Herra Strickland.
Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten jouduin minä, Ignatio, käymään Cumarvo
nimisessä, Tamaulipasin valtiossa sijaitsevassa kylässä, ihanassa
paikassa, joka oli puolittain piiloutunut havumetsiin vuorten välillä.
Tulin tähän pikkukylään, koska eräs ystäväni, Sydämen Liiton veljiä,
kirjoitti minulle, että lähistöllä jossain asui eräs intiaani, jolla
hallussaan oli muinaisatztekilainen, kuvakirjoituksella kirjoitettu
luettelo, jota ei hän eikä kukaan muukaan taitanut lukea.
Tämä luettelo oli periytynyt intiaaneille kautta monen sukupolven, ja
sen mukana tarina hyvin rikkaasta kultakaivoksesta, jonka asemapaikka
vuoristossa jossakin oli unohdettu, esi-isäni Guatemocin liittolaiset
kun sulkivat kaivoksen, jottei se joutuisi Cortes'in kynsiin,
esi-isäni, jonka espanjalaiset murhasivat -- kirotut olkoot heidän
sielunsa!
Niin, minulle oli vanha Antonio, isäni ystävä, opettanut
kuvakirjoituksen salatiedon, silloin kun minulle alettiin selittää
Sydämen salaperäisyyksiä, joskin se tieto varmasti kuolee minun
mukanani, sillä olen vakuutettu, ettei tällä hetkellä löydy ainoatakaan
elossa olevaa miestä, joka omaisi sen tiedon.
Tämän kirjoituksen intiaani halusi luovuttaa minulle, Sydämen
Haltijalle, ja koska minulla ei ollut muutakaan parempaa tekemistä,
läksin Cumarvoon tutkimaan sitä. Tässäkin, kuten monessa muussa
asiassa, minua piti kohdata epäonnen ainakin joksikin aikaa; sillä
saapuessani ystäväni kotiin kuulin, että intiaani oli kuollut, äkkiä
sairastuttuaan, eikä hänen poikansa tiennyt mihin kirjoitus oli
kätkettynä.
Toisenkin asian minä kuulin, nimittäin että eräs valkoinen mies,
englantilainen, ensimäinen milloinkaan täälläpäin majaillut, oli
saapunut kylään puolisen vuotta aikaisemmin ja toimi erään yhtiön
palveluksessa muutamilla hopeakaivoksilla, yritys jonka hän huomasi
työlääksi, sillä lähiseudun meksikolaiset omistajat, kateellisina ja
vihoissaan siitä, että hän maksoi miehilleen hyvät palkat, koettivat
estää intiaaneja työskentelemästä hänen kaivoksellaan.
Tämän paikkakunnan alkuasukkaat olivat maanantaiaamusta aina
lauantai-iltaan kunnollista ja työteliästä väkeä, mutta heillä oli se
vika, että monet heistä olivat tottuneet lauantai-iltana juopumaan
juomasta, jota saatiin aloejuurta tislaamalla. Silloin heidän luontonsa
vallan muuttui ja tulisia kahakoita puhkeili heidän keskuudessaan,
aiheutuen enimmäkseen naisista, jotka kahakat useinkin päättyivät
verenvuodatukseen. Minun saapumiseni iltana Cumarvoon sattui syntymään
juuri tuollainen meteli. Aamusella näin sen hedelmät, kävellessäni
pitkin valkeiden, tasakattoisten talojen reunustamaa, mukulakivillä
laskettua pikku katua pitkin, matkalla kalkilla valkaistuun
kirkkoon kuulemaan, missä kellot soivat yötä päivää pahojen henkien
karkoittamiseksi.
Keskikadulla, erään talon varjossa, oli kaksi kuollutta miestä.
Miellyttävän näköinen, mutta tyyni ja kylmäverinen intiaanityttö
kääri vaatetta toisen ruumiin ympärille; toisesta ruumiista ei kukaan
huolehtinut, ja erinäiset tahrat hänen puvussaan osottivat hänen
kuolemansa tapaa. Eräällä porraskäytävällä istui kolmas mies, haavoja
pää ja kasvot täynnä, kylän parturin, sen ainoan lääkärin raivatessa
tylsin saksin hänen hiuksiaan, voidakseen sitoa haavat.
Näky oli kamala, mutta tuskin kukaan välitti siitä sen enempää, sillä
intiaanin henki on halpa, ja siihen aikaan oli väkivaltainen kuolema
Meksikossa vieläkin yleisempi kuin nyt. Kadun päinvastaisella puolella
tarjoili muuan vanha akka ohikulkijoille kaupaksi appelsiinejaan,
lapsijoukon kiljuessa ja nauraessa ja yrittäessä näin houkutella pois
poliisia, joka lähellä vartioi; ja matkallaan messuun astui muuan tyttö
peittämättömälle ruumiille, joka siinä varjossa lojui, ja huomattuaan
sen tutuksi, teki ristinmerkin, kiiruhtaen jälleen edelleen.
"Mistä tämä, herrani?" kysyin parturilta.
"Luulen, että minulla on kunnia puhutella Don Ignatiota", vastasi pieni
mies ja, seisautettuaan työnsä, teki merkin osoitukseksi, että hänkin
oli Veljesliittomme jäsen, vaikkakin halpa.
"Minä sen arvasin", hän jatkoi minun myönnettyäni; "kuulimme, että
Teidän piti tulla tänne luoksemme, ja minä olen siitä iloinen, koska
olen kyllästynyt haavojen sitomiseen joka sunnuntai, sillä ehkä Te
voitte tehdä lopun näistä tappeluista. Nainen oli tässäkin syynä,
herrani; nämä eivät olleet ensimäiset, joiden kuoleman tuo nainen on
aiheuttanut", ja hän osotti tyttöä, joka kääri ruumista vaippaan.
"Nähkääs, hän oli menemäisillään naimisiin tämän miehen kanssa", ja hän
löi olkapäähän miestä, jonka haavoja hän sitoi, "mutta hän liittyikin
tuohon", osottaen läheisintä ruumista, "jolloin tämä numero Yksi
juopuneena vaani numero Kahta ja iski hänet kuoliaaksi. Hänen kanssaan
ollut tyttö juoksi hakemaan numero Kolmea, numero Kahden veljeä,
mutta numero Yksi tappoi hänetkin. Kuullen melun, saapui hätiin kylän
vartijajoukko ja pieksi pahanpäiväiseksi ystävämme, mutta kuten näette,
huonolla menestyksellä, sillä hän jäi henkiin."
Minä kuuntelin ja suru valtasi sydämeni. Lähestyen tyttöä minä sanoin:
"Tämä on Teidän työtänne nainen! Eikö Teitä kauhista?"
"Mitä siitä?" hän vastasi kylmästi; "voinko sille mitään, että olen
kaunis, ja että miehet tappelevat minusta? Ja kuka Te sitten olette,
joka kysytte, kauhistaako minua?"
"Mieletön!" huusi porraskäytävältä parturi; "uskallatko puhua noin
Sydämen Haltijalle?"
Tyttö vastasi:
"Miks'en? Onko hän silloin minun haltijani?"
"Kuulehan, tyttö!" minä sanoin; "on muitakin, paitsi nuo, kuollut
takianne."
"Mistä sen tiedätte?" hän kysyi. "Mutta miksi sitä kysyä? Jos kerran
olette Sydämen Haltija, on Teillä paha silmä, ja voitte lukea
salaisuuksia, joita Teille ei ole kerrottukaan."
"Teillä itsellä on paha silmä, nainen, niinkuin monella muulla
Teidän sukupuolellanne!" minä sanoin. "Kuulkaahan minua nyt; Teidän
on lähdettävä pois tältä paikkakunnalta, ettekä koskaan saa palata
takaisin, tai jos niin teette, saatte kuolla! Muistakaa myös, että jos
missä ikinä kulkeissanne, sillä minulla on aina tieto siitä, tuotatte
jollekin miehelle ikävyyksiä, saatte kuolla siellä!"
"Kuka tahansa lienettekin, ette ole kumminkaan Hallituksen miehiä, eikä
Teillä ole oikeutta minua tappaa", hän sanoi, koettaen salata pelkoa,
joka hiipi hänen tummiin silmiinsä.
"Ei, nainen, en kylläkään ole; mutta kansamme kesken olen mahtavampi
kuin Hallitus. Ellette minua usko, kysykää haavurilta tuolla, ja hän on
kertova teille, että minua toteltaisiin sielläkin, missä kansa minua
koskaan ei ole nähnyt, missä sotamiesjoukollekin vain naurettaisiin.
Jos minä määrään Teidät kuolemaan, kuolette Te tavalla tai toisella,
sillä minun kiroukseni seuraa Teitä. Joko syöksytte alas kuiluun,
sairastutte kuumeeseen tai hukutte ylikulkemaanne virtaan!"
"Ymmärrän, herra, ymmärrän", hän kuiskasi väristen, sillä nyt hän oli
kauhistunut. "Älkää tuijottako noin kamalasti minuun; säästäkää minulle
aikaa Jumalaa rakastaakseni! En niin tahtonut tehdä, mutta miksi
miehet antavat sydämensä naisen käteen, täytyyhän hänen kiusata heitä,
erittäinkin kun hän heitä vihaa! Mutta tätä minä en vihannut", ja hän
kosketti hellästi kuolleen intiaanin kaulaa; "ajattelin tosiaankin
mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta tuota miestä minä vihaan",
osoittaen haavoittunutta rakastajaansa, "ja minä toivon, että hänet
ammutaan, tai muuten minä myrkytän hänet."
"Te ette myrkytä häntä; ja vaikka hän ansaitseekin kuoleman, olette Te
häntä pahempi. Siis lähtekää, ja muistakaa sanani!"
Kumarrettuaan hän kosketti kuolleen kasvoja huulillaan ja, noustuaan
ylös jälleen, sanoi:
"Suutelen jalkojanne Sydämen Haltija", ja lähti pois taakseen
katsomatta, eikä häntä siinä kylässä enään nähty.
Sitten minä itsekin, syvään huoaten, aloin lähteä pois, sillä minua
hirvitti ajatella, että joku nainen voi muuttaa nämä juopuneet miehet,
jotka olivat veljiäni, järjettömiksi eläimiksi, jotka himoitsivat
toistensa verta.
"Oi!" minä huoahdin, "ellei tuo toinen nainen olisi minua ja toiveitani
jo pettänyt, olisi tämä minua opettanut paremmin heitä tuntemaan."
Nostaen katseeni, satuin tällöin näkemään vierelläni miehen, joka
kummallisesti tuijotti minuun. Kerrotaan, että miehet ja naiset,
nähdessään ensi kertaa toinen toisensa, joissakuissa tapauksissa
tuntevat niin kummallisen rakkauden hehkun, josta he eivät enään
millään keinolla pääse vapaaksi.
Tuona hetkenä minä tunsin jotakin henkiheimolaisuutta ei rakkautta,
vaan suurta ystävyyden tunnetta ja mieltymystä tähän mieheen, joka
sittenkun hänet opin tuntemaan, on kasvanut yhä silmissäni aina tähän
hetkeen asti, vaikkakin henkilö itse on kuollut jo vuosia sitten.
Ehkä välillämme vallitseva erilaisuus veti minua häneen ensi
aikoina, koska elävät olennot aina etsivät vastakohtiansa luonnossa.
Ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, muistanette, vaikkakin
olette tullut tuntemaan minut vanhoilla päivilläni, että olen pitkä,
hoikka, kellertävä, kuten koko rotuni, synkin, sydämeni salaisuuksia
heijastavin ilmein ja surumielisin silmin.
Aivan erilainen oli James Stricklandin, englantilaisen, olemus ja
ulkonäkö. Hän oli hieno mies, yli kolmekymmentä vuotias, lyhyt
paksuuteensa verrattuna, joskin pienikokoinen ja hoikkajäseninen.
Hänen kasvonsa olivat selväpiirteiset kuten muinaisten, marmoriin
veistettyjen jumalien; hänen silmänsä olivat merensiniset ja, vaikkakin
muistiani himmentää kuoleman ilme, iloiset kuin nuoren pojan; hänen
kihara tukkansa -- sillä hän oli kuolemaa lähestyessään nostanut
hattuansa -- oli keltainen kuin mimosan kukka, punertuen lyhyen
parran ja korvien tienoilla, mihin ilma oli päässyt vaikuttamaan; ja
hänen paidanrintamustansa alta, joka oli kaulalta auki, näkyi hänen
maidonvalkea ihonsa. Kaiken lisäksi hänen kätensä olivat pitkät ja
sirot, huolimatta raskaasta työstä, jonka jäljet niissä ilmenivät;
hänen katseensa oli eloisa, ja hänen hymynsä miellyttävin, mitä
milloinkaan olen nähnyt.
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi tämä englantilainen hyvällä
espanjankielellä, kääntyen puoleeni samalla, "mutta huomaamattanne
olen kuunnellut jonkun aikaa keskusteluanne tuon naisen kanssa, enkä
voi ymmärtää, mistä johtuu, että Teillä vieraana on niin paljon
vaikutusvaltaa häneen. Tahtoisin Teidän sen minulle selittävän, jotta
kykenisin lopettamaan tuollaiset murhat. Nämä molemmat kuolleet olivat
parhaimpia työmiehiäni, enkä tiedä, mistä saisin heidän veroisensa."
"En voi siihen, herra", vastasin hänelle, "antaa muuta selitystä kuin
sen, että minulla on muuan arvo intiaanien keskuudessa jonka arvon
takia he minua kunnioittavat. Mutta vaikkakaan minulla ei ole oikeutta
tehdä vieraalle minkäänlaisia vaatimuksia, pyydän, että unhottaisitte
kaiken, mitä hyvänsä satuittekin kuulemaan puheestani, koska Hallitus
on kateellinen tuollaisesta vaikutusvallasta."
"Kaikella muotoa, herra; olen jo unhoittanut. No niin, hyvästi -- tämä
näytelmä ei ole niin miellyttävä, että sitä haluaisin udella", ja
kohottaen hattuaan hän lähti.
Vaikkakin matkani näytti olevan turha, koska kirjoitus, jota lukemaan
olin tullut, oli tietymättömissä, viivyin Cumarvon kylässä, väittäen
viipymiseni syynä olevan toivon sen löytymisestä, mutta tosiasiassa
siksi, että halusin tulla lähemmin tuntemaan tuota valkoista miestä.
Pian satuinkin saamaan tilaisuuden tehdä hänelle näkyvän palveluksen.
Olen maininnut, että tällä paikkakunnalla asui tilanomistajia,
meksikolaisia, jotka kadehtivat englantilaista, ja nuo miehet
kiihottivat muutamia hänen palveluksessaan olevia tyytymättömiä
kaivostyömiehiä muodostamaan salaliiton hänen murhaamisekseen,
väittäen, että jos he niin tekisivät, saisivat he valtaansa suuren
aarteen, jonka hän oli kätkenyt kotiinsa.
Tämä salaliittohanke tuli tietooni erään Veljesliittomme jäsenen
kautta, ja minä päätin tehdä sen tyhjäksi, jota tarkoitusta varten
minä kokosin yhteen kaksikymmentä oivaa ja rehellistä miestä ja,
aseistettuani heidät pyssyillä, käskin heidät olemaan vaiti asiasta,
ennenkaikkea antamatta tietoa englantilaiselle, jota en tahtonut
pelästyttää.
Murhamiesten aikomus oli yön aikaan käydä talon kimppuun, missä
nukkui herra Strickland neljän tai viiden palvelijattaren kanssa
vain, ja murhata kaikki sen seinien sisällä olijat. Noin yhden aikaan
määrättynä yönä lähetin mieheni kaksittain ja kolmittain, neuvoin heitä
käymään ympäri kallioiden talon taakse ja hiipimään puutarhaan sekä
piiloutumaan puitten suojaan, siksi kunnes itse saapuisin.
Tuntia myöhemmin seurasin itsekin, ilman että salaliittolaisten
urkkijat huomasivat minua, sillä satoi rankasti ja yö oli pilkkopimeä.
Saavuttuani puutarhaan kokosin mieheni ja asetin heidät väijyksiin
matalan, katua vastassa olevan aidan suojaan, jonka ohi, tietämäni
mukaan, murhamiesten piti tulla. Tässä me odotimme kärsivällisesti,
kunnes kukko lauloi ja päivä alkoi idässä sarastaa.
Pian kuulimmekin liikettä alempana olevasta kylästä ja valkenevassa
sarastuksessa näimme murhaajien, luvultaan viisikymmentä tai
ylikin, salaa hiipivän pitkin katua. Niin suuresti pelkäsivät he
englantilaista, että he pitivät turvallisempana tuoda paljon väkeä
häntä murhaamaan, niinikään tahtoi kukin roisto naapurinsakin
osalliseksi ilkityöhön.
"Ettekö tahtoisi herättää englantilaista?" kysyi lähinnä minua seisova
mies.
"En", vastasin, "on aikaa kyllä herättää hänet, kun työmme on tehty.
Älköön kukaan laukaisko, ennenkuin minä käsken."
Vähitellen lähenivät taloa roistot -- häpeämättömät miehet --
odotettuaan kauempana hetkisen päivän sarastusta, ja näytti heidän
joukkonsa munkkikulkueelta, sillä ilma oli kylmänkolea, ja kukin heistä
oli peittänyt päänsä vaippaan. Kädessä oli kullakin pyssy ja terävä
veitsi.
He pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän neuvottelemaan, ja minä
kuulin heidän meksikolaisen johtajansa komentavan puolet heistä
hiipimään talon taakse, kaiken mahdollisen ulospääsyn katkaistakseen.
Silloin minä vihelsin, mikä oli sovittu merkki, samalla laukaisten
pyssyni kohti meksikolaista. Tuskin oli vihellykseni kuulunut kun
pamahti kaksikymmentä pyssyä ja viisi-, kuusitoista rosvoa kaatui
maahan.
Hetken viipyivät he neuvottomina, ja minä luulin jo toisten
pakenevan, mutta sitä he eivät uskaltaneet, sillä he ymmärsivät,
että heidät oli keksitty; siksi ryntäsivät he huutaen kohti aitaa,
ampuen samalla. Heidän kiivetessään sen yli me otimme heidät vastaan
revolverinlaukauksin ja puukoniskuin, ja muutamassa minuutissa oli
ratkaisu selvä, sillä heiltä katosi kaikki toivo, joukkonsa kun oli
supistunut peräti pieneksi.
Aitaa kiivetessä ja katua kiiruhtaessa kaatui heiltä vielä joku mies,
ja lukuunottamatta neljäätoista paennutta, jotka nekin enimmäkseen
saatiin vangiksi jälestäpäin, olimme kaikki muut lopettaneet hengiltä
puutarhan kukkien ja pensaiden kaskelle. Kun kaikki juuri oli lopussa,
ilmestyi ihmetellen, englantilainen, joka nukkui sikeästi, yöpuvussaan,
revolveri kädessä.
"Mitä melua tämä on?" hän kysyi, siristellen silmiään, "ja mitä
kahakoita te pidätte puutarhassani? Lähtekää pois, joka mies, tai ammun
minä teidät."
"Suokaa anteeksi, herra", lausuin minä kumartaen, "että häiritsimme
untanne, mutta tätä asiaa ei voinut suorittaa ilman melua. Saanko
luovuttaa herralle vaippani? Ilma on kylmä ja voitte kylmettää itsenne
tuossa puvussa."
"Kiitän Teitä", hän sanoi, heittäen vaipan ylleen. "Ja nyt Te ehkä
suvaitsette kertoa, miksi tulette sotkemaan puutarhaani ja pitämään
sitä tappelukenttänänne."
Nyt kerroin hänelle asian ja olin ihmeissäni, että hän vähitellen
muuttui hyvin vihaiseksi.
"Luulen, että minun on teitä, herrat, kiittäminen henkeni
pelastuksesta", hän sanoi vihdoin, "vaikkenkaan koskaan teitä ole
pyytänyt siihen. Vaan, samantekevä, minusta on häpeällistä, että minun
puutarhassani tapellaan, ilman että minä itse tiedän mitään. _Caramba!_
[espanjalainen kiroussana. Suom. huom.] Olenko minä pikku lapsi, että
minua näin kohdellaan?" Ja äkkiä hän päästi remakan naurun ja puristi
minua kädestä.
Samana päivänä, kun kaikki melu oli ohi, ja paikka oli siistitty,
lähetti herra Strickland pyytämään, enkö haluaisi syödä päivällistä
hänen kanssaan. Minä suostuin siihen, ja meidän istuessamme
tupakoimassa päivällisen jälkeen, keskusteltuamme tappelusta väsymään
asti, sanoi hän minulle:
"Don Ignatio, saan Teitä kiittää hengestäni, ja uskokaa minua, olen
liikutettu, sillä en ymmärrä kuinka Te olette uskaltaneet niin paljon
vieraan muukalaisen takia."
"Siksi, että pidän Teistä paljon, herra", minä vastasin, "sekä myös
siksi, että oli hauskaa yllättää nuo katalat omissa vehkeilyissään.
Kaikki, jotka tänä aamuna menettivät henkensä, olivat roistoja,
jok'ainoa heistä. He tulivat ryöstön tarkoituksessa, sillä tuollaiset
'häpeämättömät miehet' tappavat ihmisolennon jo viiden dollarinkin
takia; mutta heitä olivat yllyttäneet muut, jotka vihaavat Teitä siksi,
että te maksatte intiaanityömiehillenne hyvät palkat ja myöskin siksi,
etteivät he halua tänne muukalaisia kanssakilpailijoikseen, luullen,
että te olette lauman pää. Siksi he luulivat olevan viisasta tappaa
Teidät samoinkuin raivata tieltä muutkin, jotka tulisivat Teidän
jälkeenne. Nyt on vaara kuitenkin ohitse, eikä Teidän enään tarvitse
peljätä, sillä he ovat saaneet opetuksen, jota eivät hevillä unohda."
"Sitä parempi siis", hän vastasi, "sillä minulla on muutoinkin
tarpeeksi huolta täällä, ilman että panisin henkeäni alttiiksi
tuollaiselle halpamaiselle roskaväelle. Niin, Don Ignatio, haluan
erikoisesti kysyä Teiltä, -- uskallan otaksua, ettette halveksi
tarjoustani, -- haluatteko ottaa vastaan erästä tointa? Tarvitsisin
välttämättä alijohtajaa, semmoista, joka pitäisi huolta intiaaneista;
sellaiselle miehelle voisin maksaa sata dollaria kuussa; edustamani
yhtiön säännöt eivät salli minun tarjota enempää."
Mietin kotvasen ja vastasin:
"Herra, raha ei kylläkään riitä minua houkuttelemaan, vaikkakin
sillä saa ruuan, asunnon ja tupakan, mutta minä otan tarjouksenne
vastaan saman syyn takia kuin taistelinkin tänä aamuna, koska pidän
Teistä ja tahdon mieluusti tehdä parhaimpani palvellakseni Teitä ja
harrastuksianne. Toistaiseksi täytyy minun huomauttaa Teille että,
mikäli tiedän, minun on pian luovuttava palveluksestanne, sillä aikani
ei ole täysin omaani. Olen myös erään suuren yhtiön palveluksessa,
herrani, ja vaikkakin toistaiseksi olen virkavapaa ja olen ollut jo
monta vuotta, voidaan minut kutsua milloin tahansa."
Näin siis astuin herra James Stricklandin, tai oikeammin hänen yhtiönsä
palvelukseen, missä minä viivyn yli vuoden, tehden lujasti työtä,
sillä tuo herra ei säästänyt minua eikä itseään. Mutta koska noiden
muutamien kuukausien hedelmättömän työn kertominen kiinnittäisi vain
vähän mieltänne, ystäväni, niin minä, sensijaan että niitä tässä
kirjottaisin, kerron Teille muutamin sanoin tuon englantilaisen
tarinan, sellaisena kuin hän sen kertoi minulle.
Hän oli jaloa verta, kuten hänen kasvonsakin osoittivat. Hänen
isänsä oli "vääräuskoisen" kirkon pappi ja aivan köyhä, vaikkakin Te
englantilaisena ymmärrätte sen seikan mahdollisuuden paremmin kuin
minä, jonka mielestä useimmissa maissa sivistyneellä säädyllä on
etuoikeus rikastua alemman säädyn kustannuksella.
Joka tapauksessa näki James Strickland isänsä kuoltua tämän omistaneen
vain viisituhatta dollaria. Tämän summan hän, ollen luonteeltaan
seikkailunhaluinen ja kiihkeä, sijoitti maatiloihin Texasissa, missä
hän sai kärsiä monet vaarat ja vastukset sekä menetti kaikki rahansa.
Tämän koettuaan, tietämättä millä elää, ystäviä vailla, hänen täytyi
tehdä työtä omin käsin kuten päivätyöläisen, monella eri tavalla. Hän
vaihtoi hevosia, kaitsi karjaa; kerran hän pariksi kuukaudeksi joutui
niin ahtaalle -- sydäntäni kirveltää kirjoittaa siitä --, että hänen
täytyi kantaa matkustajien tavaroita eräässä Panaman satamassa.
Sieltä hän joutui Nicaraguaan ja sekaantui kaivosyrityksiin, ja kun
hänet ensi kerran kohtasin, oli hän ollut kaivosmiehenä kymmenen
vuotta. Enimmät ajat oli hän johtanut erään amerikalaisen kaivosta
Chontalesissa, Hondurasin rajalla, missä kuume on niin ankara, että
vain harvat valkean rodun miehet voivat siellä elää. Täällä hän
oppi puhumaan espanjaakin sekä maya-intiaanikieltä. Vihdoin, kun
kuumetauti oli hänet vähällä tappaa, hän lähti Hondurasista, saapuen
Meksikoon, missä hän otti vastaan tämän Cumarvon hopeakaivoksen
johdon. Siihen asti oli tässä toimessa ollut eräs meksikolainen, joka
kaivoksenomistajien määräyksestä joutui erotettavaksi, varastettuaan
metallia ja myytyään sitä.
Tämä kaivos, vaikkakin varsin rikas, oli vaikeatöinen, erittäinkin
siksi, että sinne kokoontui vettä, ja koko sen ajan kuin herra
Strickland oli sitä johtanut, hän oli kaivattanut tunnelia alemmalta
kallion kohdalta ylös kaivokseen, kuivatakseen työpaikkoja. Pian sen
jälkeen kuin minä tulin hänen palvelukseensa, oli tämä tunneli valmis,
ja nyt kyllä riitti työtä, ja me aloimme kasata metallia, kokonaista
kaksisataa unssia tonnia kohti, niin että kaikki kyllä toistaiseksi
kävi hyvin.
Mutta yhtäkkiä malmisuoni alkoi käydä suoraan alaspäin, ikäänkuin se
olisi kuumana taipunut, ja me seurasimme sitä, kunnes vesi haittasi
niin paljon, ettemme enään voineet malmia nostaa, sillä siihen aikaan
ei Meksikossa vielä ollut höyrypumppuja, semmoisia kuin nyt käytetään
kaivosten kuivaamiseen. Aluksi koetimme etsiä uutta suonta, mutta
turhaan; sitten koetimme saada puhkaistuksi toista kuivaustunnelia
alavammalle kallionkohdalle, mutta, yli kolme kuukautta aherrettuamme
kallio kävi niin kovaksi, että meidän täytyi hyljätä koko homma.
Nyt ei auttanut muu kuin pysäyttää työt kaivoksessa ja ilmoittaa
kirjeellisesti asiasta kaivoksen omistajille, käyttäen aikamme tällöin
kasaamamme malmin sulatukseen. Tästä työstä meidän täytyi maksaa palkat
hopealla, koska jonkun kuun kuluttua omistajat lakkasivat lähettämästä
rahaa meille.
Eräänä iltana, palatessani sulatuslaitoksilta kotiin, näin herra
Stricklandin, pää käsien varassa, sammunut sikaari suussaan istuvan
pöydän ääressä, edessään avattu kirje. Koko epäonnemme ja raskaan
työmme ajan ei hän ollut koskaan menettänyt rohkeuttaan tai unhottanut
hymyilemisen ja iloisuuden taitoa, mutta nyt hän näytti synkältä kuin
mies, joka juuri on vienyt äitinsä hautaan, ja minä kysyin häneltä,
mitä ikävyyksiä oli tapahtunut.
"Ei mitään erityistä, Ignatio", hän sanoi; "vaan kuulkaahan sentään."
Ja hän luki ääneen kirjeen.
Se oli yhdeltä kaivoksen isännältä ja siinä sanottiin, että kaivosaukko
oli täyttynyt vedellä johtajan taitamattomuuden ja huolimattomuuden
takia; että he, omistajat, erottaisivat hänet täten ilman muuta,
kieltäytyen maksamasta hänelle kuuluvaa palkkaa; ja, lopuksi, että
he pitivät häntä vastuunalaisena niistä rahoista, jotka he olivat
menettäneet.
"Totta tosiaan", huudahdin minä vimmoissani hänen lopetettuaan, "tämän
kirjeen on kirjoittanut hävytön mies, ja minun mielestäni hänet on
toimitettava sikojen ja kotkien syötäväksi!", sillä menetin malttini
raivostuessani niille, jotka voivat näin puhua johtajasta, hänestä,
joka oli uurastanut yöt ja päivät, lepäämättä milloinkaan.
"Älkää nähkö vaivaa, Ignatio", hän sanoi hymyillen; "se on maailman
tapa. Olen epäonnistunut ja minun on kärsittävä seuraukset. Jos olisin
onnistunut, olisi asianlaita toinen. Mutta jos minä tuon miehen
joskus vielä tapaan, syljen häntä silmille, koska hän kertoo valheita
minusta. Tiedättekö, Ignatio, tuo kaikki tulee, tuhatta dollaria
lukuunottamatta, minun laskuuni Meksikossa; olen menettänyt kaikki
omatkin rahani, joka säästin tässä työssäni, ja noista tuhannesta on
minun Teille maksettava kahdeksansataa, niin että, minkä hyvänsä uran
nyt valitsenkin, en lähde matkaan rikkaana miehenä!"
"Älkää mokomia, herra", minä vastasin, "sillä en viitsi kuulla
tuollaisia puheita. Mitä! Olenko minäkin varas, jotta voisin ryöstää
Teitä, jota kyllä muut ovat jo kyllin ryöstäneet? Jos kerrankaan vielä
puhutte minulle tuollaista, en anna Teille milloinkaan anteeksi."
Näin sanottuani läksin ulos ovesta tyynnyttääkseni itseäni kävelemällä
vuoristossa, aavistamatta tuskin, mitä kuulisin palattuani.