Sydämen taru.
Astuttuani jonkun askeleen alaspäin laajeni aukko yhtäkkiä, niin että
saatoimme seistä suorassa ja sytyttää kynttilämme. Ei ollut enään
epäilystäkään siitä, että olimme vanhan, rosoisesti kaivetun kaivoksen
käytävässä, joka tästä lähti ja seurasi malmisuonen koukutteluja.
Tätä käytävää pitkin etenimme kolmisen-, nelisenkymmentä askelta,
ryömien yli pudonneiden kivien ja puikkelehtien välitse ruskeiden
tippukivien, joita aikojen kulussa oli muodostunut sekä kattoon että
käytävälle, kunnes yhtäkkiä kohtasimme esteen, joka katkaisi pitemmän
etenemisen, korkean kiviröykkiön, joka joskus oli pudonnut tunnelin
katosta ja tukkinut käytävän. Tarkastelin sitä ja sanoin:
"Niin, herra, minusta tuntuu siltä, että meidän on käännyttävä
takaisin. Muistatte kirjoituksesta, että tämä kaivos, vaikkakin niin
rikas, oli vaarallinen kallion rapautuneisuuden takia. Varmastikin
pöngittivät kaivosmiehet sitä muinoin, mutta tukeet ovat lahonneet
aikoja sitten."
"Niin kyllä", hän vastasi, "emme tässä voi tehdä mitään ilman apua,
ja siksi toiseksi, Ignatio, en halua katsella tuota kattoa; se on
halkeamia täynnä."
Tuskin oli hän lausunut nämä sanansa, kun kivenmukula, noin lapsenpään
kokoinen, putosi miltei hänen jaloilleen.
"Puhukaapa hiljaa", minä kuiskasin; "äänenne täry voi pudottaa katon
alas."
Kumarruin ottamaan pudonnutta kiveä, toivoen sen mahdollisesti olevan
malmipitoista, ja minun juuri sitä kurkottaessani sattui käteni
johonkin terävään esineeseen, jonka minä otin käteeni ja nostin
kynttilän valoon. Se oli miehen leukaluu, ajan kellastama ja kosteuden
kuluttama. Näytin sitä kumppanilleni, ja kyyristyen polvillemme me
tutkimme tunnelinpohjaa, emmekä turhaan, sillä löysimme siitä pääkallon
jäännökset ja käsivarrenluitten jätteitä, mutta muu luuranko oli
varmasti suuren, vieressämme olevan kivimöhkäleen alla.
"Hän oli, poika rukka, kenties tulossa ulos kaivoksesta, kun kivet
vyöryivät hänen päällensä", kuiskasi kumppanini. "Katsokaahan tänne",
ja hän osotti jotakin kynttilän valossa välkähtelevää läjää.
Siinä oli silkkaa kultaa, kuusi tai seitsemän unssia painoltaan, aivan
puhdasta, enimmäkseen pieninä murenina, jotka joskus olivat olleet
koottuina nahkapussiin, nyt jo lahonneeseen.
Varmaankin oli joku atzteki, joka kaivoksen suljettuna ollessa tiesi sen
olinpaikan, tehnyt siellä työtä omaksi hyväkseen, kunnes sitten kerran,
hänen ulos tullessaan, kiviröykkiö putosi hänen päälleen ja murskasi
hänet, jättäen hänen henkensä ikuisesti kummittelemaan tälle paikalle.
"Ei tarvitse epäilläkään tämän kaivoksen rikkautta", kuiskasi toverini,
"mutta siitä huolimatta meidän on minun mielestäni parasta lähteä pois
täältä. Minä kuulen kummallista ääntä ja rätinää, joka minua pelottaa
Tulkaa, Ignatio", ja hän lähti kulkemaan kaivoksen suuta kohti.
Parin askeleen päässä näin hänen loukkaavan jalkansa kivensyrjään, joka
kohosi kuusi tai kahdeksan tuumaa tunnelinpohjasta, ja kolhauksen tuoma
kipu oli niin kova, että hän, muistamatta missä oli, kirkaisi ääneen.
Samalla hetkellä kuului kummallista ääntä, aivankuin jotakin olisi
revennyt ja, oi! Minä kaaduin kasvoilleni, ja päälleni syöksyi suuri
kivilohkare.
Sanon sen syöksyneen päälleni, mutta se ei ole täysin totta, sillä jos
niin olisi ollut laita, olisi tuo lohkare tappanut minut kuin kärpäsen,
päästämättä minua elämään kahtakymmentäkahta vuotta kauemmin. Suurinta
osaa sen painosta kannatti sama kallionsyrjä, johon toverini oli
loukannut jalkansa, niin että vain yksi pudonneen kiven kulma puristi
selkääni ja painoi minua maata vasten. Olimme aivan pimeässä, sillä
toverinikin oli kaatunut ja sammuttanut kynttilänsä, ja kesken kipuani
iski mieleeni ajatus, että hän on kuollut.