Matkan alkuvaiheet.
Vähän yli kuukauden siitä päivästä, jolloin herra Strickland ja minä
olimme tehneet sopimuksen yhdessä lähteä etsimään intiaanien salaista
kaupunkia, olimme jo Molasin kera Vera Cruzissa odottamassa Fronteraan
lähtevää laivaa, missä meidän piti laskea maihin. Tämän sataman olimme
valinneet ennen Campechea, vaikkakin viimeksimainittu oli lähempänä
raunioita, missä toivoimme kohtaavamme Zibalbayn, sillä siitä pääsimme
kulkemaan kanooteilla ylös Grijalvaa tai muita virtoja, muiden paitsi
alkuasukkaiden huomaamatta.
Asiat ovat nyt muuttuneet näillä seuduin, mutta siihen aikaan olivat
valkoiset miehet, jotka asuivat ulkopuolella kaupungin piiriä, miltei
yksinomaan rosvoja, kuten Molas oli tullut ikäväkseen huomaamaan
joitakuita viikkoja aikaisemmin.
Vera Cruzissa hankimme matkallamme tarpeellisia tavaroita, joskaan
ei paljoa, sillä emme olleet varmoja, voisimmeko niitä kuljettaa.
Muun muassa oli riippumattoja, kolme luodikkoa ampumatarpeineen,
yhtä monta suustaladattavaa Colt-revolveria, paraita mitä saatiin
kaksikymmentä vuotta sitten, jonkunverran lääkkeitä, peitteitä, kenkiä
ja varavaatteita.
Niinikään otimme mukaamme kaikki omistamamme rahat, yhteensä vähän yli
tuhatviisisataa dollaria kullassa, jonka summan jaoimme keskenämme,
kantaen sitä vyössä vyötäisillämme. Vera Cruzissa, missä kansa on
hyvin uteliasta toisten touhuista, uskottelimme että herra Strickland
oli vieras englantilainen, joka harrasti vanhoja raunioita, haluten
tässä tarkoituksessa matkustaa Yucataniin; että minä, Ignatio, olin
hänen oppaansa ja seuralaisensa ja että Molas, kasvinveljeni, oli
palvelijamme.
Aioimme lähteä Vera Cruzista hienolla amerikalaisella purjelaivalla,
joka, poiketen rannikkosatamiin, oli matkalla Havannaan ja New-Yorkiin.
Sattumalta lykkäytyikin tuon laivan lähtö viikoksi eteenpäin, jolloin
me, kovan kiireemme ja kaupungissa raivoavan keltakuumeen pelon
takia, onnettomuudeksemme läksimme matkaan Santa Maria nimisessä
meksikolaisessa aluksessa.
Se oli entinen purjelaiva, vain 250 tonnin kantoinen, jonka omistajansa
olivat muuttaneet siipihöyrylaivaksi sillä seurauksella, ettei sillä
muulloin kuin hyvällä ilmalla voinut lainkaan turvallisesti kulkea. Sen
toimena oli kuljettaa matkustajia ja lastia Vera Cruzin sekä Fronteran
ja Campechen satamien välillä.
"Minne?" kysyi asiamies herra Stricklandilta lippuja tiedusteltaessa.
"Fronteraan", hän vastasi. "Laivannehan poikkeaa sinne, vai kuinka?"
"Poikkeaa kyllä, herra!" sanoi hän pistäen dollarit taskuunsa.
Kaiken aikaa tiesi tuo häpeämätön olento kuitenkin, että laivan oli
määrä poiketa vasta Campechessa, joka on seuraava satama, ja palata
Fronteraan viikkoa myöhemmin. Tästä asiasta tuonnempana.
Tuona iltapäivänä erkani Santa Maria, ja me sen mukana, Vera Cruzin
satamasta, ja me kuulimme perämiehen manailevan, ettei laiva oikein
tottele peräsintä. Seisahtuessamme koneiden ääreen kuulimme myös että,
vaikka ne olivat olleet vasta puolisen tuntia työssä, laakeria täytyi
jäähdyttää yhtämittaa vedellä.
Herra Strickland kysyi syytä tähän laivan koneenkäyttäjältä, joka
olkapäitään kohauttaen vastasi, että koneistoon oli mennyt santaa, kun
laiva oli kulkenut Grijalva virran matalikon yli. Hän ajatteli laakerin
kumminkin tämän matkan kestävän, jos pyhimykset olisivat mukana, tai
muutoin uhkasi vaara joutua pohjoistuuleen, jota te englantilaiset
muutoin kutsutte _el Norte_; ne ovat kamaloita myrskyjä, jotka
erinäisinä vuodenaikoina puuskuttavat yli Meksikon lahden.
"Entä jos 'joudumme pohjoistuuleen'?" hän kysyi, jolloin mies rypisti
kummallisesti kasvojaan, teki ristinmerkin karkoittaakseen pahat enteet
ja hävisi uunia kohentelemaan.
Meitä alkoi huolestuttaa se, ettemme olleet odottaneet amerikalaista
laivaa, sillä viime aikoina oli pohjoistuulia ollut yhtämittaa;
mutta koska me, onneksemme tai onnettomuudeksemme, olimme nyt kerran
Santa Maria laivassa, etsimme itsellemme huvitusta tutustumalla
matkakumppaneihimme.
Niitä oli laivassa jonkunverran, ehkä kaksikymmentä kaiken kaikkiaan,
meksikolaisia maanomistajia ja virkamiehiä, jotka palasivat
maatiloilleen ja kotikaupunkeihinsa, käytyään Vera Cruzissa tai
pääkaupungissa, toiset heistä varsin miellyttäviä matkakumppaneja,
toiset taas eivät. Kolme tai neljä herraa matkusti vaimoineen, mutta
neidit olivat vetäytyneet vuoteisiin, missä he ääneen valittivat
kipuansa.
Näiden matkustajien joukossa oli eräs vasta kolmenkymmenenvuotias
mies, joka erikoisesti veti huomiomme puoleensa pukunsa upeudella.
Ulkomuodoltaan oli hän paksu, komea ja kookas ja intiaaniverta virtasi
hänen suonissaan, mikä näkyi hänen tummasta väristään ja laajoista,
mustista kulmakarvoistaan, jotka antoivat hänen kasvoilleen hirveän
ilmeen.
Minun aprikoidessani, kuka hän mahtaisi olla, kutsui Molas minut
salavihkaa syrjään ja sanoi:
"Näette tuon hopeanappisen miehen; hän on Don José Moreno, saman
Don Pedro Morenon poika, joka oli väijyksissä ja ryösti minulta
intiaanivanhuksen lahjoittamat kolikot, lähtiessäni Teitä hakemaan.
Kuulin silloin, että hän oli jossain matkalla, Vera Cruzissa tai
Meksikossa, ja nyt hän varmaankin palaa kotiinsa. Varokaa häntä, herra,
ja varoittakaa myös englantilaista, sillä hän on kuten isänsäkin paha
mies."
Sitten kertoi hän minulle useista seikoista, jotka olivat yhteydessä
tuon miehen ja hänen perheensä kanssa.
Molasin puhuessa soitettiin päivälliselle, mutta minä odotin soiton
loppumista, ennenkuin läksin alas. Ovelia kohtasin kapteenin,
häikäilemättömän miehen, jonka naama oli kuin täyskuu.
"Mitä etsitte, herra?" hän kysyi.
"Päivällistäni, herra", vastasin.
"Sen saatte kannelle", hän sanoi häikäilemättä. "En tahdo olla
hävytön, herra, mutta tiedättehän, että nuo meksikolaiset -- olen itse
espanjalainen, enkä puolestani välittäisi -- syövät vastenmielisesti
intiaanin kanssa; jos te tulette sisään, syntyy siellä hälinää."
Siinä sen kuulin, ja vaikka loukkaus oli niin syvä, olin siihen jo
tottunut, sillä tässä maassa, joka kuuluu heille ja jossa heidän isänsä
pitävät valtaa, merkitsee intiaanina olo samaa kuin hylkiö. Tahtomatta
näin ollen aiheuttaa melua, kumarsin ja läksin pois. Sillävälin herra
Strickland, katsellen minua ruokasalista, kysyi kapteenilta missä
minä olin, huomauttaen, että mahdollisesti en tiennyt aterian olevan
valmiina.
"Jos tarkoitatte palvelijaanne intiaania", sanoi kapteeni, "niin
tapasin hänet kyllä ovella ja lähetin hänet takaisin. Ehkä herra
tietää, ettemme syö tuon väen kanssa samassa pöydässä."
"Kapteeni", vastasi herra Strickland, "vaikka ystäväni onkin intiaani,
on hän yhtä hyvin sivistynyt kuin Te tai kuka tahansa tässä salissa.
Ennen kaikkea, hän on lunastanut ensi luokan lipun ja on siis
oikeutettu kaikkiin ensi luokan mukavuuksiin. Minä vaadin hänelle
tuotavaksi tuolin tähän minun viereeni."
"Niinkuin haluatte", vastasi kapteeni hymyillen, sillä hän oli rauhan
mies, "hänen tullessaan vain syntyy hämminkiä." Sitten käski hän
tarjoilijan tulla minua kutsumaan.
Ollen itse intiaani tiesi tämä intiaani arvoni. Haluamatta kertoa
minulle tapahtunutta välikohtausta sanoi hän lyhyesti kapteenin
käskeneen tuomaan minulle kohteliaimmat terveisensä ja pyytämään minua
alas päivälliselle. Näin ollen minä menin, vaikkakin epäröiden, ja
herra Strickland, nähdessään minut ovella, kutsui minua kovalla äänellä
sanoen:
"Olette myöhästynyt, ystävä, mutta olen Teille varannut paikan tässä
vieressäni. Käykäähän pian käsiksi, muutoin ruoka jäähtyy."
Kumarsin seuralle ja tottelin, mutta silloin hämminki nousi, sillä
kaikki läsnäolijat olivat kuulleet keskustelun. Istuutuessani alkoivat
meksikolaiset mutista ja lähinnä minua istuva matkustaja siirsi
lautasensa ja lasinsa kauvemmaksi.
Sattuipa miltei juuri vastapäätä istumaan Don José Moreno, mies,
josta Molas oli minulle kertonut. Hän ryhtyi neuvottelemaan oikealla
puolellaan istuvan naapurinsa kanssa ja sanoi sitten, kääntyen
kapteenin puoleen, kovalla äänellä: "Tässä on joku erehdys; ei ole
tapana päästää intiaanikoiria istumaan samaan pöytään sivistyneiden
kanssa."
Kapteeni kohautti olkapäitään ja vastasi leppeästi:
"Ehkä herra selvittää tämän kysymyksen vieressäni istuvan
englantilaisen herran kanssa. Minuun ei asia koske; olen vain
tavallinen merimies ja tottunut kaikenkaltaiseen matkaseuraan."
"Herra Strickland", sanoi Don José, "olkaa hyvä ja käskekää
palvelijanne poistumaan ruokasalista!"
"Herra", hän vastasi, sillä hänellä oli kiivas luonne, "ennen saatte Te
mennä hiiteen kuin tottelen Teitä."
"_Caramba_!" sanoi meksikolainen, tarttuen puukkoon vyötäisillään,
"saatte maksaa sanoistanne, englantilainen."
"Milloin ja miten tahdotte, herra. Maksan aina velkani."
Silloin sekaantui kapteeni asiaan kummallisella tavalla. Ensin pisti
hän käden taakseen ja, vetäen taskustaan ison pistoolin, pani sen
lautasensa viereen.
"Herrat, kumpikin", hän sanoi rauhallisella äänellä, hiljaa hymyillen,
"en sekaannu mielelläni kahden tuntemattoman matkustajan riitaan, mutta
vaikka olenkin vain mitätön merimies, on velvollisuuteni pitää huolta,
ettei tällä laivalla tapahdu verenvuodatuksia. Näin ollen, vaikkakin
valitan sitä, olen pakotettu ampumaan sen miehen, joka ensinnä tarttuu
aseisiin", ja hän nosti pistoolin.
Meksikolaisen otsa rypistyi ja herra Strickland nauroi ääneen, sillä
oli hullunkurista kuulla tuon pöllönaamaisen miehen ulvovan suden
tavoin. Sillävälin olin minä noussut, sillä tämä häväistys oli enemmän
kuin jaksoin sietää.
"Herrat", minä sanoin, puhuen espanjankielellä, "nähdessäni läsnäoloni
olevan vastenmielisen useimmille täällä, tahdon poistua mitä pikemmin.
Vaan ennenkun lähden, tahdon sanoa jotakin, en kerskatakseni, vaan
puolustaakseni ystävääni, englantilaista herraa, hänen esiinnyttyään
minun puolestani. Kuinka korkeasyntyisiä olettekin, minun sukuni on
jalompi ja vanhempi kuin teidän, ja näin ollen ei teidän tarvitsisi
tuntea häpeää istuessanne samassa pöydässä kuin minä. Ainakaan ei
luulisi Don José Morenon -- jonka isä on murhaaja, maantierosvo ja
julkea mies, ja jonka äiti oli huonomaineinen sekasikiö -- uskaltavan
olla röyhkeän minulle, joka, niinkuin jokainen intiaani tällä laivalla
voi todistaa, olen hallitsija oman kansani keskuudessa."
Jok'ainoa silmä tuijotti Don Joséhen. Hänen ihonsa kellahtava väri
kääntyi vallan viheriäksi hänen kuunnellessaan minun sanojani, ja hän
painui hetkeksi tuoliinsa raivon valtaamana. Äkkiä hän hypähti ylös,
tarttuen taaskin veitseensä.
"Koira!" hän sähisi, "kunpa pääsisin leikkaamaan poikki sinun
valehtelevan kielesi!"
"Älkää viitsikö yrittää, Don José Moreno", vastasin, tuijottaen häntä
kasvoihin, "mitä isästänne olen sanonut, on totta; lisäksi on laivassa
mies, jonka hän noin kolme kuukautta sitten ryösti putipuhtaaksi. Jos
herrat matkakumppanit suvaitsevat kuulla sitä juttua, voin sen kertoa.
Kaiken lisäksi, kykenen puolustamaan hyvin itseäni. Tämän laivan
miehistö on intiaaneja, jotka tuntevat minut, ja jos mikä tahansa
ikävyys kohtaisi minua tai ystävääni, herra Stricklandia, vakuutan
teille, ettei yksikään palaa elävänä kotiin. Herrat, jääkää hyvästi",
ja minä kumarsin ja läksin.
"Ystävä, kiitän Teitä", sanoin herra Stricklandille hänen palattuaan
päivällisen loputtua kannelle. "Tietäessänne kuka minä olen ja
nähdessänne miten tuollaiset hurtat ovat tottuneet kohtelemaan minua ja
heimoani, voitteko enään ihmetellä sitä, etten pidä meksikolaisista?"
"En, Ignatio", hän vastasi, "mutta siitä huolimatta pyydän Teitä
olemaan varovainen tämän Don Josén suhteen. Hän ei ole mies suutelemaan
ruoskaa, jolla häntä lyödään, ja hän tappaa Teidät ja minutkin tämän
asian takia, jos vain voi."
"Älkää peljätkö, herra", vastasin nauraen; "paitsi tarjoilijaa ja
Molasia on laivalla kaksikymmentä intiaania, enimmät heistä Campechen
takana asuvaa heimoa, Meksikon parhainta rotua. Kaksi noista miehistä
on Sydämen jäseniä ja muutkin kyllä tietävät minun arvoni ja vartioivat
tuota miestä yöt ja päivät, jottei hän koskaan voi lähestyä meitä niin,
etteivät nuo miehet olisi hänen tiellään. Meidän on vain nukuttava
kannella eikä alhaalla."
Tuon yön me vietimme vaippoihin kiedottuina parin köysikimpun päällä
Santa Marian keulakannella, Molasin nukkuessa aivan meidän selkämme
takana. Oli herttainen yö ja hetket kuluivat meidän kertoillessamme
toisillemme tarinoita menneitten päiviemme seikkailuista sekä
kuvaillessa tulevia vaiheitamme, kunnes vihdoin, lainkaan pelkäämättä,
sillä tiesimme turvallisuuttamme vartioitavan, nukuimme, herätäksemme
siihen, että laiva yhtäkkiä seistä töksähti.
Päivä oli juuri nousemaisillaan; ihana, kirkas valo lepäsi yli tyynen
merenpinnan, yllämme tuikahtelivat vielä himmeinä taivaan tähdet, mutta
idänpuolella paistoivat pilvenlongat vaalean- ja sinervän-punaisina.
Nousimme ylös, ihmetellen mitä oli tapahtunut, ja näimme kapteenin,
yllään likainen viitta, keskustelevan vilkkaasti koneenkäyttäjän
kanssa, jolla oli päällään vielä likaisempi paita, eikä mitään muuta.
Päätellen että jotakin oli hullusti, lähti herra Strickland kapteenin
luo kysymään mikä meidät oli pysäyttänyt.
"Se, etteivät koneet enää halua käydä, eikä ole tuultakaan, jotta voisi
purjehtia", vastasi hän kohteliaasti. "Vaan ei tarvitse pelästyä --
toverini sanoo voivansa kaiken korjata. Hän on käyttänyt näitä koneita
monta vuotta ja tuntee niiden heikot kohdat."
"Ei tällaisella ilmalla ole mitään vaaraa", sanoi herra Strickland,
"muuta kuin matkan viivytys."
"Ei mitään, ei mitään", vastasi kapteeni, katsahtaen huolissaan
kapeaan, mustaan pilvijuovaan, joka oli taivaanrannalla, juuri sillä
kohdalla mistä päivä oli nousemassa.
"Luuletteko ehkä, että saamme pohjoistuulen?" kysyi herra Strickland
valkoisen miehen suoraan tapaan.
"Ei, ei", kielsi kapteeni, tehden ristinmerkin, muistaen tuon kaamean
sanan -- el Norte, "vaan kuka tietää. Jumalahan sään antaa, emmekä me
kurjat merimiehet."
Vilkaistuaan toistamiseen tuohon uhkaavaan pilveen hän kiirehti pois,
aivankuin välttääkseen pitempää keskustelua.
Äkkiä koneet alkoivat taas käydä, vaikkakin epätasaisesti kuin ontuva
muuli. Kun aamu oli muuttunut päiväksi, tuli valvas, ja ohut musta
pilvi katosi taivaanrannalta. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä
kertoi Molas, osoittaen matalaa rantaviivaa ja erästä kohtaa, missä
meri kuohui valkeana, että siellä oli Grijalva-virran matalikko ja että
sen takana oli Fronteran kylä, päämäärämme.
"Hyvä", sanoi herra, "luulen että käyn hakemassa tavarani kannelle", ja
käytyään hytissään hän toi peitteitä ja ruokaa sisältävän säkin.
"Miksi haette tavaroitanne?" kysyi kapteeni siinä samassa. "Aiotteko
tarvita niitä tänä iltana?"
"Juuri siksi niitä haen", hän vastasi. "En halua nousta Fronterassa
maihin ilman muuta."
"Nousta maihin Fronterassa, herra? Ei kukaan tästä laivasta nouse
siellä maihin kuuteen tai seitsemään päivään. Sivuutamme Fronteran
ja menemme suoraan Campecheen, jonne me, pyhimysten avulla, pääsemme
huomis-iltana."
"Mutta minä olen ostanut liput Fronteraan", sanoi herra. "Asiamies
antoi ne minulle, ja minä vaadin että meidät lasketaan sinne maihin."
"Aivan oikein, herra. Jos kaikki käy hyvin, poikkeamme Fronteraan tästä
viikon päähän, ja silloin pääsette maihin ilman lisämaksua, mutta ennen
sitä en ole määrännyt poikettavaksi muissa satamissa kuin Campechessa
-- ellei pohjoistuuli minua muuhun pakota."
"Upottakoon pohjatuuli teidät, teidän laivanne ja asiamiehenne
ja kaiken, mikä teille kuuluu", vastasi herra Strickland niin
kiukkuisella äänellä, että kuulemassa olleet meksikolaiset matkustajat
alkoivat nauraa englantilaisen raivoa, joskin ajattelevammat tekivät
ristinmerkin välttääkseen pahoja enteitä.
Nousipa silloin kina, sillä herra Strickland -- jonka luonne, kuten jo
mainitsin, ei ollut kaikkein rauhallisimpia -- raivosi ja manasi mitä
hillittömimmin; kapteeni kohautteli olkapäitään ja puolusteli itseään;
matkustajat hymyilivät; mutta nähdessäni, ettei asiata voinut auttaa,
pysyin minä rotuni tapaan rauhallisena. Vihdoin livahti kapteeni
tiehensä, otsaansa pyyhkäisten ja lisäten:
"Mitä ihmeen väkeä nuo englantilaiset oikein ovat? Pitää tuollaista
melua pikku asiasta! Pyhä Neitsyt! mikä kumman kiire heillä aina on?
Eikö huomenna ole yhtä hyvä kuin tänään -- ja parempi vielä?"
Sinä iltana söimme illallisen yhdessä kannella, sillä kummallakaan
ei ollut lainkaan halua mennä alas ruokasaliin ja kohdata Don José
Morenoa, jota emme olleet vilaukseltakaan nähneet sitten eilis-illan.
Lopettaessamme ateriamme himmeni valo ja taivas kävi kumman tummaksi,
ja samalla ilmestyi pohjoiselle taivaalle pilvenlonka, samanlainen kuin
olimme nähneet taivaanrannalla auringon noustessa. Mutta nyt se oli
uhkaavan punainen ja hehkui kuin sulatusuunin lieska pimeässä.
"Taivas näyttää hyvin oudolta, Ignatio", sanoi englantilainen minulle,
ja samassa me kuulimme Molasin ja intiaanimerimiehen puhuvan keskenään
lyhyesti.
"El Norte", sanoi Molas, osoittaen punaista valoläikkää taivaalla.
"Niin, el Norte", vastasi merimies mennessään alas.
Siinä samassa syöksyi kapteeni ylös kajuutanportaita ja tarkasti
taivaanrantaa, jonka näkeminen näytti säikyttäneen hänet. Hetki sen
jälkeen ilmestyi koneenkäyttäjä konehuoneen luukusta ja molemmat
miehet alkoivat keskustella tai paremminkin riidellä. Istuin siinä
lähellä pimeässä heidän huomaamattaan, ja, niinpaljon kuin saatoin
eroittaa sanoja, koneenkäyttäjä ehdotti käännettäväksi laivaa Fronteraa
kohti, jonka satamasta olimme sillä hetkellä noin neljänkymmenen
meripeninkulman päässä.
Toiselta puolen väitti kapteeni, että heidän niin tehdessään
saattaisikin puhjeta pohjoistuuli ja yllättää heidät, ennenkuin he
sinne ehtisivät, ja kuljettaa heidät Grijalva-virran kariin. Hän
vakuutti lisäksi, ettei hän uskonut syntyvän pohjoistuulta, ja jos se
pahaksi onneksi puhkeaisikin, olisi heidän parhainta suunnata ulos
aavalle ulapalle ja kestää myrsky.
Koneenkäyttäjä piti tätä verrattomana tuumana siinä tapauksessa, että
laiva olisi vankka ja koneet luotettavat. Hän selitteli äänekkäästi,
että he voisivat yhtä hyvin yrittää purjehtia savukkeista tehdyn maston
varassa kuin kulkea vasten pohjatuulta vuotavin laivanrungoin, kulunein
konein ja ränsistynein siipirattain.
Vähitellen kävi väittely varsin tuliseksi ja kirouksia sinkoili
sinkoilemalla, mutta lopuksi päättivät molemmat merimiehet, että heidän
sittenkin oli turvallisinta pitää entinen suuntansa ja tarpeen tullen
kiertää Xicalangon niemi ja asettua suojaan Carmen saaren taakse tai,
jos voisivat, Usumacinto-virran suuhun. Sitten he erosivat, kapteenin
kieltäessä ilmoittamasta lainkaan sään laadusta matkustajille,
ennenkaikkea ei ainakaan tuolle kirotulle englantilaiselle, joka oli
manannut esiin tämän onnettomuuden siitä syystä, ettei häntä laskettu
maihin Fronteraan, ja jonka paha silmä oli tuonut huonon onnen.
Pari tuntia kului vielä ilman erikoisia muutoksia, paitsi että ilta
tuli yhä pimeämmäksi ja yhä hiljaisemmaksi. Herra Strickland, joka
oli kävellyt ympäri kantta sikaaria poltellen, tuli istumaan viereeni
köysikimpulle ja kysyi minulta, luulinko nousevan pohjatuulen.
"Nousee, nousee se", vastasin, "ja luulen, että se hukuttaa meidät,
niin ainakin väittävät intiaani-laivamiehet."
"Otattepa, Ignatio, hyvin kevyesti ajatuksen hukkumisestamme
koiranpenikan tavoin säkissä. Kaukanako olemme Xicalangon niemestä?"
"Noin kahdentoista peninkulman päässä, luulen. Otan tuon ajatuksen
siksi niin kevyesti vastaan, koskei tässä auta lainkaan hätähuuto.
Jumala meitä varjelee, jos Hän hyväksi näkee, ja jos Hän taas näkee
hyväksi, hukuttaa Hän meidät. On lapsellista taistella kohtaloa
vastaan."
"Oikeata intiaani-uskoa, Ignatio", hän vastasi; "teidän väkenne
heittäytyy lepoon ja sanoo -- 'Kohtalomme niin määrää, tyytykäämme
siihen' -- mutta niin en usko minä, eikä minun kansani. Jos se olisi
niin menetellyt, olisi Englanti, sen sijaan että se nyt on maailman
ensimäinen maa, jo kauan sitten lakannut olemasta, sillä monen monta
kertaa on se katsonut turmiotansa kasvoista kasvoihin, mutta voittanut
sen. Jos tässä kuoltava on, tahdon minä puolestani kuolla taistellen.
Sanokaahan, onko tähän väkeen luottamista, jos kahakka tulisi?"
"Intiaani-laivamiehet ovat Campechelaisia ja oivaa väkeä, he tuntevat
rannikonkin ja tarpeen tullen tottelevat kaikessa minua. Minä
kylläkään en osaa mitään sanoa, mutta kapteeni näyttää olevan selvillä
ammatistaan. Saadaanpa nähdä!"
Minun puhuessani leimahti äkkiä valo yli taivaan päämme päällä,
ja leimahdusta seurasi ukkosen jymeä kaiku. Sen kirkkaassa ja
silmänräpäyksellisessä valossa näimme rannikon noin kolmen tai neljän
peninkulman päässä sivulla ja miltei suoraan edessämme -- Xicalangon
niemen ääriviivat. Vesi laivamme vierellä oli kuoleman tyyni ja solui
sen kupeista kuin öljy; savu nousi piipusta miltei suoraan ilmaan,
häipyen määrätyllä korkeudella yltympäri, ja ylösvedetty purje lepatti
tuulta vailla edestakaisin.
Mutta noin meripeninkulman päässä tuulenpuolella oli näky
päinvastainen; sieltä ryntäsi pohjoistuuli meitä kohti kuin elävä
olento, edellään nostaen tyynestä merenpinnasta lauman valkopäisiä
aaltoja ja taempana pelotti paksu, musta pilviseinä, ulottuen meren
laidalta aina taivaanlaelle asti.
Huomasipa nyt kannella seisova kapteeni vaaran, sillä jos nuo laineet
löisivät sivultapäin, kaataisivat ne meidät aivan varmaan. Sinä
eriskummallisena hiljaisuudenhetkenä, joka seurasi ukkosen täräystä,
komensi hän ruorimiehen kääntämään laivan aallokkoa kohti sekä
laivamiehiä sulkemaan peräluukun, ainoan avoinna olevan, joka salpasi
matkustajat, paitsi meitä ja Molasia, kajuuttaan.
Hänen määräyksensä täytettiin täsmällisesti ja sukkelaan; Santa Maria
muutti suuntaa ja lähti siipottamaan rannatonta ulappaa ja lähenevää
kuohulaumaa kohti. Oli kamalaa nähdä sen, niin pienen aluspahasen,
tunkeutuvan suoraan kohti näennäistä kuoleman kitaa. Luonnoton tyyneys
oli jo loppunut, kaamea vongunta kuului ilmassa, vesijoukot laivan
vierellä alkoivat kiehua ja kuohua ja nousta tuulen voimasta ylös
ilmaan, koskien kasvoihimme kuin ruoskan iskut.
Jonkun hetken perästä näkyi jotain valkeata ja hirvittävää yli laivamme
laidan, ja se sai kapteenin, jonka kasvot näyttivät salamain valossa
kalpeilta kuin kuolema, huutamaan uusia komentosanoja laivamiehilleen.
"Painukaa maahan ja pitäkää lujasti köysistä kiinni", huusin minä herra
Stricklandille ja Molasille, jotka olivat vieressäni; "tuossa tulee el
Norte ja tuo kuoleman monelle tässä laivassa olijalle."