Mietin hetkisen. Kesken kipuanikin kykenin ajattelemaan, että ennen
pitkää romahtaisi alas uusia kiviä katosta, ja että ystäväni kuolisi
sinne minun kanssani, jos hän kauemmin vitkastelisi. Mikään ei voinut
minua pelastaa; olin tuomittu hitaaseen kuolemaan kiven alla; ja jos
hänelle tämän kertoisin, tiesin, ettei hän lähtisi pois. Siksi vastasin
niin käskevästi kuin taisin:
"Paetkaa, herra -- olen turvassa, älkää vain sytyttäkö kynttilää.
Seuraan Teitä!"
"Aiotte pettää minua", hän vastasi; "äänenne kuuluu maasta." Hänen näin
sanottuaan kuulin minä tulitikun raapaisun.
Löydettyään ensin kynttilänsä ja sytytettyään sen hän kumartui
minua katsomaan. Sitten hän tutki kattoa päällämme, ja, niinpaljon
kuin saatoin seurata hänen katsettaan, minä näin äsken pudonneen
kiven, jättämän aukon vieressä suuren kivimöhkäleen, jonka yltympäri
kiertelevistä halkeamista tippui vettä ja joka tärisi hänen
liikkuessaan ja puhuessaan.
"Jumalan nimessä, paetkaa!" minä kuiskasin. "Muutaman tunnin päästä on
henkeni lopussa, ettekä Te voi minua auttaa. Olen mennyt mies -- älkää
jääkö tänne kanssani kuolemaan."
Hetken hän näytti epäilevän, mutta silloin palasi hänen rohkeutensa ja
hän vastasi käheästi:
"Me tulimme tähän paikkaan yhdessä, ystävä, ja me menemme poiskin
yhdessä, tai ei kumpikaan. Kivi vain puristaa Teitä, eikä ole Teitä
murskannut, muutoin ette puhuisi muutamien tuntien elämisestä.
Katsotaanhan", ja hän laskeutui vatsalleen ja tutki pudonnutta kiveä
kynttilänsä valossa. "Jumalan kiitos! kaikki toivo ei ole vielä
mennyt", hän sanoi vihdoin; "lohkare makaa maassa ja nojaa samaan
kivensyrjään, mihin minä satutin jalkani, ja ainoastaan yksi kärki
koskettaa Teidän selkäänne. Luuletteko, että joku paikka on murtunut,
Ignatio?"
"En osaa sanoa, herra; kipuni on kova, ja vähitellen puristun tässä
kuoliaaksi; toistaiseksi luulen kuitenkin luitteni olevan ehyet.
Paetkaa, minä kehoitan Teitä!"
Sitten, pannen liikkeelle kaiken voimansa, yritti hän kohottaa kiveä,
mutta turhaan, sillä kävi yli kuolevaisen voimien liikuttaa sitä, ja
kaiken aikaa tärisi tumma möhkäle hänen päänsä päällä.
"Minun täytyy mennä hakemaan apua", sanoi hän äkkiä.
"Niin, niin, herra", minä vastasin, "menkää hakemaan"; sillä tiesin
varmaan, että ennenkuin hän palaisi kenenkään kanssa, olisi kiviä
putoillut katosta ja haudannut minut vähitellen tai sitten kerralla
henkeni murskaten armahtanut minut. Muistettuani jotakin, lisäsin:
"Viipykäähän vielä hetkinen, ennenkuin lähdette; olette jalomielinen;
annan Teille jotakin. Tunnustelkaapa kaulaani, siellä on hennot vitjat
-- niin, vetäkää ne pääni ylitse -- noin. Näette, että siinä riippuu
eräs esine; jos joudutte vaikeuksiin intiaanien kanssa, kutsukaa heidän
päämiehensä luoksenne ja näyttäkää hänelle tätä, ja hän vaikka kuolee
Teidän takianne, jos niin tarvitaan.
"Englantilainen, tämän lahjan kautta olen antanut Teille perinnöksi
Atztekien keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, sekä samalla
Meksikon suuren veljesliiton päämiehyyden. Lähetti Molas kertoo Teille
siitä ja vie Teidät niiden luo, jotka voivat tämän asian selittää.
Pyytäkää häntä viemään Teidät sinne, minne hän aikoi viedä minut.
Jääkää hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne. Selittäkää intiaaneille
kuolemani syy, jotteivät he epäilisi, että Te olette murhannut minut."
Näihin sanoihini ei hän lainkaan vastannut, vaan pisti taikaesineen
taskuunsa, katsomatta sitä, aivan kuin unessa. Sitten, vieden kynttilän
mukanaan, hän tunkeutui tunneliin ja hävisi silmistäni sydämeni
pamppaillessa, nähtyäni hänen menevän, jättäen minut oman onneni nojaan
hyvästiä sanomatta.
"Varmaankin hän pelkäsi puhua", ajattelin, "ja paras olikin hänen
poistua niin pian kuin suinkin, pelastaakseen henkensä."
Kuten pian säin nähdä, olin ajatuksissani tuominnut väärin häntä,
sillä hän ei mitenkään aikonut minua hyljätä, vaan mennä etsimään
pelastuskeinoja. Kuten hän jälkeenpäin kertoi, ei hän tunnelin suulle
tultuaan kyennyt keksimään ainoatakaan keinoa minun pelastuksekseni,
sillä nämä vuoret olivat asumattomia ja kestäisi monta tuntia,
ennenkuin apua saisi Cumarvosta.
Maanpinnalle päästyään istuutui hän miettimään, mitä voisi tehdä, mutta
ei keksinyt mitään, sillä oli mahdotonta käyttää avukseen hevosvoimaa
niin ahtaassa paikassa. Silloin hypähti hän seisaalle ja katseli
epätoivoisena ympärilleen. Lähellä lorisi pieni vuorivirta ja sen
partaalla kasvoi mimosapuu, jonka pitkät juuret tulviva virta oli aivan
paljastanut. Hän näki sen, ja innostus nousi hänessä. Vivun avulla
saattaisi hän tehdä sen, mihin hänen vähäiset voimansa eivät muutoin
riittäneet.
Juosten pikku puun luo, joka lujalaatuisena oli paras tähän
tarkoitukseen, hän katkaisi sen juuret. Oivalla metsästyspuukollaan
karsi hän pian oksatkin ja tunkeutui heti kohta varovaisesti tunneliin,
laahaten puunrunkoa perässään. Kuljettuaan parikymmentä askelta hän
kuuli uuden katonvyörymisjyrinän ja aikoi, kuten hän jälkeenpäin
kertoi, silloin paeta.
Olihan hän vastikään pelastunut kamalasta kuolemasta, kuolemasta,
joka sukupolvia sitten vei aztekiraukan, siksi tuntui hirvittävältä
antautua jälleen sen alaiseksi. Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa
pelastaa minut olivat hyvin vähäiset, jotavastoin mahdollisuudet
olivat hyvin suuret hänen menettää henkensä tässä yrityksessä. Vaan
silloin hän muisti, kuinka kovia tuskia minun täytyi kärsiä, jos vielä
elossa olisin; ja hän tiesi omantuntonsakin olevan lopun elämänsä ajan
rauhattoman, jos hän jättäisi minut oman onneni nojaan, ja niin ollen
jatkoi hän matkaansa.
Hän saattoi jo nähdä, että puoleksi irtautunut katonlohkare riippui
vielä paikallaan; oli tapahtunut vain pienempi sortuma lähempänä
aukkoa. Hän näki myös, että minä viruin samassa asennossa lohkareen
alla, ja hän luuli minun jo kuolleen, koska en puhunut enkä
liikahtanut, vaikkakin vain, itse asiassa, olin mennyt tainnoksiin
tuskani takia.
"Oletteko kuollut?" hän kuiskasi, ja minä kuulin kuin unennäkönä hänen
äänensä ja, nostaen päätäni, katsoin häneen ihmeissäni, sillä en
koskaan luullut häntä enään näkeväni.
"Näenkö henkiä", sanoin, "vai oletteko tosiaan tullut takaisin?"
"Olen kyllä, kävin hakemassa vivun. Kun minä tällä nostan, koettakaa Te
hinata itseänne eteenpäin, jos voitte."
Sitten asetti hän rungon pään niinkuin parhaiten taisi ja painoi koko
voimallaan. Yritys oli turha; ei nytkään kivi liikahtanut.
"Koettakaahan hieman sivummalta, siinä on parempi tukikohta."
Hän muutti vipuansa ja ponnisti jälleen, jotta lihakset narahtelivat ja
minä tunsin kiven liikahtavan ja kohoavan.
"Jos vähänkin voitte auttaa, onnistuu se!" sanoi hän hengästyneenä.
Epätoivoissani, tuskasta puolikuolleena, painoin kämmeneni maahan ja
kiskoen itseäni pihdissä olevan käärmeen tavoin, tyrkkäsin ylöspäin
selkäni avulla, kunnes kiven perä nousi kahdeksan tai kymmenen tuuman
korkeuteen maasta.
Yksi ainoa hetki vain, ja se olisi noussut; mutta siinä samassa petti
vipu, ja silloin se taas luiskahti takaisin. Mutta minä olin oivaltanut
keinon, sillä heti kuin selkäni oli vapaa, minä äkkinäisellä liikkeellä
vetäsin itseäni eteenpäin jalan verran. Silloin kivenperä putosi
jälleen, mutta tällä kertaa se kosketti maata jalkojeni välissä.
Nyt hän kiskoi minua käsistä ja veti minut pois, vaikkakin menetin
toisen saappaani kiven alle. Yritin nousta, mutta en kyennyt selkäni
kivun takia.
"Teidän täytyy kantaa minut, herra", minä sanoin.
Hän katsahti yllämme riippuvaa lohkaretta; antaen kynttilän minulle,
hän viipymättä nosti minut maasta kuin pienen lapsen ja alkoi hilata
minua ulos käytävästä. Olimme tulleet kymmenkunta askelta ehkä,
enempää ei, kun takanamme kävi kamala ryske. Katto oli pudonnut
alas, ja paikka, missä puuhasimme puolisen minuuttia sitten, oli nyt
kivilohkareitten peittämä.
"Eteenpäin!" sanoin; "halkeamia näkyy pitkin matkaa päämme päällä!" ja
hän ponnisti eteenpäin, kunnes pääsimme maan pinnalle.
Nyt kiitin kumartaen pelastuksestani ja, katsoen suojelijaani suoraan
silmiin, sanoin:
"Vannon Jumalan kuullen, herra, ettei Hän koskaan ole luonut jalompaa
miestä kuin Teidät!"
Siinä samassa lyyhistyin maahan, pyörtyen kanervien keskelle.
* * * * *
Kymmenen päivää oli kulunut siitä, kun minut kantovuoteessa kuletettiin
tuon kirotun kaivoksen luota takaisin Cumarvoon, ja tuona aikana
kärsin kovia tuskia selässäni, ja olin hyvin sairas todellakin niin
sairas, että tuskin sain puhua kenenkään kanssa. Voin nyt taasen
paljon paremmin, ja eräänä iltapäivänä nosti herra Strickland minut
Molas-kasvinveljeni auttamana vuoteesta riippumattoon.
"Näin ollen, Ignatio", sanoi englantilainen Molasin poistuttua, "en
ole tullut antaneeksi takaisin tätä koristettanne. Mikä kumman kapine
se on?" hän lisäsi, ottaen sen kaulastaan; "ja mitä tarkoititte
puheellanne tunnelissa, että minä sen kautta muka perisin Atztekien
keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, ja kaikella muulla? Luulen,
että kipu oli pannut Teidät sekaisin, ettekä niin ollen tiennyt mitä
puhelitte."
"Onko ovi suljettuna, herra?" kysyin; "ja oletteko varma, ettei
verannalla ole ketään? Hyvä! Vetäkäähän istuimenne lähemmä, niin
kerron Teille jotakin. En aavistanut joutuvani ottamaan takaisin tätä
taikaesinettä. Otan sen kuitenkin; syyn tähän kuulette heti kohta.
"Tietäkää, herra, että tämä halkaistu kivi on samalla peruskivi ja
salainen symbooli eräästä suuresta liitosta, jonka päämiehiä Tekin
olette, vaikkettekaan vielä itse tiedä asioista, sillä Sydämen
Päämiehen vihkiminen tapahtuu siten, että minä ripustan hetkeksi
tunnusmerkin hänen kaulaansa, minä, joka olen ylipäämies ja Sydämen
Haltija elin-ikäni; Tehän olette nyt kantanut sitä kokonaista kymmenen
päivää.
"Ennen lähtöämme kutsun kokoon liiton kokouksen -- sillä täällä
vuorillakin on veljiä -- ja Tekin saatte nähdä liiton juhlamenot ja
joudutte korotetuksi ylipäämiehen arvoon, mikä on oikeutenne. Tällä
välin minä annan Teille lyhyen selityksen kaikista salamenoista,
niinkuin velvollisuuteni on.
"Ottakaa huomioon, herra, että Sydämen alamaisen ensimäinen
velvollisuus on vaikeneminen; ja että vaadin Teitäkin vaikenemaan.
Miehiä on tätä ennen kuollut; niin, heitä on kuollut inkvisitsionin
kidutuskomeroissa, heitä on paaluissa poltettu, mutta ovat mieluummin
kaiken kestäneet kuin kertoneet Sydämen salaisuuksiin kuuluvia asioita,
joita ei itse rippituolinkaan ääressä voi paljastaa -- ei, vaikka olisi
parhain katolilainen."
"Mutta otaksutaanpa, ettei joku mies pitäisikään salaisuutta, Ignatio,
mitä silloin?" hän kysyi.
"On olemassa maa, herra", vastasin, "missä vaikenee kielevinkin, ja sen
rantoja kiertämään voi joutua kuka tahansa, jopa Sydämen päämiehetkin,
sillä ankara on väärän veljen tuomio!"
"Tarkoitatteko, että minut murhataan, jos kerron mitä tahansa
kuulemiani."
"En lainkaan, herra; mutta voi sattua, että saatte kuolla. Puhun
Sydämestä; kuuletteko Korvin?"
"Minä kuulen Korvin", hän vastasi, tarkoitukseni oivaltaen.
"Hyvä, herra, vannottuanne nyt miehen pyhimmällä valalla uskollisuutta
minulle, minä puhun avoimesti Teille. Näin kuuluu Halkaistun Sydämen
historia, mikäli minä siitä tiedän, vaikkenkaan osaa sanoa, kuinka
paljon siinä on totta ja kuinka paljon tarua:
"Oletteko kuullut kerrottavan tuosta valkoisesta miehestä, jota
intiaanit milloin kutsuivat Quetzaliksi, milloin Cacumatziksi, ja joka
tuli näihin maihin muinoin ja sivistytti kansat? Jälkeenpäin hän hävisi
pois laivassa, luvaten monen sukupolven elettyä palata takaisin.
"Hänen, mentyään joutui hänen perustamansa keisarikunta kahden veljen
käsiin, joiden päämaja oli joko Palenquessa tai sen läheisyydessä, ja
tämän keisarikunnan kansalaiset uskoivat meidän kristittyjen tavoin
yhteen Jumalaan, oikeaan Jumalaan, nimeltä Taivaan Sydän, kantaen
uhreja Hänen hyväkseen. Ottipa toinen näistä veljistä itselleen vaimon
vieraasta maasta -- paholaisten tyttären, ihmeen ihanan.
"Pianpa tämä vaimo, aivankuin tarina Salomonista ja hänen vaimostaan
kertoo, käänsi kuninkaan, miehensä, pois oikeasta uskosta palvelemaan
oman maansa jumalia ja kantamaan uhreja heidän hyväkseen. Nousi silloin
suuri hämminki tuossa maassa, ja kaiken lopuksi jakaantui kansa kahteen
puolueeseen, Taivaan Sydämen sekä paholaisten palvelijoihin.
"He kävivät sotaa toinen toistaan vastaan, kunnes moni heidän
päällikkönsä surmattiin; silloin tekivät he sopimuksen, että kansa
jaettaisiin. Puolet siitä vetäytyi, tuon naimisiin menneen kuninkaan
alamaisina, pohjoista kohti ja heistä tuli Atztekien ja muiden heimojen
isät, toinen puoli, Sydämen palvelijat, jäi Tabascon maahan.
"Tuosta päivästä lähtien seurasi onnettomuus molempia kansoja, sillä
vaikkakin Atztekit kukoistivat jonkun aikaa, kukistivat espanjalaiset
lopulta heidät. Niinikään hyökkäsivät barbaarijoukot Sydämen
palvelijoiden kimppuun ja ajoivat heidät pois kaupungeistaan, jolloin
heidän uskontonsa hävisi, tai näytti häviävän."
"Mutta missä yhteydessä kaulakoristeenne on tähän kertomukseen,
Ignatio?" hän kysyi.
"Kerron sen Teille. Kun Quetzal purjehti pois kansansa luota, niin
kertoo taru, jätti hän aikanaan kantamansa kiven, josta tämä on
puolisko, perinnöksi jälkeentuleville kuninkaille. Näin kuuluvan
ennustuksen jätti hän kiven mukana kulkemaan: niinkauan kuin Sydän
pysyy ehyenä, niinkauan säilyy kansakin yhtenä ja kokonaisena; mutta
jos se joutuisi jaettavaksi tai halkaistavaksi, jakaantuisi kansakin
kiven mukana, ollakseen hajaantunut siihen asti kunnes molemmat osat
liittyisivät yhdeksi kiveksi.
"Kun kuningasveljet nyt riitaantuivat ja erosivat, sahasivat he kiven
kahtia, pitäen kumpikin puoliskonsa; tämä puolisko on tuon ihanan
naisen kanssa naimisiin joutuneen veljen perintöä. Kautta sukupolvien
joutui se näin yhä jälkeentuleville, siirtyen milloin kantajansa
kuolinvuoteella, milloin hänen kuoltuaan uudelle jälkeentulevalle.
"Kerrotaan useita tarinoita tästä kivestä menneinä aikoina, ja varmaa
on, että se oli maan oikea kuningas, joka kulloinkin kantoi kiveä.
Vihdoin joutui se suuren Guatemocin, viimeisen atztekikuninkaan haltuun,
joka, ennenkuin espanjalaiset ehtivät hänet hirttää, keksi keinon
toimittaa sen pojalleen, jolta se on minulle joutunut."
"Teille? Mitä yhteyttä Teillä on Guatemocin kanssa?"
"Olen hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa, herra,
ykstoistas miesjälkeläinen."
"Sittenhän Teidän, oikeutta myöten, Ignatio, pitäisi olla intiaanien
keisari."
"Niinpä olenkin, herra, mutta omasta tarinastani kerron Teille heti.
Tämä kivi ensinnä. Kautta ihmispolvien on se alati ollut tallessa,
ja siitä tiedetään kautta koko maan; sitä, joka sitä kantaa elämänsä
ajan, kutsutaan 'Sydämen Haltijaksi' tai 'Odottavien toivoksi', koska
toivotaan molempien puoliskojen yhtyvän hänen aikanaan."
"Ja jos ne yhtyvät?"
"Silloin, niin kertoo taru, intiaanit taas ovat mahtava kansa ja ajavat
sortajansa mereen, niinkuin tuuli ajaa tomupilveä."
Englantilainen nousi istuimeltaan ja alkoi kävellä edestakaisin
huonetta.
"Uskotteko kaikkea tätä?" hän äkkiä kysyi.
"Kyllä", vastasin, "suurimmaksi osaksi. Jos lisäksi se, mitä olen
saanut kuulla, on totta, niin tuo taika-esineen kadonnut puolisko,
jota niin monessa sukupolvessa on turhaan etsitty, on tällä kertaa
Meksikossa, ja terveeksi kyllin tultuani minä lähden hakemaan sitä,
jonka hallussa se on, ja joka on kaukaa tullut minua etsimään. Siinä on
syy, miksi meidän täytyy erota."
"Mistä tämä mies on tullut?" hän kysyi tarkkaavasti.
"En varmaan tiedä", vastasin, "mutta luulen, että hän on tullut
intiaanien pyhästä kaupungista, salaisesta kultaisesta kaupungista,
jota espanjalaiset turhaan ovat etsineet, vaikkakin se vielä on
olemassa keskessä sisämaan vuorien ja erämaiden, minne juuri aion
matkata hänen kanssaan."
"On olemassa vielä! Ignatio, Te olette mieletön. Ei sitä koskaan ole
ollut muualla kuin mielikuvituksessa."
"Te luulette niin, herra, mutta minä luulen toisin. Ainakin tunsin
miehen, jonka iso-isä oli nähnyt sen. Hän, tuo iso-isä, oli muuan San
Juan Batistan alkuasukas Tabascossa, joka nuorena ollessaan oli tehnyt
jonkun rikoksen ja paennut sisämaahan pelastaakseen henkensä.
"Mitä kaikkea hän koki, en tiedä, mutta vihdoin hän joutui kulkemaan
erään suuren järven rantaa, jossakin nykyisen Guatemalan rajain sisällä
tai ulkopuolella ja uupunut kun oli, heittäytyi maahan kuolemaa
odottamaan ja nukkui sikeään uneen.
"Herätessään näki hän ympärillään seisovan ihmisiä, ulkomuodoltaan
intiaanien näköisiä, mutta vaaleavärisiä, ihaniin, valkeisiin
vaippoihin puettuja, kaulanauhoissaan ja jalokivissään ja
höyhenkoristuksissaan. Tämä väkijoukko otti hänet suureen kanoottiin ja
vei ihanaan kaupunkiin, jonka keskellä oli korkea, Maailman Sydämeksi
kutsuttu pyramiidi.
"Tätä kaupunkia näki hän kuitenkin vain vähän, sillä sen asukkaat
pitivät häntä vankina; vain silloin tällöin vietiin hänet kuninkaan
ja vanhimpien tutkittavaksi, jotka istuivat kullasta valetuilla
ihmiskuvilla täytetyssä salissa; siellä häneltä tiedusteltiin maata,
mistä hän tuli ja heimoja, jotka siellä asustivat, ja ennenkaikkea
valkoisia miehiä, jotka maata hallitsivat.
"Tuossa salissa yksin, niin hän sanoi, oli enemmän kultaa ja kalliita
kiviä kuin koko Meksikossa. Kun ei hän osannut heille vallan paljon
kertoa, tahtoi kansa tappaa hänet, peläten hänen pakenevan ja tuovan
heidän kimppuunsa kultaa ahnehtivat valkoiset miehet. Kaiken loppu
kuitenkin oli, että hän pääsi pakenemaan erään naisen välityksellä,
joka opasti häntä takaisin järvelle, vaikkeikaan hän, tuo nainen, sinne
ehtinyt, sillä hän kuoli matkalla.
"Jälkeenpäin asettui tämä mies asumaan pieneen kylään lähelle
Palenqueta, missä hän kuolikin kertomatta lainkaan näkemästään, peläten
Sydämen kansan kostoa. Kuolinvuoteellaan kertoi hän asian pojalleen,
joka sen jälleen kertoi pojalleen, joka taas kertoi sen minulle. Herra,
elämäni unelma on ollut päästä tuohon kaupunkiin, ja nyt vihdoinkin
luulen löytäneeni avaimen, joka minut sinne päästää.
"'Miksi tahdotte käydä siellä, Ignatio?"
"'Ymmärtääksenne sen, täytyy Teidän kuulla minun elämäkertani.'
Ja minä kerroin hänelle suuren kapinaliiton kukistumisesta ja minun
osastani siinä, kaikista etukäteisistä suunnitelmistani sekä myös
elämäni salaisista toiveista ja tehtävistä.
"'Herra', minä lisäsin, 'vaikkakin olen lyöty, ei minua vielä ole
lannistettu, ja minussa vieläkin elää toivo suuren Intiaani-valtakunnan
perustamisesta. Näen kasvoistanne, että pidätte minua mielettömänä.
Joko Te olette oikeassa tai minä. Joko haudon tosia tai unia, joko
olen terve ja pelastaja tai sairas ja mieletön. Mitä sillä väliä on?
Seuraan johtotähteä, joka vie minua! Se johtaa minut jonnekin, ja sitä
valoa olen syntynyt seuraamaan. Jos ette muuta usko, uskokaa edes sitä,
herra, etten etsi omaa hyötyäni ja valtaani vaan kansani hyötyä. Mikä
pahinta, en ole veijari vaan hullu.'
"'Mitä auttaa asiaanne käynti tuossa kaupungissa, jos nyt otaksumme sen
olevan olemassa, Ignatio?'
"'Kas, herra: tämä kansa -- jonka ylipäämies tai kuningas kertomani
vanha mies, nimeltään Zibalbay, epäilemättä on -- on oikeata
intiaaniperää, ja kun he saavat kuulla aikeistani ja sukuperästäni,
iloitsevat he, saadessaan hankkia minulle keinoja, joilla voisin heidät
viedä muinaiseen keisarikuntaansa.'
"'Jos heillä olisikin asiasta toinen mielipide, Ignatio?'
"'Silloin minä epäonnistun, siinä kaikki, ja niin monta vastusta jo
koettuani ei yhden lisä tunnu. Olen uimarin kaltainen, joka näkee,
tai luulee näkevänsä pienen laudankappaleen, toivoen sen varassa
pelastuvansa. Saattaa olla, ettei hän tavoita lautaa, tai että, vaikka
hän sen tavoittaakin, se vajoaa hänen painostaan. Joka tapauksessa
hänellä ei ole muuta toivoa.'
"'Herra, minullakaan ei ole muuta neuvoa. Kultaisessa Kaupungissa
on sanomattomat rikkaudet, sillä tuo mies näki ne, ja ilman rahaa,
ilman suuria summia minä olen avuton, siksi lähden sinne rahaa
hankkimaan. Laiva on uponnut jalkaini alta ja sen kera koko elämäni
työn ja suunnitelmien lasti; näin ollen epätoivoon joutuneena, ryhdyn
epätoivoisiin yrityksiin.'
"'Ensinnäkin etsin käsiini tuon miehen, jotta Sydämen molemmat puoliskot
yhtyisivät ja ennustus täyttyisi; sitten, jos niin on sallittu, lähden
hänen kanssaan Maailman Sydämen kaupunkiin. Vähät siitä, jos elän tai
kuolen, mutta päättänyt olen, jos niin tarvitaan, kuollakin taistellen
unelmani täyttymisen puolesta, että joskus nousisi uusi Intiaanien
Keisarikunta, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti.'
"'Sellainenko unelma, Ignatio? Se on suurenmoinen, ja harvalla on niin
jaloja unelmia. Ja sitten, kuka lähtee kanssanne tuolle matkalle?'
"'Kukako lähtee kanssani? Molas temppelille asti, missä intiaani
asuu. Senjälkeen, luullakseni, ei kukaan. Kuka tahtoisi seurata
onnettomuuksissa vanhentunutta miestä, jota hänen ystävänsäkin pitävät
haaveilijana, tuollaiselle epätoivoiselle retkelle? Jos uskaltaisin
kertoakin aikeistani, pilkattaisiin minua niinkuin lapset pilkkaavat
kadulla kulkevaa mielipuolta. Lähden yksin, herra, ehkä kuolemaan.'
"'Mitä kuolemaan tulee, Ignatio, en luonnollisestikaan osaa sanoa sitä
enkä tätä, sillä kaikkienhan on kuoltava ennemmin tai myöhemmin, ja
heidän loppunsa hetki ja paikka on Kaikkivallan käsissä. Te ette
kuitenkaan saa tehdä tätä matkaa yksin, toisin sanoen, tahdotteko minut
seuralaiseksi, sillä minä kyllä lähden mukaan.'
"'Tekö, herra, _Te!_ Ajatelkaahan, mihin lähtisitte -- kaikenlaatuisten
vaarojen mahdollisuus, alituinen kuoleman uhka ja, kaiken lopuksi,
todennäköinen epäonnistuminen. Hullutuksia, herra.'
"'Ignatio', hän vastasi, 'olen suora. Välittämättä kaikista Sydämen
yhdistämisen aikaansaamista ihmeistä ja vanhan miehen hommista
temppeliraunioilla minä pidän uudistamissuunnitelmaanne yhtä
epäkäytännöllisenä kuin se on suurenmoinen. Aika on ohi, jolloin se
olisi käynyt päinsä, tai sitten se aika ei ole vielä koittanut.'
"'Ennenkuin intiaanit voivat uudelleen hallita, täytyy heidän unhoittaa
karvaat kokemuksensa ja vuosien nöyryytykset; lyhyesti, heidät täytyy
kasvattaa, Ignatio. Jos Teillä on toinen käsitys, on se Teidän asianne;
Te vain epäonnistutte, ja moni epäonnistuminen on kunniakkaampaa kuin
useimmat onnistumiset. Ymmärrättekö minua?'
"'Täydellisesti, herra.'
"Hyvä. Mitä sitten tulee kultaisen kaupungin löytämiseen, tuntuu asia
minusta hyvin hämärältä, koska olette perustanut kaiken toivonne jonkun
kulkijan jo seitsemän-, kahdeksankymmentä vuotta sitten kertomaan
juttuun sekä sellaiseen sattumaan, että joku henkilö, jota Te ette edes
ole nähnyt, on muka tullut sieltä ja tahtoisi opastaa Teidät sinne.
"Kuitenkin miellyttää tuon kaupungin etsiminen minua, sillä olen
seikkailijaluonne. Jos joskus pääsemmekin Tabascon metsäseutuja
kauvemmaksi, missä ystävänne tunnusmerkkeineen odottaa Teitä, loppuu
etsintämme ehkä siihen, että luumme jäävät koristamaan jotakin erämaata
tai vuorenhuippua Guatemalan tuntemattomissa seuduissa.
"Vaan vähät siitä! Ei minulla ole kotia eikä lapsia; kuolemastani
ei välittäisi ainoakaan elävä sielu, sillä vuosia olen uurastanut
mitättömin tuloksin; miksi en noudattaisi luontaista haluani ja lähtisi
seikkailemaan? Voin tuskin tehdä hullummin kuin olen tehnyt, ja luulen,
että niin tulen tekemään elämäni loppuun asti.
"'Tuo näyttämänne kaivos on kyllä rikas, siitä ei epäilystä, mutta
minulta ei liikene pääomia siihen, ja jos minulla niitä olisikin, sain
siitä paikasta sellaisen kokemuksen, etten koskaan haluaisi sinne
enään jalkaani astua. Lyhyesti, olen valmis lähtemään Tabascoon ja
Pyhään kaupunkiin, tai minne vain haluatte, niin pian kuin Te kykenette
matkustamaan.'
"'Vannotteko sen Sydämen nimessä, herra?' kysyin.
"'Vannon kyllä; mutta mieluummin antaisin käteni.' Ja hän tarjosi
kättään, johon minä tartuin.
"Hyvä. Te vannotte Sydämen nimessä ja annatte minulle kätenne -- vala
on tehty. Olemme siis nyt matkatovereita, herra; minä puolestani en
ainakaan haluaisi parempaa. Muuta minulla ei ole sanottavana. En voi
luvata, että löydätte tätä kaupunkia, tai jos niin kävisikin, että se
Teitä mitenkään hyödyttäisi. Olen onneton mies, ja on enemmän kuin
luultavaa, että liittämällä kohtalonne minuun vedätte onnettomuutenikin
päällenne. Sen kuitenkin vannon, että olen Teille uskollinen toveri,
niinkuin Tekin olitte minulle kaivoksessa, ja palkitseehan sitä paitsi
seikkailu itse itsensä."