VI.

Senlaista yötä, kuin seuraava yö oli, ei Suorsakylässä vielä koskaan

sitä ennen oltu vietetty. Jollekulle läsnäolevista viimeinkin juolahti

mieleen, että nimismiehelle oli tapauksesta tieto lähetettävä, ja kun

tämä oli toimitettu, asetettiin ruumiin luokse vahdit, joiden tuli

katsoa, ettei kukaan sitä saisi paikasta siirtää, eikä koskeakaan

siihen, ennenkuin nimismies oli paikalle saapunut. Kaikki nämät toimet

olisivat tosin kuuluneet Peltolan isännälle, mutta vanhus oli aivan

kuin maahan lyöty tämän hirmuisen tapauksen jälkeen. Kun hän näki tuon

verisen ruumiin omalla alustallaan ja maallaan, tuntui hänestä, kuin

jos hänen monivuotinen vihansa, moni pahansuopa ajatuksensa, moni

ajattelemattomasti lausuttu sanansa äkkiä olisivat muuttuneet teoksi,

-- teoksi ja todellisuudeksi. Ellei Ojalan Tommi olisi aina ollut

hänellä silmäntikkuna, ellei hän niin kovin olisi nuorukaista vihannut,

ei kuollut olisi häneen niin kauheata vaikutusta tehnyt. Tuo

jättiläis-voimainen mies oli tykkänään kykenemätöin minkäänlaiseen

toimeen ja itki kuin lapsi, sillä välin kuin hänen nuori poikansa

muutamien vanhempien naapurien neuvon mukaan ja heidän avullaan täytti

isänsä velvollisuudet ja saikin vihdoin niin paljon aikaan, että

väkijoukko hävisi murhapaikalta, paitsi onnettoman äiti, jota ei

mitkään pyynnöt saaneet täältä poistumaan. Mutta vaikka kaikki

joutilaat ihmiset murhapaikalta läksivätkin, eivät he kuitenkaan

levolle menneet. Nukkumista ei kukaan ajatellutkaan, siksi olivat

mielet tapauksesta liiaksi liikutetut ja kauhistuneet. Jokaista

kammoksutti yksinään olla; itsekukin tahtoi keskustella ystävien ja

naapurien kanssa sillä kauhistuksesta ja uteliaisuudesta syntyneellä

mielihalulla, joka tietämättä valloittaa jokaisen ihmissydämen

tänlaisten hirmutapausten sattuessa. Kaikkialla maantiellä ja

huoneitten edustolla puheltiin kovaa sekä hiljaa, -- suopea ja valoisa

yö sen hyvin salli, -- tuumailtiin, vertailtiin ja vakaannuttiin

päätöksissä. Kun nimismies aamun koittaessa saapui kylään, tiedettiin

hänelle jo suurella varmuudella kertoa, että murhantekijä olikin jo

ilmi saatu ja kiinni pantavana. Mutta kuinka suuri olikaan nimismiehen

hämmästys, kun hänelle, ilmi saatua murhaajaa kysyttyään, osoitettiin

nuorta, ihanaa ja kalveata naista, joka suurilla, viattomilla, niin

sydäntä liikuttavan murheellisena häneen katsoi.

Ensimmäisen rammistuttavan hämmästyksen jälkeen ja sitten kuin myllärin

emäntä oli viskannut tuon hirmuisen syytöksen Annalle, oli Heikkinen

lähestynyt vaimoaan, tarjonnut hänelle kättänsä ja tahtonut viedä häntä

pois; mutta huomattavalla kauhulla oli Anna hänestä väistynyt,

tarttunut veljensä käteen ja häneen nojaten horjuellut taloon.

Siitä saakka oli hän istunut vierastuvan pimeimmässä nurkassa,

kyynelettömänä, liikkumattomana kuin kuva ja kasvot käsiin haudattuina,

mutta hänen huuliltaan ei ainoatakaan sanaa tullut.

Turhaan kokivat häntä omaisensa puhutella, turhaan oli Katri tullut

hänen luokseen ja lempeimmillä sanoilla kokenut houkutella häntä

kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Annan ainoa vastaus oli

sanomattoman toivotoin katse, jossa selvään voi lukea rukouksen "älä

minulta kysy," eikä nimismiehenkään tutkinto sen paremmin onnistunut.

Hiljaisella myönnytyksellä tunnusti Anna, kun häneltä sitä kysyttiin,

olleensa tanssin jälkeen kahden kesken Tommin kanssa koivukon luona.

Hän myönsi myöskin, että murhatun kädessä olleet ketjut olivat juuri

samat, kuin sitä ennen olivat hänen kaulassaan olleet, mutta mihinkään

muuhun kysymykseen ei hän sanallakaan vastannut, vaan pysyi entisessä

jäykässä äänettömyydessään ja antoi vaan saman rukoilevan katseen, joka

liikutti itse kostavan oikeudenkin edustajan sydäntä ja sai hänen

luopumaan turhista vaivoista.

Yhtä vähän selkeyttä saatiin muista paikalla pidetyistä tutkimisista.

Yrjö Heikkinen se oli ollut, joka suurimmassa hämmästyksessä oli

syösnyt tanssitupaan ja kertonut, että nuori Ojala makasi veressään

ulkona koivukossa. Ainoa esine, joka huolekkaassa katselmuksessa

löydettiin ja jonka kautta kenties saataisiin edespäin parempaa

selkeyttä asiassa, oli verinen puukko, joka, nähtävästi syrjään

viskattuna, oli pudonnut pensaihin. Murhaajan jalan jälkiä oli tietysti

mahdotoin saada selville, sen jälkeen kuin ääretöin ihmispaljous oli

joka taholla ympäristöllä tallannut maan, ja niin seisoivat siinä

neuvottomina kaikki, joita velvollisuus taikka muu syy pakoitti tässä

pimeässä asiassa selkeyttä hakemaan.

Peltolan vävy oli ainoa ihminen, jonka heränneessä luulevaisuudessa

olisi voinut otaksua jonkunlaisen syyn tuohon kamalaan tekoon. Hän oli

sitä paitse ensimmäinen, joka toi tietoa tapahtuneesta murhasta. Ellei

niin pätevät syyt olisi tehneet Annaa epäluulon alaiseksi, olisi

varmaankin yleisesti ruvettu Heikkistä epäilemään murhaajaksi. Hänen

täytyi antautua pitkän ja kovan tutkimuksen alle, josta ei muuta tullut

selville, kuin että, niinkuin Aholan Lassikin todisti, Heikkinen tämän

seurassa oli lähtenyt tuvasta, sitten kuin vaimonsakin oli kadonnut.

Ensin oli hän joka suojasta etsinyt vaimoansa, seisonut sen jälkeen

vähän aikaa porstuan ovella ja lähtenyt sitten ulos pihaan, johon ei

Lassi häntä enää seurannut. Hiljaluontoisena oli Heikkinen tottunut

painamaan tunteensa sydämen pohjaan ja Lassin mielestä oli hän tosin

näyttänyt hyvin alakuloiselta, mutta ei millään tavalla niin

raivokkaalta, että olisi syytä ollut pelätä hänen väkivaltaa tekevän.

Aholan Lassi oli sentähden pian kyllästynyt asiaan ja jättänyt

tiedusteleva aviomiehen oman onnensa nojaan. Mitä siitä hetkestä,

jolloin hän Heikkisestä erkani, oli tapahtunut siihen hetkeen, kuin

tämä taas kalveana ja hämmästyneenä ilmestyi tupaan, siinäpä juuri

kysymys, jonka selitys kaikkien mieltä ahdisteli.

Yrjö selitti yksinkertaisesti, että hän ulos lähdettyään ensin

etsiskeli vaimoaan lehtimajasta ja joka paikasta talon likeisyydessä,

läheni sitten salavihkaa tuvan ikkunata, katsoakseen, jos Anna sillä

aikaa kenties olisikin jo palautunut tupaan; vaan kun ei häntä, enemmän

kuin Ojalaakaan siellä näkynyt, läksi hän viimein etäämpää heitä

hakemaan ja löysi silloin kauhistuksekseen verisen ruumiin koivukossa.

Ei hän siitä mitään virkannut, että hän ulkohuoneitten kulmassa oli

Annaa tavannut, eikä hän puheessaan muutoinkaan ollut suora ja

vilpitöin niinkuin ennen. Jokainen sana, jonka hänen tuli kysymyksiin

vastata, näytti häntä rasittavan, ja ainoastaan suurella vaivalla sai

hän sen tulemaan suustansa. Ei mikään maailmassa olisi häntä pelastanut

uhkaavasta vankeudesta, ellei vielä tärkeämpiä syitä olisi ollut

epäluuloon Annaraukkaa vastaan, -- ketjut murhatun kädessä ja hänen

jäykkä vaitiolonsa, joka melkein oli pidettävä tunnustuksena. Mikä tuon

heikon naisen käden oli saattanut työntämään terävän veitsen entisen

rakastettunsa rintaan, jonka kanssa hänen vähää ennen oli nähty

suosiollisessa ystävyydessä tanssivan, se näytti olevan noita

ihmis-sydämen syviä salaisuuksia, joita selittämään ei järki pysty, ja

mitä heidän välillään oli tapahtunut siinä lyhyessä ajassa, kuin he

kahdenkesken olivat koivukossa olleet, sen tiesi vaan Jumala ja hän,

jonka huulet järkähtämättä vaikenivat.

Itse kruunun-nimismiehellekin se tuntui vaikealta tehdä Peltolan

perheelle selväksi, että hänen oli täytymys viedä Anna mukanaan

likeiseen L:n kaupunkiin. Välttämättömästi koki hän lauhkeimmalla

tavalla siitä heille ilmoittaa. Hän kiersi tuota kamoksuttavaa sanaa

"vankeuteen" ja esitti asiata, niinkuin olisi vaan kysymys jostakin

ohimenevästä harmillisesta seikasta, koska muka piankin kaikki

selviäisi, mikä vielä oli hämärään peitetty. Epäilemättä olisi hänen

hyvänsuopa käytöksensä ansainnut kiitosta, mutta Annan omaisia ei hän

lauhkeilla sanoillaan hetkeäkään pettänyt. Täysi tosi selveni äkkiä

koko kauheudessaan heidän silmiensä eteen. Anna oli vietävä vankeuteen

murhasta epäiltynä!

Hänen vanha isänsä, joka tuskin vielä oli tointunut ensimmäisestä

pelästyksestään, masentui häpeän alla niin, ett'ei hän voinut lastaan

hyvästi jättää, eikä sanaakaan kellekään lausua. Mieluummin olisi hän

antanut vihansa kuohua ja viskannut oikeuden palvelijat nurin-niskoin

huoneestaan ulos. Mutta muisto kamalasta tapauksesta teki hänen niin

hervottomaksi ja raukeaksi, että hän sanaakaan lausumatta hiipi vaan

ovesta ulos.

Anna itse nousi nurkastaan kalmanvaaleana, kyyneltäkään vuodattamatta

tai sanallakaan onnettomuuttaan valittamatta. Hiljaa pyysi hän saada

nähdä lastansa, ja kun pikku Kati hänelle tuotiin, suuteli hän

armastaan hartaasti ja laski hänen rukoilevalla katseella suurista

lempeistä silmistään itkevän äidinäidin helmaan. Kun hän sitten kääntyi

Katriin ja hetken aikaa painoi tämän pään rintaansa vasten, aukenivat

jo hänen huulensa. Näytti melkein siltä, kuin täytyisi jään murtua eikä

hän enää voisi itseään pidättää, vaan kuiskaisi ratkaisevan sanan

sisarensa korvaan, mutta -- -- -- ikäänkuin olisi hän sen ajoissa

saanut pidätetyksi, sulki hän jälleen suunsa ja painoi suutelon Katrin

otsalle. Kädellään viittasi hän miehelleen jäähyväiset ja jätti isänsä

kodin sen hirmuisimman vartiaston seurassa, mitä sitä ennen

nuhteettomalla ihmisellä voi olla, mutta tyynesti kärsivällisellä

katsannolla, joka näytti sanovan: minulla ei tässä maailmassa enää

toivoa ole.

Mikä eroitus tämän ja eilisen päivän välillä! Kun Yrjö Heikkinen niitä

ajatuksissaan toisiinsa vertaili, heräsi hän vaikeroiden siitä

toivottomasta mielenhuumeesta, johon hän Annan mentyä oli vaipunut.

"Johan tästä ihminen vallan järkensäkin menettää," lausui hän. "Eilen

tähän aikaan tuli hän hymyilevänä ja kukoistavana niinkuin viattomuuden

enkeli minua vastaan, ja nyt, nyt -- -- --?!"

Sana, jolla hän puheensa keskeytti, kajahti kuin epätoivoinen tuskan

huudahdus, jonkatähden Katri pyyhkäisi kyynelet silmistään ja

hämmästyneenä häneen katsoi. "Yrjö, mitä tämä merkitsee?" kuului hänen

vakaa kysymyksensä. Hän katsoi kiinteästi Yrjöön, ikäänkuin tahtoi hän

tutkia hänen sydämensä syvyydet ja pitkitti melkein nuhtelevalla

äänellä: "Ethän kuitenkaan mahtane epäillä Annan viattomuutta?!"

"En tiedä mitä mun tulee ajatella," vastasi Heikkinen, käsiään

väännellen.

"Ajattele, että meitä on suuri onnettomuus kohdannut, jota meidän tulee

urheasti vastustaa, vaan ei epätoivoisina sen alle masentua," sanoi

tautinen. "Ei se ole mahdollista, että hetkeäkään voit ajatella

lapsiraukkaamme Tommin murhaajaksi."

"Mutta eikö joku onnetoin kohtaus olisi voinut --! Kuinka selität hänen

jäykän vaitiolonsa?"

"Sitä en voi selittää," vastasi Katri, "mutta sen tiedän, että

onnettoman sisareni kädet ovat puhtaat verestä. Minun kanssani hän

tuskassaan viimeiseksi puhui, ja niin varmasti, kuin uskon

kaikkivaltiaan Jumalaan, niin vakuutettu myöskin olen Annan

viattomuudesta."

"Jumala siunatkoon sinua siitä sanasta!" Yrjö istautui pienelle

jakkaralle Katrin tuolin viereen ja painoi huoaten kasvot käsiin, mutta

Katri silitti hienoilla sormillaan hiljalleen hänen suortuviaan ja

jatkoi verkkaan:

"Rukoilkaamme Jumalaa saattamaan totuutta ilmi, mutta älkäämme myöskään

unhottako velvollisuuksiamme. Sinun, Yrjö, tulee nyt ryhtyä toimeen.

Sinun täytyy heti lähteä kaupunkiin," pitkitti hän, kun Heikkinen

ihmetellen häneen katsoi, "ja tehdä kaikki, mitä vaan Annan eduksi voit

tehdä. Josko emme saatakaan toivoa, että sen kautta saat hänet vapaaksi

jälleen, saat kuitenkin tietää, mitä voimme tehdä helpoittaaksemme

hänen oloansa, ja äiti pankoon tarpeellisimmat tavarat kokoon, jotta

voit ne jo viedä mukanasi hänelle!"

Ja niin kävikin. Kaikki terveet ja voimakkaat, mutta odottamattoman

onnettomuuden kautta lähes mielensä kadottaneet ihmiset antautuivat

tuon raihnaan olennon, jossa asui niin urhea ja luja mieli, johdantoon,

ja hän sai heitä muistamaan, että kun vaurion myrskyt yksityistä tai

perhettä ahdistavat, ei mikään ole turmiollisempaa, kuin tahdotoin

antauminen niiden valtaan, siihen sijaan kuin tulisi rohkeasti vastaan

taistella.

Pahin vastus oli Katrilla isän suhteen, joka mieluimmin kätkeytyi aina

johonkuhun kolkkaan eikä millään ehdolla tahtonut tulla ihmisten

näkyviin. Hän näytti omalla esimerkillään, kuinka oli paljon viisaampaa

rohkeasti katsoa maailman tuomiota silmiin, eikä kaihtenut ketään. Kun

joku vieras tuli heitä tervehtimään, otti hän levollisella katsannolla

hänen vastaan, puhuipa vielä sopivissa tilaisuuksissa itse tapauksesta.

Hän päätti niin varmasti asiain pian selkenevän ja hyvin päin

kääntyvän, että hänen vakuutuksensa ja malttinsa vaikuttivat

vieraihinkin ja sai heitä vähin epäilemään, josko Anna todella olikaan

syypää. Ja kun vanha Peltola, joka viereisessä huoneessa tavallisesti

kuunteli, mitä hänestä tai hänen perheestään puhuttaisiin, huomasi,

ett'ei jokaisen kieli ollut valmis heti tuomitsemaan, vaan että monta

osanottavaisuudenkin hyvänsuopaa sanaa sai kuulla, rohkaisi hän

mieltänsä ja tuli heidän seuraansa. Myöskin sai tyttärensä hänen

vähitellen ryhtymään entisiin toimiinsa, mutta vanhalta murtuneelta

mieheltä hän kuitenkin näytti onnettoman tapauksen jälkeen, ja liian

paljon oli hän sitä ennen muita ylpeydellään loukannut, voidakseen

joka taholta nyt sääliväisyyttä odottaa. Moni ilkeäluontoinen ei

laiminlyönyt tilaisuutta antaa hänelle pistosanoja. Katrin pyrinnöt

menivät silloin taas päiväkausiksi turhaan, ja monasti tahtoi hänenkin

rohkeutensa semmoisissa tilapäissä jo lannistua.

Oli noin pari tai kolme viikkoa tuon onnettoman sunnuntain jälkeen, kun

Peltolan isäntä eräänä päivänä, palattuaan kävelyltä pelloillaan,

asettautui vanhemman tyttärensä eteen ja, tuokion aikaa kiinteästi

häneen katsottuaan, kysyi: "Olen ollut pelloilla ja huomannut

raja-aidan olevan jo kuntoon pantuna. Kuka sen on tehnyt?"

Katrin kasvoihin lensi hieno puna, ehk'ei hän vähääkään epäillyt

vastatessaan: "Vilhelmille siitä tuonoin puhuin ja hän lähetti miehiä

sitä korjaamaan. Emme tahtoneet sinua vaivata monilla kysymyksillä

samasta asiasta."

"Hohoi," huokasi Peltola vaan, viskasi lakkinsa pöydälle ja istui

penkille.

Katri koki hänelle selvittää, kuinka sopimatointa vanhojen riitojen

uudistaminen myllärin kanssa olisi tähän aikaan ollut. Peltola

rumputteli äreästi sormillaan pöytää ja sanoi, nyt yhtä itsepäisesti

välttäen vaivaloisen tyttärensä silmiin katsoa, kuin hän sitä äsken oli

tehnyt: "Näyttää melkein siltä, kun ei minun tahdostani enää mitään

lukua pidettäisi."

Seurasi pitkällinen vaitiolon aika, -- pitkällinen ja tukala, mutta

viimeinkin lausui Katri: "Isä, minä olen näinä päivinä usein ajatellut

pastorimme erään sunnuntai-saarnan esipuhetta, jossa hän meitä kehoitti

olemaan avuliaita vastustelijallemme matkalla. Minusta on, kuin

ymmärtäisin vasta nyt oikein hänen silloisen saarnansa."

Peltola nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen

kasvoissaan ilmautui vähäisen sitä levottomuutta, joka häntä

sisällisesti vaivasi, ja jota hän kaikin tavoin koki peittää.

"Monasti täytyy minun epäillä," pitkitti hänen tyttärensä, "josko

kuitenkaan on niin hyvä; liian jäykästi pitää omaa puoltaan, vaikka

luulee oikeassakin olevansa. Saattaisihan ihminen erehtyäkin."

Peltola kääntyi äkkiä häneen. "Noin et sinä ole ennen puhunut," lausui

hän.

Katri painoi laihat kätensä ristiin ja katsoi kirkkailla silmillä

kiivastuneesen mieheen. "En olekkaan," vastasi hän, "mutta minä en

myöskään ole koskaan sitä niin paljon ajatellut kuin näinä aikoina,

jolloin olen tullut huomaamaan, kuinka odottamatta Jumalan tuomio voi

kohdata syyllistä ja syytöintä, ja kummallista on, kuinka nyt voin

muistella Ojalan perhettä, tuntematta vähääkään katkeruutta."

"Vai niin, -- juuri nyt, kun he kokevat yllyttää kaikkia ihmisiä meitä

vastaan ja uskottelevat heitä, että me muka olisimme syypäät kaikkeen

heidän onnettomuuteensa."

"Senkin voin heille anteeksi antaa, isä, kun ajattelen sitä kamalata

onnettomuutta, joka heitä on kohdannut."

Peltolan kielellä pyöri vastaus, jolla hän luultavasti olisi tahtonut

Katria muistuttaa heidän omasta onnettomuudestaan, kun samassa kärryjen

rätinä kuului maantieltä ja hän, keskeyttäen puheensa, riensi ikkunaan.

Vilkaistuaan ulos, kävivät hänen kasvonsa kalveiksi ja polvensa

raukenivat niin, että hän hervottomasti putosi penkille istumaan.

"Siinä äiti jo palautuu," lausui hän hiljaa ja Katrinkin kasvoissa

kuvautui kova mielenliikutus.

Äiti oli käynyt kaupungissa, saadakseen Annaa tavata. Kummallista oli,

ettei Peltolaa kukaan saanut taivutetuksi menemään Annaa tervehtämään.

Hän näytti niin kovin kamoksuvan vankilan muuria, juurikuin pelkäisi

hän niistä itseensä tarttuvan jonkun häpeäpilkun, jonka jokainen voisi

lukea hänen otsallaan ja jota tuskin mikään voisi siitä pyyhkiä.

Peltolan emäntä sitä vastaan oli, vähääkään ajattelematta sitä puolta

asiasta, seurannut vaan äidin sydämen vaatimusta, joka häntä pakoitti

rientämään onnettoman tyttärensä luo; mutta tiedot, joita hän sieltä

toi, eivät vähääkään lohduttaneet eivätkä ilahduttaneet kotona olevia,

jotka kiihkeässä mielen ahdistuksessa niitä odottivat. Hän oli Annan

tavannut aivan samanlaisena, kuin hän lähteissäänkin oli ollut, sillä

ainoalla eroituksella, ettei hän nyt toivottomana istunut ristissä

käsin, vaan koki lyhentää äärettömän pitkiä päiviään ahkeralla

työskentelemisellä lapsensa hyväksi. Olipa hän jonkunlaisella

mielihyvällä näyttänyt äidilleen pieniä sukkia, jotka hän oli jo

kutonut ja hametta, jota hän parast'aikaa neuloi, mutta siitä asiasta,

johon kaikkien ajatukset olivat kiintyneet, ei hän sanaakaan

hievahtanut, vaan pysyi entisessä jäykässä salaperäisyydessään.

Samalle kannalle asiat jäivät moneksi viikkoa. Oikeudessa oli

murhajuttua jo monasti tutkittu sillä innolla, kuin tavallisesti

asioita tutkitaan, jotka niin suurta ja kauheata hämmästystä

herättävät, mutta parempaa selveyttä ei vielä oltu saatu. Ainoa tapaus,

josta tieto nuolen nopeudella levisi noin kuukausi jälkeen Ojalan

Tommin kuoleman, oli Yrjö Heikkisen vangitseminen. Niinkuin huhu tiesi

kertoa, näki oikeus hänen luulevaisuudessaan sekä siinä, että hän

ensimmäisenä oli murhatun löytänyt, pätevät syyt epäluuloon häntä

kohtaan, ja sentähden myös hänkin tehtiin kanteenalaiseksi. Muutamat jo

päättivät hänen vangitsemisensa viivytetyksi vaan sentähden, että

kaikessa hiljaisuudessa häntä ensin tahdottiin tarkastaa, ja vaikka

vaikea oli tietää, mitä hyötyä semmoisesta tarkastuksesta olisi ollut,

koska Heikkinen tapauksen jälkeen aivan kuin erakko oli oleskellut

omalla tilallaan synkkä-mielisenä ja hiljaisena, pidettiin puhetta

kuitenkin totena, sillä näin huomiota herättävissä tilapäissä on aina

niitä, jotta ovat valmiit kuulemaan ja levittämään mahdottomimpiakin

juttuja. Heikkisen vangitseminen saattoi Peltolan perheen yhä

haikeampaan suruun ja melkein toivottomaan epäilykseen. Heidän olonsa

tuntui niin tukalalta, että vaikeata oli tietää, odottivatko he surulla

vaiko toivolla sitä päivää helmikuussa seuraavana vuonna, johon asia

taas oli lykätty. Varmuus olisi tosin ollut parempi kuin tämä kauhea

epätieto, tämä tuskallinen riippuminen toivon ja pelon vaiheella, mutta

-- eikö voinut aina pelastusta toivoa niinkauan kuin päätös vielä oli

tekemättä? Jos totuus taivaassa ja maan päällä hallitsee, niin

varmaankin vielä aikaa voittaen tuo epätietoinen, mutta hartaasti

odotettu selkeys asiassa ilmestyy, -- niin päätti Katri aina vielä

vaikka huoli hänen sydäntään kovin ahdisteli.

Mutta pelastusta ei kuulunut, ja sammunut oli jo toivon viimeinenkin

kipinä sen miehen sydämessä, joka eräänä kolkkona päivänä helmikuun

alussa astui L:n kaupungin katuja. Hänen karvanen lakkinsa oli vedetty

syvään alas silmille ja katuvierustaa astuessaan vetääntyi hän aina

mahdollisimman likelle sivulla olevien huoneuksien seiniä. Hän oli

hyvillään siitä, että lumi, jota kova tuuli ryöpytti vastaan kulkevien

silmiä, esti vastaantulevia kääntämästä huomiotansa häneen. Se muuten

oli turha pelko, sillä itse kukin heistä ajatteli vaan omia murheitaan

eikä sitä paitse kukaan olisi tuota vanhaa, koukistunutta ukkoa voinut

arvata Peltolan mahtavaksi isännäksi Suorsakylästä, joka ennen kävi

suorana ja ylpeänä kuin itse ruhtinas. Mies astui nyt elämänsä

raskaimpia askeleita, sillä hirmuisimman sisällisen taistelun kestettyä

oli hän viimeinkin päättänyt mennä vankilaan tytärtään tervehtimään.

Jos olisi joku ennen hyvinä päivinä hänelle ennustanut näin käyvän,

kuinka olisikaan hän silloin häväissyt ennustajan ja tukkinut hänen

suunsa! Jumala taivaassa ja Katri olivat ainoat, jotka tiesivät, mitä

vaivaa hän oli kärsinyt, ennenkuin hän sai tälle matkalle lähteneeksi,

ja kun hän tämän, hänen mielestään kauheimman häpeän alle antaantui,

oli hänen mielensä tykkänään murtua ja hän ajatteli sydämessään: minä

olen onnettomin mies maan päällä.

Hän katseli varovasti ympärilleen jota haaralle ennenkuin kääntyi sille

syrjäkadulle, joka vei L:n kaupungin vankilaan; sanaakaan lausumatta

noudatti hän kaikkia vaadittuja temppuja, kunnes vihdoin viimeinen

lukko narisi -- ja vangittu seisoi hänen edessään.

Se vaikutti häneen niin, että hän tunsi päätänsä viivaavan, ja hän

vaipui sentähden raskaasti sille puisevalle tuolille, jonka Anna

hänelle tarjosi. Mutta Annan kalveille, ohuiksi käyneille kasvoille

levisi heleä ilon puna, ja pienellä, hienolla kädellään silitteli hän

isänsä harmaita hiuksia ja hänen karkeita kasvojaan.

"Se oli sinulta hyvin tehty, isä," lausui hän. "Oi kuinka iloitsen

siitä, että vielä kerran tulit minua katsomaan. Nyt olen varma, ett'et

vihassa ajattele Annaasi."

Peltola ei ollut tottunut lastensa hyväilemisiin, eikä koskaan ennen

semmoista joutavaisuutta sallinut; mutta tällä hetkellä tuon ohkaisen

käden kosketus tenhoisasti häneen vaikutti. Se pyyhkäisi viimeisenkin

kovuuden ja vihan hänen sydämestään ja sai raskaat kyynelet vuotamaan

hänen silmistään.

"Ethän Anna" -- hän otti tuon pienen käden omaan karkeaan ja suureen

kouraansa, piti siitä vakaasti kiinni ja katsoi rukoilevalla,

avuttomuudessaan sanomattoman liikuttavalla katsannolla nuoren vaimon

silmiin, -- "ethän ole sitä tehnyt; voinhan siinä suhteessa kuitenkin

olla levollinen?"

Hänen muuttuneet kasvonsa, ja vielä enemmän hänen toisenlainen

olentonsa vaikuttivat valtavasti Annaan, joka onnettomuuden jälkeen ei

lainkaan ollut isäänsä nähnyt. Hänen huulensa vävähtelivät, ratkaiseva

sana näytti olevan pääsemäisillään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt

sen lausua, oli kuin joku kauhea muiston puuska olisi häneen iskenyt,

ja painaen molemmat kädet sydämelleen vaipui hän hervottomana laattiaan

isänsä eteen, ja kätki kasvonsa hänen polviinsa.

Peltola laski leveän kätensä hänen päähänsä ja jatkoi melkein

kuiskaten, ikäänkuin toivoi hän lauhkeudellaan paremmin saavansa häntä

houkutelluksi: "Eikös niin, lapseni, uskothan minulle kaikki, mikä

tuona onnettomana iltana on sinua kohdannut? Isällesi toki voinet

kaikki sanoa, vaikka olisikin se kuinkakin kauheata, kaikki, mikä

vieraita ihmisiä ei vähääkään liikuta. Tiedätkö," pitkitti hän

tuskallisesti kumartuen syvään tyttärensä ylitse, "tiedätkö, -- _kuka_

sen on tehnyt?"

Anna pudisti päätään. Kenties oli tämä hetki vaikein hänen elämässään,

ja kun hän nyt kärsivällä katseella katsoi isäänsä, näkyi hänen

suurten, väsyneiden silmiensä syvyydessä toivotoin katse, joka

äänetöinnä rukoili: "Älä minulta enää kysy, kuin en kuitenkaan voi

mitään vastata." Hän näki isänsä kasvoista, että viha alkoi kiehua

hänen sydämessään ja toivottomalla huudolla "isä, isä, älä minuun

närkästy!" tavoitteli hän isänsä kättä, mutta tämä työnsi nyt hänen

luotaan ja nousi ylös.

"Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," sanoi hän. Peltola alkoi nyt

likemmin tarkastaa tätä surullista asumusta, jonka tosin Annan toimi ja

kotona olevien hellä huolenpito oli tehnyt niin hauskaksi ja mukavaksi,

kuin asian haarat suinkin myönsivät, mutta jonka todellinen laatu

tarkemmin tutkiessa tuli hyvinkin selvästi ilmi, ja kun hänen silmänsä

kohtasivat pientä, rautahäkillä varustettua ikkunaa, tunsi hän kylmän

väreen käyvän läpi ruumiinsa. Taas täytti muisto hänen kauheasta

tilastaan yksinomaisesti hänen mielensä ja lauhkeammat tunteet

tukahtuivat. "Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," toisti hän.

"Täytyykö minun sinua muistuttaa, että sinä se olet, joka olet meidät

häväissyt ja tehnyt meidät kaikki onnettomiksi?"

Nuori vaimoraukka koki pysytellä pystyssä. "Ei se ole uppiniskaisuutta,

isä. Totisesti ja ihan varmaan, -- sitä se ei ole."

"No miksikä et sitten puhu," tiuskaisi Peltola entisellä

kiukkuisuudellaan, "kun ainoa sanakin sinun suustasi kentiesi voisi

koko onnettomuuden auttaa. Eikö viimein itsekukin tule uskoneeksi --"

Hän keskeytti puheensa ja käänsi silmänsä ikkunan rautahäkistä oveen,

jonka takaa tiesi tarkkojen silmien häntä vaariinottavan.

Anna oli kalmankalvea. "Isä," sanoi hän ja läheni kiukustunutta miestä

ihan likelle, "suo minulle anteeksi, ett'en siitä illasta voi mitään

kertoa. Valalla olen sen vannonut Jumalalle ja itselleni. Älä minulta

enää kysy äläkä minuun suutu. Ole armelias!"

Vanhus, kun katsoi tuohon hentoon, niin määrättömästi kärsivään

olentoon, tunsi vihansa lauhtuvan yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin.

Hänen sydäntään kipeästi vihlaisi, kun hän katsoi noihin ohkaisiin ja

surullisiin kasvoihin. "Kuinka sinun huomenna käynee," alkoi hän taas,

epävakaisella äänellä. "Huomenna kuin he taaskin tutkivat sinua ja --"

Hän vaikeni. Koko hänen jättiläisruumiinsa värisi, ja hänen oli

mahdotoin saada viimeistä sanaa sanotuksi.

Anna oli kohottanut ristiinpainetut, kuultavan ohkaiset kätensä. "Käy

niinkuin Jumala tahtoo," lausui hän. "Minä tyydyn kaikkeen, mutta,

isä," ja niinkuin joku hirmuinen ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen

mieleensä, kääntyi hän kuumeentapaisessa tuskassa isäänsä ja kiinnitti

huolestuneet silmänsä tarkkaavina hänen kasvoihinsa, "isä, ethän

kuitenkaan varone vaaran häntäkin uhkaavan, -- häntä siellä -- Yrjöä?"

Vanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän

laski kätensä isänsä käsivarrelle. "On aivan kuin olisi joku aave minua

vainonnut nämät päivät," jatkoi hän värisevällä äänellä, "seurannut

minua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni

ääressä. Kuinka Yrjön laita on? Kerran he asettivat minun hänen eteensä

ja silloin he kiusasivat minua enemmän kuin koskaan sitä ennen

kysymyksillään. Oi, se oli hirmuista! En tohtinut häneen vähääkään

katsoa, ett'en olisi tykkänään hämmentynyt. Kuinka Yrjön laita on?

Ethän, isä, arvele, että häntä onnettomuus uhkaa?"

Vanhus loi silmänsä tyttäreensä. "Kaikessa tapauksessa," sanoi hän,

"saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin

sinäkin."

Annan katse jäykistyi. "Sen tiedän," kuului värisevä kuiskaus hänen

huuliltaan. "Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta

muista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta

uskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi?

Eihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan."

Kuolettavassa tuskassa kiinnitti hän silmänsä isäänsä, mutta tämä kysyi

tuimasti: "Oletko varma hänen viattomuudestaan?"

Hiljaisella huudahduksella nuori vaimo peräytyi askeleen ja vaipui

tuolille isänsä viereen. Hän painoi kasvot käsiin ja koko hänen

ruumiinsa vävähteli ikäänkuin kovista nyyhkytyksistä.

"Ajatteletko lastasi, Anna?" pitkitti hänen isänsä. "Muista häntä ja

kerro vihdoinkin kaikki, mitä tuona onnettomana iltana on tapahtunut."

Annan kädet putosivat alas ja hänen katsantonsa oli niin kauhistunut,

kuin jos kaikki manalan hirviöt olisivat häntä yhtähaavaa ahdistaneet.

Hänen kasvonsa olivat kalmankarvaiset ja ikäänkuin haikiamman tuskan

alla kivestyneet. -- "Sitä en voi," huusi hän, "ja vaikka kuollakin mun

täytyisi, en sitä sittenkään voi!"

Peltolan isäntä seisoi neuvotoinna. Hän tunsi itsensä voimattomaksi

tuon ruumiillisesti heikon olennon suhteen, eikä tiennyt mitään neuvoa

enemmän kuin tuomari taikka Annan asianajajakaan, kun he kokivat hänen

salaisuuttaan riistää.

"Isä," lausui nyt Anna äkkiä, samalla kun hän vitkaan nousi penkiltä ja

isäänsä lähestyen laski päänsä hänen olkapäälleen: "Isä, yhtä minä

sinulta vielä pyydän. Rakas Jumala taivaassa ei minua niin kovin

rankaise, että sallisi Yrjön minun tähteni tulla vieläkin

onnettomammaksi. Mutta kun hän vapaana palajaa kotiin, isä, niin

tervehdi häntä silloin minulta ja sano, että minä näinä pitkinä

yksinäisinä päivinä olen ajatellut menneitä aikoja ja että nyt tiedän

sen olleen minun syyni, kun emme onnellisia olleet. Nyt tiedän pitää

arvossa hänen määrätöintä hyvyyttään minua kohtaan ja olen hänelle

siitä kiitollinen. Minä pyydän häntä vihatta minua muistamaan, ja

toivokaamme, että Jumalan anteeksi-antamus meille kummallekin tulee

osaksi. Paremman vaimon hän olisi ansainnut, kuin minä olin. Mutta kova

onni oli meille kummallekin niin määrännyt."

"Tuon kaiken tiedät, etkä kuitenkaan --" Anna tajusi hänen kysyvän

katseensa. Verkalleen toisti hän: "Enkä kuitenkaan voi muuta."

Vielä tahtoi hän jotain lisätä, mutta ovi heidän takanaan narisi

hiljaa. Niin nopeasti, kuin ajatus lentää, olivat ne lyhyet hetket

kuluneet, jotka heille oli suotu yhdessä-oloon ja vanginvartia ilmoitti

nyt armahtamatta eron-hetken tulleen.

Vaan muutamia yksityisiä sanoja saivat isä ja tytär toisilleen

kuiskatuiksi ja sitten ottivat he katkerat, surulliset jäähyväiset

toisiltaan.

Vielä koukistuneempana ja sisällisesti masentuneempana astui Peltolan

isäntä vankilasta palatessaan kestikievaria kohden, johon hän oli

korttierinsa ottanut, ja sillä välin istui hänen tyttärensä puisevalla

tuolilla vankihuoneen hämärässä. Hänen kuumat ja kyynelettömät silmänsä

tuijottivat sylissä oleviin, ristiinpainettuihin käsiin ja hiljainen

kuiskutus kuului hänen väriseviltä huuliltaan: "Tämä tuntuu kuitenkin

vaikeammalta kuin luulinkaan, -- melkein liian vaikealta."