Don Ignatio.
Olosuhteet, joiden takia seuraavat sivut tulevat painetuiksi, ovat
tavallaan eriskummaiset ja kertomisen arvoiset. Muutamien viime vuosien
aikana joutui muuan englantilainen sivistynyt mies, jota me kutsumme
Jonesiksi, koska se ei ollut hänen nimensä, johtajaksi erääseen
kaivokseen, lähellä Usumacinto virtaa, jonka yläjuoksu erottaa Meksikon
Chiapas-valtion Guatemalan tasavallasta.
Tähän aikaan ei elämä jossain Chiapasin kaivoksessa, joskin sillä
epäilemättä on joitakuita hyviäkin puolia, lainkaan vastaa europalaista
onnen ihannetta. Ensiksikin, työ on raskasta -- suunnattoman raskasta,
ja vaikka ilmasto onkin kyllin terveellinen vuorten keskuudessa, löytyy
laaksoja, missä väki kuolee kuumeeseen. Virkistyksiä ei, suoraan
sanoen, löydy juuri lainkaan, sillä metsät ovat liian sankkoja, jotta
niissä voisi metsästää vähänkään mukavasti, ja ellei niitä olisikaan,
niin tekisivät hyttyset ja monenlaiset ilkeät hyönteiset, joita siellä
on rasittamaan asti, tämän virkistyksen mahdottomaksi.
Seuraa, kuten me sen ymmärrämme, ei niinikään luonnollisestikaan löydy,
ja jos joku mies joutuisikin naimisiin, ei hän helposti voisi tuoda
vaimoansa vielä vallan asumattomiin seutuihin, pitkin metsäpolkuja, yli
virtain ja pitkin äkkikuilujen partaita, jotka ovat kyllin vaarallisia
ja vaikeakulkuisia, herättääkseen kauhua rohkeimmankin kulkijan
sydämessä.
Kun herra Jones oli asunut vuoden aikaa La Concepcionin kaivoksilla,
valloitti hänet voimallisena tietoisuus omasta yksinäisyydestään ja
halu saada henkevämpää seuraa kuin amerikalaiset puotipalvelijat
ja intiaani-työntekijänsä. Ensimäisten kuukausien aikana täällä
asuessaan hän oli yrittänyt tehdä tuttavuuksia läheisten _fincasien_
eli maatilojen omistajien kanssa. Tämän yrityksen hän kuitenkin pian
kyllästyen hylkäsi, sillä nämä miehet näyttivät olevan sekasukuisia,
mitä alhaisinta rotua, eläen yhtämittaisten paheiden ilmakehässä.
Tässä hätätilassa, ollen sivistynyt mies, Jones ryhtyi henkisiin
harrastuksiin, ja omisti aikansa, siinä määrin kuin se oli mahdollista,
kootakseen muinaisjäännöksiä ja tutkiakseen niitä alueellansa löytyvien
muinais-aztekilaisten kaupunkien ja temppelien lukuisista raunioista.
Mitä kauvemmin hän harrasti näitä tutkimuksia, sitä enemmän valtasivat
ne hänen mielikuvituksensa. Sentähden, sattuessaan kuulemaan, että
vuoren takaisella kupeella, Santa Cruzin nimeä kantavalla maatilalla
asui intiaani, nimeltään Don Ignatio, maatilan omistaja, jolla
kerrottiin olevan suuremmat määrät tietoja heidän muinaisuudestaan,
historiastaan ja jäännöksistään kuin kenelläkään muulla tässä Meksikon
osassa, päätti hän käydä tapaamassa tuota miestä ensi tilaisuuden
sattuessa.
Tämän hän tahtoi tehdä mahdollisimman pian, sillä Don Ignatiolla oli
mahtava maine, ellei vain matka olisi ollut niin pitkä hänen kotiinsa.
Nyt väheni kumminkin vaikeus, kun eräs intiaani lupasi näyttää
kulettavan polun vuoren yli, jota polkua pitkin ehtisi Santa Cruzin
maatilalle La Concepcionista kolmessa tunnissa ratsain, sensijaan että
tarvitsi kokonaista kymmenen tuntia päästäkseen sinne käytetympää
tietä pitkin. Niin muodoin, eräänä kuivan vuodenajan päivänä, kun
työt seisoivat kaivoksella, veden laskeuduttua niin alas, ettei se
voinut käyttää rouhintamyllyä, Jones läksi. Tämä tapahtui lauantaina,
sillä edellisenä maanantaina hän oli lähettänyt lähetin Don Ignation
luo ilmoittamaan hänen aiotun saapumisensa ja saanut vastaukseksi
mitä kohteliaimman ja parhaimmin kirjoitetun kirjeen, jossa häntä
pyydettiin viettämään seuraava sunnuntai maatilalla, "missä jokainen
englantilainen sivistynyt mies on aina mitä tervetullein".
Lähestyessään maatilaa, häntä ihmetytti nähdessään puolimaurilaiseen
tyyliin rakennetun aika suuren, valkean kivirakennuksen julkipuolen,
missä oli torneja ja koristettuja sisäänkäytäviä molemmin puolin,
sekä laaja, tasaisen katon keskustasta kohoava kupu. Ratsastaen läpi
viljavainioiden ja kakaoviljelysten ja kahvipensaiden, jotka kaikki
olivat mitä parhaimmassa kunnossa, peittäen monen acren laajuudelta
rakennuksen kummallakin puolella avartuvia kenttiä, Jones saapui laajan
pihan porttikäytävälle, missä kasvoi jättiläismäisiä ceiba-puita,
heittäen jättiläisvarjojaan yli rakennusten. Näiden puitten alta
astui esiin intiaani, joka nähtävästi oli ollut odottamassa hänen
tuloaan, ja otettuaan haltuunsa hevosen, ilmoitti hänelle, lausuen
monet tervehdykset, että armollinen herra Ignatio oli, tapansa mukaan,
väkensä kera kappelissa iltamessussa, mutta että hartaushetki pian
loppuisi.
Jättäen hevosensa intiaanin huostaan, Jones lähti kappeliin, ja koska
sen suuret ovet olivat avoinna, astui hän sisälle ja istuutui. Niinpian
kuin hänen silmänsä tottuivat himmeään valoon, hän huomasi, että paikka
oli harvinaisen kaunis, sekä suhteisiin että koristuksiin nähden.
Hartausmenotkin olivat monet -- niiden luku nousi ehkä kolmeen sataan
-- ja niin hartaita olivat he menoissaan, ettei hänen saapumistaan
edes huomattu. Hänen mielestään oli kumminkin rakennuksessa kaikkein
ihmeellisin esine seinään, alttarin yläpuolelle kiinnitetty valkea
marmorilevy, johon oli kaiverrettu espanjankielellä seuraava kirjoitus,
niin suurin kirjaimin, ettei hänellä ollut lainkaan vaikeutta lukea
sitä.
"Ignation omistama hänen rakkaimman ystävänsä James Stricklandin,
englantilaisen sivistyneen miehen, ja Mayan, Sydämen Prinsessan, hänen
puolisonsa muistolle. Rukoile, ah kulkija, sydämesi rakkaudella heidän
sielujensa puolesta."
Jonesin ihmetellessä, ketkä tämä James Strickland ja Maya, Sydämen
Prinsessa mahtoivat olla, ja oliko hänen isäntänsä pystyttänyt levyn
heidän muistolleen, päätti pappi rukouksensa, ja seurakunta alkoi
lähteä kirkosta.
Ensimäinen ovesta astuja oli sivistynyt intiaani, jonka Jones ilman
muuta päätti olevan itsensä Don Ignation. Hän oli noin kuudenkymmenen
ikäinen mies, mutta näytti ikäänsä paljon vanhemmalta, sillä suru,
vastoinkäyminen ja kärsimys olivat painaneet jälkensä häneen.
Ruumiiltaan oli hän pitkä ja hintelä, eikä pieni ontuminenkaan
vähentänyt hänen olemuksensa arvokkuutta. Hänen pukunsa oli hyvin
yksinkertainen. Siinä ei ollut koreutta, ei edes hopeisia nappeja,
joilla oli niin suuri vaikutus meksikolaisten mieliin; hänellä oli
mustanauhainen panamaolkihattu yleisesti käytetyn kultanauhaisen
asemasta, puhdas, valkea takki ja paita, musta, solmittu kaulahuivi,
likasenharmaat housut ja ruskeat, europalaista tekoa olevat kengät.
Mutta erittäin silmiin pistävät Don Ignatiossa olivat hänen kasvonsa.
Ei koskaan, ajatteli Jones, hän ollut katsellut niin kauniita kasvoja
tai, tarkemmin sanottuna, kasvoja, jotka olisivat antaneet sellaisen
varmuuden omistajansa ehdottomasta hyvyydestä ja luonteen puhtaudesta.
Piirteet olivat hyvän kasvatuksen saaneen intiaanin, hienot ja sirot,
kotkannenä, poskipäät ja otsa ulkonevat, samalla kuin viimeksimainitun
alta loisti pari suuria ja pehmeän mustia silmiä, niin hellän ja
luotettavan ilmeiset, että niitä täytyi pitää harvinaisuutena miehellä.
Hän seisoi kappelin ovella, laskevan auringon valossa, nojaten
raskaasti keppiin intiaanien astuskellessa hänen ohitseen. Kaikki
he, miehet, naiset ja lapset, tervehtivät häntä mitä suurimmalla
kunnioituksella ohi mennessään, jotkut heistä, eritotenkin lapset,
suudellen hänen pitkää ja hienosti muodostunutta kättään, toivottaen
samalla hänelle hyvää yötä hellin sanoin, sellaisin kuin "isä", ja
anoen pyhimysten suojelusta hänelle. Jones mietiskeli, katsellen heitä,
heidän käytöksensä eroavaisuutta siitä alhaisesta orjamaisuudesta,
jota sorron vuosisadat ovat kehittäneet minkä hyvänsä valkeaa rotua
olevan hallitsijan lähellä, sekä ihmetteli sitä vaikutusta, mikä hänen
isännällään heihin oli. Tällä hetkellä juuri kääntyi Don Ignatio ja
näki hänet.
"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, herrani", sanoi hän espanjankielellä,
arasti ja miellyttävästi hymyillen, nostaen hattuaan, näyttäen pitkän
tukkansa, joka kuten hänen suippo partansakin oli aivan valkea. "Te
varmastikin olette pitänyt minua epäkohteliaana; mutta tapani on viikon
työn loputtua olla läsnä uskonnonharjoituksessa kansan kera -- älkäähän
tungeksiko lähelle jalosyntyistä englantilaista -- enkä luullut teidän
saapuvan ennen auringonlaskua."
"Älkää pyydelkö anteeksi, herrani", vastasi Jones. "Olen ollut varsin
innostunut näkemään palvelijanne hartausharjoituksissaan. Mikä ihana
kappeli tämä onkaan! Saanko katsella sitä, ennenkuin lukitsette ovet?"
"Tietysti, herrani. Se on kerta kaikkiaan hieno. Vanhat munkit,
jotka piirustivat sen kaksisataa vuotta sitten -- sillä tämä oli
suuri luostari -- ymmärsivät rakennustaidon, ja työtä joudutettiin
myös silloin, eikä maksanut mitään. Luonnollisestikin olen tehnyt
paljon korjauksia, sillä ne, jotka asuivat täällä ennen minua, eivät
välittäneet sellaisista seikoista.
"Saattaisitte tuskin uskoa, herrani, että menneinä aikoina,
parikymmentä vuotta sitten, tämä paikka oli maantierosvojen,
tullikavaltajien ja miesmurhaajien tyyssija, ja että se väki, jonka
tänä iltana olette nähneet, tai heidän isänsä, olivat orjia, ilman
enempiä oikeuksia kuin koira.
"Vaan niin oli laita. Moni matkustaja on menettänyt henkensä tässä
talossa tai sen läheisyydessä. Kerranpa minä itsekin olin menettää
henkeni täällä. Katsokaahan tuon alttaritaulun leikkausta. Se on hieno,
eikö totta? Nuo puupylväät ovat vanhojen munkkien aikakaudelta. Niin,
olen tiennyt Don Pedro Morenon, edeltäjäni, sitoneen ihmisolentoja
niihin, tarkoituksella kärventää heidät punahehkuvin raudoin."
"Kenelle tuo kirjoitus on omistettu?" kysyi Jones, osoittaen
puheenaollutta marmorilevyä.
Don Ignation kasvot saivat varsin vakavan ilmeen hänen vastatessaan:
"Se on omistettu, herraseni, suurimmalle ystävälle, mitä minulla
milloinkaan on ollut, miehelle, joka pelasti henkeni oman henkensä
uhalla, ja joka oli rakas minulle, rakkaampi kuin milloinkaan nainen
voi olla. Mutta oli nainen, joka myöskin rakasti häntä, niinikään
intiaaninainen, ja tuo mies helli häntä enemmän kuin minua, mikä
olikin oikein, sillä eikö Jumala olekin niin asettanut, että miehen
pitää jättämän ystävänsä, niin, isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu
oleman?"
"Menivätkö he sitte naimisiin?" kysyi Jones, joka innostui asiaan.
"Menivät, he menivät naimisiin, ja vieraalla seudulla ja vieraalla
tavalla. Mutta sehän on jo vanha juttu, herrani, ja Teidän luvallanne
minä jätän sen kertomatta; ajatuskin siitä palauttaa mieleeni monta
tuskallista muistoa -- kuoleman ja perikadon, rauenneiden suunnitelmien
ja tyhjiin menneiden toiveiden muistoa. Ehkä minä joskus kerran, jos
minulle on suotu voimia ja elinkautta kyllin, kirjoitan sen kaiken.
Joitakuita vuosia sitten minä aloinkin jo; mutta se kyllästytti minua,
ja se mitä olin kirjoittanut, tuntui hullutukselta, ja niin minä jätin
koko touhun.
"Olen elänyt monivaiheista elämää, herrani, ja joutunut sen kestäessä
moniin seikkailuihin, vaikkakin, Jumalan kiitos, viime vuoteni ovat
kuluneet rauhassa. No, hyvä, kohta jo saapuu loppukin, ja ellei minulla
olisi ajatusta, että väkeni voi minun kuoltuani joutua huonoihin
käsiin, ei se lainkaan minua pelottaisi.
"Mutta tulkaahan, herrani, Teidän on jo nälkäkin, ja kelpo isämme,
joka on luvannut syödä kanssamme, on ratsastettava vielä tänä iltana
pitääkseen huomisaamuna messun kolmen leaguen [League = kolme
meripenink. -- Suom. huom.] päässä sijaitsevassa kylässä, siksi olen
tilannut illallisen varhain. Tavaranne ovat viedyt huoneeseenne, apotin
huoneeseen, niinkuin sitä kutsutaan, ja jos tahdotte seurata minua,
näytän Teille lyhyen tien kappelista sinne."
Sitten näytti hän tien pienelle ovelle. Aukaistuaan tämän he nousivat
ahtaita portaita, joiden yläpäässä oli tasainen paikka, sekä
ristikkoakkuna, joka oli niin asetettu että, ollen alhaalta näkymätön,
siellä seisova katselija voi nähdä ja kuulla kaiken, mikä kappelissa
tapahtui.
"Tältä paikalta", sanoi Don Ignatio, "vanhat apotit pitivät salaista
vaaria munkeistaan, ja täältä minäkin kerran näin näyn, jota en hevillä
unhoita."
Sitten kulki hän muutamien pitkien ja hämärien käytävien läpi,
saapuakseen huoneeseen, joka oli kalustettu siroilla, vanhoilla
espanjalaisilla huonekaluilla.
"Makuupaikkanne on taampana, herrani", hän sanoi, avatessaan toisen
oven, joka vei laajaan ja synkännäköiseen huoneeseen, johon valo pääsi
raskaasti teljetyistä, vähintäin kymmenen jalkaa korkealla lattiasta
olevista akkunoista.
Seinillä oli maalauksia Viimeisestä Tuomiosta ja verisen
Inkvisitsioniajan innoittamista kohtauksista, kamaloita katsella ja
jossain määrin kosteuden pilaamia, mutta suoritettuja suurella voimalla
ja elävällä, joskin liioitellulla mielikuvituksella. Keskimäisen
akkunan alla, ulottuen noin kolmen jalanmitan päähän lattiasta oli
muinainen kokonaisvalokuva, esittäen jotakin apottia luonnollisessa
koossa öljyllä laudalle maalattuna, näyttäen tulisen ja pahannäköisen
miehen, jonka kaljun päälaen yläpuolella Pyhä Henki näkyi leijailevan
kyyhkysen muodossa. Sitäpaitsi huone oli hyvin, vaikkakin keveästi
kalustettu, ja upeili yli tiililattian levitettyjen neliönmuotoisten
mattojen loisteliaisuudella.
"Pelkään, että pidätte tätä ikävänä huoneena, herrani", sanoi Don
Ignatio, "se on kumminkin meidän vierashuoneemme. Ylempänä on vielä
huone, jota pitäisin sopivana kirjoittaessanne, jos niin haluatte.
Kansa täällä kertoo, että siellä kummittelee, mutta tiedän, ettei
teitä englantilaisia peloita sellaiset seikat. Ei ole kuitenkaan
ihmeteltävää, että he näin kertovat, nähdessään siinä huoneessa tehdyn
murhia Don Pedro Morenon aikana. Hän pani tosiaankin salaliiton
tappamaan minua ja ystävääni täällä, ja vaikkei hän siinä kohdin
onnistunutkaan, löysin minä jälkeenpäin luurankoja lattian alta -- pari
niitä juuri, muistaakseni, siltä kohdalta, missä vuode on nyt -- ja
toimitin niille asiaankuuluvan hautauksen."
Asemansa velvoittamana väitti Jones olevansa vahva kaikkia
Inkvisitsionin kidutuskuvauksia vastaan, samoinkuin vainajien joukkoon
joutuneiden apottien muistoja, murhattujen miesten luurankoja lattian
alla sekä aaveita vastaan. Vaikkei hän sitä milloinkaan tunnustanutkaan
isännälleen, ei hänen ensi yönsä apotin huoneessa ollut lainkaan
miellyttävä koe, mikä luultavastikin on luettava hänen juomansa,
liian vahvan kahvin ansioksi. Seuraavina päivinä hän kumminkin tottui
hyvin paikkaan sekä piti siitä tosiaankin enemmän kuin mistään muusta
huoneesta maatilalla.
Vastakohtana sille raa'alle ja huonosti valmistetulle ruualle, jota
Jones oli pakoitettu käyttämään ravintonaan kaivoksella, Don Ignation
illallinen oli suorastaan juhla-ateria, sopiva kenelle herkkusuulle
tahansa, eritotenkin koska se oli vapaa kaikesta hirvittävästä
sekasotkusta, kuten öljyn ja eläinten sisäelinten sekotuksesta, mikä
esiintyy niin yleisesti meksikolaisessa ruokajärjestyksessä.
Heidän aterioituaan tarjottiin sikaareja ja mustaa kahvia, joiden
raaka-aineet olivat kasvaneet tilalla, eikä Jones koskaan elämässään
ollut polttanut parempaa tupakkaa. Kun hengenmies -- sivistynyt ja
hyvin kasvatettu henkilö -- oli lähtenyt, alkoi Jones puhua maan
muinaisjäännöksistä. Pian sai hän huomata, ettei hänen isäntänsä
tietoja tässä suhteessa oltu laisinkaan liioiteltu, nähdessään hänen
kykenevän selittämään salakirjoituksia, mitä tuskin kukaan olisi voinut
otaksua, ja antamaan pääsisällön niiden rotujen historiasta, jotka
olivat rakentaneet ne suuret temppelit ja palatsit, joista löytyy niin
paljon raunioita tällä alueella.
"On tuskallista ajatella", sanoi Jones kesken kaiken, "ettei yksikään
elävä olento ole säilynyt todistamaan tästä sivistyksestä. Jos vain
vanha taru Kultaisesta Kaupungista, joka muka olisi kätkettynä jonnekin
Keski-Amerikan tutkimattomaan seutuun, olisi totta, luulen, että
antaisin kymmenen vuotta elämästäni, päästäkseni käymään siellä. Olisi
suuremmoinen asia astua takaisin menneisyyteen, nähdä koko järjestelmä
työssä, ja liittyä kansaan, josta koko maailmalla ei olisi tietoa eikä
aavistusta; sillä, olkoonpa mielikuvitus niin voimallinen kuin onkin,
on suorastaan mahdotonta päästä kaiken perille raunioiden ja tarujen
perusteella. Itse asiassa, Don Ignatio, en voi käsittää miten Te, joka
ette koskaan ole noita edesmenneitä elävänä katsellut, voitte puhua
heistä niin varmasti."
"Ellen olisi heitä koskaan nähnyt, herrani", hän vastasi rauhallisesti,
"olisikin se ihmeellistä. Voinpa oikaista Teitä hieman ja ruveta
kertomaan; nähkääs, asia onkin niin, että olen nähnyt tarun Kultaisen
Kaupungin ja sen sivistyksen, ja voin vakuuttaa Teille, että sen
ihmeet ovat paljoa suuremmat kuin taru tai joku espanjalainen
romaaninkirjoittaja konsanaan ovat voineet kuvata."
"Mitä!" huudahti innostuen Jones, "mitä! Olenko liiaksi juonut mainiota
viiniänne? Näenkö unta, vai kuulinko Teidän sanovan, että Te, herrani,
joka istutte lähelläni, omin silmin olisitte nähnyt intiaanien salaisen
kaupungin?"
"Kyllä Te kuulitte minun niin sanovan, herrani, joskaan en sitä tehnyt
pienimmässäkään määrässä toivoen, että sanojani uskoisitte. Juuri
siitä syystä, etten voi sietää itseäni pidettävän valehtelijana, en
ole koskaan halaistullakaan sanallakaan koskettanut tähän asiaan, ja
samaisen syyn takia jätän sen nytkin kertomatta, koska en halua, että
se, jonka toivoisin olevan ystäväni, katsoisi ylenkatseella minuun.
"Tosiaankin olen pahoillani, että olen puhunut näin vapaasti, mutta
totuudenrakkauteni nimessä pyydän Teitä muistamaan, että kätkössä
Keski-Amerikan synkkien metsien, sydänmaiden ja vuorijonojen,
minne ei yksikään valkoinen mies ole jalallaan astunut, ja mistä
sittemmin hävisivät alkuasukkaat, siellä on tilaa monille menneille
kaupungeille. Kas, herrani, kahdensadan peninkulman päässä tai ehkäpä
lähempänäkin siitä, missä nyt istumme, on _lacandoneja_, kastamattomia
intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan ole nähneet valkoista miestä, ja
jotka yhä noudattavat isäinsä tapoja. Ei, herrani, tuota juttua älköön
koskaan kerrottako, ei ainakaan minun eläessäni, sillä minulla ei ole
mitään todistuskappaleita siitä, tai korkeintaan yksi ainoa --"
"Mikä sitten?" kysyi Jones innoissaan.
"Saatte nähdä sen, jos haluatte, herrani", vastasi hänen isäntänsä ja
lähti huoneesta.
Siinä samassa hän palasi mukanaan pieni nahkalaukku, josta hän
veti esiin varsin kummallisen ja ihanan koristuksen. Se oli suuri
smaragdi, suurin mitä Jones milloinkaan oli nähnyt, hiomaton, mutta
hyvästi silattu. Tämä kivi, joka oli upotettu puhtaaseen kultaan,
oli ilmeisesti ollut vyössä solkena, ja voitiin sitä samalla käyttää
sinettinä, sillä siihen oli piirretty juhlalliset, vainajannäköiset
ihmiskasvot ja sen alle jotakin kuvakirjoituksella; päinvastaisella
puolella oli niinikään muita kuvakirjoituksia.
"Osaatteko lukea näitä kirjoituksia?" kysyi Jones, tutkittuaan
koristetta.
"Kyllä, herrani. Etusivulle kirjoitetut sanat kuuluvat: 'Oi Silmät ja
Suu, katselkaa minua, puhukaa puolestani!' Ja takasivulla: 'Taivaan
sydän, ole kotini sä'."
"Se on ihmeellinen", sanoi Jones, antaen huoaten takaisin kalliin
esineen, sillä hän olisi luovuttanut kaiken mitä hänellä oli, yksinpä
kengät jalastaan, saadakseen pitää sen. "Ja nyt, ettehän pane pahaksi,
jos pyydän Teitä kertomaan itselleni koko historian?"
"Pelkään, ettei se kiinnitä mieltänne kyllin, herrani", vastasi Don
Ignatio pudistaen päätään.
"Mutta", pyyteli Jones, "koska olette ilmaissut näin paljon, onhan
sydämetöntä jättää lappu kertomatta."
"Herrani", sanoi isäntä, "tahdotteko ottaa lisää kahvia? No! Käymmekö
hiukan kävelemässä katolla, katselemassa maisemaa; se on herttainen
kuunvalossa, ja katot täällä ovat ihmeellisiä, lujasta kivestä
rakennettuja? Kerrotaan tarinana, että vanhojen munkkien oli tapana
käydä kesäisin katolla syömässä. Siellä on ampumarei'illä varustettu
seinä, jonka takaa tuo samainen luostarinpäämies, jonka kuva riippuu
teidän makuuhuoneessanne, löi takaisin hänen sortonsa takia kapinaan
nousseiden intiaanien suuren rynnäkön.
"Huomenna toivon saavani Teille näyttää läheisiä maita, jotka ovat
hyvin palkinneet minun kaksikymmenvuotisen viljelykseni vaivat.
Kaikki Meksikossa etsiskelevät kaivoksia, mutta sen maaperä on
kaikista rikkain kaivos. Minä tiesin sen, ja nähdessäni paikkakunnan
mahdollisuudet, minä möin muut smaragdit, jotka olivat tämän soljen
mukana -- ne olivat hienoja kiviä, mutta kaivertamattomia ja sen takia
vähemmän mieltäkiinnittäviä -- ja ostin maan kyllin halvalla. Mutta
nyt kun maa on viljelty ja minä olen tehnyt istutuksia niin paljon,
sen arvo on noussut suureksi ja kohoaa yhä vielä, kunhan kaikki nuoret
kakaopensaat jonkun vuoden päästä tästä lähtien alkavat antaa täyden
sadon.
"Kas niin, Jumalan kiitos, portaat ovat lopussa -- minun selkääni
koskee aina niitä kiivetessäni. Ilma on ihana, eikö totta, herrani,
ja näköala verraton? Katsokaahan, virta välkkyy kuin hopea. Ah,
kuinka kaunis on Luojan maailma! Sydäntäni viiltää ajatellessani,
että se on jätettävä, mutta varmasti on hän valmistava vielä paremmat
asuinsijat meille, toimiaksemme hänen hyväkseen ja palvellaksemme häntä
asunnoissa, minne ei synti eikä vaiva pääse tunkeutumaan. Varmasti
löytyy asuinsija siellä ylhäällä", ja hän nyökkäsi päällään kohti
taivasta.
Tämä oli vasta ensimäinen niistä monista illoista, jotka Jones kulutti
Don Ignation vieraanvaraisen katon alla, missä hän kuukausien kuluessa
tuli yhä enemmän tervetulleeksi.
Pian hän tunsi suurta kiintymystä tuota vakavaa, hyväluontoista,
herttaisen vanhaa miestä kohtaan, jonka sielu näytti olevan tahraton
kaikista huonoista ajatuksista, ja jonka pääpyrintönä oli kehittää
maatansa ja tehdä hyvää jokaiselle ympärillään, eritotenkin
palvelijoilleen.
Tuttavuutensa alkuaikoina tekivät he yhdessä tutkimusmatkoja läheisille
raunioille, ja kerran Don Ignatio lähti hänen kanssaan katsomaan La
Concepcionin kaivosta, mikä käynti näytti olevan mitä suurimmaksi
hyödyksi herra Jonesille ja sille yhtiölle, jonka palveluksessa hän
oli. Yksi tämän puheenalaisen kaivoksen toimintavaikeuksia oli työväen
vähälukuisuus. Don Ignatio sai tämän haitan häviämään yhdellä ainoalla
sanalla.
Hän lähetti tiedon vuoristoon, ja kas! Viikon sisällä ilmestyi
viisikymmentä urheata alkuasukasta tarjoamaan palvelustaan kaivokselle,
mikä seikka edelleen lisäsi Jonesin kokemuksia ystävänsä erikoisesta
vaikutuksesta alkuasukkaisiin.
Ajan pitkään loppuivat kumminkin tällaiset retkeilyt, kun Don Ignation
terveys alkoi heikontua, laskematta häntä juuri nimeksikään pois
maatilaltaan.
Vihdoin -- kun he olivat olleet tuttavia jo parin vuoden ajan -- saapui
eräänä aamuna sanansaattaja kaivokselle, ilmoittaen että herransa
Don Ignatio oli lähettänyt hänet käskien kertomaan herra Jonesille
olevansa kuolemaisillaan ja haluavansa tavata häntä. Sanansaattajaa
oli kumminkin pyydetty mainitsemaan, että jos se jossain suhteessa ei
kävisi laatuun, niin herra Jonesin ei pitäisi vaivautua tulemaan niin
pienen asian takia, koska hänen herransa oli kirjoittanut kirjeen, joka
piti annettaman hänen kuolemansa jälkeen herra Jonesille.
On tarpeetonta mainita, että herra Jones matkasi yli vuorten niin
nopeasti kuin parhain ratsu vain voi viedä hänet. Saavuttuaan
maatilalle, hän löysi Don Ignation makaamasta huoneessaan, voimattomana
ja hyvin heikkona, mutta täydessä tajussaan ja ilostuneena hänet
nähdessään.
"Elän viimeisiä hetkiäni, ystäväni", hän sanoi, "ja olen iloissani
siitä, sillä olen kovasti saanut kärsiä selkäni takia, jonka muinoin
loukkasin. On niinikään aika avuttoman vanhan miehen tehdä tilaa
kykenevämmälle." Ja hän katsoi oudosti vieraaseensa ja hymyili.
Jones, joka oli liikutettu, antoi tavanmukaisen vastauksen, että
hänellä muka olisi vielä monta kuukautta elonaikaa, mutta Don Ignatio
katkaisi hänet lyhyesti.
"Älkää kuluttako aikaa tuollaisilla puheilla, ystäväni", hän sanoi,
"vaan kuunnelkaa. Aina siitä asti kuin tulimme tuttaviksi, olette
yrittänyt saada minua kertomaan, miten tulin käyneeksi 'Maailman
Sydämen' kaupungissa, sekä kertomaan ystävästäni James Stricklandista,
jonka, Jumalalle kiitos, saan kohta jälleen nähdä.
"Niin, en koskaan olisi tahtonut kertoa sitä Teille, vaikka pari kertaa
olinkin vähällä niin tehdä nähdessäni vaikenemiseni tuottavan surua
Teille, osittain siksi, että omasta mielestäni kykenen säilyttämään
salaisuuden, vaikkakin minua houkutellaan paljastamaan sitä, sekä
myös siksi että olen itsekäs ja tiedän, että niin pian kuin olisitte
kuullut kertomukseni, olisi mielenkiintonne tyhmään, hassahtavaan
vanhaan mieheen loppunut, sillä kuka juuri enään välittää kuoresta itse
hedelmän syötyään?
"Olihan siinä muitakin syitä; esimerkiksi se, etten olisi voinut kertoa
tätä tarinaa paljastamatta sisäistä liikutustani, ja minä tiedän, että
te englantilaiset halveksitte sellaisia näytöksiä. Lopuksi, jos sitä
lainkaan kertoisin, tahtoisin sen tehdä täydellisesti ja huolellisesti,
ottaen huomioon kaikki suhteet, ja tätä olisi ollut vaikea suorittaa
suusanallisesti. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää toivoanne peräti
täyttämättä, ja minä olen toivonut, että säilyisi jonkunlainen tieto
niistä ihmeellisistä asioista, jotka eläissäni olen nähnyt, vaikkeikaan
tämä viimeinen toivomus yksinään olisi kyennyt saamaan minua ryhtymään
siihen hommaan, jonka sain loppuun suoritetuksi kymmenen päivää sitten,
ennenkuin halvaus iski käteeni.
"Saanko vaivata Teitä avaamaan tuon kaapin lähellä vuoteeni jalkopäätä
ja antamaan minulle nipun käsikirjoituksia, jotka löydätte sieltä?
Tuhannet kiitokset. Tässä, herrani, näillä arkeilla, jos viitsitte
nähdä vaivan lukea niitä, on kerrottuna, miten minä ja englantilainen
ystäväni tulimme käyneeksi Kultaisessa Kaupungissa, mitä me näimme ja
saimme kokea siellä, ja monta muuta seikkaa, jotka Teidän mielestänne
lienevät tarpeettomia, mutta eivät ole kuitenkaan ulkopuolella
kertomuksen kulkua.
"No niin, ottakaa kirja ja pankaa se pois näkyvistä, sillä sen pelkkä
näkeminen jo väsyttää, tuoden mieleeni ne monet hetket, jotka sitä
kirjoittaessani kulutin. Haluankin keskustella jostain tärkeämmästä.
Sanokaahan, ystäväni, aiotteko jäädä tähän maahan vai palata
Englantiin?"
"Palata Englantiin! Miksi sinne mennä, eihän siellä ole kaivoksia
johdettavaksi. Ei, olen liian köyhä."
"Tahtoisitteko siis palata, jos olisitte rikas?" kysyi huolestuneena
kuoleva mies.
"En tiedä; se riippuu asianhaaroista. Mutta luulen, että olen ollut
liian kauan Englannista poissa, viihtyäkseni siellä."
"Minua miellyttää kuulla tuota, ystävä, sillä haluan samalla ilmoittaa
Teille, että olen tehnyt Teidät perillisekseni, niin että tämän jälkeen
olette varakas mies, mikäli me tässä maassa ymmärrämme varallisuutta."
"Olette tehnyt minut perilliseksenne!" sammalsi Jones.
"Niin. Miksi en sitte? Pidän Teistä paljon ja tiedän Teidän olevan
rehdin ja kunniallisen miehen. Minulla ei ole sukulaisuussuhteita
eikä ystäviä, ja ennenkaikkea olen vakuutettu, että tulette
erinomaisesti toimeen väkeni kanssa täällä, sillä olen ottanut selvää
Teidän käyttäytymisestänne niiltä, jotka työskentelevät alaisinanne
kaivoksessa. Senlisäksi minulla on ehdotuksia, joiden ei missään
suhteessa tarvitse sitoa Teitä, sillä niitä ei ole testamenttiin
merkitty, nimittäin että Te itse eläisitte täällä ja jatkaisitte minun
alkamaani työtä niin kauan kuin mahdollista, ja siinä tapauksessa että
olisitte pakotettu myymään tilan jonkun aavistamattoman syyn takia, tai
luovuttamaan sen pois testamentilla, Te jättäisitte sen vain jonkun
englantilaisen huostaan, henkilölle, jota jossain määrin tunnette.
Suostutteko siihen?"
"Tietysti suostun, enkä tiedä, miten Teitä kiittäisin."
"Älkää lainkaan minua kiitelkö; kiittäkää omaa luonnettanne ja
rehellisiä kasvojanne, jotka ovat saaneet minut vakuutetuksi, etten voi
sen parempiin käsiin omaisuuttani luovuttaa. Lähtekää nyt, sillä olen
väsynyt, mutta palatkaa huomisaamuna papin lähdettyä."
Näin Jones, joka oli astunut huoneeseen, tietäen vuosittain vaivalla
ansaitsevansa kahdeksansataisen, lähti sieltä omistaen omaisuuden, joka
ennen pitkää antoi vuosittain yhtä monta tuhatta, niinkuin kuka tahansa
voi todistaa, joka on käynyt hänen luonaan Santa Cruzissa. Kolme päivää
myöhemmin vaipui Don Ignatio rauhallisesti kuolemaan ja sai viimeisen
leposijansa maatilansa kappelissa.
Näin siis joutui tarina "Maailman Sydämen" kaupungista ja Don
Ignatiosta sekä hänen ystävästään James Stricklandista, jotka sen
näkivät, Jonesiksi nimittämämme henkilön käsiin.
Tässä seuraa suomennos käsikirjoituksesta.