Kapinan kukistuminen.
Minä, Ignatio, tämän kertomuksen kirjoittaja, ollen nyt jo
kuudennellakymmenennellätoisella ikävuodellani, olen syntynyt
vuoristossa, pikku kaupunkien Pichaucalcon ja Tiapan välimailla
sijaitsevassa kylässä. Isäni oli tuon kaiken alueen perinnöllinen
haltija, ja intiaanit olivat kovasti häneen kiintyneet.
Ollessani pojannulikka, ehkä yhdeksän vuotias, vallitsi sorto maassa.
En koskaan täysin ymmärtänyt sitä, tai lienen ehkä unohtanut sen ajan
tapahtumat, sillä sellaista sattui yhtämittaa, mutta luulen, että syynä
siihen oli eräs vero, jonka Meksikon hallitus väärin oli asettanut
meille. Olkoonpa miten tahansa, mutta isäni, pitkä, säihkysilmäinen
mies, kieltäytyi maksamasta veroa, ja pian saapui joukko sotilaita
ratsain, ampuen kuoliaaksi suuren joukon kansaa ja ryöstäen mukanaan
vaimoja sekä lapsia.
Isäni ottivat he vangiksi ja kuljettivat hänet seuraavana päivänä,
äitini ja minun täytyessä katsella kaikkea tätä, kaivamansa kuopan
reunalle, tähdäten pyssyillä hänen päätänsä ja uhaten ampua hänet,
ellei hän paljastaisi heille salaisuutta, jonka he kaikin mokomin
olisivat tahtoneet tietää. Ainoa mitä hän sanoi oli, että hän tahtoisi
heti kohta itsensä ammuttavan päästäkseen vapaaksi ympärillään
surisevista hyttysistä.
Mutta he eivät häntä kuitenkaan tappaneet, ja sinä iltana veivät
he hänet takaisin vankeuteen, minne minut vei häntä katsomaan isä
Ignatio, hänen serkkunsa ja minun risti-isäni. Muistan, että hän oli
pantu likaiseen komeroon, niin kuumaan että siellä vaivoin saattoi
edes hengittää, ja että oven edustalla oli humalaisia meksikolaisia
sotilaita, jotka tavantakaa uhkasivat tappaa meidät intiaanikoirat.
Risti-isäni, pappi Ignatio, kuunteli isäni puhetta kopin nurkassa
ja otti jotakin hänen kädestään. Sitte kutsui isäni minut luoksensa
ja suuteli minua ja ripusti sitten omin käsin kaulaani muutamiksi
minuuteiksi esineen, jonka pappi oli häneltä ottanut, irroittaakseen
sen jälleen ja antaakseen Ignatiolle säilytettäväksi, sanoen: "Pidähän
huolta, että poikani saa sen, ja niinikään siihen kuuluvan historian,
kunhan hän tulee täysi-ikäiseksi."
Sitten isäni suuteli minua jälleen, siunasi minut Jumalan nimeen,
ja suuret kyynelet putosivat tällöin hänen poskilleen. Sitten pappi
Ignatio kuljetti minut pois, enkä senjälkeen koskaan enään nähnyt
isääni, sillä sotilaat ampuivat hänet seuraavana aamuna ja heittivät
ruumiin kaivamaansa kuoppaan ja kätkivät sen sinne.
Tämänjälkeen rippi-isäni ja kaimani Ignatio vei minut äitini kera
pieneen Tiapan kaupunkiin, missä hän oli pappina, mutta kohta kuoli
äitini siellä murtunein sydämin.
Tiapassa me elimme paikkakunnan parhaassa talossa, sillä se oli kivestä
rakennettu ja sijoitettu ihanan, kohisevan virran partaalle, jonka vesi
aina oli lasikirkasta, kuinka rankasti tahansa satoikin, mikä virta
juoksi satakunta jalkaa etäällä akkunain alla.
Tiapasta ei ole paljoa kertomista, paitsi että kansa siellä siihen
aikaan enimmästä päästä oli varasjoukkoa, ja niin suuria syntisiä,
ettei isä Ignatio tahtonut antaa synninpäästöä juuri kenellekään, ei
edes heidän kuolinvuoteillaan. Siellä oli siitä huolimatta kirkko,
jonka katolla rehoittivat mitä ihanimmat orkideat. Tietkin olivat niin
kehnot että, kuivaa vuodenaikaa lukuunottamatta, oli vaikeata sekä
mennä kaupunkiin että palata sieltä.
Täällä, tässä syrjäisessä paikassa minä vietin aikaisimman nuoruuteni,
mutta en kasvatusta vailla, mikä olkoon huomautettu, koska kaimani oli
oiva opettaja ja teki voitavansa varjellakseen minua turmeluksesta.
Täytettyäni viisitoista vuotta, valtasi minut äkkiä halu tulla papiksi.
Asianlaita oli näin: Eräänä sunnuntai-iltana istuin Tiapan kirkossa
katsellen milloin kämmekäs-kukkien huojuntaa tuulessa läpi ikkunan,
milloin muistorikkaita kuvia seinillä, joita kuvia olivat tuoneet
lahjaksi miehet ja naiset, rukoillen avuksi pyhimyksiä hädänhetkinä, ja
pyhimykset olivat heidät pelastaneet, milloin tulen, milloin murhaajain
käsistä, milloin taas vedenvaarasta. Ne olivat kelvottomia ja mauttomia
töherryksiä, mutta varmasti kelvollisia Jumalalle, joka oli nähnyt
niiden maalauttajien hartauden.
Istuessani siinä velttona, alkoi risti-isäni, kelpo pappi, saarnata.
Sattui niin, että pari päivää sitten oli Tiapassa tapahtunut kamala
murha. Kolme matkustajaa ja yhden poika heistä, jotka olivat matkalla
Christobelista rannikkoa kohti, jäivät yöksi erääseen taloon lähellä
meitä. He kuljettivat mukanaan muulinkuormallista hopeaa, jonka he
olivat saaneet maksuna San Christobelissa tekemästään kaupasta,
minkä kuorman muutamat pahaan elämään harjaantuneet kaupunkilaisemme
päättivät varastaa.
Niinmuodoin murtausivat roistot, luvultaan ehkä kymmenen, taloon, missä
yöpyivät matkustajat, ja syöksyen heidän kimppuunsa he tappoivat kaikki
kolme ja ottivat haltuunsa hopean. Ollessaan juuri aikeissa lähteä,
varkaat huomasivat pojankin, joka oli piiloutunut vuoteen alle, ja
kiskoen hänet esiin, tappoivat hänetkin, jottei hän olisi todistamassa
heitä vastaan.
Mutta ne, jotka tuon konnantyön olivat tehneet, olivat hyvin tunnettuja
kaupungissa; toistaiseksi ei kuitenkaan ketään oltu vangittu, sillä he
lahjoivat viranomaiset osalla saalistaan. Mutta nähdessään joitakuita
heitä kirkossa, otti rippi-isäni saarna-aiheekseen käskyn -- "Älä tapa".
En koskaan ole kuullut verrattomampaa saarnaa; joka tapauksessa,
ennenkuin hän oli ehtinyt loppuunkaan, nousi kaksi miestä ja hiipi
pois kirkosta omantunnontuskissaan, ja kun saarnaaja kuvasi, miten
murhattiin pikkupoika, miten likaiset kädet yhtäkkiä lähettivät hänet
iankaikkisuuteen, puhkesivat kyyneleet monelta seurakuntalaiselta.
Kerron tämän siksi, että jouduin ensikerran, ajatellessani murhattua
pikku poikaa, joka muutama päivä sitten oli ollut yhtä elävänä kuin
itsekin, tuntemaan mitä kuolema on ja ymmärtämään, että minunkin kerran
on erottava täältä ijankaikkisesti, joko taivaaseen tai kadotukseen
joutuakseni. Minua värisytti tuo aatos, ja minusta tuntui, kuin olisin
nähnyt kuoleman asettuneen olkapäälleni, niinkuin se nytkin siinä on,
ja silloin ja siitä pitäen minä päätin ruveta papiksi ja tehdä hyvin
koko elämäni, jotta vihdoin löytäisin rauhan ja välttäisin kaiken pahan.
Seuraavana aamuna astuin rippi-isäni huoneeseen ja kerroin hänelle
aikeistani. Hän kuunteli minua tarkasti ja vastasi: "Niin minäkin
omasta mielestäni soisin; mutta se ei voi tapahtua, syyn kuulet,
jahkahan tulet täysi-ikäiseksi. Sitten kun minun huolenpitoni loppuu,
voit tehdä valintasi ja, jos edelleen niin haluat, tulla papiksi."
* * * * *
Viisi vuotta kului jälleen, jona aikana minä vahvistuin ja voimistuin
ja kunnostauduin kaikissa miesten koetuksissa. Paljon tänä aikana
opiskelinkin risti-isäni johdolla, joka minulle tilasi kirjoja aina
Espanjasta asti.
Näiden kirjojen joukossa oli monta historiaa omasta rodustani,
intiaaneista, ja espanjalaisten heistä saamista voitoista. Näihin
historioihin en koskaan väsynyt, joskin minua raivostutti lukea kansani
tappioista ja sen kokemasta kamalasta sorrosta, kansani, joka nyt on
vain orjaheimo.
Vihdoin, kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni, kutsui risti-isäni,
joka oli käynyt vanhaksi ja heikoksi, minut huoneeseensa ja, lukittuaan
oven, puhui minulle seuraavaan tapaan:
"Poikani, aika on tullut, jolloin minun on ilmoitettava sinulle rakkaan
isäsi, minun serkkuni ja parhaan ystäväni viimeiset määräykset, isäsi,
jonka sotilaat ampuivat kuoliaaksi kun sinä vielä olit pieni lapsi,
sekä mainittava sinulle syntyperästäsi ynnä muista asioista.
"Ensiksikin saat tietää olevasi kuninkaallista ja vanhaa sukuperää,
sillä esi-isäsi yhdennessätoista polvessa oli itse Guatemoc, viimeinen
atztekien hallitsija, jonka espanjalaiset tappoivat, minkä syntyperän
voin sinulle näyttää vanhoista kirjoituksista ja sukuluetteloista.
Sitäpaitsi tietävät ja muistavat intiaanitkin, mistä heidän kuninkaansa
polveutuivat."
"Olen siis oikeastaan Meksikon Keisari", sanoin ylpeästi, sillä
haltioituessani minusta tuntui hienolta polveutua miehistä, jotka
muinoin olivat kantaneet kruunua.
"Voi, poikani", sanoi synkeänä vanha pappi, "tässä maailmassa on
voima ainoa oikeus, ja espanjalaiset ottivat sen pois esi-isiltäsi
kidutuksilla ja kavaluudella jo kauan sitten. Paitsi sitä, että saat
osaksesi kunnioitusta intiaanien kesken, olet veressäsi perinyt
hyödytöntä mainetta.
"Kas tässä on yksi esine, joka on periytynyt sinulle esi-isältäsi
Guatemocilta ja niiltä, jotka olivat vallassa ennen häntä. Ehkä
muistanet, että isäsi kuolemansa edellisenä iltana kiinnitti kaulaasi
taikakalun ja, irroittaen sen jälleen, antoi sen minun haltuuni? Kas,
tässä se on."
Tämän sanottuaan hän ojensi minulle puoleksi sydämenmuotoisesta
smaragdista tehdyn koristuksen, käyttäessä siliytyneen mutta
hiomattoman, joka toiseen samankaltaiseen liitettynä olisi ollut
kyyhkysen munan suuruinen. Tämä kivi ei ollut haljennut, mutta leikattu
ylhäältä alas asti ylen taitavasti. Taikaesine oli lävistetty,
ikäänkuin vitjoissa kannettavaksi, ja sen pintaan oli naarmutettu
outoja kuvakirjoituksia sekä puoleksi miehisen henkilön kasvonpiirteet.
"Mikä se on?" kysyin.
Vanha pappi kohautti olkapäitään, vastaten:
"Esine, joka on jossain yhteydessä heidän pakanallisten menojensa ja
taikojensa kanssa, luulen. Tiedän vain vähän siitä, sen vain, että
isäsi sanoi sen olevan arvokkaimman perinnön atzteki-kuninkailta,
sekä että alkuasukkailla on se käsitys, että silloin kun tämän kiven
molemmat puoliskot joutuvat yhteen, valkoisen rodun miehet karkoitetaan
Keski-Amerikasta ja intiaanikeisari on valtiaana merestä mereen asti."
"Ja missä on toinen puolisko, isä?"
"Miten minä sen tietäisin", vastasi hän ärtyisästi, "kuka uskoo noihin
tarinoihin tai epäjumalankuvilla kaiverrettuihin kiviin? Olen pappi ja
siksi isäsi niin vähän puhui tuosta asiasta, koska laki ei salli minun
kuuluvan salaisiin seuroihin. Joku sentapainen seurahan vielä löytyy,
ja tuon taika-esineen omistus-oikeuden nojalla olet sinä sen päämies,
niinkuin sinun esi-isäsi ennen sinua olivat, vaikkakin, niin paljon
kuin minä tiedän, tuo kunnia tuotti heille vain hyvin vähän onnea.
"En tiedä enempää sen vaiheista, mutta voin osottaa sinut erään
lähistöllä asuvan intiaanin luo, ja näyttäessäsi hänelle tämän kiven
hän varmaan voi kertoa sinulle sen salaperäisyyksistä, vaikkakaan sinä
minun mielestäni et niitä lainkaan tarvitse.
"Kuulehan, Ignatio, poikani, olet rikas mies; kuinka rikas, en
voi sanoa sinulle, mutta monta sukupolvea sitten ovat esi-isäsi
piiloittaneet aarteen eräässä tarkoituksessa, joka minun on
selitettävä, ja tuon aarteen luovuttavat sinulle seurasi jäsenet,
joiden hallussa se on. Juuri tuon aarteen takia ovat isäsi ja isoisäsi
isä ja monet muut saaneet kuolla, senjälkeen kuin huhu siitä oli
saapunut Meksikon hallitusmiesten korville, jotka epäonnistuttuaan
pakottaa heitä kertomaan salaisuutta, kiduttivat ja tappoivat heidät
raivoissaan.
"Niin, näin kuului isäsi viimein määräys sinulle mitä tulee siihen
omaisuuteen, jonka hän ja hänen esi-isänsä olivat kätkeneet:
"Kerro pojalleni Ignatiolle, jos hän sattuisi elämään täysi-ikäiseksi,
ettei suvustamme ole milloinkaan kadonnut toivo voittaa takaisin
kruunua, jonka Guatemoc menetti, tai ainakin karkoittaa pois kirottuja
espanjalaisia ja heidän sikiöitään ja perustaa Intiaani-tasavaltaa.
Tätä tarkoitusta varten olemme uusille sukupolville keränneet
rikkautta, jotta sitä voisi käyttää silloin kun hetki on kypsä;
ja tämän rikkauden takia, jota ei voitu tyystin pitää salassa
sala-urkkijoita täynnä olevassa maassa, ovat jotkut meistä saaneet
kärsiä kamalan kuoleman, jommoista minäkin tänä iltana odotan.
"Mutta minä olen kuoleva pitäen salaisuuteni, ja kun poikani on
täysi-ikäinen hallitsevat toiset miehet Meksikossa, tai on asia siksi
unohdettu; ainakin on aarre siellä, minne minä sen jätin. Niin, sano
pojalleni toivoni olevan, että hän menettelisi sen kanssa samaten
ja lisäisi sitä edelleen; että hän omistaisi elämänsä valkoisten
hallitusmiestemme kukistamiseksi, ja sen rodun kohottamiseksi, jota he
ovat vuosisatojen ajan ryöstäneet, murhanneet ja kahlehtineet.
"Siitä huolimatta sanon, etten pane mitään pakkoa hänelle näihin
seikkoihin nähden, koska mielestäni hänen on niissä noudatettava omaa
tahtoaan, sillä en voi unhoittaa sitä, että sukupolvesta toiseen on
niitetty vain turmaa taisteltaessa valkoisia paholaisia vastaan, jotka
esi-isäimme syntien ja epäjumalanpalveluksen takia ovat nähneet hyväksi
panna meidät Jumalaa palvelemaan.
"Poikani, nämä olivat isäsi minulle lausumat sanat samalla tunnilla,
jolloin hänet murhattiin. Nyt sinä ymmärrät, miksi käskin sinua
odottamaan, ennenkuin päättäisit antautua papiksi. Jos se vieläkin on
tahtosi, voit täyttää sen, sillä isäsihän antoi sinulle vapauden kulkea
haluamaasi elämänsuuntaa."
Hänen lopetettuaan puheensa minä mietin hetkisen ja vastasin:
"Niin kauan kuin isäni veri on kostamatta, en voi ruveta papiksi."
"Sitä minä juuri pelkäsin", sanoi vanhus huoaten. "Tuo kirottu
taikaesine, jota kannat kaulassasi, on alkanut tehota sinuun, Ignatio,
ja sinä kuljet samaa tietä, mitä toisetkin kulkivat, ehkäpä veresi
vuodattaen kuolet, kuten hekin. Oi, miksi ei tyydy ihminen jättämään
pahuuden kostoa ja kansojen kohtaloita Kaikkivallan ja Hänen enkeleinsä
käsiin?"
"Koska Kaikkivalta, hyvääkö vai pahaa tarkoittaen, pitää ihmisiä
välikappaleinaan", minä vastasin.
* * * * *
Viikon sisällä tästä päivästä lähtien tuli Taipaan muutamia
palvelijoiksi puettuja intiaaneja, joiden tehtävänä oli viedä minut
vuorille, missä isäni oli elänyt ja missä hänen aarteensa oli yhä
kätkettynä.
Sanoen hyvästit risti-isälleni, papille, joka itki lähteissämme, minä
läksin matkaan, pitäen tarkoitukseni salassa. Mutta kävi niin, etten
häntä milloinkaan enään nähnyt, sillä kuukautta myöhemmin hän sai
jonkunlaisen kuumeen ja kuoli äkkiä. Pääasia, mitä voin hänestä sanoa
on, ettei ylhäällä taivaassa, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ole
ainoatakaan ihmistä, jota niin hartaasti haluaisin nähdä jälleen.
Kolmantena matkamme päivänä saavuimme ahtaaseen vuoristosolaan, jonka
takana oli intiaanikylä. Täällä oppaani veivät minut erään Antonion,
josta isä Ignatio jo kerran puhui, vanhan, kunnianarvoisen näköisen
miehen taloon, miehen, joka tervehti minua lämpimästi ja esitti minut
muutamille muille miehille, jotka seisoivat hänen vieressään, en
tiennyt miksi.
Tällöin kysyi muuan noista miehistä, kääntyen puoleeni selittämättömin
sanoin, oliko minulla "Sydäntä". Juuri sitä vastasin haluavani, jolloin
he kaikki purskahtivat nauramaan. Sitten astui Antonio luokseni,
päästi auki paitani etumustan, saaden näkyviin taika-esineen, joka oli
kuulunut isälleni, ja sen nähdessäni teki koko seurue kumarruksen.
Takimmaiset ovet olivat lukitut ja niiden eteen oli asetettu
vartiomiehiä, ja nyt alkoivat menot, joiden yksityiskohtainen
kuvaaminen ei nytkään ole luvallista. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa
sain kuulla Sydämen Liiton salaperäisyyksistä, jonka perinnölliseksi
päälliköksi, vaikkakin olin vasta nuori poika, minut valittiin,
annettaessa minulle monen tuhannen miehen, ympäri maata hajaantuneiden
seuramme jäsenten ehdoton yliherruus.
Seuraavana päivänä siitä kun olin ottanut lopulliset valat, Antonio
luovutti minulle aarteen, jota esi-isäni olivat keränneet piilopaikkaan
ja jonka isäni oli jättänyt hänen huostaansa; se olikin suuri aarre,
yli miljoonan dollarin arvoinen.
Nyt olin rikas, sekä väestä että rahasta; mutta, Antonion neuvoa
noudattaen, minä vielä jäin joksikin aikaa kylään, ottamaan vastaan
niitä, jotka Meksikon kaikilta ääriltä saapuivat tervehtimään minua
Sydämen Haltijana.
Näiden kuukausien kuluessa tein elämäni suuren erheen. Jotensakin
kolmen peninkulman päässä asumastani kylästä eli kaksi jaloveristä
intiaanisisarta, vaikkakin köyhiä, toinen heistä leski ja toinen
kaunis tyttö, minua nuorempi. Sattui niin, että kerran, muuanna
sunnuntai-iltana, laakson asukkaiden ollessa poissa juhlamenoissa
ratsastaessani heidän asuntonsa sivuitse, kuului huutoja sieltä.
Hypäten alas hevosen seljästä juoksin aukijääneelle ovelle ja näin
toisen sisaren, lesken, makaavan kuolleena lattialla, samalla kuin
kaksi meksikolaista rosvoa oli juuri käymässä nuoremman naisen
kimppuun. Vetäen esiin puukkoni, minä löin toisen heistä kuoliaaksi
ennenkuin hänellä oli aikaa kääntyä; sitten syöksyin toista miestä
kohti sellaisella voimalla, että hän paiskautui seinää vastaan
Nähdessään henkensä olevan vaarassa, hän pyysi minulta, etten tappaisi
häntä alhaisen intiaanitytön takia, mikä pyyntö minua niin raivostutti,
että ilman muuta löin hänet kuoliaaksi siihen paikkaan ja annoin
haudata kaikessa hiljaisuudessa sekä hänen että kumppaninsa ruumiit.
Kävi niin, että jälkeenpäin tyttö, jonka hengen olin pelastanut,
asettui asumaan minun kylääni, missä häntä usein näin. Niin
rakastettava ja herttainen hän oli, että hän piankin voitti sydämeni,
ja kaiken loppu oli, että itsepäisyyksissäni ja rakkauteni hurmiossa
menin naimisiin hänen kanssaan, vastoin Antonion ja muidenkin
liittoveljien neuvoa. Olisi ollut parempi intiaaneille ja ehkäpä
minulle itsellenikin, jos olisin kuollut ennenkuin seisoin tämän naisen
kanssa alttarin ääressä, jos kohta hän kaikesta huolimatta oli hyvä
vaimo ja, taitava kun oli, minulle suureksi avuksi siihen aikaan.
Niin, sanottakoon se, etten näinä monina kuukausina ollut laisinkaan
toimeton. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän koski sydämeeni
maanmiesteni, maan oikeiden omistajien kärsimä vääryys, kunnes nuo
ajatukset saivat niin suuren sijan, että minusta tuli intoilija
ja haaveilija. Elämäni tarkotus oli muodostaa suuri kapinaliitto,
joka saisi nousemaan kaikkien Meksikon maakuntien intiaanit
jonakin määrättynä päivänä; ja sitten, kun espanjalaiset ja heidän
sekasikiönsä, espanjalais-meksikolaiset olisivat karkoitetut, perustaa
uudelleen Atztekien Keisarikunta.
Se oli ehkä mielettömyys, mutta mielettömyys piili veressäni;
edeltäjäni olivat kärsineet siitä ja sen takia, ja minä luulen, että
me olimme perineet sen aina kaukaiselta esi-isältämme Guatemocilta,
suurimmalta ja onnettomimmalta intiaanilta, mitä koskaan on elänyt.
Koska he epäonnistuivat, päätin minä onnistua ja, omituista kyllä,
lopulta minun olikin vähällä käydä hyvin.
Vuodet pitkät tein työtä, kulkien ympäri maata, kunnes ei ollut enään
ainoatakaan maakuntaa, missä minua ei olisi tunnettu Sydämen Haltijaksi
ja intiaaniheimojen syntyperäiseksi hallitsijaksi.
Joka puolella minä yritin nostaa kansaa uneliaisuudestaan ja saada
heidän päämiehensä avukseni, enkä minä turhaan ponnistellutkaan. Käytin
suurta omaisuuttani aseiden vetoon, kylmäkiskoisten lahjomiseen ja
moneen muuhun. Kun varani hupenivat, kokosin jälleen niitä, sillä ilman
rahoja en saanut mitään aikaan. Aarteita, jotka muinoin oli kaivettu
maahan, toivat minulle, Sydämen Hallitsijalle henkilöt, jotka niiden
piilopaikan tiesivät; niin moni toi minulle rahojaan, joita hän oli
voinut säästää, ja minä panin ne jälleen talteen, käyttääkseni niitä
tarvittaessa.
Vuoden ajan tai kauemminkin olin mahtavin valtijas Meksikossa, ja
vaikkakin sadat olivat kapinaliitostani tietoisia, oli se niin
taitavasti salattu, ettei pieninkään hiiskaus siitä ollut ehtinyt
hallituksen korviin. Lopulta kaikki oli valmista, ja niin huolellisesti
olin minä tehnyt suunnitelmani, että voitto näytti varmalta; mutta
odottamatonta tapahtui, ja tuumani epäonnistuivat -- kas näin:
Tuo nainen, jonka hengen olin pelastanut, oma rakastettu ja lemmitty
vaimoni, joka oli liittynyt minun ja maanmiesteni asiaan kaikin sitein,
sekä maallisin että jumalallisin, kavalsi minut ja asiani. Juuri ennen
määrättyä kapinaannousua sovittiin, että vaimoni, koska me muka voimme
täysin luottaa häneen, lähetettäisiin Meksikon silloisen hallitusmiehen
asuntoon palvelustytön osaa näytellen ottamaan selvää tuon miehen
toimista.
Sensijaan että niin olisi tehnyt hän, minun vaimoni, rakastui häneen.
Loppu on helppo arvata. Eräänä yönä, vain viikkoa ennen määrättyä
aikaa, minut sekä kuusi muuta puolueemme johtomiestä vangittiin.
Toverini kuljetettiin pois kaikessa hiljaisuudessa, mutta minut vietiin
tuon hallitusmiehen luo, joka otti vastaan minut yksinään, pistooli
kädessään.
"Tiedän kaikki vehkeenne, ystäväiseni", hän sanoi, "ja onnittelen
teitä niiden johdosta, sillä ne olivat taitavasti punotut. Tiedän
niinikään, että Teillä on suuri raha-aarre jonnekin kätkettynä --" ja
hän mainitsi summan suuruuden. "Tuo Teidän vaimonne, johon Te olitte
kyllin hullaantunut, uskoaksenne häntä, on minulle kaiken kertonut,
mutta hän ei tiennyt mainita, minne rahat olivat kätketyt, sillä tämän
Te salasitte häneltä, mikä osottaa, ettette tyystin vielä menettänyt
järkeänne.
"Nyt, ystäväni, teen Teille sopivan ehdotuksen -- luovuttakaa tämä
aarre, ja saatte mennä rauhassa -- luonnollisestikin sitten, kun
koston päivä on ohi ja laumanne on nähnyt olevansa paimenta vailla
-- jälestäpäin ei Teille panna mitään esteitä. Jos Te kieltäydytte,
viedään Teidät oikeuden tuomittavaksi ja saatte ansaitun kuoleman."
"Miten voisin luvata toisten puolesta?" kysyin. "Ette ole ainoa
valkoinen mies, joka olisi kaatunut."
"Minä voin luvata toisten puolesta, ensiksikin, koska olen heidän
valtiaansa, ja toiseksi, koskei kukaan muu paitsi minä tiedä
tästä asiasta, sillä jos sen heille ilmoittaisin, täytyisi minun
jakaa rikkautenne heidän kanssaan, ja sen minä olen aikonut itse
pitää. Luovuttakaa se minulle ja saatte mennä ja kapinoida minun
jälkeentuleviani ja Meksikon hallitusta vastaan mielinmäärin ja ottaa,
minun puolestani, vaimonnekin mukaanne; sillä, ystäväiseni, saatuani
niin hyvän toimeentulon, lupaan jättää maan, missä, kokemukseni
nojalla, kansa on aivan liiaksi kunnollista hirtettäväksi. Niin,
valitkaahan siis ja suvaitkaa seistä hievahtamatta siksi kunnes olette
asian päättänyt, tai minun on pakko ampua Teidät."
"Entä liittolaisteni laita?" kysyin.
"Luulen, että kolme tai neljä heistä on kuljetettu pois --
lavantaudin takia -- parina viime päivänä, vankilat täällä ovat niin
epäterveellisiä; mutta vakuutan, jos saan rahat haltuuni, ettei
useampia enään sairastu."
Silloin minä tein valintani, sillä minä ajattelin itsekseni, että
voisin koota kyllä uutta omaisuutta, mutta en koskaan voisi saada
toista elämää, ja jos kuolisin, täytyisi monen muun kärsiä sama
kohtalo, ja kaikki toiveeni intiaaniheimon tulevaisuudesta raukeaisivat
tyhjin. Tiesin tämän roiston sitäpaitsi pitävän sanansa.
Kymmenen päivän sisällä hän sai rahat, ja minä olin vapaa alkamaan
elämäni uudelleen, eikä kukaan niistä, jotka olivat kuolemaan tuomitut,
saanut kuulla heitä uhanneen salaliiton hankkeista.
Olin vapaa; mutta mitä vapautta se oli, kun olin kaiken menettänyt,
lukuunottamatta Jumalan vapaata ilmaa, jota sain hengittää,
sekä kunniaani ehkä. Suuri talo, jonka olin rakentanut, oli
muuttunut soraläjäksi, keräämäni rahat olivat varastetut,
suuri osa liittolaisiani oli menettänyt henkensä, luottamus
kansanpelastajatehtävääni oli mennyt, asiani oli käynyt toivottomaksi.
Kaiken tämän oli aiheuttanut nainen, kavaltaja, jota olin elättänyt
povellani.
Olin ensinnä masentunut, mutta tullessani järkiini vannoin ankaran
valan Taivaan kuullen, että hänen kavaluutensa takia vihaisin ja
halveksisin koko hänen sukupuoltaan; etten koskaan enään, olkoonpa
kiusaus miten suuri tahansa, katsoisi lempein silmin naisia tai
ryhtyisi mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en sanoissa, en
ajatuksissa enkä teoissa. Tuon valan olen, mikäli vallassani on
ollut, pitänyt tähän päivään saakka ja toivon pitäväni hamaan
ijankaikkisuuteen asti.
Kysyttänee, mihin vaimoni joutui. En tiedä. En nostanut kättäni häntä
vastaan, joka oli liha minun lihaani, mutta hän katosi näkyvistäni.
Tapaus tunnettiin. Minun täytyi se kertoa, puhdistaakseni itseni.
Päästyäni vankeudesta, sain maata sairaana monta viikkoa, ja
toivuttuani jälleen oli hän mennyt. Monta muuta oli kavallettu minun
mukanani, ja varmastikin joku heistä haki korvausta kostaen hänelle.
Miten se tapahtui, sitä en koskaan kysynyt.
Moneksi vuodeksi -- pariksikymmeneksi ehkä -- minusta tuli
keppikerjäläinen. Nyt, kuten ennenkin, rakastivat intiaanit minua,
ja Sydämen Haltijana ja heidän perinnöllisenä päämiehenään olin minä
hengessä suuri, vaikkakin vain mahtavuuden varjo seurasi minua; itse
oleellinen oli hävinnyt, kuten se aina häviää epäonnistuessa. Silloin
tällöin yritin uudelleen järjestää kapinaa; mutta, ystävätöin ja köyhä
kun olin, ei kukaan halunnut seurata minua enään.
Ajanpitkään luovuin yrityksistäni ja elin kuten taisin. Taistelin
kolmessa sodassa saavuttaen kunniaa ja otin osaa moneen yritykseen,
mutta läksin aina yhtä köyhänä kuin olin alkanutkin. Joskus muistui
mieleeni entinen haluni antautua papiksi, mutta nyt oli jo aivan
liian myöhäistä opiskella; sen lisäksi olivat käteni aivan liiaksi
tahriintuneet maailman asioissa.
Uupuneena kaikista ponnisteluista vetäydyin vuoristokylääni ja asuin
siellä jonkun aikaa, mutta tämä toimeton, tyhjä elämäni väsytti minua,
ja minä aloin kääntää huomioni kaivosyrityksiin.
Näissä puuhissa tein tuttavuuden keski-ikäisen miehen James
Stricklandin kanssa, jonka oli sallittu minun kanssani päästä Maailman
Sydämen kaupunkiin.