joka kävi tohtorin luona metsässä hakemassa
lääkettä, mutta joka ei tahtonut ilmoittaa hänen kätköpaikkaansa. Mutta
palvelijani viekoitteli sen häneltä seuraavalla tavalla: hän lähetti
ystävänsä kautta ruikuttavan pyynnön tohtorille, että tämä tulisi
parantamaan hänen kuolevaa lastansa, joka oli jossain lähitalossa, ja
jota ei voitu liikuttaa.
"Lopulta tulikin tohtori tyttärineen. Niin, he astuivat keskellä yötä
suoraan ansaan, juuri tähän taloon, herra, ja huomasivat erehdyksensä
vasta lukkojen taa jouduttuaan ja nähtyään tuon kuolevan lapsen olevan
vain Teidän nöyrä palvelijanne, Don Pedro Moreno.
"Voin tunnustaa Teille, herra, nauraneeni aika lailla, kunnes miltei
huudahdin nähtyäni heidän kasvonsa, sillä heissä ei ollut lainkaan
mitään nauramista, mies oli kuin vanha kuningas ja tyttö kuin
kuningatar, aivan erilaisia kuin intiaanit näillä tienoin. Ensinnäkin
oli heillä sellaiset viitat etten ole milloinkaan nähnyt, pohja
palttinaa, koristettu vihreillä sulilla."
"Kun ukko huomasi olevansa häkissä, kysyi ihan missä oltiin ja mikä
tarkoitus kaikella oli, puhuen mayankieleen vivahtavaa murretta, jotta
minä saatoin ymmärtää häntä erinomaisen hyvin. Sanoin hänen saavan
olla vieraanani jonkun aikaa, ja vein hänet tyttärineen kahden miehen
avulla varmaan paikkaan, jolloin hän oli vallan haljeta raivosta ja
kirosi kamalasti meidät kaikki, eritotenkin sen miehen, joka oli hänet
kavaltanut. Niin kaameat olivat hänen kirouksensa ja kosto, jonka
hän vannoi lähetettävän taivaasta meille, että tukka nousi pystyyn
päässäni; ja mitä mieheen tulee, joka hänet petti, uskotellen lapsensa
sairautta, tapahtui niin, että hän kuoli kahden päivän kuluessa
äkkiä sisäisestä kauhistuksestaan. Kun toinen mies kuuli toverinsa
kuolemasta, pakeni hän näiltä tienoin, peläten samanlaista kuolemaa,
eikä hänestä sittemmin ole mitään kuulunut."
"Näin ollen, herra, siis minä yksin tiedän näiden lintujen häkin. Tänä
yönä aion esittää poikani heille, sillä muihin en uskalla luottaa, enkä
anna kenenkään intiaanin päästä heidän lähelleen."
"Niin, kun vankini olivat ensimäisestä mielenliikutuksesta tyyntyneet,
puhuin minä heille ristikon lävitse, sanoen haluavani tietää mistä he
olivat saaneet noita sydämen kuvalla leimattuja kultaharkkoja, mihin
ukko vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan mistään sellaisesta
kullasta. No, tiesin hänen varmasti valehtelevan ja keksin toisen
juonen. Komero, mihin heidät suljettiin, oli sama, missä vanhat munkit
pitivät vankina kerettiläisiksi epäiltyjä, ja sen lähellä on salainen
paikka -- niitä on tässä talossa paljon, herra -- mihin voi urkkija
piiloutua ja sekä nähdä että kuulla kaiken, mitä komerossa tapahtuu."
"Tähän paikkaan asetuin makuulle, rottien juoksennellessa ylitseni,
sillä niin hartaasti halusin päästä asian perille. Lopulta näytti
toivoni toteutuvan, sillä he alkoivat puhella. Paljon oli heidän
keskustelussaan minulle hyödytöntä, mutta vihdoin sanoi tyttö,
tarkastettuaan vanhaa, seinällä riippuvaa kullattua ristiä:
"'Katsokaahan, isä, tässäkin on kultaa.'
"'Se on kultausta, eikä kultaa', hän vastasi; 'minä tunnen sen
tekotavan, vaikkeikään sitä meillä käytetä muutoin kuin suojelemaan
metsästäjäin käyttämiä keihäitä ja nuolenpäitä ruostumiselta!' Sitten
hän jatkoi:
"'Mitähän mahtaisi sanoa tuo pahasilmäinen, ahne, valkoinen varas,
jos hän tietäisi meillä olevan pienessä temppelissä niin paljon tuota
metallia kuin hän tarvitsisi täyttämään tämän komeron viiteen kertaan
lattiasta kattoon asti?'
"'Hst!' sanoi tytär. 'Näillä seinilläkin voi olla korvat. Älkäämme
olko varomattomia, sillä vain tietämättömyyttä näytellen voimme päästä
vapaiksi!'"
"No", kysyi herra Strickland innoissaan, "mitä vastasi siihen Zibalbay?
Luulen Teidän sanoneen tuon miehen nimen olleen Zibalbay", hän lisäsi,
koettaen sotkea varomattomuuttaan.
"Zibalbay! Ei, en ikinä minä maininnut sitä nimeä", vastasi Don Pedro
epäillen ja muutti äkkiä esitystapaansa. "Hän ei vastannut mitään.
Kun seuraavana aamuna tulin tekemään kysymyksiäni, olivatkin linnut
tipotiessään. On vahinko, sillä muutoin olisin voinut kysyä tuolta
ukolta -- onko hänen nimensä Zibalbay. Otaksun intiaanien päästäneen
heidät pakenemaan, mutta en siitä päässyt selville."
"Kuinka, Don Pedro, juurihan sanoitte heidän olevan vielä tässä
talossa?"
"Sanoinko minä? Silloin erehdyin, niinkuin Tekin erehdyitte sanomaan
nimen; tämä viini on vahvaa, se on varmastikin mennyt päähäni; joskus
se antaa -- uupumusta, ja päällepäätteeksi ikävää. Se on joutavaa
puhetta, mutta loppukoon tähän, koska minä olen päissäni. Käykäähän,
herra, ottamaan kuppi kahvia -- se on hyvää."
"Kiitos, ei", vastasi englantilainen, "en juo koskaan kahvia illalla,
se estää minulta unen."
"Minä pyydän, maistakaahan toki meidän kahviamme, ystävä; me viljelemme
itse sitä ja olemme ylpeitä sen laadusta."
"Se on myrkkyä minulle, en uskalla", hän sanoi. "Mutta sanokaahan
minulle, pyydän, viljelevätkö nuo herrat, jotka minulla on ilo nähdä
pöydässä, teidän viljelyksiänne?"
"Kyllä, he viljelevät kahvia ja kaakaota ja kaikkea muuta silloin
kun heitä haluttaa. Te varmaan pidätte heitä raa'an näköisinä, mutta
he ovat helläsydämisiä, ah! niin helläsydämisiä; kun heikko olen,
hellivät he minua kuin isäänsä. Joutavia, herra! Eihän maksa vaivaa
salata oikeata asianlaitaa Teiltä? Me hommailemme yhtä ja toista,
mutta pääasiallisin elinkeinomme on sentään salakuljetus paremmin kuin
maanviljelys.
"Asiat eivät ole enään samat kuin ennen; nuo rannikon tullinuuskarit
vaativat nyt niin paljon vaikenemisestaan, mutta jäähän sitä kumminkin
hiukan voittoa. Nykyään on vain pikku ansioiden aika, ja saamme olla
kiitollisia, mitä pikku paloja hyvänsä kaitselmus meille antaa."
"Kuten nuo kaksi amerikalaista, jotka juopuivat ja surmasivat toinen
toisensa", sanoa tokasi herra Strickland, jonka kieli ei koskaan
osannut vaieta.
Äkkiä Don Pedron kasvot muuttuivat, viinin aiheuttama valheellinen
iloisuus katosi niistä ja sijaan ilmestyi tuima ja kavala ilme.
"Olen väsynyt, herra", hän sanoi, "niinkuin Tekin varmasti olette, ja
jos sallitte sytytän uuden sikaarin ja nukahdan hetkisen riippumatossa.
Ehkä suvaitsette huvitella muiden kanssa sill'aikaa, herra, kunnes
haluatte käydä levolle."
Noustuaan seisaalle teki hän kumarruksen ja läksi jonkunverran
epävakaisin askelin huoneen etäisimpään nurkkaan.
Kun Don Pedro oli vetäytynyt riippumattoonsa, minne intiaanityttö
Luisa oli määrätty tuutimaan häntä uneen, näin hänen poikansa Josén ja
texasilaisen hylkiön Smithin, jotka kumpikin, samoinkuin koko joukko,
olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa, astuvan englantilaisen luo ja
pyytävän häntä ryhtymään korttipeliin. Arvaten heidän tahtovan häntä
näyttämään mukana olevia rahojaan, hänkin näytteli olevansa juovuksissa
ja vastasi äänekkäästi, että hän oli menettänyt enimmät rahansa
haaksirikossa ja oli, ennen kaikkea, juonut liian paljon voidakseen
pelata.
"Sitten Te varmastikin olette hukannut ne tällä matkalla, ystävä",
sanoi Don José, "sillä unohdatte antaneenne noille merimiehille lahjoja
vyötäisillänne kantamasta kultavyöstä. Siitä huolimatta ei ketään
sivistynyttä miestä pakoteta pelaamaan tässä talossa, tulkaahan siis
juttelemaan, kun nuo muut pelaavat."
"Niin, se on paljon parempi", vastasi herra Strickland ja hoippui
tyhjään tuoliin, lähelle minun pöytäpaikkaani, missä oli väkijuomia ja
sikaareja. Tässä hän istui katsellen peliä, joka oli korkea, vaikkakin
pelirahat olivat mitättömiä -- ne olivat kakaopapuja -- ja kuunteli
pelimiesten keskustelua, yhtyen siihen yhtämittaa.
Puhetta ei ollut hauska kuulla, sillä juovuttuaan yhä enemmän
alkoivat nuo roistot rehennellä menneillä urotöillään eri osissa
maata. Joku miehistä kertoi, miten hän oli rääkännyt ja kiduttanut
erästä intiaania, joka oli solvaissut häntä; joku toinen, miten oli
murhannut naisen oltuaan kateellinen hänen takiansa; joku kolmas,
miten matkustajain kuormat ryöstettiin ja matkustajat itse surmattiin
ajamalla heidät ajoneuvoineen äkkikuiluun. Kaikki nämä jutut olivat
kuin maito paloviinaan verrattuina amerikalaisen Don Smithin juttuihin,
joita hän kertoili toisen toisensa jälkeen, kunnes herra Strickland,
malttamatta niitä enään kuulla, vaipui pieneen unenhorrokseen.
Kaikki tämä tapahtui minun istuessani pikku pöydässä, johon illalliseni
oli tuotu, vaieten, koskei kukaan minulle puhunut, mutta kuullen kaiken
mitä sanottiin. Istuin siinä levollisesti kädet ristissä rinnallani,
kuunnellen juttuja väkivallasta, ryöstöstä ja murhista, joita nuo
konnat olivat harjoittaneet maanmiehiäni kohtaan.
Minä olin heille vain inhotun ja vihatun rodun jäsen, joka armosta
olin päässyt heidän seuraansa, ryöstettäväksi ja murhattavaksi ennen
pitkää. Mutta sydämessäni katselin heitä inhoten ja halveksien
ja tunsin olevani tähtien korkeudella heidän yläpuolellaan sekä
ihmettelin, kuinka kauan suuri Jumala salli heidän häiritsevän maailmaa
läsnäolollaan.
Nämä mietteeni näyttivät vaivaavan muutamia läsnäolijoita, sillä Don
Smith tokasi äkkiä:
"Katsokaahan tuota intiaanikonnaa; hän on ylpeä kuin riikinkukko
keväällä; hän muistuttaa näöltään tuota kuningasta raunioilla,
missä viime vuonna odottelimme arvoisaa rouvaa ja hänen joukkoansa.
Muistattehan tuon rouvan, ettekö muistakin, José? Voin vieläkin kuulla
hänen huutonsa."