VII.

Samean talvipäivän hämärä valo lankesi oikeussalin korkeihin ikkunoihin

ja valaisi himmeästi vanhanaikuista huonetta, jossa tänä päivänä tuo

valitettavasti usein harhaileva ihmisellinen oikeus oli tuomitseva

samoin harhailevia kanssaihmisiä. Yhä pimeämpi oli hämärä ovensuussa,

josta kuuntelijat ahtaassa tungoksessa tuuppivat toisiaan ja heittivät

puolittain uteliaita, puolittain syvästi liikutettuja katseita

sulkuaitauksen yli, joka heidät eroitti siitä osasta salia, jossa

oikeudenistunnon sija oli, ja jossa tyhjät istuimet odottivat oikeuden

jäseniä.

Hyvä oli, ett'eivät kanteenalaiset, joiden asiaa tänä päivänä aiottiin

tutkia, kuulleet niitä solvauksia, jotka joukon seassa kuului

yhteydessä heidän nimiensä kanssa, eivätkä tienneet kuinka usein heistä

näinä aikoina oli paikkakunnalla puhetta pidetty, kuinka äärettömästi

asiaa sinne ja tänne harkittu, jopa siitäkin tuumailtu, kuinka Anna

Heikkisen voimat kykenivät tekemään tuon kamalan työn, johon kenties

tuntemattomat seikat olivat hänen saattaneet. Sittenkuin ensimmäinen,

murhan herättämä kauhistus oli antaantunut, ja maltillisemmat ajatukset

sijaa saaneet, alkoi yhä useampia ääniä kuulua, jotka päättivät, ettei

niin viatoin olento, kuin Anna Heikkinen aina siihen saakka oli ollut,

millään tavalla voinut kohottaa kättään kuolemaniskuun jotakuta

lähimmäistään vastaan, vielä vähemmin häntä kohden, johon hellemmät

muistot, ja kenties vieläkin kestävä sydänten taipumus häntä

kiinnittivät.

Eikö sittenkin, jota enemmän asiaa ajatteli, olisi paljon suurempi syy

epäluuloon hänen loukattua miestään vastaan? Mutta minkätähden hän

sitten vaikenee, mitä merkitsee tuo jyrkkä äänettömyys, joka itse Annan

puolustajatkin saa epäilykseen? Se tosin oli kysymys, johon ei kukaan

tiennyt vastausta antaa, vaan että tätä vastausta kiitettävällä

uteliaisuudella odotettiin, sen todisti jo ensi silmäys siihen

tungokseen asti täytettyyn salin osaan, joka kuulijoille oli määrätty.

Hitaasti löi kello yhdeksää, ilmoittaen siten ajan tulleen, jolloin

toimitus oli alkava ja kahden ihmisen ajallisesta tulevaisuudesta

tuomio langetettava. Kohta kellon ensi lyönnillä taukosi äkkiä hälinä

ovensuussa ja äänetöin mielen jännitys valtasi väkijoukon. Hetken

ankara vakavuus rammistutti liukkaimmankin kielen, kun tuomari ja

oikeudesto täsmälleen määrätyllä tunnilla astuivat sisään ja

tuomari, sittenkuin kaikki olivat istumaan ruvenneet, selkeällä

äänellä antoi käskyn kanteenalaisten saapuville tuomisesta. Kaikkein

silmät kääntyivät kuin noiduttuina oveen, josta kohta senjälkeen

kanteenalaiset, heidän asianajajansa ja vartiansa ilmestyivät. Anna oli

puettu koristamattomiin mustiin vaatteihin ja hänen vaaleat hiuksensa

riippuivat alhaalla kahdessa palmikossa. Koko hänen olentonsa, kun hän

maahan luoduin silmin ja kasvot kalmankalveina ilmestyi uteliaitten

näkyviin, muistutti enemmän kärsivästä marttyyristä kuin syyllisestä

pahantekijästä. Kaikkein katsannot osoittivat sääliväisyyttä, mutta

Anna ei kertaakaan nostanut silmiään maasta, astuessaan verkkaan ja

horjuvin askelin ovelta oikeuden eteen.

Heti hänen jäljessään oli Yrjö Heikkinen tullut sisään. Hänkin oli

luonut silmänsä alas, ja synkkä varjo pimensi hänen otsaansa,

niinkuin hän myöskin nähtävästi koki painaa sitä kovaa ja katkerata

mielenliikutusta, joka hänen kasvoissaan kuvautui, ja jonka puolisonsa

kohtaaminen vast'ikään etuhuoneessa oli hänessä vaikuttanut. Hän

asettui seisomaan jonkun matkaa vaimostaan, ja se levotoin, tuskallinen

katse, jolla hän nyt loi silmänsä Annaan, osoitti, ettei hän mitään

lukua pitänyt kuulijoista enemmän kuin oikeudestakaan, vaan että nuo

kalveat, surulliset kasvot olivat hänelle kaikki kaikessa. Olisiko vaan

ainoakaan lämmin katse noista suloisista, sinisistä silmistä häntä

kohdannut! Mutta eikö vastikään etuhuoneessakin ainoastaan välttävä

kädenliikutus, rukoileva kuiskaus: "Älä hämmennä mun viimeisiä

voimiani," ollut kaikki, mitä hän oli vastannut miehensä sydämelliseen

tervehdykseen? Olipa hänestä näyttänyt melkein, kuin olisi Anna

pöyristänyt häntä nähdessään.

Yrjö Heikkinen veti niistinliinan taskustaan ja pyyhki kylmät

hikihelmet otsaltaan, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan ja

katsahti sentähden ylös. Tuomari oli ikään ilmoittanut oikeuden

tutkinnon alkavan murhajutusta, josta hänen vaimoaan etupäässä

syytettiin, ja kysyi, josko toisella tai toisella, olisi jotakin

muistutusta asiassa tehtävänä. Kumpikin antoivat he kieltävän

vastauksen, ja sitten kuin tuomari oli vannottanut todistajat ja

varoittanut heitä tarkasti totuudessa pysymään, antoi hän heille käskyn

astua ulos, kunnes heitä tarvittaessa sisään vaadittaisiin, ja kehoitti

päällekantajaa lukemaan kannekirjoituksen.

Tämä ei mitään uutta sisältänyt. Vielä kerran siinä kuulijoille

kerrottiin tapauksen kaikki erityiset kohdat, jotka olivat Annaraukan

niin kauhean epäluulon alaiseksi tehneet. Häneen kääntyi nytkin

tuomari, niinpian kuin päällekantaja oli lukemisen lopettanut, näillä

painavilla sanoilla:

"Minä kysyn teiltä, Anna Heikkinen, tunnustatteko itsenne syylliseksi

nuorukaisen Tommi Ojalan Suorsakylästä kuolemaan?"

Nuori vaimo nojautui kädellään likellä olevan tuolin karmiin, kun hän

verkkaan nosti suuret, surulliset silmänsä kysyjään. Tuijottaen katsoi

hän koko ajan tuomariin, kun tämä kysymystä tehdessään pani erityisen

painon jok'ainoalle sanalle, ikäänkuin tahtoi hän siten huomauttaa

häntä hetken tärkeydestä, ja sitten loi hän silmänsä apua anovina

asianajajaansa. Tämä lähestyi häntä ja näytti kuiskaavan muutamia

rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Haudan hiljaisuus vallitsi

huoneessa. Yrjö Heikkinen oli ehdottomasti kumartunut eteenpäin,

voidaksensa paremmin nähdä vaimonsa kasvoja, ja hänen silmänsä

riippuivat kuin naulatut Annan ohkaisissa, kalveissa huulissa. Nyt --

nyt hänen toki jotakin täytyi vastata, nyt ei hän kumminkaan voine

vaitiololla välttää tuota kauheata kysymystä, joka hänelle tässä

kamoksuttavassa tilapäässä tehtiin, -- nyt, kun kaikki oli

kysymyksessä, kunnia ja vapaus, koko hänen ajallisen elämänsä

tulevaisuus.

Anna painoi päänsä alas rinnalle ja vaikeni. Tuomari uudisti

kysymyksensä ja asianajaja puhui taaskin puolittain kuiskaamalla

nuorelle vaimolle vakavia, kehoittavia sanoja.

"Minä pyydän, älkää minulta enää mitään kysykö," lausui Anna nyt

vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä ja samalla loi hän silmänsä

rukoilevina tuohon pöydän takana istuvaan mieheen, jonka terävät

silmäykset näyttivät tunkeutuvan aina hänen sydämensä syvimpään

pohjukkaan.

Tuomari katsoi asianajajaan, mutta tämä nosti vaan neuvotoinna

olkapäitään.

"Minun täytyy teitä huomauttaa siitä, Anna Heikkinen," lausui tuomari

taas hetken aikaa vaiti oltuaan, "että te, kun kovakiskoisesti

kiellätte antaa minkäänlaista vastausta, vaan suuresti huononnatte

asianne. Ainoastaan suorat, totuuden rajoissa vakaasti pysyvät

vastaukset kaikkiin teille tehtyihin kysymyksiin voivat olla teille

hyödyksi."

"Mutta tyydynhän niskoittelematta kaikkeen, mitä minusta päätetään,"

vastasi Anna nyt, työläästi kerättyään kaikki voimansa, ja Yrjö

Heikkisen kasvoista katosi viimeinenkin toivon säde. Kuulijain parvessa

kävi hiljainen tohina ja yksityisiä ihmettelemisen, jopa

hämmästyksenkin huudahduksia kuului heidän seastaan. Semmoista

vastausta ei vielä koskaan kuultu kysymykseen, johon tavallisesti vaan

kovalla kiellolla vastattiin. Puhuiko hän hourauksessa vai oliko

vastauksensa pidettävät myönnytyksenä? Moni läsnäolevista, joka tähän

saakka oli pitänyt Annan syyllisyyden mahdottomana, alkoi nyt kuitenkin

sitä uskoa todeksi, sillävälin kuin mainittu kummallinen vastaus

syvästi liikutti niitä, joiden sääliväisyyttä tuo miellyttävä,

nöyräluontoinen vaimo oli herättänyt.

Tuomarikin näytti kuuluvan viimemainittujen joukkoon. Ihmeteltävällä

kärsivällisyydellä teki hän kanteenalaiselle yhä kysymyksiä, joiden

kautta koki saada häntä järkevämpiin vastauksiin, mutta kaikki hänen

vaivansa menivät turhiin. Ne tosiasiat, jotka Anna ennenkin oli

myöntänyt, tunnusti hän nytkin oikeiksi, tunsi myöskin pöydällä olevat

kultaiset ketjut omikseen, mutta muihin kysymyksiin ei hän mitään

vastannut.

Tutkimus kävi muuten aivan tavallista uraa, todistajat kertoivat vaan

tosiasioita, jotka jo aikoja sitten olivat yleisesti tunnetut.

Valitettavasti oli tässä jutussa monta todistusta syytettyä vastaan,

mutta ei ainoatakaan, joka olisi puhunut hänen puolestaan, ell'ei

senlaisena pidetty Katrin antamaa kirjallista kertomusta Annan

kauheasta tuskasta ja hätäisistä sanoista: "ihan varmaan, minä olen

viatoin," vähää ennen kuin tuo onnetoin tapaus tuli ilmi.

Todistajain kuulustettua luettiin tämä Katrin antama kertomus, jonka

hän oli kirjallisesti tehnyt, kun ei kivuloisuutensa tähden kyennyt

tulemaan saapuville. Mutta näistä himmeistä sanoista voi vaan

pelastusta toivova sisaren sydän odottaa sanottavaa vaikutusta niihin

miehiin, joiden vallassa asian ratkaiseminen oli, ja jotka tuskin

voivat käsittääkään Annan silloisen tuskan kovuutta, kun eivät sitä

itse olleet nähneet. Aina selvemmin huomasivat he sen tukalan hetken

auttamattomasti lähestyvän, jolloin heidän tuli julistaa langettava

tuomio tuon nuoren vaimoraukan yli, jonka kova kohtalo herätti heidän

syvintä säälimistään, ja jonka, jos hän todella olikin syypää, kenties

onnettomimmat asianhaarat olivat kysymyksessä olevaan kamalaan työhön

saattaneet.

Koko oikeuden istunnon ajan, niinkauvan kuin kysymykset yksinomaisesti

häntä tarkoittivat taikka todistajain kertomukset syytöksellä

häntä uhkasivat, oli Anna osoittanut suurempaa mielenmalttia ja

levollisuutta, kuin hänen ensimmäisen silmin-nähtävän liikutuksensa

suhteen olisi voitu odottaakaan, ja ainoastaan, kun tuomari Yrjö

Heikkisen puoleen kääntyi ja odottamattomilla, äkkinäisillä

kysymyksillä koki häntä solmita, näytti tukala levottomuus valtaavan

Annan mielen; lensipä hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hän tuntui

helpommin hengittävän joka kerran, kun Heikkinen hätäilemättä ja

arvelematta antoi ensimmäisen kertomuksensa kanssa täydellisesti

yhtäpitäviä vastauksia. Tutkimuksen kestäessä oli yleisesti luulo Annan

syyllisyydestä vakaantunut; nekin, jotka alussa olivat sitä

mahdottomana pitäneet, eivät enää saattaneet epäillä, vaikka tosin

jokainen piti luultavana, että asiassa oli lieventäviä seikkoja, joita

ei tähän saakka vielä oltu selville saatu. Yksin päällekantajakin, joka

vielä kerran luki kanteen ja loi yleissilmäyksen todistajain

esiintuomiin tosiasioihin, esitti, ett'ei tässä voitu otaksua murhan

tapahtuneen vapaalla aikomuksella, vaan että satunnaiset seikat olivat

kuolettavan iskun vaikuttaneet; mutta tämän viimeisen luuli hän tulleen

täydesti toteen näytetyksi ja vaati sentähden oikeuden tekemään

päätöksen asiassa.

Annan asianajajalle tuntui nähtävästi vaikealta puolustaa sitä, jota

hän ei itsekään vähääkään uskonut. Kun häneltä puuttui minkäänlaisia

todistuksia Annan viattomuudesta, joilla olisi voinut kuulijainsa

vakuutusta hämmentää, koki hän kumminkin heidän tunteihinsa vaikuttaa.

Kauniisti sujuvassa puheessa esitti hän Annan edellistä virheetöintä

elämää, huomautti siitä kunnioituksesta, joka yleisesti oli langennut

hänen perheensä osaksi, eikä edes kamoksunut hienosti viitata hänen

miellyttävään, ylevätä mieltä todistavaan ulkomuotoonsa, ja koki kaiken

tämän nojalla näyttää Annan syyllisyyttä siveellisesti mahdottomaksi,

sitä enemmän kun murhatun ja hänen keskinäinen suhteensa ennen oli

ollut enemmän kuin ystävällinen, sen mukaan kuin useitten todistajain

kertomuksesta voi päättää. Siihen katsoen hän myöskin huomautti, että

paljon enemmän oli syytä epäluuloon erästä toista henkilöä kohtaan.

Lopullisesti vaati hän oikeutta todistusten puutteessa julistamaan

kanteenalaisen syyttömäksi.

Hänen puheensa sai kyynelet vakavimpainkin miesten silmiin ja

ovensuusta kuului kovia nyyhkytyksiä. Kaikkein silmät kääntyivät

säälivinä nuoreen vaimo-raukkaan, jonka kohtalon kenties jo ensi hetki

kauhistavasti määräisi, sulkien hänet äärettömän pitkiksi vuosiksi

vankilan muurien sisään ja hävittäen hänen nimensä eläväisten joukosta.

Hän itse oli kuin marmorikuva, -- niin liikkumattomana seisoi hän,

kertaakaan nostamatta silmiään maasta, ainoastaan hänen ristiinpainetut

kätensä puristuivat vetotaudin tapaisesti toisiinsa. Sitä pientä

liikettä paitse, jota kenties ei kukaan muu huomannut kuin hänen

miehensä, olisi voinut epäillä, josko hän ylipäätään oli sanaakaan

tajunnut koko puheesta.

Heikkinen oli asianajajan puheesta kärsinyt kuolemantuskia ei

ainoastaan huolesta Annan kohtalon suhteen, vaan myöskin siitä

piinasta, nähdä alinomaa vaimonsa sydämen salaisuudet säälimättä

vedettävän julkisuuden valoon, ja kuulla yhä vierailta huulilta sen

masentavan tosiasian, että hänen sydämensä oli ennen ollut toisen oma.

Hengittäminen kävi onnettomalle miehelle vaikeaksi. Hänen sydäntään

ahdisti, hänestä tuntui kuin täytyisi hänen tukehtua, ja ikäänkuin

unessa kuuli hän tuomarin käskevän asianomaisia astumaan ulos, siksi

aikaa, kuu oikeus tekisi päätöksen, mutta -- -- mikäpä nyt tapahtui.

Oliko hän menettänyt järkensä taikka häikistelikö häntä joku mielen

kuvaelma? Totta tosiaan, eikö hän selvään nähnyt oikeuden palvelijan

pikaisilla askelilla, juuri kuin jotakin tärkeätä olisi kysymyksessä,

rientävän salin poikki ja häiritsevän oikeuden säännöllistä istuntoa

antamalla erään kirjeen tuomarin käteen ja kuiskaamalla hänelle samassa

joitakuita selittäviä sanoja.

Heikkinen hieroi silmiään ja kumartui eteenpäin. Ei, unen-näköä se ei

ollut. Hän näki selvään, kuinka tuomari, nähtävästi kummastuneena, otti

kirjeen, aukaisi sen ja silmäeli kirjoitusta; kuinka hän sitten kääntyi

toisiin, sivulla istuviin herroihin ja vaihtoi heidän kanssaan pari

sanaa, ja kuinka viimein kirje heidän välillään kulki kädestä käteen ja

antoi heille syytä hiljaiseen keskusteluun.

Kuulijain seassa ilmestyi levottomuutta. Hetki oli jännittävä ja

sentähden jokainen satunnainen tapaus lisäsi mielen kiihkeyttä. "Mitä

tämä merkitsee? Kirje? Mistä se on tullut?" Suusta suuhun kävivät nämät

kysymykset ja oven suussa nousi pian tohina, kuin kaukaisten kuohujen

pauhinasta. Vaan kun tuomari ojensi kätensä, vaatien hiljaisuutta,

lakkasi melu äkkiä ja kuolon-hiljaisuus vallitsi huoneessa. "Olen tässä

saanut vastaanottaa pastori H:n kirjoittaman kirjeen," lausui tuomari

tyyneenä ja vakavasti, "jossa hän sanoo, että kirjeentuoja, jos

mahdollista on, todistajana kuulusteltaisiin siinä jutussa, joka

tänäpäivänä on tutkittavana ollut. Äkkinäinen sairauden kohtaus on

estänyt häntä todistajaa tänne seuraamasta, niinkuin aikomuksensa oli

ollut. Hänen pyyntöönsä katsoen, ja koska on syytä toivoa senkautta

saatavan parempaa selkeyttä tässä tärkeässä ja aina vielä himmeässä

asiassa, päättää oikeus, siitä erityistä tutkimusta pitämättä,

yksimielisesti myöntää, että poikkeavaisesti puheena oleva todistaja

vielä tässä istunnossa tulee kuulusteltavaksi."

Samassa antoi hän oikeudenpalvelijalle viittaamalla käskyn tuoda

todistaja esiin.

Sanomattoman vaikutuksen tekivät nämät tuomarin lausumat sanat

kuulijoihin. Jokainoan läsnäolevan mieleen lensi aavistus siitä, että

jotakin tärkeätä oli kysymyksessä, että jotakin uutta oli tuleva,

kenties jo ensi hetkessä, ja kaikkein silmät kääntyivät oveen; mutta

sanassa kun se aukeni kuului yhteen äänen yleinen hämmästyksen

huuto kuulijain parvesta. Todistaja oli -- -- -- vaimoinen henki.

Epävakaisilla askelilla, pelonalaisesti katsellen ympärilleen astui hän

oikeuden-palvelijan seurassa huoneesen.

Kanteenalainen, jonka viimeinen tapaus myöskin oli herättänyt

uneilevasta levostaan, oli tietämättänsä kääntynyt oveen, ikäänkuin

saadakseen mitä pikemmin odotettua nähdä. Silmät levällään tuijotti hän

oveen, mutta heitettyään vaan ainoan katseen tulijaan, vaipui hän aivan

kuin hämmästyksestä kangistuneena likeiseen tuoliin istumaan. Hän oli

tuntenut Leipuri-Leenan.

Vaimo näytti viimeisinä kuukausina käyneen vuosia vanhemmaksi. Ei hän

enää astunut entisellä jäntevyydellä, vaan näytti, ehkä hän

vapaehtoisesti oli saapuville tullut, nyt vastenmielisesti ja

ainoastaan oikeuden palvelijan hiljaisista kehoituksista lähestyvän

oikeuden herroja. Kun Leenan papinkirja oli tarkistettu ja hän oli

tehnyt todistajan-valan, kehoitti häntä tuomari totuuden mukaan kaikki

kertomaan, mitä hän mahdollisesti tiesi ja tunsi nuoren Ojalan

kuolemasta.

Magdaleena Jaakontytär pyyhki esiliinan kulmalla silmiään. "Herra

tuomari," vastasi hän, "minä olen köyhä vaimoparka, mutta joka minun

vaan tuntee, hän myöskin tietää, että aina olen rehellisellä työllä

leipäni ansainnut, ja --"

"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa, Magdaleena Jaakontytär,"

keskeytti häntä puheenjohtaja, "että teidän tulee pysyä tarkasti

asiassa, ja että teidän on vaan minun kysymyksiini vastaaminen. Vielä

kerran siis, mitä tietoja voitte te antaa niistä seikoista, jotka ovat

vaikuttaneet Tommi Ojalan kuolemaan?"

Vaimo pyyhki taaskin silmiään ja nytki hätääntyneenä esiliinaansa, eikä

näyttänyt tietävän mitä vastata.

Tuomari alkoi tuskastua ja veti otsansa ryppyyn. "Te olette tuoneet

minulle kirjeen papiltanne ja sielunpaimeneltanne, jossa hän minua

pyytää kuulemaan teidän todistustanne kysymyksessä olevassa asiassa. Te

olette itse halunneet -- --"

Vaimo kavahti äkkiä ujoudestaan. "Minäkö halunnut?" lausui hän, ja

ääni, jolla hän sen lausui, oli jo sangen uskalias. "Ei, herra tuomari,

minä en ole niin mitään halunnut, mutta minun poikani -- --" Hän

viivähti taaskin. "Minun poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana,

ja --"

Tuomari näytti vähällä pitäen tykkänään menettävän kärsivällisyytensä.

"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa," keskeytti hän taaskin vähän

kovemmalla äänellä todistajan puheen, "että siitä seuraa kova

rangaistus, jos te ilman laillista syytä tässä häiritsette ja

viivytätte oikeuden istuntoa. Viimeisen kerran minä teitä kehoitan

pysymään asiassa."

"Mutta, herra tuomari," lausui Leena itkusuin, "olenhan minä asiassa.

Minun poikani oli Tommin paras ystävä. Olisin totta tosiaan toivonut,

ettei hän koskaan olisi Tommia nähnyt. Minä vaimoraukka --"

"Hänen paras ystävänsä!" Todistajan sekava puhe näytti äkkiä tuomarista

merkittävältä. "Mikä mies teidän poikanne on, ja mikä on hänen

nimensä?"

"Hän on Petter. Petter Leenanpoika Taavettilasta, ja hän on aina elänyt

rehellisesti; ei kukaan voi hänestä muuta sanoa."

"Hän oli siis ystävyydessä nuoren Ojalan kanssa?"

"Niin oli, herra tuomari. Hän palveli muutamia vuosia renkinä Ojalassa.

Ja hän oli aina hyvää Tommin kanssa."

"Minkätähden läksi hän palveluksestaan?"

Leena viipyi vastauksella, mutta mieleensä mahtoi juolahtaa papin

vakava kehoitus, ilmoittaa suora totuus, mitäkään peittämättä, koska

petos ei häntä kumminkaan enää mihinkään auttaisi. "Ihmiset ovat niin

pahoja," alkoi hän jälleen. "He nostivat Petteristä kaikenlaisia pahoja

puheita, sanoivat hänen elävän hurjasti ja viettelevän Tommiakin

pahaan, ja viimein Ojalaisetkin sen uskoivat ja panivat hänen

palveluksestaan pois, mutta --"

"Ja hänellä oli senjälkeen kuitenkin yhteyttä talon pojan kanssa?"

"Niin oli, herra tuomari. Se on, hän meni Suorsakylään aina, kun siellä

jotakin erinomaisempaa kestiä oli. Ja väliin hän hätimmiten kävi Tommin

kanssa jahdilla."

"Se on, hän kävi salametsästyksellä Tommin kanssa," sanoi tuomari

kovuudella. "Tutkimuksessa on tullut ilmi, että nuori Ojala viimeisinä

aikoina oli senlaista harjoittanut. Teidän poikanne häntä siihenkin

houkutteli?"

"Ihmiset niin sanovat, herra tuomari, mutta ihmiset ovat pahoja," huusi

Leena kiivaasti. "Kun Tommi pari vuotta oli poissakin näiltä

paikkeilta, ei Petterini paljonkaan ole hänen kanssaan seurustellut."

"Se ei asiaan mitään vaikuta. Tommi ei niin kaukana oleskellut, ett'ei

heillä olisi tilaisuutta ollut yhdessä ilkeyksiä harjoitella. Sitä

paitse Tommi jo kaiken tämän kesää on ollut vanhempainsa luona."

"On herra tuomari, mutta, niinkuin jo sanoin, kävivät he vaan hyvin

vähän jahdilla, ei kuin siksi nimeksi ja ainoastaan vuoksi, eikä

Petterini siitä niin mitään hyötynyt. Jos he joskus onnistuivatkin

saada jonkun onnettoman pienen jäniksen taikka muun laihan eläinkurjan,

otti Tommi sen aina jyväkuormaansa ja vei kaupunkiin myytäväksi. Oi,

hän oli aina rahan tarpeessa eikä Petteri siitä saanut merkkiäkään

nähdä."

"He siis suorastaan pitivät kauppaa ryöstetyllä tavaralla ja jakoivat

voiton?"

"Jakoivat? Ei, herra tuomari, jakamisesta ei puhettakaan," vastasi

Petterin äiti, joka, yhä enemmän kiivastuen, tykkänään unhotti

ensimmäisen pelkonsa ja häminsä. "Ojalan Tommi eli aina riuskasti,

ja suurilla sanoilla hän kerskasi markoistaan, samoin kuin hän

Petterillekin lupasi kultaa ja hopeata jok'ainoasta tiedosta, minkä hän

Anna Heikkisestä toi siihen aikaan, kun tänä vielä oli kotonaan. Mutta

ei suuret sanat suuta halkaise eikä lupaus taloa hävitä. Kun maksusta

tuli kysymys, puuttui häneltä aina rahoja ja niin kuittaisi hän tuon

tuostakin kaikki tyhjillä lupauksilla vaan. Eikä minun poikani saanut,

ei niin penniä siitä komeasta hirvestäkään, jonka viimeisen kerran

metsästämässä ollessaan saivat, ja jonka kuitenkin Petter oli ampunut.

Mutta hänpä jo kyllästyikin alinomaiseen odotukseen ja turhiin

lupauksiin, ja kun hän tuona onnettomana sunnuntaina läksi

Suorsakylään, sanoi hän: 'Tänään täytyy Tommin minulle suorittaa

velkansa, taikka teen minä hänelle semmoiset tepposet, että koko kylä

siitä puhuu'. Mutta hän ei päässytkään Tommin kanssa selville, kun tämä

häntä vältti, ja tiesi aina karttaa joutumasta hänen kanssaan

kahdenkesken. Sentähden Pettteri pistäysi jäljessä, kun Tommi läksi

Anna Heikkisen kanssa koivukkoon. Hän toivoi siellä saavansa rauhassa

Tommia puhutella ja tahtoi myöskin tietää, mitä noilla kahdella oli

koivukossa tekemistä. Ensiksi hän ei tahtonut heitä löytää, mutta kova

ja kiivas puhe ilmoitti, missä suunnassa hänen tuli heitä hakea, ja kun

hän tuli lehdikkoa lähelle, näki hän, kuinka Anna Heikkinen juuri

silloin repäisi jotakin kiiltävää kaulastansa, kuinka hän heitti sen

maahan ja, tallattuaan sitä jalallaan, pujahti Tommin sivu ja kiidätti

juoksujalkaa taloa kohden. Petter antoi hänen juosta ja lähestyi siihen

sijaan Tommia, joka juuri kumartui ottamaan jotakin maasta. Niinpian

kuin Tommi näki poikani, huusi hän raivoisena: 'Tuletko sinä rosvo taas

minun tielleni?' 'Hohoo, kuka rosvo on?' sanoi Petter. 'Minä vaadin

sinulta rahojani ja ellet niitä tänään anna, niin --' Ennenkuin hän sai

puheensa lopetetuksi, tarttui Tommi hänen kurkkuunsa. Oli juurikuin

täytyi hänen johonkuhun vihansa puskea. Hän viskasi Petterin maahan,

kuristi häntä yhä kaulasta, ja herjasi ja soimasi häntä kaikkeen

syypääksi. Ei minunkaan poikani ole juuri pelkuri ja terveenä ollessaan

hänessä kyllä oli miestä, mutta sen hän minulle vakuutti, että hän

silloin luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Ei hän voinut liikahtaakaan

eikä liioin huutaa apua, ja -- -- totisesti herra tuomari, ei hänen

aikomuksensa ollut Tommia hengiltä ottaa --"

Leena peitti taaskin kasvonsa esiliinankulmaan, ja tuomarin täytyi

vakaasti häntä kehoittaa kertomustansa pitkittämään, sillä välin kuin

salissa muutoin hallitsi niin syvä hiljaisuus, että voi selvään

kuulla, kuinka kärpänen, jonka ensimmäinen pilven takaa koituva päivän

säde virkisti uuteen elämään, iloisesti surisi ikkunassa.

"Niin, näette, herra tuomari," jatkoi Leena kotvan aikaa vaiti oltuaan,

"poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana ja minun, vaimoparan,

täytyy häntä käsieni työllä elättää, mutta ei se minusta ollenkaan ole

niin vaikealle tuntunut kuin se, että mun nyt tässä teidän ja kaikkein

ihmisten edessä täytyy häntä syyttää. Mutta hän ei saanut yöllä eikä

päivällä vähääkään rauhaa, vaan tahtoi minua antamaan häntä edes ja

suurella työllä ja tuskalla sain häntä siitä tähän saakka pidätetyksi.

Kun hän eilen sai kuulla, että asia tänäpäivänä tulisi kenties

ratkaistuksi, valitti hän kaiken yötä sielunvaivoissa eikä enää mikään

auttanut, vaan minun täytyi tän'aamuna lähteä pastorin luokse ja --"

"Magdalena Jaakontytär," keskeytti puheenjohtaja taaskin

malttamattomana, "minun täytyy teitä huomauttaa --"

"Kyllä, kyllä, herra tuomari, täytyyhän mun kaikki ihan täsmälleen

kertoa, sillä sen olen Petterilleni luvannut. Kun siis Tommi häntä

kuristi, niin että hän oli vähällä henkensä heittää, onnistui hän

suurella vaivalla vapaalla kädellään saada puukostaan kiinni ja hän

pisti sillä vähäisen Tommia, pakoittaaksensa häntä hellittämään.

Totisesti, herra tuomari, ainoastaan sentähden eikä minkään muun, niin

on hän pastorillekin sanonut, ja samassa tunsi hän Tommin käsien

irtautuvan. Petter veti vähän henkeä ja hyppäsi ylös, silloin, silloin

makasi toinen veressään hänen edessään, eikä voinut enää kuin korahtaa.

Poikani kamastui. Hän heitti veitsen syrjään ja riensi kauas ja aina

kauemmaksi hirmupaikan läheisyydestä, niin pitkälle, kuin jalkansa vaan

voivat häntä viedä. Tultuaan vihdoin virran rannalle, heittäytyi hän

ajattelematta, palavana kuin oli, veteen, ui toiseen rantaan ja juoksi

taaskin eteenpäin, ja aina vaan eteenpäin kunnes viimein hengästyneenä

ja lähes tunnottomana tuli minun luokseni. Siitä saakka, herra tuomari,

on hän ollut vuoteen omana ja kärsinyt --"

Kolina ja levottomuus keskeyttivät äkkiä Leenan puheen. Kaikkein silmät

kääntyivät Yrjö Heikkiseen, joka väkisen tahtoi päästä irralleen ja

rientää vaimonsa luokse.

"Päästäkää, oi päästäkää minua," huusi hän tuskallisella äänellä.

"Ettekö näe, että hän kuolee?"

Kaikki katsoivat osoitettuun suuntaan, ja -- toden totta, paitse häntä

ei kukaan siinä kuumeentapaisessa mielenjännityksessä, jolla Leenan

kertomusta oli seurattu, ollut huomannut, että kanteenalainen, tuolilla

istuessaan, oli mennyt tainnoksiin.