"El Norte".
Vielä hetki ja el Norte raivosi täydessä voimassaan. Ensiksi
äkkinäinen tuulenpuuska ryntäsi alusta kohti, pannen sen vapisemaan,
ja sieppasi yhdellä tempauksella kiinni käärimättömän halkasijapurjeen
kiinnitteistään. Tämä tuulispää kiiti vonkuen edelleen, ja sen perässä
raivosi myrsky.
Meistä näytti kuin sukeltaisi Santa Maria pää edellä valtavaan
aaltoon, salaman kirkastamaan valkeaan kuohuharjuun, jota hirmumyrsky
kiidätti edellään, sillä siinä samassa hulisi jalan paksuudelta vettä
pitkin kantta kokasta keulaan, huuhtoen mukanaan kaiken irtonaisen,
muun muassa kaksi intiaani-laivamiestä. Me olisimme menneet muiden
mukana, ellemme olisi tarttuneet kaikin voiminemme etumaston ympäri
kiedottuihin nuoriin, päästen pelkällä kastumisella.
Hetken seisoi laiva aivan hiljaa, ja näytti ikäänkuin kannelle syössyt
vesi olisi sen painollaan upottanut kuohuihin, noustakseen, veden
valuttua alas aaltoihin, jälleen ylös ja kyntääkseen kuohuja. Onneksi
oli myrskyn ensi puuska voimakkain ja hirvittävin, eikä se osunut
laivan laitaan, sillä yksi tai kaksi sellaista puuskaa lisää olisi
upottanut meidät.
Hirmumyrskyn kiidettyä rantaa kohti tuntui silmänräpäyksen aikaa vain
keinuntaa. Sitte sai Santa Maria osakseen koko pohjoistuulen painon.
Hetken puski se vinkuvaan vastatuuleen ja huimaaviin aaltoihin,
ammentaen niin suuret määrät vettä, että kapteenin oli pakko antaa
määräys panna äkkiä koneet käymään puolella voimalla, toivoen näin
matkan tarpeeksi edistyvän, laivan täyttymättä vedellä.
Nyt tuli vettä vähemmän laivaan, mutta toiselta puolen, kuten pian
nähtiin, alkoikin alus ajautua Xicalangon nientä kohti, ja tästä
hetkestä asti tuntui ilmeiseltä, että vain ihme voisi sen pelastaa.
Tunnin verran kesti Santa Maria kovaa ja epätasaista taistelua,
ajautuen myrskyn pakosta säännöllisesti taaksepäin, kunnes vihdoin
voimme salamain valossa nähdä niemen ulkokarien uhkaavan parinsadan
askeleen päässä peräkeulasta. Kapteenikin näki ne ja teki viimeisen
yrityksen. Käännettyään laivan suuntaa hieman, niin että aallot löivät
vastalaitaan, hän antoi määräyksen "täysi höyry, eteenpäin", ja taaskin
me kuljimme ulapalle päin.
Ennen ja jälkeen tuon päivän olen tehnyt monta matkaa yli Meksikon
lahden kaikenkaltaisilla säillä, mutta en milloinkaan ole kokenut
sellaista, mitä nyt seurasi. Laiva nousi ja laski ja keikkui, nostaen
milloin kokkansa, milloin keulansa aaltojen harjalle, kunnes näytti
siltä kuin se hajoaisi kappaleiksi, veden syöksyessä tonnittain sen
kannelle joka sukelluksella, virraten sisään läpi hataran laudoituksen.
Hitaasti, hyvin hitaasti etenimme niemestä väylää kohti, joka jää sen
ja Carmen-saaren välille, mutta ponnistus oli lopulta liian kova.
Laivan kamalasti nuokuttua lakkasi toinen siipiratas äkkiä pyörimästä
ja toinen pirstautui palasiksi, ja säikähtynyt huuto alhaalta ilmoitti
kannella olijoille, että kulunut koneisto oli luhistunut.
Olimme juuri väylän keskijuoksussa, missä kiiti rajutuulen ja
vuoroveden ajama kuohuvirta viidentoista tahi kuudentoista solmun
nopeudella, vieden mukanaan Santa Mariaa kuin vuolas katuoja
puunlastua. Pari kertaa se pyöri ympäri, sillä koneiston luhistuttua
ei ollut voimaa pitää kokkaa aallokkoa kohti, joten laivan sivuttain
ollessa aallot syöksyivät kannelle, lakaisten sen miltei putipuhtaaksi,
vieden mukanaan jok'ainoan pelastusveneen paitsi kutteria, joka oli
kiinnitetty ylihangan puolelle, eikä ollut aaltojen ulottuvissa.
Kyykistyneinä maston suojaan pidimme me kolme kiinni nuoristamme,
emmekä päästäneet irti vaikka vesi painoi meitä kantta vasten, peittäen
meidät niin pitkäksi aikaa, että tuntui kuin olisivat keuhkomme
haljenneet, ennenkuin päämme taas joutui ilmoille. Onneksi oli aallokko
vienyt kaikki ylihangan puolen laitokset mennessään, joten vesi pääsi
vapaasti virtaamaan yli, muuten olisi laiva kärsinyt haaksirikon heti
paikalla. Mutta haaksirikkohan oli jo valmis, sillä konehuoneen luukku
ja ruokasalin valoakkuna olivat rikkoutuneet, ja Santa Maria oli
puolillaan vettä.
Ennenkuin uusi aallokko sitä ahdisti, oli laiva kääntynyt ympäri ja
tässä asennossa vesi sitä huuhtoi ja kiidätti alas väylää, kannen
ollessa vain nelisen jalkaa aaltojen rajasta.
Aika ajoin pilkisti kuu myrskypilvien raoista, paljastaen hirvittävän
näytelmän. Pienen komentosillan sirpaleita uiskenteli ympärillä, ja
niihin oli tarttunut kapteenin ruumis. Emme koskaan saaneet tietää
oliko hän kauhun halvaama vai oliko savupiippu kaatuessaan ruhjonut
hänet kuoliaaksi.
Muistanette, ystäväni, että hän oli määrännyt matkustajat lukittavaksi
alas kajuuttaan ja sinne he jäivätkin, parikymmentä luvultaan, kunnes
luukut särkyivät. Paria matkustajaa lukuunottamatta, jotka jo hukkuivat
kajuuttaan syöksyneeseen veteen, hyökkäsivät kaikki ylös portaita,
miehet ja naiset sekaisin, sillä he eivät voineet hetkeäkään kauemmin
viipyä siellä; ja huutaen, valittaen ja rukoillen tarttuivat he
laivavarustuksen sirpaleihin, maston palasiin tahi mihin tahansa, josta
luulivat olevan turvaa armottomia aaltoja vastaan.
Surkeata oli kuulla naisten huutoja, naisten, jotka vain yöpukimissaan
pakenivat vuoteiltaan, vasta ensi kertaa näyttäytyen lähdettyä
Vera Cruzin satamasta. Kauhun valtaamina, käsittämättä vaaraa, nuo
onnettomat olennot paiskautuivat nurin kannelle, yrittäen pysyä
niljakkaisilla laudoilla, kunnes he toinen toisensa jälkeen vierivät
mereen, aluksen pahasti kallistuessa, tahi huuhtoutuivat hautaansa
kannen yli syöksyvien vesiaaltojen mukana.
Muutamia miehiäkin seurasi heitä meren syliin, toiset, voimakkaammat,
ryömivät eteenpäin, yrittäen suojata itseään aalloilta, jotka
paiskautuivat yli keulan, vaan kukaan ei yrittänytkään käydä heitä
pelastamaan. Se olisikin ollut mahdottomuus.
Niiden joukossa, jotka yrittivät ryömiä eteenpäin, sinne, missä me
ja jotkut intiaani-laivamiehet pitelimme kiinni taittuneen etumaston
tyngän ympäri kiedotuista köysistä, oli Don José Moreno. Tänä
kauhunhetkenäkin, joka totisesti oli kamala, saattoi tuo mies vielä
olla julma, sillä, tunnettuaan englantilaisen, hän kirkui:
"Aha! pahahenki, Te tämän pohjoistuulen manasitte. Hyvä, saattepa nyt
lopulta itsekin kuolla muiden mukana." Äkkiä nousi hän polvilleen,
tarttuen pitkään puukkoonsa, ja pidellen toisella kädellä köydestä
kiinni, yritti toisella upottaa veitsensä englantilaiseen. Epäilemättä
olisi hänen vikkelä yrityksensä onnistunut, ellei lähellä oleva
intiaani-purjemies olisi kumartunut eteenpäin ja iskenyt häntä niin
voimakkaasti käsivarteen nyrkillään, että veitsi lensi hänen kädestään.
Yrittäessään siepata sitä Don José kaatui suulleen kannelle, jääden
siihen, yrittämättä uutta hyökkäystä.
Jälkeenpäin herra Strickland kertoi minulle, että niin suuri oli
kohtauksen kauhu ja pelästys, että hän sillä hetkellä tuskin huomasi
tätä tapahtumaa, vaikkakin jok'ainoa yksityiskohta palasi hänen
mieleensä seuraavana päivänä, pannen hänet suuresti ihmettelemään,
että intiaanit kuolemankin tuijottaessa suoraan silmiin muistivat
suojelemislupauksensa.
Tällä välin Santa Maria, vuoroveden ja myrskyn ajamana, vesilastissaan
ja uppoamaisillaan kiirehti kohti perikatoaan. Viimeinen hetkemme
oli käsillä, ja hetkeksi näytti tämä tietoisuus masentavan herra
Stricklandin, joka kosteuden ja kylmän kangistamana ryömi minun
viereeni. Eihän se ollut ihmekään, sillä tuntui kamalalta hukkua näin.
"Emmekö voi mitään tehdä?" sanoi hän minulle vihdoin. "Kysykäähän
intiaanilta, onko enään mitään toivoa."
Vieden kasvoni miltei kiinni purjemiehen korvaan, minä puhuin hänelle,
huutaen sitten takaisin:
"Hän sanoo, että virta vie meidät tuon saaren kärjen taakse. Ja jos
laiva tosiaankin sinne ajautuu, joudumme äkkiä tyynempään veteen, missä
voi jo pysyä pystyssä veneelläkin, jos tuo yksi vielä säilyy ja voidaan
irroittaa. Hän luulee kumminkin, että me hukumme."
Kuultuaan tämän, peitti herra Strickland käsin kasvonsa ja alkoi
varmastikin lukea rukouksiaan, niinkuin minäkin. Pian me jätimme sen
touhun, sillä olimme juuri kiertämäisillämme niemen kären, ja taaskin
kuohuivat aallot yli aluksemme laitojen.
Jonkun minuutin kesti sanoin kuvaamatonta melskettä; sitten,
vaikkakin tuuli yhä vonkui korvissamme, tunsimme olevamme miltei
tyynessä vedessä. Ei laivakaan nuokkunut eikä kallistellut, se vain
keinui valmistuessaan uppoamaan, samalla kuin kuu, pilvien lomista
tirkistellen, näytti laivan laidan olevan vain pari-kolme jalkaa
yläpuolella merenpinnan.
Kuusi intiaania, meitä kolme, Don José, joka näytti olevan tunnoton,
sekä särkyneeseen siltaan tarttunut kapteenin ruumis olivat ainoat
Santa Marian laivaväestä ja matkustajista säilyneet. Kaikki muut
oli meri vienyt, mutta lähellä meitä riippui vielä kiinnitteissään
pelastusvene.
Herra Strickland näki sen, ja minä luulen hänen muistaneen muutamaa
tuntia aikaisemmin tekemänsä lupauksen, että hän kuolisi taistellen;
vihdoin hän huusi:
"Laiva on uppoamaisillaan. Veneeseen nopeasti!" ja juosten
pelastusveneen luo, hän kiipesi siihen, samoin minä, Molas sekä kuusi
intiaani-laivamiestä.
Siinä oli miltei tuhtoihin asti vettä, joka saatiin pois vain
aukaisemalla pohjassa oleva puutulppa.
Onneksi tiesi purjemies, sama, joka löi Don Josén kädestä veitsen,
millä kohtaa tuo tulppa oli ja, ollen voimakas ja rohkea merimies,
jaksoi sen avata, niin että vesi alkoi juosta ulos köyden paksuisena
virtana. Kiiruhdettuaan veneeseen, pelastuksen toivossa, selvittelivät
toiset intiaanit airoja ja irroittelivat nuoria, päästämättä niitä
peräti ennenkuin vettä oli poistunut tarpeeksi, jotta vene voi uida.
"Pistäkää tulppa kiinni", sanoi herra Strickland; "laiva uppoaa juuri;
Teidän täytyy jättää loppu."
Puolessa minuutissa oli kaikki selvänä; purjemiehen komentaessa
päästivät merimiehet nuorat irti, ja me olimme vedessä, tahi, paremmin
sanoen, irti laivasta.
Tuskin olivat he kääntäneet veneen pään ja vetäneet kolmisen
aironvetoa, kun Santa Marian kannelta kuului miehen avunhuutoa. Kuun
valossa huomasimme Don José Morenon vartalon ryömivän rikkinäiselle
laivanlaidalle, joka jo oli miltei vedessä.
"Jumalan nimessä, tulkaa takaisin tänne!" hän kähisi.
Soutajat epäröivät, mutta purjemies sanoi:
"Soutakaa vaan! Antaa koiran kuolla."
Don José näytti sen kuulleen. Hän päästi niin surkean valituksen, että
herra Stricklandin alati liian hellä sydän suli.
"Emme voi jättää tuota miestä", hän vastasi; "soutakaa takaisin
ottamaan hänet."
"Hänhän aikoi juuri murhata Teidät", huusi purjemies, "ja jos
lähestymme laivaa, voi se niellä meidät mukanaan."
Sitten kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi: "Käskettekö, herra, meidän
palaamaan?"
"Jos tuo herra niin tahtoo, niin minä käsken", minä vastasin. "Meidän
täytyy omalla uhallamme pelastaa tuo mies."
"Hän, jota meidän toteltava on, käskee meitä", huusi purjemies jälleen;
"soutakaa takaisin, veljet."
Jurosti mutta alistuen peräytyivät intiaanit, kunnes olimme aivan
aluksen vieressä, joka vielä huojui kuohuissa ennen vaipumistaan.
Maston vieressä seisoi Don José -- sileä, öljyinen tukkansa pörröisenä,
komea pukunsa likomärkänä ja epäjärjestyksessä.
"Pelastakaa minut!" hän kiljui käheästi, "pelastakaa minut!"
"Heittäytykää ensin mereen, ja me otamme Teidät sieltä."
"En uskalla", oli vastaus, "hakekaa minut täältä."
"Tahtooko herra meidän vielä viipyvän?" kysyi tyynesti purjemies.
"Kuulkaahan, konna", huusi herra Strickland, "laiva on uppoamaisillaan
ja vie meidätkin mukanaan. Luettuani 'kolmeen' alkakaa soutaa, miehet.
Tuletteko vai ette? Yksi, kaksi --"
"Minä tulen", sanoi meksikolainen ja heittäytyi epätoivoissaan mereen.
Työläästi onnistui herra Stricklandin yhden intiaanin auttamana, ja
keksin avulla tavoittaa hänet aaltojen viskelystä. Tunnustan, etten
halunnut ottaa osaa koko touhuun -- annettakoon se minulle anteeksi
-- kosk'en sydämessäni halunnut pelastaa tuota roistoa. Siihen heidän
yrityksensä sillä erää jäi, koskei voitu viivytellä siinä, heidän
kiskoakseen häntä ylös veneeseen, sillä juuri sillä hetkellä halkesi
Santa Marian kansi, pitäen hirveän äänen, ja siinä samassa alkoi laiva
vaipua veteen.
"Soutakaa henkenne edestä!" huusi purjemies, ja he sousivat, hinaten
Don Joséta veneen vanavedessä.
Sinne painui. Santa Maria, kokka edellä, jättäen jälkeensä merenpintaan
kurimon, joka yritti kiskoa meitä takaisin. Hetken aikaa tuntui
pelastumisemme epätietoiselta, sillä uponneen laivan synnyttämä pyörre
oli vahva, ja vähällä oli, ettei se meitä niellyt, mutta lopulta
pääsivät intiaanien vahvat kädet voitolle, kiskoen veneemme turvaan.
Suurimman vaaran mentyä ohi, nostivat merimiehet työläästi Don Josén
veneeseen, missä hän lojui huohottaen, mutta vahingoittumattomana.
Nousi silloin kysymys, miten voisimme henkemme pelastaa.
Olimme Carmen-saaren suojassa, joka meitä suojeli pohjoistuulen
raivolla, ja voimme näin ollen joko yrittää nousta maihin tälle
saarelle tahi jatkaa matkaa Usumacinto virran suuta kohti. Kolmaskin
keino löytyi: pitää venettä pääksytysten aaltoihin ja antaa sen
ajelehtia siksi kunnes päivä valkenisi. Lopulta päätimme tehdä juuri
näin.
Pohtiessamme tätä kysymystä tummui ilma ympärillämme, sillä alkoi sataa
kuin kaatamalla ja kuunvalokin himmeni; nousta maihin tässä pimeydessä
olisi ollut mahdotonta, joskin rannan laatu sen olisi sallinut.
Uhrasimme näin ollen henkiset ja ruumiilliset voimamme varjellaksemme
itseämme aalloilta, jotka kävivät yhä peljättävämmiksi, joutuessamme
ulos saaren turvista.
Se oli tukalaa touhua, ja ellei rankka sade olisi hieman asettanut
merta, ei kukaan meistä olisi elänyt aamuun asti. Olisimme moneen
kertaan hukkuneet, ellei vene, joka onneksi oli uusi, olisi ollut niin
vankka, ja ellei päällikyyttä pitävä intiaani-purjemies olisi ollut
lakkaamattoman valpas ja niin meritaitoinen. Sillä tunnit pitkät oli
hän kyyristyneenä veneemme kokkaan, tuijottaen haukansilmineen läpi
rankkasateen ja pimeän ja huutaen miehistölle suunnan muutoksista,
kuullessaan tahi nähdessään valkoharjaisten laineiden lähenevän meitä,
heittääkseen meidät äkkiä harjalleen ja jälleen painaakseen alas
laaksoonsa, täyttäen silloin tällöin veneemme puolilleen vedellä, joka
täytyi ammentaa pois, ennenkuin seuraava iso aalto yllätti meidät.
Jälkeenpäin kertoi herra Strickland minulle, tietäessään intiaanien
mieluummin alistuvan kuin taistelevan vaaraa vastaan, ihmetelleensä,
mikä saattoi nämä miehet kestämään niin urhoollisesti kaikki
ponnistukset, sen sijaan että olisivat viskanneet pois aironsa ja
ottaneet sovinnolla hukkuaksensa. Minuakin ihmetytti se seikka
jonkunverran, kunnes yhtäkkiä sain siihen selityksen, mahtavan aallon
syöstyä veneeseemme ja miltei täytettyä sen ja purjemiehen huutaessa
miehille:
"Ponnistakaa veljet, älkääkä lainkaan peljätkö. Sydämen Haltija on
matkassa, ja kuolema pakenee häntä."
Herra Stricklandista tämä lohdutus tuntui varmaan heikolta, koskei hän
voinut uskoa minkään taikaesineen saattavan pelastaa taivaan ja meren
voimilta, enkä minäkään uskonut. Läpimärkänä ja puolipaleltuneena,
uponneella laivalla olleiden hirveiden tapahtumien ja mereen
suistuneiden ihmisten muiston järkyttämänä menetti hän viimein, kuten
hän minulle sitten kertoi, kokonaan mielensä tasapainon.
Ei mikään seikka hänen ulkonaisessa olemuksessaan paljastanut tätä
hänen sisäistä tilaansa; hän ei ollut meksikolaisen kaltainen, joka
lojui vedessä veneen pohjalla valittaen, vaikeroiden ja tunnustaen
syntinsä, joita näytti olevan paljon. Hän istui vain hiljaa ja äänettä,
heittäen itsensä kohtalon huomaan, kunnes hänen voimansa, sekä henkiset
että ruumiilliset, pettivät vähä vähältä ja hän vaipui horroksiin. Eikä
ihmekään, sillä harvoin joutuvat haaksirikkoiset avuttomampaan asemaan.
Sokaiseva sade, erehdyttävä pimeys, raivoava tuuli ja meri, kaikki
yhtyneenä saattamaan meidät turmioon, ajautuessamme voimattomassa
aluksessamme, ties minne.
Kun tuon loppumattoman yön hetket kuluivat toisensa jälkeen, tuntui
pelastuksemme yhä mahdottomammalta, sillä jokainen hetki kulutti niiden
voimaa ja henkistä tarmoa, jotka niin uljaasti taistelivat meitä
uhkaavaa perikatoa vastaan. Minä puolestani olin varma kuolemastani,
mutta se ei minua ylen määrin huolestuttanut, koskei elämäni ollut
ollut niin onnekas ja menestyksellinen, että minun olisi tarvinnut
surra sen loppumista. Ennenkaikkea oli jokapäiväinen pyrintöni mieheksi
vartuttuani ollut valmistaa sieluani kuolemaa varten ja elää niin,
ettei minun tarvitsisi peljätä sen saapumishetkeä.
Itse asiassa näyttää minusta, että ilman sellaista valmistusta täytyy
jokaisen ajattelevan ihmisen elämä olla pitkä viheliäisyys, koska
kuitenkin vihdoin, ponnistakoonpa hän kuinka tahansa, loppu hänet
yllättää; eikä elämämme ainoatakaan tapausta voi tärkeydessä verrata
välttämättömään kuolemaan. Emme elä välttääksemme kuolemaa, vaan
kuollaksemme; tämä on olemassaolomme suuri päätös. Kuolema on kuitenkin
hirveä, erittäinkin jos sitä täytyy odottaa tunnittain haaksirikon
kauhuissa ja jännityksessä.
Sentähden olin hyvin liikutettu kun, peitettyäni ystäväni vaipallani,
itsekin ajanpitkään menehdyin kylmästä ja uupumuksesta. Hetken
kuluttua, jolloin nykyisyys tuntui pakenevan käsistäni, vieden mukanaan
tulevat kauhut ja toiveet, ja vain menneisyys astui eteeni, minä
vaivuin tajuttomuuden tilaan tahi horroksiin.
Kuinka kauan tätä unhotuksen ja tajuttomuuden tilaa kesti, en tiedä,
mutta sen katkaisi minulta Molas, joka pudisti minua ja huusi korvaani
äänellä, jossa värisi kylmyys, tahi ilo, tahi kumpiakin:
"Herätkää, herätkää -- me olemme pelastuneet!"
"Pelastuneet?" sanoin hämmentyen. "Mistä?"
"Kuolemasta aaltoihin. Katsokaahan."
Suurella vaivalla avasin silmäni, sillä suolaisesta suihkusta olivat
kasvoni kuin jäässä, ja näin aamun jo tuntia ennemmin koittaneen, ja
vaikka taivas yhä olikin lyijynkarvainen, emme enään olleet merellä
vaan soluimme virtaa pitkin, karin hyrskytessä takanamme.
"Missä olemme?" kysyin.
"Usumacinto virralla, Jumalan kiitos!" vastasi Molas. "Olemme pimeässä
soluneet pitkin vuonoa ja aamun valjetessa huomasimme olevamme juuri
noiden karien ulkopuolella. Kuljimme turvallisesti niiden ohi, ja
tuolla edessämme on siunattu maa."
Katselin virran rantaa, missä kasvoi pensaita ja ruohoa ja niiden
seassa jaloja palmupuita. Katsahdin myös matkatovereihini. Herra
Strickland makasi kuin kuollut hänen ylleen levittämäni vaipan alla,
pää köysikimpun päällä, mutta meksikolainen, Don José, istui veneen
pohjalla ja tuijotti villin näköisenä rantaa.
Mitä tulee intiaaneihin, miehiin, joiden varassa olimme pelastuneet,
oli heidän voimansa aivan lopussa. Kaksi heistä näytti menehtyneen
istuimilleen, ja minä näin heidän kätensä veristyneen airojen
hieronnasta. Toiset retkottivat hengästyneinä tuhtojen vieressä, mutta
Molas hoiti ruoritankoa vierelläni, ja purjemies yhä oli asennossaan
kokassa, mistä hän oli vartioinut kuolemaa niin monen kaamean tunnin
ajan.
"Sanokaahan, päämies", hän kysyi, kääntäen puoleeni tuskaa ja
kärsimystä kuvastavat kasvonsa, joihin oli jäänyt valkea suolakerros,
"voitteko soutaa? Jos voitte, niin tarttukaa airoihin ja kiskaiskaa
meidät rantaan, Molas kyllä pitää perää, sillä meidän käsissämme ei ole
enään voimaa."
Minä kompuroin paikaltani suurella vaivalla, sillä jokainen liike
koski minuun, ja soudin veneen rantaan. Kun sen kokka kosketti maihin,
pilkisti aurinko ohenneiden pilvien lomasta.
Kun vene oli sidottu kiinni, nostimme Molas ja minä englantilaisen
rannalle, aukoilimme hänen vaatteitaan, jotta aurinko pääsi paistamaan
hänen sinisiksi kohmettuneisiin jäseniinsä. Pilvien hälvetessä ja
lämmön noustessa näin veren alkavan virrata hänen valkoisen hipiänsä
alla, joka oli kosteuden ja tuulen pöhöttämä. Nyt tiesin, että hän vain
nukkui, ja että elämän aalto alkoi virrata hänen suonissaan niinkuin
minunkin.
Meidän siinä auringonpaisteessa lämmitellessämme ilmestyi läheisestä,
puolen leaguen päässä olevasta kylästä joitakuita intiaaneja. Kuultuaan
onnettomuutemme ja saatuaan selville, keitä me olimme, kiirehtivät
nuo miehet kotiinsa hakemaan ruokaa meille, näytettyään ensinnä
lammikon, mihin oli kokoontunut suolatonta sadevettä, jonka tarpeessa
kuivat kurkkumme kovasti olivat. Heidän oltuaan noin tunnin ajan
matkalla heräsi englantilainen ja pyysi juodakseen, minkä pyynnön minä
täytin. Aluksi kysyi hän, missä olimme ja mitä meille oli tapahtunut.
Kerrottuani hänelle kaiken peitti hän hetkeksi kasvonsa käsin,
paljastaen ne jälleen ja sanoen:
"Olen mieletön kerskuri, Ignatio. Sanoin tahtovani kuolla taistellen,
mutta nuo miehetpä tässä ovatkin taistelleet ja pelastaneet minunkin
henkeni, minun itseni nääntyessä kuin heikko lapsi."
"Samaa sanoin minäkin, herra", minä vastasin; "vain nuo, jotka airoissa
ponnistelivat, voivat pysyä tajuissaan, sillä työ heitä piti lämpimänä.
Käykäähän virralle, peseytymään, sillä vaatteenne ovat jälleen kylliksi
kuivat", ja heittäen vaippani hänen harteilleen, seurasin häntä rantaan.
Astuessamme pengertä alas tapasimme purjemiehen, ja englantilainen
sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
"Olette urhea mies, olette pelastanut meidän kaikkien hengen."
"Ei, herra, en minä ole", vastasi intiaani. "Unohdatte, että mukanamme
oli Sydämen Haltija, ja Sydän, joka on säilynyt niin kauan, ei voi
hukkua. Tämän me tiesimme ja siksi ponnistimme, vakuutettuina ettei
touhumme ollut turhaa."
"Alanpa pian uskoa tuohon teidän taikakaluunne itsekin, Ignatio", sanoi
herra, kohauttaen olkapäitään; "viime yönä se ainakin teki meille hyvän
palveluksen."
Sitten hän peseytyi. Hänen pukeutuessaan saapui kylästä naisia kantaen
vasuilla jauhokakkuja, papuja, paistettua kaurista ja pullollisen aqua
ardientea, tämän maan viinaa. Tämän varaston ääreen me istuuduimme
kiitollisina, ja ennenkuin olimme ateriamme lopettaneet, saapui kylän
päämies, esittäen itsensä ja lausuen kunnioituksensa, pyytäen meitä
samalla asuntoonsa.
Kuiskasin nyt Molasille, joka oli jonkun verran tuttu tämän miehen
kanssa, että hän puhuttelisi häntä kahdenkesken, ilmoittaen arvoni
ja tiedustellen, oliko hänellä tietoja tuosta vieraasta, jota
tulimme tapaamaan, tohtori Zibalbaysta. Hän nyökkäsi ja totteli, ja
hetken kuluttua nousin minäkin ja seurasin häntä puitten suojaan,
missä veljesliittoomme kuuluva päämies puhutteli minua suurella
kunnioituksella.
"Minulla on uutisia, herrani", sanoi Molas. "Tämä mies kertoo
kuulleensa vanhasta intiaanista tyttärineen. Mutta tänä aamuna kertoi
muuan virtaa alas tullut mies, että Don Pedro Moreno, tuon Don Josén
isä, oli vanginnut heidät molemmat noin viisi tai kuusi päivää sitten
ja sulkenut heidät tyrmään Santa Cruzin maatilalle, missä he nyt
olivat, joko kuolleina tai elävinä."
Mietin hetkisen ja lähetin sitten hakemaan herra Stricklandin, jolle
kerroin kuulemamme.
"Mutta mitä tuo roisto sitten voisi tehdä vanhalle intiaanille ja hänen
tyttärelleen?" hän kysyi.
"Herra unohtaa", sanoi Molas, "että Don Pedro ryösti minultakin
tohtorin antamat kultakolikot, ja että tyhmyyksissäni kerroin hänelle,
keneltä ne olin saanut. Epäilemättä tahtoo hän saada tietää, mistä
kaivoksesta tuo kulta on kaivettu, ja missä pajassa siihen on lyöty
Sydämen merkki. Ja onhan siellä tytärkin, jota joku mies voi pitää
arvokkaampana kuin kaikkea Meksikon kultaa yhteensä. Niin, herra,
pelkään että matkanne on hyödytön, sillä ne, jotka lähtevät Don Pedron
vieraiksi, jäävät hänen luoksensa helpostikin ainiaaksi."
"Se on, minun mielestäni, meidän kumminkin uskallettava", sanoi herra
Strickland.
"Niin on", minä vastasin. "Tultuamme näin kauas tapaamaan tätä
vierasta, emme voi palata tyhjin toimin. Olemmehan sitäpaitsi eläneet
pahemmissakin vaaroissa kuin Santa Cruzin vaarat voivat ollakaan."