Kutsu.
Kulkiessani kylätietä pitkin, kohtasin ystävän, jonka luokse olin
asettunut Cumarvoon tullessani.
"Ahaa! herra", hän sanoi, "olin juuri etsimässä Teitä. Luettelo onkin
löytynyt."
"Mikä luettelo?"
"Tuo kuvakirjoitus muinaisesta kaivoksesta, minkä takia tänne tulitte.
Tehän kai muistatte, että asiakirjan omistaja kuoli, eikä hänen
poikansa löytänyt sitä mistään. Mutta eilen sai hän sen sattumalta
käsiini, pyydystäessään rottia talonsa ullakolta, ja toi sen minulle.
Tässä se on", ja hän antoi minulle keltaiseen palttinaan käärityn
rullan.
"Hyvä", minä vastasin; "tutkin sitä tänä iltana", ja jatkoin kävelyäni,
vähääkään ajattelematta tätä asiaa, sillä sydämeni oli muita mietteitä
täynnä.
Ilma oli suloinen ja ilta ihana, joten en palannut kotiin ennenkuin
kuu nousi. Polkua kulkiessani astui joku mies niin äkkiä pensaan
siimeksestä eteeni, että tartuin veitseeni, otaksuen hänen yrittävän
väkivaltaa minulle.
"Pysähtykäähän, herra", sanoi mies tervehtien nöyrästi minua ja samalla
tehden Veljesliiton merkin. "Tapaamisestamme on jo kulunut useampia
vuosia, niin että Te ehkä olette unohtanut minut; muistatteko nimeäni
vielä; olen Molas, Teidän kasvinveljenne."
Tarkastin häntä silloin kuunvalossa ja tunsin hänet, vaikkakin aika
oli meidät kummankin muuttanut, sekä syleilin häntä, nähtyäni hänen,
muitten minut hyljätessä, olevan yhtä uskollisen minulle; ja minä
rakastin häntä silloin, niinkuin nyt rakastan hänen muistoansa.
"Mikä Teidät tänne on tuonut, Molas?" kysyin; "kuultuani viimeksi
Teistä, asuitte kaukana Chiapasissa."
"Kummallinen seikka; Sydämen asia, ah Sydämen Haltija, jota olen
pitänyt niin tärkeänä, että olen kulkenut yli vesien ja maiden,
saadakseni tavata Teidät. Tiedättekö paikkaa, missä voisin puhutella
Teitä kahden kesken?"
"Käykäähän kanssani", sanoin minä ihmetellen ja vein hänet omaan
asuntooni, missä annoin hänen syödä ja juoda, sillä hän oli väsynyt
matkasta.
"No, kertokaahan tuo asia", sanoin.
"Näyttäkäähän minulle koristuksenne, herra. Haluan nähdä sitä vielä,
verratakseni sitä omaani."
Nousin sulkemaan akkunan kaihtimet; sitten paljastin rintani, vetäen
esiin muinaisen merkin. Hetken hän katseli sitä ja sanoi: "Riittää.
Kertokaahan, herra, mikä tarina on seurannut tätä esinettä?"
"Sanotaan niin, Molas, että tämän minun kantamani puoliskon yhtyessä
puuttuvaan puoliskoon, hallitsevat intiaanit jälleen merestä mereen
asti, kuten ennen, Sydämen ollessa kokonainen."
"Niin sanotaan, herra. Me opimme sen 'Sydämen Avaus' nimisissä
menoissa, eikö niin? ja näissä menoissa kutsutaan tuota Teidän
kantamaanne puolikasta 'Päiväksi', koska se on nähtävissä, tuota
kadoksissa olevaa puolikasta kutsutaan taasen 'Yöksi', koska sitä,
joskin se löytyy, ei nähdä; ja kerrotaan niin, että 'Päivä' ja 'Yö'
yhdessä muodostavat kokoympyrän, jonka keskipisteen nimi on 'Taivaan
Sydän', minkä esikuvina nuo esineet ovat. Eikö olekin niin?"
"Niin on, Molas."
"Hyvä. Kuulkaahan nyt. Tuo kadonnut on löydetty; 'Yöksi' kutsuttu
puolisko on löytynyt, siliä olen sen nähnyt omin silmin, ja tätä asiaa
Teille kertomaan olen juuri tullutkin tänne."
"Jatkakaahan", sanoin.
"Herra, Chiapasissa on muinaisen temppelin rauniot, ja niille
raunioille on saapunut mies ja nainen, hänen tyttärensä. Mies on vanha
ja tuimakatseinen, ankara mies, ja tytär mitä ihanin. Noiden raunioiden
keskessä ovat he asuneet nämät neljä kuukautta tai kauemminkin, ja mies
harjoittaa lääkärinammattia, sillä hän on mainio lääkäri ja on jo monta
sairasta parantanut, vaikkei hän otakaan rahaa maksuksi taidostaan,
vaan ruokaa ainoastaan.
"Sattui niin, herra, että vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa
vasta kaksi vuotta, sairastui kovasti -- niin kovasti, ettei kylän
lääkäri mahtanut hänelle mitään. Kun näinollen huhu raunioilla
majailevasta vanhasta intiaanista oli saapunut korviini, päätin kääntyä
hänen puoleensa neuvoa kysyen ja, mikäli mahdollista, tuoda hänet
kotiini.
"Kuultuaan tämän, sanoi vaimoni kaiken olevan tarpeetonta nähdessään
muka kuoleman jo odottavan vuoteensa vieressä. Minä suutelin häntä
vain ja läksin, jättäen hänet kyläpappimme ja sisariensa huostaan.
Mukaani otin hänen hiussuortuviaan sekä lintuja ja munia lahjaksi
_lacandonille_, sillä kerrottiin, ettei tämä lääkäri ollut kristitty,
jos kohta ei meidän heimoammekaan.
"Lähtien ennen aamunkoittoa kuljin kaiken päivää yli virtain ja halki
metsäin, kunnes illansuussa saavuin tutuille temppeliraunioille ja
aloin kiivetä sen sortuneita portaita. Lähestyessäni ylintä kohtaa,
ilmestyi mies sortuneen holvin suojasta, katsellen laskevaa aurinkoa.
Hän oli ijäkäs, puettu vaaleanväriseen palttinaviittaan, valkopartainen
ja valkohiuksinen, nenä käyrä kuin haukannokka, silmät tuimat, näyttäen
kykenevän tunkeutumaan läpi ja lukemaan toisen salaisimmatkin ajatukset.
"Terve, veli", hän sanoi omalla kielelläni, mutta vieraasti korostaen,
käyttäen monta minulle tuntematonta sanaa, "mistä tänne matka?"
Sitten hän hetkisen tarkasteli minua ja kysyi hiljaa:
"Sano, veli, onko sydämesi sairas?"
"Nytpä, herrani, kuullessani nuo sanat, joiden tarkoituksen tiedätte,
olin niin ihmeissäni, että miltei kaaduin sortuneille portaille, vaan,
säilyttäen mielenmalttini, minä tunnustelin häntä tunnuslauseella,
ja ihme, hän osasi vastata. Sitten tunnustelin minä häntä toisella
tunnuslauseella, ja kolmannella, ja neljännellä ja niin edelleen
aina kahdenteentoista asti, ja hän osasi niihin kaikkiin vastata,
vaikkeikaan aina juuri meidän tavallamme. Vaikenin, ja hän sanoi:
"'Olet astunut yli pyhätön kynnyksen -- veli, astuhan alttarin luo.'
"Pudistin päätäni, sillä en osannut vastata. Sitten tunnusteli hän
minua monin merkein ja oudoin sanoin, jotka olivat kummallisen
salaperäisiä, mutta minä en osannut vastata niihin, vaikkakin minulla
silloin tällöin oli aavistus niiden tarkoituksesta.
"Onhan Teillä tietoja", hän sanoi, "seiskaapa pyramidin juurella, minä
tutkin tähtiä sen harjalta, nostaen käteni kohti korkeata taivasta."
"Ei meidän Liittomme tiedä enempää herra", minä vastasin, "paitsi
kaikkein viimeistä."
"Löytyykö niitä täällä vieläkin?" hän kysyi ihmeissään ja, odottamatta
vastausta, jatkoi, "olet murheissasi, lapsi, Sydämestä, ja olet
saapunut tänne kuolemansairaan luota; puhumme ehkä niistä asioista
jälkeenpäin."
"Tässä, herra", sanoin, "olen tuonut lahjoja", ja laskin vasun hänen
viereensä.
"Lahjat ovat hyviä veljien kesken", hän vastasi; "ennen kaikkea on
tällä karulla seudulla ruoka tervetullutta. Käyhän tänne, tyttäreni,
ottamaan vieraan tuomisia."
"Näin sanottuaan astui esiin armollinen neiti, puettuna isänsä
tavoin valkeaan, joskin hieman kuluneeseen kauhtanaan. Katsahdin
häneen, ja totta on, herra, että olin toistamiseen lyyhistyä, sillä
niin rakastettavalta näytti hän. En koskaan ollut nähnyt, enkä edes
uneksinut sellaisesta naisen suloudesta."
"Loruja, Molas, loruja. Mitä on naisen kauneudella tekemistä Sydämen
asian kanssa?" huomautin minä tuskastuneena.
"En tiedä, herra", hän vastasi; "ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin
sillä olisi tekemistä joka maailman asian kanssa." Ja hän jatkoi:
"Armollinen neiti, jonka nimi oli Maya, katsahti minuun
välinpitämättömästi ja otti vasun. Seurattuani häntä takana olevalle
penkereelle, minä esitin vaimoni sairauden lääkärille -- tai paremmin
sanoen lääkärinä käytetylle miehelle, jonka nimi oli Zibalbay, pyytäen
häntä lähtemään kylään vaimoani katsomaan.
"Hän kuunteli äänettä ja otti sitten hiussuortuvat, joita olin tuonut
mukanani, ja, mennen lähellä palavan tulen luo, pani hiussuortuvan
tuhkaan, katsellen sen kiertymistä ja käpristymistä.
"Se ei juuri hyödytä, veli", hän sanoi synkkänä, "sillä vaimonne on
tällä hetkellä kuollut. Kuulin hänen henkensä liitävän ohitsemme
keskustellessamme sisäänkäytävän luona; tähän asti, kunnes poltin
suortuvan, en tiennyt, oliko se hän vai joku muu."
"Olkoon tässä mainittuna, herra, että vaimoni, asian kuultuani
jälkeenpäin, kuoli juuri auringon laskiessa. Arvasiko lääkäri Zibalbay
kuvaamistani taudinoireista hänen välttämättömän kuolemansa, tai onko
hänellä henkien näkemistaito, sitä en tiedä.
"Tuntuu kylläkin luonnolliselta, että hän lähtiessään tuli sanomaan
hyvästi rakastamalleen miehelle, vaikkakin pidän sitä pahana enteenä
itselleni enkä tahtoisi milloinkaan enään joutua sille paikalle.
Ainakaan en, hänen näin sanoessaan, epäillyt hänen puheensa totuutta,
sillä joku ääni sisälläni vahvisti sen, vaan kätkin kasvoni ja valitin
ääneen suruni raskautta.
"Tarttuen käteeni, puhui Zibalbay minulle kauniita sanoja juhlallisella
äänellä, joka tuntui tyynnyttävän minua kuten äidin laulu tyynnyttää
rauhatonta lasta, sillä hän puhui sellaisella varmuudella, joka osoitti
hänellä olevan tietoa ja mielikuvia kuolleitten maailmasta, vakuuttaen
minulle, ettei tämä ero ole pitkäaikainen ja että kadotettuni taasen
pian tapaisin kruunattuna ja tallessa Taivaan Sydämessä. Sitten
kosketti hän kädellään päätäni, ja niinä nukahdin hetkeksi, herätäkseni
-- murheissani tosin, mutta kummallisen rauhan täyttämänä.
"Ruoka on valmista, veli", sanoi Zibalbay. "Syökää ja levätkää täällä
tämä yö; huomenna voitte palata."
"Syötyämme puhui minulle Zibalbay tyttärensä kuullen, joka, siitä
huolimatta että oli nainen, kuuluu myös Liittoon, näin:
"'Olette Veljesliittomme jäseniä, ja sanat, jotka nyt lausun, ovat
aiotut vain veljille, minä puhun nimittäin Sydämestä.'
"'Kuuntelen hartaasti, herra', vastasin.
"'Kuunnelkaa!' hän jatkoi. 'Tulen kaukaa tyttäreni kera, emmekä ole
sitä, miltä näytämme, mutta keitä me olemme ja mitä teemme, siihen
ei ole nyt oikea hetki vastata. Olemme tulleet hakemaan sitä, joka
kokonainen on, mutta jaettu kuitenkin; sitä, joka ei hukkunut ole, vaan
kätketty. Ehkä Te, veli, voitte minulle neuvoa, mistä se löytyy?', ja
hän vaikeni tarkastaen minua läpitunkevin katsein.
"'Nyt, herra, minä oivalsin, mistä hänen sanansa olivat, sillä eivätkö
ne ole 'Sydämen Avaamisen' menoista?' Haluten esiintyä varmasti,
hämmentymättä, sieppasin hiilenpalan ja piirsin sillä tulen valossa
sydämen puoliskon kuvan temppelin kivilattiaan. Ojensin sitten hiilen
Zibalbaylle, joka sen antoi jälleen tyttärelleen, sanoen:
"'En ensinkään osaa sellaisia tapoja; jatka sinä, Maya.'
"Tytär hymyili ja, laskeutuen polvilleen, täydensi puolikaskasvot,
joiden ääriviivat minä olin piirtänyt, sanoen:
"'Riittääkö tämä, vai tarvitaanko kirjoituksiakin?'
"'Riittää', minä vastasin. 'No, herra, mitä haluatte?'
"'Tahtoisin tietää, mistä tuon kätketyn voi löytää, ja onko se tässä
maassa, sillä olen tullut kaukaa etsimään sitä.'
"'Täällä se on', minä vastasin, 'sillä olen omin silmin katsellut sitä,
ja se on omistajansa hallussa.'
"'Voitteko viedä minut hänen luokseen, veli?'
"'En, sillä minä en ole saanut lupaa siihen: mutta voin mahdollisesti
tuoda hänet Teidän luoksenne, vaikkakin minun täytyy kulkea yli vetten
ja maitten, löytääkseni hänet -- riippuu siitä, tahtooko hän tulla.
Sanokaa, miten minun on meneteltävä? Ettäkö muuan vieras mies, jonka
olen tavannut, tahtoisi saada nähdä pyhää esinettä? Tuskin hän lähtee
sen takia näin kauas.'
"'Ei, sanokaa niin, että hetki on koittanut 'Päivän' ja 'Yön' liittyä
yhteen, jotta uusi aurinko paistaisi uudella taivaalla.'
"'Voin hänelle niin sanoa, Vaan uskooko hän, ellei minulla ole
mitään todistuksia? Saattaisihan hän epäillä, että joku kavala
muukalainen ja petollinen veli haluaisi murhata hänet? Antakaa minulle
todistuskappaleita, herra, muutoin minä en lähde koko asialle.'
"'Uskooko hän sitä, mitä Te olette nähnyt omin silmin?'
"'Uskoo varmasti, sillä hän on luottanut minuun lapsuudesta asti.'
"'Katsokaa siis!' sanoi mies ja, avattuaan vaippansa kaulalta, kääntyi
valoa kohti.
"Siinä, herra, hänen rinnallaan riippui esine, jota eivät silmämme
ole nähneet jumalaisen Zuetzalin poikain hallitusajan jälkeen, Teidän
rinnallanne riippuvan merkin puolisko. Tässä, herra, on kertomukseni
loppu."
* * * * *
Minä Ignatio, kuuntelin hämmästyneenä, sillä kertomus oli ihmeellinen.
"Eikö tuo mies käskenyt mitään muuta sanomaan?" kysyin.
"Ei mitään muuta. Hän sanoi, että jos Te todellakin haluaisitte
pitää asian salassa, saapuisitte Te itse kuulemaan asiaa häneltä tai
kutsuisitte hänet luoksenne."
"Ja kerroitteko, Molas, hänelle jotakin minusta ja minun
menneisyydestäni?"
"En mitään; ei minua oltu käsketty niin tekemään. Aamun sarastaessa
läksin hautaamaan vaimoani, jos hän kuollut oli, tai hoitamaan häntä,
jos hän vielä oli sairas, luvaten niin pian kuin suinkin lähteä
Meksikoon etsimään Sydämen Haltijaa ja kertomaan hänelle näitä tietoja,
luvaten kahden kuukauden päästä tai pikemminkin ilmoittaa, miten
asiani olisi käynyt. Vanhus kysyi, oliko minulla rahoja, ja vastausta
odottamatta antoi hän minulle salaisesta kätköstään kahmalollisen
vanhoja kultakolikoita, joihin jokaiseen oli lyöty sydämen kuva.
"'Näyttäkäähän niitä minullekin', pyysin.
"Voi, herrani Ignatio, ei minulla ole ainoatakaan! Lähellä Zibalbayn ja
hänen tyttärensä asustamia temppeliraunioita on Santa Cruzin maatila,
ja siellä asuu, kuten ehkä lienette kuullut, joukko Don Pedro Morenon
johtamia miehiä, joiden ammattina on kavallus, maantierosvous ja
murhat, vaikkakin he näennäisesti viljelevät kahvia ja kaakaota.
"Matkatessani kotiapäin jouduin noiden miesten käsiin. He nuuskivat
minua ja löydettyään taskustani kultakolikot, antoivat ne Don Pedrolle
itselleen, joka, nähtyään kalan olevan verkossa, oli ratsastanut
paikalle. Hän tutki rahoja tarkasti ja kysyi minulta, mistä ne olivat
kotoisin. Aluksi minä kieltäydyin selittämästä, jolloin hän uhkasi
sulkea minut maatilalleen vankilaan, siksi kunnes minua haluttaisi
puhua.
"Tahtoen välttämättä päästä kotikylääni kuulemaan vaimoni tilasta,
minun täytyi puhua totuus ja ilmaista, että rahat oli antanut minulle
vanha intiaanilääkäri, joka asuu tyttärensä kera temppeliraunioissa
metsässä.
"'Laupias Isä!' sanoi Don Pedro, 'olen kuullut tuosta miehestä ennenkin;
mutta nyt minä tiedän, millä asioilla hän liikkuu, luulen, että minun
on käytävä katsomassa häntä, nähdäkseni mikä rahapaja hänellä on.'
"'Ryöstettyään minut näin putipuhtaaksi he laskivat minun menemään,
mutta usein, hädän hetkinä, olen surrut sitä, että tulin heille
kertoneeksi mistä rahat olivat lähtöisin, sillä pelkään näin
toimittaneeni nuo roistot vanhan kulkijan ja hänen tyttärensä kimppuun,
ja siinä tapauksessa saattavat he hyvinkin olla murhatut, ennenkuin Te
pääsette heidän luoksensa.'
"'Varmasti Taivas heitä suojelee', vastasin, 'vaikkakin menettelitte
hullusti. Mutta kertokaahan, Molas, mistä löysitte minut ja miten
pääsitte tänne ilman rahoja?'
"Minulla oli kotona jonkun verran rahoja, herra, ja haudattuani vaimoni
menin Fronteraan rannikolla, missä näin olevan laivan matkalla Vera
Cruziin, ja siinä minä matkustin, palvellen matruusina, tapa, jota aina
olen käyttänyt. Vera Cruzista minä painalsin Meksikoon ja ilmoittauduin
Veljesliiton päämiehelle siinä kaupungissa, joka toivoni mukaan kykeni
antamaan minulle tietoja Teistä.
"Tähän kylään saavuin tänä iltana, oltuani matkalla kuukauden ja
kaksi päivää. Ja nyt, herra, jos suinkin voitte, antakaa minulle
yösija, sillä olen uupunut, kolmeen päivään juuri nimeksikään silmiäni
sulkematta. Huomenna haluaisin kuulla, minkä vastauksen voin viedä
Zibalbay-vanhukselle."
* * * * *
Minä, Ignatio, istuin sinä iltana myöhään, mietiskellen näitä tietoja,
jotka täyttivät rintani kummallisella toivontunteella. Voisiko olla
mahdollista, että menestykseni hetki koittaisi niin monen vuoden
odotuksen jälkeen? Jos noissa ennustuksissa oli perää, niin viittasi
kaikki siihen, ja kuitenkin minun uskoni horjui. Tämä kulkija, jonka
Molas oli nähnyt, saattoi olla mielipuoli ja hänen merkkinsä olla
väärennetty. En ymmärtänyt mitä tehdä, mutta päätin jättää asian
ratkaisun seuraavaan päivään ja lähteä sitten niinpian kuin mahdollista
matkustamaan Chiapasiin etsiäkseni hänet. Näin tuumien minä heittäydyin
makuulle, yrittäen nukkua, saamatta kuitenkaan unta. Mutta muistaen
kirjoituksen, jonka ystäväni oli antanut minulle, minä nousin jälleen,
yrittäen sekoittaa ajatuksiani sitä tutkimalla ja niin päästä uneen.
Se oli työlästä hommaa, mutta vihdoin sain sisällön selville ja näin,
että siinä puhuttiin jostain lähellä Cumarvoa olevasta kaivoksesta ja
osotettiin tunneliaukon tarkka asema.
Tämä aukko, niin kerrottiin, oli suljettu Guatemocin aikana, ja
tämän asiakirjan oli kirjoittanut henkilö, jonka hoidettavana kaivos
silloin oli ollut, jotta joku tieto säilyisi hänen jälkeläisilleen,
heidän voidakseen avata kaivoksen uudelleen, kun koittaisi se päivä,
jolloin espanjalaiset karkoitettaisiin maasta. Että tämä kaivos oli
rikas vapaasta kullasta, näkyi tähän luetteloon merkityistä puhtaan
metallin painomääristä, jota vuosittain lähetettiin Montezuman hoviin,
sekä myös siitä tosiasiasta, että oli ajateltu kannattavan kätkeä se
espanjalaisilta.
Varhain seuraavana aamuna menin herra Stricklandin asuntoon puhumaan
hänelle vakavalla mielellä:
"Herra", sanoin, "muistanette vielä, että palvelukseenne astuessani
mainitsin minä hetkenä tahansa voivani erota siitä? Olen nyt
ilmoittamassa että sellainen hetki on tullut, sillä luokseni on tullut
lähettiläs vaatimaan minua Meksikon toiseen kolkkaan asioille, joista
en voi puhua, ja huomenna on minun lähdettävä matkaan."
"Mieltäni pahoittaa tuo tieto, Ignatio", hän vasasi, "sillä olette
ollut hyvä ystävä minulle. Te teette oikein kun erotatte varanne
onnettoman miehen omaisuudesta."
"Ja Te, herra, teette pahoin, puhumalla tuolla tavalla", minä vastasin
närkästyen; "minä annan tämän kerran vielä Teille anteeksi tietäissäni,
että joskus, sydämen ollessa karvas suu lausuu sanoja, joita ei sydän
ole tarkoittanut. Kuulkaahan, herra, tahtoisitteko aamiaisen syötyänne
lähteä kanssani pienelle ratsastusretkelle?"
"Tietysti; jos Teitä haluttaa. Vaan minne olette aikonut?"
"Toiselle kaivokselle, joka on, tai jonka pitäisi olla, noin parin
tunnin ratsastusmatkan päässä täältä. Kuulin siitä vasta eilen illalla,
vaikka saavuin Cumarvoon juuri sitä varten; lisäksi näyttää siltä, kuin
olisi se ollut hyvin rikas Montezuman aikoina."
"Montezuman aikoina?" hän kysyi.
"Niin, senjälkeen ei siellä ole työskennelty, ja minä ehdotan että,
jos löydämme sen, Te valtaisitte sen itsellenne, antaen vain jonkun
dollarin palkkion intiaanille, jolta minä sain tiedon siitä, hän kun on
köyhä mies."
"Mutta jos se on niin hyvä, miksi ette _Te_ valtaa sitä, Ignatio; ja
miksi vasta nyt tulette siitä ottamaan selkoa?"
"Kahdestakin syystä, herra: ensiksi, koska tahdon tehdä Teille
palveluksen, jos se vain on minun heikossa vallassani. Toiseksi, koska
en voi pitää huolta siitä, ollessani pakotettu jättämään Teidät,
vaikkakin ero tuottaa minulle tuskaa, sillä, sallikaa minun vakuuttaa,
en koskaan ole tavannut miestä, jota kohtaan olisin tuntenut suurempaa
kunnioitusta ja kiintymystä. Ehkä, jos takaisin palaan, Te annatte
minulle osan yrityksessä, jotta meistä kummastakin tulisi rikkaita
miehiä. Näytänpä Teille, miten sain kuulla kaivoksesta." Tällöin vedin
esiin omalla käännökselläni varustetun luettelon ja luin sen hänelle.
Hän kuunteli mielenkiinnolla, sillä kuten Tekin, herra Jones, rakasti
maanmiehennekin, James Strickland, seikkailuja ja kaikkia tämän maan
menneisyyttä koskevia asioita.
"Lähtekäämme heti paikalla", hän sanoi lopetettuani. "Käsken laittamaan
kuntoon hevoset sekä muulin kantamaan tavaroita. Otammeko miehiä
matkaan?"
"Minun mielestäni emme ota; kaivosta ei vielä ole löydetty, ja mitä
vähemmän siitä melutaan, sitä parempi, sillä jos asia tiedetään
yleisesti, voi joku ennen Teitä käydä sen valtaamassa. Lähettiläs, joka
eilen illalla saapui, on luotettava mies, mutta hän on väsynyt matkasta
ja haluaa levätä, joten me menemme yksin."
Tuntia myöhemmin ratsastimme vuorten keskessä, minun jätettyäni sanan
Molasille, että palaisin ennen illan tuloa. Tie, jota ratsastimme, oli
vaivaloinen ja kulki monen peninkulman matkan äkkikuilun parrasta,
kunnes se vihdoin vei harjanteen laelle. Niin pahaa oli tie toisin
paikoin kulkea, että meidän täytyi ajaa hevosia ja muulia edellämme ja
tarttua kiinni kalliolla kasvaviin sananjalkoihin, jottemme lankeisi.
Vihdoin saavuimme harjanteen laelle ja laskeuduimme alaspäin läpi
tammi- ja havupuumetsän kohti juhlallisen vuoren alla avartuvaa
laaksoa, missä luikerteli virta. Tätä virtaa alaspäin seuraten
ratsastimme peninkulman verran, kunnes aloimme etsiskellä määrättyä
kalliota, joka luettelon mukaan sijaitsi puuttoman vuoren partaalla,
allaan laakso, missä Guatemocin päivinä kasvoi suuri ceiba-puu,
varjostaen kaivosaukon.
Ratsastettuamme tuuhean tammimetsikön lävitse saavuimme laaksoon, joka
oli juuri korkean vuoren alla.
"Tässä sen paikan täytyy olla", sanoin, "mutta en löydä ceiba-puuta."
"Se on epäilemättä kaatunut ja lahonnut aikain kuluessa", vastasi herra
Strickland. "Kytkekäämme hevoset ja etsikäämme."
Teimme niin ja saimme kauan haeskella, sillä ruohot ja sananjalat
peittivät paikan, mutta vihdoin keksin minä paikan, missä hyvin Vanhan
puun kanto oli maassa lahonnut, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin
sen pyöreä hahmo ja joitakuita suurimpia juuria.
Näiden juurten ympärillä me epätoivoisesti kiersimme tunnin, pari,
mutta keksimättä mitään. Vihdoin väsyi kumppanini koko touhuun ja alkoi
kiskoa maasta löytämäänsä pientä, kiiltolehtistä palmua, jonka hän
aikoi viedä kotiin ja istuttaa puutarhaansa, sillä hän oli puitten ja
kukkien harras suosija.
Hänen siinä touhuttuaan ja minun pengottuani ruohoja, kaivoksen
aukkoa etsien, jonka minä jo luulin ainaiseksi kadonneen, huusi hän
yhtäkkiä: "Käykäähän tänne, Ignatio! Tämän palmun juurien alla on
vasaran murtamia kivenpalasia. Minun mielestäni on tässä täytynyt olla
kaivoksen vastaanottosillan. Voi nähdä, että perustus tässä on ollut
tasainen."
Astuin hänen luokseen ja yhdessä me jatkoimme tutkimustamme, kunnes
vihdoin, kaikeksi onneksi, löysimme erään kiven vierestä aukon, niin
suuren, että mies juuri mahtui siitä sisään ryömimään.
"Mahtaakohan tämä nyt olla kaivosaukko?" kysyi toverini.
"Sen voimme ratkaista vain menemällä sisään", minä vastasin.
"Sulkiessaan kaivoksen tahtoivat muinaiset omistajat jättää tämän
tuuletusta varten. Antakaahan, herra, kivikirves, niin näemme kohta."
Kymmenisen minuuttia me työskentelimme, hakaten kirveellä kovaa
kalliota, kunnes saimme näkyviin tunnelin pään, jota minä aloin tutkia.
"Ei tässä enää mitään epäilemistä ole", minä sanoin; "tätä kalliota on
hakattu kuparitaltalla, sillä tässä on vihreä kuparinväri. Varmasti
olemme siis löytäneet kaivosaukon. Antakaahan minulle vasara ja
kynttilä sekä nahkalaukku näytteitä varten, niin käymme sisään."