Maatila.
Palattuamme ateriapaikallemme näimme kylän vanhimman keskustelevan
merimiesten kanssa heidän aikeistaan. Meidät nähdessään läheni
purjemies ja sanoi, että hän ja hänen kumppaninsa aikoisivat, jos se
meitä huvittaisi, jäädä lepäämään muutamiksi päiviksi läheiseen kylään.
Sitten tahtoivat he soutaa veneen rannikkoa pitkin Campecheen, jonne he
suotuisalla ilmalla toivoivat joutuvansa kuudessatoista tunnissa. Hän
sanoi sen lisäksi toivovansa meidän häntä seuraavan.
Vastasin, ettemme toistaiseksi välittäisi merimatkoista, ja että
meillä oli aikomus mennä Potrerillon kaupunkiin, missä valmistelisimme
retkeämme Yucatanin rauniokaupunkeihin. Purjemies riemastui tästä
kovasti, vaikkakin hän toiselta puolen oli suruissaan siitä, etteivät
he voineet seurata meitä niin kauas, koska heidän velvollisuutensa oli
ilmoittaa laivan perikadosta sen omistajalle, joka asui Campechessa.
Kuultuamme tämän, irroitti herra Strickland rahavyön, jota hän kantoi
vyötäisillään, ja kaatoi sieltä puoli kourallista kultakolikolta,
jotka hän pyysi purjemiestä ottamaan tasattavaksi hänen itsensä ja
kumppaniensa kesken. Kaiken aikaa istui Don José aivan vieressämme,
tarkastaen kaikkea mitä tapahtui, ja minä näin hänen silmänsä
välähtävän nähdessään kultavyön.
"Olette onnellinen pelastettuanne niin paljon", hän sanoi, puuttuen
ensi kertaa puheeseen. "Kaikki, mitä minulla oli, meni laivan mukana,
niin, kolmetuhatta dollaria, ehkäpä enemmänkin."
"Teidän olisi pitänyt seurata meidän esimerkkiämme", vastasi herra
Strickland; "me jaoimme kaiken kolmen kesken ja kannoimme sitä
vyötäisillämme. Vaikka ehkä Te sittenkin olitte viisaampi, koska
tuollainen kultapaino olisi ollut kömpelö, ja meidän olisi Teidän
laillanne pitänyt uida. Muuten, herra, mitä aiotte tehdä?"
"Jos sallitte", vastasi meksikolainen, "kävelen kanssanne Potrerilloon
päin, sillä kotini on sillä kulmalla. Jos Teitä, herra, ja Teidän
seuralaisianne ahdistettaisiin isäni taholta, uskaltaisin minä tarjota
hänen vieraanvaraisuuttaan Teille."
"Rehellisesti puhuen, Don José", sanoi herra Strickland, "viime
kokemuksemme ei ole ollut omiansa antamaan meille halua minkäänlaisiin
tekemisiin kanssanne. Saanko ehkä palauttaa mieleenne, syrjäyttämällä
muut asiat, että viime yönä yrititte murhata minut?"
"Herra", vastasi mies katuvan näköisenä, "jos niin yritinkin, oli se
kauhun ja mielettömyyden takia, ja pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä
sekä kaikkia sitä ennen sanomiani vihaisia ja mielettömiä sanoja.
Herra, Te pelastitte henkeni, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta
Teitä kohtaan, joka olette pahan näin hyvällä palkinnut. Tiedän Teidän
saaneen huonoja tietoja isästäni, ja, totta puhuen, hän onkin joskus
juovuksissa ollessaan paha ja ilkeä ukko. Se hyve hänellä kuitenkin
on, että hän rakastaa minua, poikaansa, ja kaikkia, jotka minulle
ovat ystävällisiä. Siksi pyydän hänen puolestaan ja omastani Teitä
unohtamaan menneet ja nauttimaan vieraanvaraisuuttamme muutaman päivän,
ainakin niin kauvan kuin olette toipuneet väsymyksestä, ja me voimme
varustaa Teitä aseilla ja hevosilla, auttaaksemme matkaanne edelleen."
"Varmasti aiommekin ostaa muuleja ja pyssyjä", vastasi herra
Strickland. "Jos luulette isänne voivan myydä niitä, tahdomme nauttia
ystävällisyydestänne ja viettää yön tai pari maatilallanne."
"Herra, kaikki on siellä Teidän käytettävissänne", vastasi Don José
hyvin kohteliaasti; mutta hänen puhuessaan näin minä hänen silmissään
välähtelevän kavalan tulen.
"Epäilemättä", keskeytin, "sillä onhan Don Pedro Moreno kuuluisa
vieraanvaraisuudestaan. Ennenkuin kutsunne lopullisesti otan vastaan,
uskallan pyytää suojeluslupaustanne, erittäinkin kun olemme aseettomia,
lukuunottamatta pistoolejamme ja veitsiämme."
"Tahdotteko loukata minua, herra?" kysyi vihaisena Don José.
"Enpä laisinkaan, herra, mutta minua hieman kummastuttaa, että Te, joka
kaksi päivää sitten kieltäydyitte syömästä yht'aikaa 'intiaanikoiran'
kanssa, haluaisitte suorastaan saada tuon saman koiran kattonne alle."
"Enkö ole jo valittanut mielipahaani kaikesta, mitä tapahtui?" hän
vastasi, "ja voiko mies muuta enään? Herrat, jos mikä tahansa ikävyys
uhkaa Teitä isäni talossa, vastaan minä siitä henkeni uhalla."
"Se riittää kyllä", tarttui puheeseen herra Strickland, "koska
sellaisessa tapauksessa varmasti panisimme Teidät täyttämään
lupauksenne. Sanokaahan, miten pitkä matka on maatilalle tästä
paikasta?"
"Jos heti lähtisimme, olisimme siellä auringon laskiessa", hän vastasi,
"tahtoo sanoa jalan, vaikkakin ratsain kestää matka sieltä virran
suuhun vain kolme tuntia."
"Lähdetään sitten", hän sanoi, ja kymmentä minuuttia myöhemmin olimme
matkalla.
Ennenkuin läksimme, otimme rakkaat jäähyväiset merimiehiltä ja
kylänpäämieheltä sekä muilta, jotka kuulivat meidän aikovan lähteä
yöksi Santa Cruziin.
"Sillä paikalla on paha maine", sanoi kylänpäämies, "ja se on varkaiden
ja salakavaltajien pesä -- meni tästä viime viikollakin virtaa ylöspäin
lasti, joka ei koskaan tullimaksuja suorittanut. Sanovat, että Don
Pedro on antautunut pahanhengen palvelukseen. Varjelkoot pyhimykset
teitä hänestä!"
"Meillä on asiaa tähän taloon, ystäväni", vastasin; "mutta varmastikin
on Teidän helppo pitää vaaria, mitä lähistössänne tapahtuu. Jos ei
meitä kuulu palaaviksi muutamassa päivässä, suvaitsette ehkä ilmoittaa
Campechen viranomaisille meidän olevan hukkateillä."
"Viranomaiset pelkäävät Don Pedroa", vastasi kylänpäämies, pudistaen
päätään, "hän lahjoo heidät sitäpaitsi niin runsaasti, etteivät he
välitä keksiä hänen ilkitöitään. Joka tapauksessa teen minä voitavani,
luottakaa siihen, ja englantilaisen ollessa mukananne voin minä
mahdollisesti kyetä tarpeen tullen apua hankkimaan."
Kävelymme sinä päivänä oli pitkä ja kuuma, vaikkei meillä ollut muuta
kantamista kuin vaatteet päällämme, kaikki omaisuutemme kun oli
hävinnyt laivan hukkuessa. Illansuussa pysähdyimme ja, helle kun oli
kova, söimme hiukkasen mukaamme otettua ruokaa ja nukuimme kaksi tuntia
varjossa, mikä uni oli mitä tervetullein meille väsyneille. Nousimme
jälleen ja patikoimme eteenpäin, kunnes vihdoin näimme tuon maatilan,
missä kohtalo, vaikkakin silloin vähimmin sitä osasin aavistaa, oli
määrännyt minut asumaan niin monta elämäni vuotta.
Käveltyämme laajan viljapellon poikki -- jossa nyt kasvaa kahvipensaita
-- saavuimme porttikäytävälle ja astuimme pihaan, missä vihaiset koirat
hyökkäsivät meitä ahdistamaan. Don José hätisti pois koirat ja astui
taloon, jättäen meidät muutamien sekarotuisten palvelijain huostaan.
Hetken päästä hän palasi ja vei meidät pitkin käytäviä ruokasaliin,
joka, kuten tiedätte, on maatilan avarin huone ja oli muinoin
munkkien virvoitushuoneena. Muutamia lamppuja riippui seinillä,
sillä alkoi jo tulla pimeä, ja niiden valossa näimme viisi tai kuusi
miestä kokoontuneen pitkään pöytään illallista odottamaan, jota
tarjoilivat intiaanitytöt. Riittää jos sanomme, että nämä miehet olivat
sekarotuisia ja roistonnäköisiä. Katsahtaessamme huoneen etäisimpään
nurkkaan näimme kattohirsiin köytetyn riippumaton, missä makasi mies,
kauniin intiaanitytön tuudittamana.
"Käykäähän tekemään tuttavuutta isäni kanssa, joka Teitä odottaa",
sanoi Don José, käyden edellä riippumaton luo. "Isä, tässä on se
urhea englantilainen, joka pelasti henkeni viime yönä, ja tässä
intiaaniherra, joka -- ei tahtonut henkeäni pelastaa. Kuten kerroin,
olen puolestanne luvannut heille vieraanvaraisuutta, ollen vakuutettu
heidän olevan tervetulleita täällä."
Kuullessaan poikansa äänen Don Pedro heräsi tai teeskenteli heräävänsä
horroksesta ja pyysi tyttöä lopettamaan tuutimisen. Sitten hän nousi
istumaan ja katsahti meitä. Hän oli lyhyt, uljaannäköinen mies,
noin kuudenkymmenen vuotias -- niin lyhyt tosiaankin, että vaikka
riippumatto oli ripustettu matalalle, hänen jalkansa eivät ulettuneet
lattiaan asti. Huolimatta tästä ko'on vähyydestä, Don Pedron ulkonäkö
oli hämmästyttävä, pitkän, huolellisesti kammatun tukan antaessa
hänelle kunnianarvoisen ilmeen. Muuta kauneutta ei hänessä ollutkaan,
sillä hänen poskensa olivat veltot ja ryppyiset, hänen suunsa oli raaka
ja aistillinen; ja hänen uneliaita silmiänsä, jotka olivat pienet,
puoliavoimet, ja joita valonhäikäisyltä suojelivat mustat silmälasit,
voi sattuvimmin verrata käärmeen silmiin. Nähdessämme hänet tulimme
vakuutetuiksi, ettei hänen mainettaan oltu liioiteltu, sillä hänen
kasvoillaan oli roiston leima. Siitä huolimatta hän teki kohteliaan
kumarruksen ja kääntyi herra Stricklandin puoleen espanjankieltä puhuen.
"Te englantilainen olette siis pelastanut tämän poikani uppoavasta
laivasta", hän sanoi hitain, voimakkain äänin, tuijottaen meihin
kalansilmillään värikkäiden lasiensa ylitse. "Hän kertoo minulle
Teidän soutaneen takaisin uppoavan laivan kupeelle pelastamaan häntä.
Hyvä, se oli urhoollinen teko, teko, jota minä itsekään en olisi
uskaltanut, sillä minulla on aina ollut kylliksi huolta oman henkeni
säilyttämisessä, yrittämättä vielä pelastaa muiden henkeä. Mutta olen
moneen kertaan nähnyt teidän englantilaisten olevan tässä suhteessa
omituisia, aivan huimapäisiä. Herra, kunnioitan Teitä, ja tämä talo
ja kaikki siinä on Teidän ja kumppaninne käytettävänä", ja hän
katsahti todellisella kiintymyksellä vieressään seisovaan tanakkaan,
juronnäköiseen mieheen, joka pureskeli viiksiänsä ja tarkasti meitä
salavihkaa.
"Sanokaahan minulle", hän lisäsi, "mikä on saattanut minulle ilon nähdä
teidät täällä?"
"Sattuma, Don Pedro", vastasi herra Strickland. "Tämän vanhan
maan rauniot miellyttävät minua kovin, ja minä olin matkalla
Palenqueen intiaani-ystäväni Don Ignation kera, kun meitä kohtasikin
haaksirikko-onnettomuus lähellä Teidän vieraanvaraista taloanne.
Neuvottomuudessamme hyväksyimme poikanne pyynnön ja tulimme Teidän
vieraiksenne toivoen samalla, että voisitte myydä meille pyssyjä ja
muuleja."
"Rauniot, herra Strickland! Olettepa te englantilaiset totta tosiaan
kummallisia. Mitä iloa teillä on saadessanne möyriä vanhojen muurien
keskellä, joita jo kauan sitten kuolleet ihmiset ovat rakentaneet,
ellette haeskele aarteita sieltä. Minä puolestani vihaan jo raunion
nimeäkin, sillä olen aina kärsinyt siitä ajatuksesta, että itsekin
kerran kuolen niiden keskelle, ja se on ikävä tieto. Äsh!" -- ja hän
sylkäsi lattialle -- "taaskin se ajatus minut yllättää, äkkiä kuin
vilunhyristys."
"No", hän jatkoi, "olettehan te onnellisia pelastettuanne henkenne
ja rahanne. Huomenna katselemme kaikkea, mitä haluatte ostaa. Kesken
kaiken, te varmaankin olette pölyttyneet matkallanne ja haluatte
peseytyä ennen ateriaa. José, viehän molemmat herrat huoneeseensa,
apotin huoneeseen. Illallinen on pian valmis -- hyvästi siihen asti.
Menehän tyttö auttamaan heitä", hän lisäsi, kääntyen naisen puoleen,
joka oli kiikuttanut riippumattoa; "siellä tarvitaan vettä ynnä muuta."
Nainen kumarsi ja läksi, ja ovelle päästyämme odotti hän meitä, lamppu
kädessä, valaisten käytävää.
"Te, herra Jones, jolle kirjoitan tätä kertomusta, olette niin usein
maannut samaisessa apotinhuoneessa, että minun on turhaa käydä tässä
sitä kuvailemaan. Paitsi huonekaluja, on huone nyt aivan samanlainen
kuin silloinkin. Se oli tyhjä paitsi muutamaa tuolia, jykevää
pesulaitetta ja kahta amerikalaismallista työntösänkyä, jotka olivat
lähellä toinen toistaan, yksi kummallakin puolella apotin kuvaa."
"Pelkään, että pidätte tätä paikkaa yksinkertaisena Meksikon
mukavuuksien jälkeen", sanoi Don José, "mutta se on vierashuoneemme,
paras mitä voimme tarjota."
"Kiitos vaan", vastasi herra Strickland, "kaikki on hyvin, joskin
vieraanne ehkä usein kärsivät painajaisesta", ja hän osotti
eteläisellä seinällä olevaa kamalaa kuvaa, missä esitettiin intiaania
polttoroviolla, pahojen henkien istuessa hänen päänsä päällä kiskomassa
sielua ulos kuolevasta ruumiista.
"Sieviä, eivätkö olekin?" sanoi Don José; "olen tahtonut yläpuolta
maalattavaksi valkeaksi, mutta isäni pitää niistä. Kaikki uhrit, kuten
tiedätte, ovat intiaaneja, ei ainutta valkoista miestä niiden joukossa,
eikä tuo ukko koskaan ole voinut sietää intiaaneja. Niin, kun olette
valmiit, tehkää hyvin ja käykää illalliselle! Löydätte hyvin, jos
seuraatte ruuan hajua", ja hän lähti huoneesta.
"Odottakaahan", sanoin puhutellen tyttöä, joka aikoi myös lähteä, "ehkä
pidätte huolta palvelijammekin ruuasta", ja minä osotin Molasia, "koska
herranne eivät tahdo häntä samaan pöytään."
"Kyllä", vastasi tyttö, jonka nimi oli Luisa, katsellen tutkien
kasvojani.
Tällä välin oli Don José ehtinyt ulos ovesta, jonka ilmavirta
sulki hänen jäljessään. Olin aikeissa alkaa merkkikuulustelun, kun
muistinkin, etteivät naiset meidän Liitossamme ole varsinaisia jäseniä,
ja minä kuiskasin muutamia sanoja Luisan korvaan ja tein merkin
kädelläni. Hän antoi tutun vastauksen, joka on jo lapsillekin opetettu,
jonka jälkeen lausuin uuden, Sydämen Läsnäolon tunnussanan.
"Missä?" hän kysyi, katsoen kumpaakin meitä.'
"Tässä", minä vastasin ja vetäen tunnusmerkin esiin, minä annoin hänen
silmäillä sitä.
Hän katsoi ja osoitti alamaisuutta, ja samalla hetkellä kuulimme Don
Josén kutsuvan häntä.
"Tulen", huusi tyttö vastaukseksi ja lisäsi kuiskaten:
"Armollinen herra, Teitä uhkaa vaara tässä talossa. En voi nyt kertoa,
mutta jos mahdollista palaan takaisin. Viini on vaaratonta, mutta älkää
juoko kahvia, älkääkä nukkuko, vaikka käytte sänkyyn. Tutkikaa lattiata
niin ymmärrätte syyn. Tulen, herra! Tulen!" ja hän kiepsahti ulos
huoneesta.
Tytön mentyä astui herra James ovelle ja lukitsi sen, kääntyen takaisin
ja sanoen:
"Mitä tämä kaikki oikein merkitsee, Ignatio?"
En vastannut, vaan sysäsin syrjään toisen sängyn ja tutkin lattiaa
sen alla. Se oli tahrainen toisin paikoin. Sitten otin peitot pois
kummastakin vuoteesta ja tutkin patjoja ja näin niidenkin olevan
tahraisia, vaikkakin vähän, sillä ne oli pesty. Sanoin sitten:
"Ihmisiä on kuollut näissä vuoteissa, herra, ja nuo tahrat ovat heidän
vertansa. Tuntuu siltä, että Don Pedron vieraat nukkuvat hyvin; ensin
heitä hoidetaan, sitten heidät murhataan; ja tätä tarkoitusta varten
meidätkin on viekoteltu taloon. No, eihän muuta voinut odottaakaan."
"Se on lohduttava tulevaisuudenkuva", hän vastasi; "olemme tämän miehen
vieraita, kaiketikaan ei hän meitä --" ja hän veti kädellään ympäri
kurkkunsa.
"Kyllä hän tahtoo, herra, ja tätä varten on Don José meidät tänne
tuonut. Kun muitakin on murhattu, ei ole luultavaa että me säilyisimme,
koska Don Pedro luulee olevansa varma, ettei englantilainen matkusta
ilman suurta rahasummaa. Ennenkaikkea meillä on ollut riita pojan
kanssa ja tunnemme isän liian hyvin."
"Sanon vieläkin, että tulevaisuudenkuva on lohdullinen", vastasi
herra Strickland. "Olisi kerta kaikkiaan ollut parempi hukkua kuin
jäädä noiden roistojen teurastettavaksi tähän kaameaan paikkaan. Mikä
kuolema!"
"Ei menetetä toivoa vielä", vastasin. "Meitä on varoitettu ajoissa,
ja luulen siksi pelastuvamme tuon tytön ja muiden talossa olevien
intiaanien avulla, koska tunnin sisään kukin on saanut tietää keitä me
olemme ja on valmistunut uhraamaan henkensä meidät pelastaakseen. Mehän
tulimme määrätyssä tarkoituksessa, tietäen vaaramme. Ollaanpa valmiit
käymään noiden miesten kanssa aterialle rohkein katsein; sillä voitte
olla varma, ettei mitään hyökkäyksiä tapahdu ennen yömyöhää, kun he
luulevat meidän nukkuvan. Oletteko ymmärtänyt, Molas?"
"Olen", vastasi intiaani.
"Odottakaahan tässä tahi tuossa toisessa huoneessa, kunnes me palaamme,
ja jos intiaanityttö tulee, ottakaa häneltä selville kaikki, mikä
koskee tohtorivanhuksen ja hänen tyttärensä olinpaikkaa ja muita
asioita, sillä kuullessaan Teidän olevan Liiton jäseniä, puhuu hän
kyllä. Onko kukaan Teitä tuntenut?"
"En luule, herra. Tullessamme sisään oli liian pimeätä heidän nähdä."
"Hyvä. Pitäkää, jos mahdollista, vaaria heidän askeleistaan, tehkää
voitavanne tytön kanssa ja tarkatkaa, mitä ikinä tapahtuu. Näkemiin."
Astuessamme ruokasaliin, istui yhdeksän henkeä jo pöydässä odotellen
kärsimättömästi illallista, mutta Don Pedro istui yhä riippumatossaan
mitä vilkkaimmassa keskustelussa poikansa Josén kera. Pöydässä
istujista oli vain yksi valkoinen mies, laiha, surkastuneen näköinen
ja käyränokkainen, jonka koko olemus täytti meidät inholla. Muut
olivat sekasikiöitä, kaikenkaltaisia hylkiöitä ja roistoja, jotka
olivat päässeet karkaamaan oikeuden kynsistä ja elivät rosvouksella ja
ryöstöllä.
Katsellessamme näitä hylkiöitä tuntui meistä ilmeiseltä, ettemme,
joutuessamme heidän valtaansa, voisi odottaa suurtakaan sääliä, sillä
heillä ei olisi varmaankaan meitä teurastaessaan suurempaa tuskaa kuin
metsästäjällä otuksia ampuessaan.
Huomatessaan meidät nousi Don Pedro riippumatostaan lattialle ja sanoi,
ottaessaan herra Stricklandin kädestä:
"Saanko esittää Teidät työnjohtajalleni, herra Smithille Texasista.
Hän on amerikalainen ja on iloinen tavatessaan jonkun, joka osaa puhua
englantia, sillä hänen espanjansa ei harjoituksen puutteessa ole
kaikkein loistavinta."
Englantilainen teki kumarruksen ja amerikalainen seikkailija puhui
hänelle englanninkielellä, vääristellen naamaansa kuin koira,
vaikkenkaan tiedä mitä hän sanoi. Sitten vei Don Pedro vieraansa
kunniapaikalle pöydän päähän, oman paikkansa viereen, jota vastoin
minut pantiin pienen matkan päässä olevaan toiseen pöytään, mihin
minulle yksin tuotiin ateria, koska minun ei puhdasverisenä intiaanina
sallittu syödä yhdessä seurassa noiden sekasikiöitten konnien kanssa.
Kun Don José oli istuutunut pöydän toiseen päähän amerikalaisen kanssa,
alkoi ateria, joka oli verraton.
Keskusteluun, joka nyt seurasi, en minä ottanut lainkaan osaa, paitsi
roistojen pyytäessä minua juomaan viiniä kanssaan, sillä he tahtoivat
saada minut juovuksiin; mutta näyttäessäni puuhailevan ateriani
kera, minä ajattelin paljon ja tarkkasin vielä enemmän. Keskustelun
seuraamisen heitin sikseen, koska en sitä tarkkaan kuullut ja koska
englantilainen sen minulle kertoi.
"Maistakaahan vielä tätä burgundia", sanoi Don Pedro, kun ruoka-astiat
oli korjattu pois, täyttäessään lasinsa seitsemännen tahi kahdeksannen
kerran, "se on oikeata lajia, suoraan Ranskasta, vaikkeikaan siitä
koskaan ole tullia maksettu", ja hän nilkkasi ilkeällä silmällään.
"Terveydeksenne, herra, ja eläkää kauvan, tehdäksenne eilisenlaisia
urotöitä monta, pelastettuanne poikani mereen hukkumasta. Muuten,
tiedättekö, että Santa Marialla sanottiin Teillä olleen pahan silmän,
joka sai aikaan haaksirikon? Samaa sanottiin myös pitkänaamaisesta
toveristanne intiaanista."
"En totta tosiaan tuota ennen kuullut", vastasi herra Strickland
nauraen; "mutta jos niin olisikin, ei paha silmämme teitä kauvemmin
häiritse, koska lupaamme jatkaa huomenna matkaamme."
"Loruja, ystävä, loruja; ette kaiketikaan luule minun tuollaisia
pilapuheita uskovan, vai luuletteko? Voidaan sanoa paljon asioita,
joilla on vain leikin luonne. Näinpä", ja hän korotti äänensä niin,
että minä voin kuulla häntä pöydästäni, "Teidän kumppaninnekin,
tuo tuolla, -- eikö hänen nimensä ole Ignatio? -- kertoi laivalla
maineelleni ikävän jutun, jota hän varmasti itsekään ei uskonut", ja
siinä samassa hän tuijotti minuun, lisäten röyhkeästi: "Eikö olekin
niin, intiaani?"
"Jos kysytte minun mielipidettäni, Don Pedro", vastasin eteenpäin
nojaten ja puhuen hyvin selvästi, "sanon, että on hyödytöntä toistaa
sanottuja sanoja tahi muistella tehtyjä tekoja. Jos sanoinkin
joitakuita sanoja, tahi jos Te joskus menneisyydessä teittekin
joitakuita tekoja, ei täällä, Teidän vieraanvaraisen kattonne alla, ole
oikea paikka tuoda niitä esille."
"Aivan niin, intiaani, aivan niin; Te puhutte kuin oraakkeli, kuten
Montezuman oli tapana sanoa Cortesille, kunnes Valloittaja keksi
keinon opettaa hänelle rehellistä puhetta, -- suuri mies, tuo Cortes,
hän ymmärsi kohdella intiaaneja." Sitten sylkäsi hän lattialle ja,
katsottuaan pöytään, sanoi herra Stricklandille hieman huolestuneella
äänellä.
"Sanokaahan", hän virkkoi, "sillä Te näette paremmin kuin minä, kuinka
monta läsnäolijaa tässä tänä iltana on?"
"Laskien ystävänikin mukaan, on meitä kolmetoista", hän vastasi.
"Niin minäkin ajattelin", sanoi kiroten isäntämme, "ja on liian
myöhäistä auttaa asiata enään. No, pelastakoot pyhimykset -- ja
niitähän pitäisi olla kosolta näin luostarissa -- pahoista merkeistä.
Näen Teidän pitävän minua hupsuna."
"En lainkaan", hän vastasi; "olen luultavammin itse taikauskoinen, enkä
mielelläni istu pöydässä, missä on kolmetoista henkeä."
"En minäkään, en minäkään, herra Strickland. Kuulkaahan: viime
kerran kun meitä söi kolmetoista tässä huoneessa, oli mukana kaksi
amerikalaista vierasta, Don Smithin ystäviä, jotka yrittivät pitää
liikettä näillä tienoin. He joivat enemmän kuin oli sopivaa heille,
ja lopputulos siitä oli, että he riitaantuivat yöllä keskenään ja
tappoivat toinen toisensa juuri tuossa apotinhuoneessa, missä tekin
nukutte -- miesrukat, miesrukat! Asiasta pidettiin hälyä siihen aikaan,
mutta Don Smith selitti maanmiehilleen asian, ja siihen se jäi."
"Totta tosiaan", vastasi herra Strickland; "oli kummallista, että kaksi
juopunutta miestä voivat tappaa toinen toisensa."
"Minä niin sanon, herra. Todenteolla luulin itsekin ensin, että
intiaanit tunkeutuivat heidän huoneeseensa ja murhasivat heidät, mutta
sitten osottautui se epäluulo vääräksi. Oi, ne ovat kieroa väkeä, nuo
intiaanit; olen paljon nähnyt heitä ja tunnen heidät myös. Hallitus
tahtoo heitä nykyään kohdella liian lempeästi. Isämme osasivat
sopivammin heitä kohdella, mutta onneksi eivät hallituksen joukot riitä
kaikkialle", ja hän tyhjensi taas lasin burgundia.
"Sanon Teille, että ne ovat kieroa väkeä", hän jatkoi; "pahat henget,
joita heidän isänsä palvelivat, asuvat vielä heissä, he ovat myös
salakavalia ja vaarallisia. Löytyy vieläkin intiaaneja, jotka tietävät
minne on kätketty suunnattomia aarteita, mutta eivät tahdo vain
ilmoittaa mitään niistä.
"Niin" -- ja kiihtyen äkkiä vahvan juoman vaikutuksesta, hän
kallistaikse eteenpäin ja kuiskasi vieraansa korvaan -- "minulla on
tällä haavaa talossani juuri sellainen vanha lacandoni, toisin sanoen
kastamaton intiaani, -- en tahdo sanoa, että hän silti olisi sen
pahempi, -- ja hänen mukanaan hänen tyttärensä, yötä kauniimpi nainen;
-- ehkä, jos yhä enemmän alatte miellyttää minua, englantilainen,
näytän hänet Teille huomenna, mutta sitten minä saisinkin pitää Teidät,
sillä ette koskaan haluaisi mennä pois. Ihana! niin, hän on ihana,
vaikkakin piru sydämessään. Minä en ole uskaltanut päästää noita pikku
miehiä katsomaan häntä", ja hän viittasi pöydässä istuviin roistoihin,
"mutta Don José pääsee katsomaan häntä ja hänen isäänsä tänä yönä.
"No niin -- voitteko uskoa sitä? -- tällä tytöllä ja hänen vanhalla
isällään on salainen tieto aarteesta, joka voisi tehdä jokaisesta
meistä yhtä rikkaan kuin Englannin kuningatar. Mistä sen tiedän? Siitä,
että kuulin sen heidän omasta suustaan; mutta täyttäkääpä lasinne ja
ottakaa sikaari, niin kerron Teille koko jutun."