VIII.

Taaskin hyväili keväimen virvoittava tuulahdus tuota vanhaa ja

kuitenkin ijäti nuorta, uudelleen elpynyttä maailmaa. Notkein siivin

kohosi leivonen ylös taivaan loistavaan sineen ja liverteli siellä

kajahtelevan riemuvirren; virkistyneen maan raitis lemu täytti ilman ja

avonaisesta ikkunasta virtasi orvonkukan suloinen tuoksu. Valkoiset

kartiinit, jotka jo kaivan olivat ikkunaa peittäneet, olivat nyt

vedetyt syrjään, jonkatähden tuulen lauhkea hengähdys estämättä pääsi

sisään vilvoittelemaan sen nuoren naisen kalveata otsaa, joka,

mukavassa nojatuolissa istuen, oli kallistanut päänsä sivulle

asetettuun tyynyyn, jonka yli hänen hajanaiset, vaaleat hiuksensa

rikkaissa suortuvissa lainehtelivat. Hänen rintansa kohoili ja nauttien

hengitti hän sisään sitä raitista ilmaa, joka taas kerran monesta

aikaa loi terveyden kuumoittavan hohteen hänen poskilleen.

"Oi Katri," sanoi hän rullatuolissa hänen vieressään istuvalle

sisarelleen, nostaen samalla päätään ja luoden silmänsä ikkunasta

määrättömään kaukaisuuteen. "Katri, minä näen tuolla sinisen taivaan!

Näen sen ulottuvan kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, eikä enää niin

ahtaasti rajoittuvan kuin vankilan pienestä ikkunasta katsoessani. Minä

näen vapaan maan, jossa ahkeran maanmiehen aatra kyntää vakoja, näen

nuoret laihot, jotka levittävät vihannat vaipat vainioille. Näen

koivujen oksilla pieniä lehden alkuja, -- ja tämä on kaikki mun omaani,

voin taaskin vapaasti käyskennellä tuolla ulkona, luonnon ihanuudessa

ja armaan Jumalan lämpimässä päivänvalossa; käsitätkö, mille tämä

minusta tuntuu?"

Hänen silmänsä hehkuivat, ja ehdottomasti oli hän tulvailevissa

tunteissaan tarttunut Katrin käteen, mutta tämä hämmästyi. "Anna,"

huudahti hän, "mitä sinä teet, ja mitä olet tuossa nyt puhunut? Kun

täytin tahtosi ja annoin ensi kerran nostaa sinut ikkunan luokse, etkö

silloin luvannut minulle olla tyyni ja hiljainen etkä ollenkaan ruveta

levottomaksi?"

Hiljaisen ilon hymy ilmestyi tuon nuoren vaimon hienoissa, melkein

lapsekkaissa kasvoissa. "Älähän sitä kummeksi, jos minä ihastun

nähdessäni maailman vieläkin noin kauniina," vastasi hän. "Eroitus sen

välillä, jonka pelkäsin tulevan, ja tämän, joka todenperään on tullut,

on liian suuri. Minusta tuntuu, kuin tahtoisin lentää kauas tuonne

taivaan sineen ja --"

"Ei, tuota en voi pitemmälle sallia." Katrin katsanto oli käynyt yhä

levottomammaksi, ja kun hän näillä sanoilla keskeytti Annan haaveksivan

puheen, tarttui hän samalla läheisellä pöydällä olevaan kelloon. Mutta

hänen hoidettavansa esti häntä sitä liikuttamasta.

Hän laski kuultavan valkoiset sormensa Katrin kädelle ja lausui: "Älä

sitä tee, Katri! Katso minä tahdon olla hyvä, olla kuuliainen ja makaan

jo hiljaa tässä tyynyllä; kuule mun pyyntöäni äläkä vaadi, että mun

aina tulee vaieta, että mun yhä tulee painaa sydämeeni sitä, jota en

enää voi vastustaa. Kun kuumeenhoureista toinnuin unentapaiseen

tuntemiseen, silloin heikkoudessani halusta nautin hiljaista lepoa,

antauin ehdottomasti teidän hellään huolenpitoonne ja tunsin siinä

olevani hyvässä turvassa. Mutta nyt polttavat tuhannet selittämättömät

kysymykset sydäntäni, ne riuduttavat minun, ellen tohdi niitä sanoihin

pukea. Vastaa minulle sentähden, Katri, tietääkö -- -- tietääkö nyt

koko maailma, ett'en ole mikään murhaaja?"

"Tietää, armas lapseni, koko maailma sen jo tietää. Saimmehan

vastaanottaa niin monta osanottavaisuuden osoitusta, ett'emme enää

tienneet, kuinka voimme estää ihmisiä häiritsemästä meitä sinun

hoidossasi. Ja mikä on vielä merkillisempää, nyt ei kukaan sano

kantaneensa tuota surkeata epäluuloa."

Annan huulet vetääntyivät hienoon hymyyn. "Oi, se on hyvä," vastasi hän

hiljaa, "Mutta sano minulle myöskin, Katri, kuinka Leipuri-Leenan pojan

on käynyt? Ovatko he hänenkin sulkeneet vankilan pimeään, kamalaan

suojaan?"

Katri pudisti päätään. "Petter," kuului vastaus, "kuoli muutamia päiviä

sen jälkeen, kuin sinä vapautettiin ja sitten kuin hän oikeuden

herroille ja todistajille oli itse vielä tehnyt täydellisen

tunnustuksen. Kun häntä oikeudenistunto-päivänä omantunnon vaivat

pakoittivat pastorille rikostaan kertomaan, ei heillä ollut siihen enää

aikaa, koska tahtoivat saada Annan viattomuuden oikeuden herroille

ilmi, ennen kuin kenties väärä tuomio olisi langetettu. Pastori, joka

sattui olemaan pahoinvoipa, ei voinut Leenaa seurata kaupunkiin, vaikka

hän halusta olisi tahtonut sen tehdä. Mutta kun hän ei voinut Leenaan

luottaa, lähetti hän uskotun miehen hänen mukaansa, jonka tuli Leenaa

seurata, kunnes hän oli saapunut oikeaan paikkaan ja antanut

kirjoituksensa oikeuden palvelijalle. Ja silloin, Jumalan kiitos, tuli

apu kamalimmassa hetkessä."

Katri vaikeni taaskin, mutta Anna, joka sydämeensä oli kätkenyt hänen

sanansa, niinkuin kukkanen kätkee virvoittavan kastehelmen, katsoi

rukoillen häneen. "Kerro enemmän, Katri," sanoi hän. "Mielessäni

vivahtelee niinkuin unen-näkönä vähäisen siitä, kuin senjälkeen

tapahtui, mutta tarkkaan en mitään tiedä, en edes sitäkään, millä

tavoin tänne tulin."

Katri katsoi miettivänä ja huolellisna sisarensa liikutettuihin

kasvoihin, hänen hehkuviin silmiinsä, jotka niin suurina katsoivat

häneen noista kalveista, laihtuneista kasvoista. Kernaimmin olisi hän

lähettänyt hänet jälleen levolle, mutta käsitti kuitenkin, että

mietteet, jotka hiljaisuudessa kalvaavat ja työskentelevät, helposti

voivat vaikuttaa vaarallisemmin kuin suoraan puhutut sanat.

Levollisella ja ystävällisellä tavallaan aikoi hän sentähden uudelleen

kertoa, kuinka heille oli mahdotointa jäädä kotiin tuona surullisena

päivänä, jolloin Annan tulevaisuus oli määrättävä, kuinka hänkin,

huolimatta ruumiillisista vaivoistaan oli antanut rahdata itsensä

kaupunkiin, viettääkseen vanhempainsa kanssa sitä päivää pelossa ja

epätoivossa erään siellä asuvan sukulaisen luona. Hän kuvaili elävästi

heidän kaikkein riemullisen ihastuksen, kun Ville, joka eräässä

nurkassa kuulijain takana oli seurannut oikeuden tutkimusta, oli

syöksynyt sisään, tuoden ensimmäisen tiedon todellisen murhaajan

ilmisaamisesta, ja sitten heidän hirveän peljästyksensä, kun Anna kohta

senjälkeen, niinkuin näytti, hengetöinnä kannettiin huoneesen, sekä

koko perheen epätoivoisen neuvottomuuden huomatessaan, että hän,

sittenkuin hän työllä ja tuskalla oli saatu tointumaan, makasi

tunnotoinna kuumeen houreissa. Vielä kertoi Katri, kuinka he vihdoinkin

tulivat siihen päätökseen, ett'ei häntä vietäisikään Suorsakylään,

jossa muistot viimeisistä tapauksista varmaankin vaikuttaisivat hänessä

levottomuutta, vaan suoraan Heikkilään, ja kuinka äiti ja Yrjö olivat

häntä hoitaneet siinä kovassa, vaan nyt onnellisesti voitetussa

taudissa, johon hän senjälkeen sairastui.

"Sen hyvin tiedän," vastasi Anna. "Äidin lempeät kasvot vaikuttivat

aina rauhoittavaisesti minuun, ja hänen koskentansa teki minulle niin

hyvää."

"Ja kuitenkin," -- sisaren älykkäät silmät kiintyivät melkein

tuskallisesti tutkivalla katseella Annaan, -- "kuinka olisi äiti tullut

toimeen, kuinka olisi hän yksinään voinut siinä kestää, ell'ei Yrjön

vahvat käsivarret ja väsymättömät voimat olisi yöt ja päivät olleet

hänelle uskollisena apuna!"

Anna ei mitään vastannut. Hän loi vaan silmänsä maahan ja huulien

ympärillä hytkähteli ikäänkuin pidätetty suru, jonkatähden Katri

kiiruhti jatkamaan: "Ja kun vihdoinkin taudin valta oli murrettu, kun

äiti ei enää voinut olla kotoa poissa, silloin täytyi sinun tyytyä

siihenkin, että minä raukka edes olin täällä sun rattonasi ja autoin

sinua saamaan loppua niistä äärettömän pitkistä hetkistä, joina sun

vielä sen jälkeen täytyi avuttomana virua vuoteella. Jumala tosin

tietää, kuinka katkeralle se minusta tuntui, kun en koko tänä kovana

aikana ole voinut enempää tehdä."

"Sinä armas, uskollinen sydän!" Anna sulki Katrin käden omiinsa ja

katsoi häneen kiitollisesti hymyellen. "Niinkuin et sinä muka tietäisi,

mistä arvosta sinun läsnä-olosi ja puhuttelusi minulle ovat! Ja

niinkuin et tietäisi olevasi meidän kaikkein turva ja neuvonantaja.

Tule, auta minua nytkin. Tule hyvin lähelle, sillä minun täytyy sinulta

jotakin kysyä, ja pelkään sitä tehdessäni omaa ääntäni."

Katri vieritti tuolinsa niin likelle sisarensa tuolia kuin hän vaan

suinkin voi ja kallisti päätään kysyvällä katseella silmissään alas

häntä kohden. "Katri," alkoi Anna taas, "sittenkuin olen paranemaan

ruvennut, tulee Yrjö aina harvemmin luokseni ja viimeisinä aikoina hän

tuskin ollenkaan on täällä käynyt."

"Mutta tiedäthän, lapseni, ett'ei hän tänään ole kotona, että hän jo

eilen läksi Suorsakylään, vanhempia tervehtimään ja viemään heille

tarkkoja tietoja sinun terveydestäsi, niinkuin hän oli äidille

luvannut."

"Sen tiedän, Katri, ja tiedän myöskin, että hän minä hetkenä hyvänsä

saattaa tulla kotia, että hän silloin tuo minulle terveisiä isältä ja

äidiltä, kysyy hyvin kohteliaasti, kuinka terveyteni laita on ja lähtee

taas heti sanomatta mulle ainoatakaan sydämellistä sanaa."

"Halajatko sitten häneltä semmoista, Anna?"

Anna loi katseensa maahan ja hänen pitkissä silmäripsissään heilui

kirkas kyynel, joka vähitellen niistä erkani, ja vierähti alas hänen

kalvealle poskelleen.

"Älä sitä oudoksu," jatkoi Katri, "jos Heikkinen täältä vetääntyy pois.

Kenties luulee hän, senjälkeen mitä on tapahtunut, olevansa sinulle

vastenmielinen, ja tekevänsä sinulle sillä mieliksi, kun päästää häntä

näkemästä."

Anna loi kyyneltyneet silmänsä apua anovassa tuskassa Katriin.

"Luuletko, Katri," kysyi hän, "ettei Yrjö enää ollenkaan minusta pidä?"

Tautinen laski laihan kätensä Annan kultakutriselle päälaelle ja hänen

silmissään ilmestyi kirkas loiste. "Sitä en toki luulisi, siitä minkä

olen hänestä huomannut," vastasi hän hymyellen. "Ei hän silloin pitäisi

sinusta niin hyvää huolta, eikä hoitaisi sinua, niinkuin olen nähnyt

hänen tekevän."

"Oi, Katri, sano hänelle --"

Anna ei voinut jatkaa, sillä sisaren sormet painoivat hänen huuliaan.

"Minä en hänelle mitään sano enkä myöskään tahdo enempää kuulla,"

vastasi hän. "Jos hänelle jotakin pitää sanottavan, lapseni, ja

varsinkin jotakin hyvää, tulee se sinun itsesi tehdä, ja sen hän tosin

olisi sinulta ansainnutkin."

Anna katsoi häneen hämillään. Vieno puna lensi hänen kasvoilleen ja

sitten nojasi hän taaskin päänsä tyynyyn ja loi sanaakaan lausumatta

silmänsä ulos tuohon raikkaasen keväiseen maailmaan, jossa tuhannet

siemenet kohosivat toivovina valkeutta kohden.

Katri soitti kelloa. Hän antoi saapuville tulleen palvelustytön sulkea

ikkunan, sillä aurinko alkoi jo laskea, ja ilma tuntui viileämmältä.

Muutamia muitakin toimia hän vielä teetti tytöllä ja oli hyvin

tyytyväinen, kun Anna antaantui hiljaiseen lepoon kaiken

mielenliikutuksen jälkeen; mutta kun hän jälleen käänsi silmänsä

lepäävään, viittasi tämä häntä luokseen ja kuiskasi: "Katri, lupaatko

minulle yhden asian, jota sinulta pyydän?" Ja kun Katri ihmetellen ja

kysyväisenä häneen katsoi, jatkoi hän: "Kun Yrjö tulee, niin jätä minut

hänen kanssaan kahdenkesken."

"Mutta, Anna, tänään sinun toki tulee suoda itsellesi lepoa, -- tänään

vaan vielä!"

Yrjö Heikkisen vaimo tarttui hänen käteensä ja vei sitä sydämelleen.

"Tunnetkos kuinka levottomasti se sykkii?" kysyi hän. "Jos todellakin

tahdot minua terveeksi saada, niin älä estä minua lieventämästä sitä

kuormaa, joka päivä päivältä aina raskaammin mua painaa. Älä minua

estä, vaan auta minua ennemmin."

Katri katsoi häneen pitkään ja tiedustellen. "Ei, minä en tahdo sinua

estää," sanoi hän sitten, "ja Jumala antakoon armossaan sinun löytää

oikeat sanat."

Kun Heikkinen vähän ajan kuluttua palasi kotia ja todellakin tapasi

vaimonsa yksinään istumassa ikkunan luona, kuului iloinen huudahdus

hänen huuliltaan.

"Sinä olet vielä ylhäällä, Anna," sanoi hän tervehdittyään. "Voit siis

hyvin?"

"Oikein hyvin, Yrjö. Olen istunut tässä avonaisen ikkunan edessä, kun

oli niin kaunis sää, ja raitis ilma on minua virkistänyt. Eiköpähän se

vaan lieneekin paras rohto?"

"Varmaankin; mutta kun ette vaan olin varomattomia olleet! Missä on

Katri?"

"Hän -- -- -- minä pyysin häntä menemään vähän levolle, tiedäthän, että

se hänelle on hyvin tarpeen. Mutta, etkö tahdo istua Yrjö?"

Hänen sanoissaan ja äänessään oli jotakin epävakaista, joka yhteydessä

hänen ruumiillisen heikkoutensa kanssa tekivät hänen liikuttavasti

avuttoman näköiseksi, joka syvästi vaikutti hänen mieheensä. "Anna,"

alkoi hän tuskin vaimoaan lähestyen, "sinä näytät väsyneeltä. Etkö

tahtoisi mennä levolle?"

Anna pudisti päätään. "Kerro minulle jotakin sieltä kotoa," sanoi hän.

"Kuinka sinusta pienokaisemme jaksoi?"

Heikkisen kasvot, joihin viimeisenä puolena vuotena monta syvää juovaa

oli ilmestynyt, valkenivat ihastuksesta. "Oi, Kati oli terve," sanoi

hän vilkkaasti. "Olisinpa vaan suonut sinun nähneesi, kuinka hän kävi

iloiseksi minua nähdessään. Se tuntui tosiaankin vaikealta, kun täytyi

hänet vielä jättää, mutta pelkäsin sen vallattoman sinulle tuottavan

levottomuutta, ja samaa äitikin arveli."

"Ei minua mikään levottomuus voi niin vahingoittaa, kuin ikävä hänen

poissa ollessaan. Kyllä sinun kohdakkoin täytyy mennä jälleen häntä

hakemaan, Yrjö. Tuntuu oikein vaikealle ajatella, että sinun minun

tähteni pitää olla lasta näkemättä."

Annan äänessä värähteli hellä sointo, joka vaati Yrjöä ehdottomasti

luomaan silmänsä alas häneen ja hetken aikaa näytti, kuin kumartuisi

hän, vienompien tunteiden vallassa, alas vaimoaan syleilemään, mutta

hän pidätti itsensä kuitenkin ja kääntäen silmänsä hänestä loi hän

katseensa ikkunasta ulos keväiseen luontoon.

"Vanhemmat lähettivät sinulle terveisiä," lausui hän taas hetken

kuluttua, "ja käskivät sanomaan, että he ja Ville kohdakkoin tulevat

täällä käymään. Jos tahdot, voisin heille kirjoittaa, että silloin

toisivat pikku Katin mukanaan."

Anna nyykäytti päätään. "Kuinka isä voi?" kysyi hän.

"Vallan hyvin. Oikeinpa ilokseen näkee, kuinka suoraksi hänen selkänsä

taas on käynyt. Mutta paljon lempeämmäksi on hän käynyt luonnoltaan, ja

voitko arvata, mistä hän eilen tuli, juuri minun Suorsakylään

saapuessani?"

Anna nosti silmänsä odottavalla katseella.

"Ajattelepas, hän tuli Ojalasta. Niille onnettomille on asuminen

Suorsakylässä käynyt vastenmieliseksi. Sanotaan myöskin heidän

toimeentulonsa niin huonontuneen, että taitaa myllykin heiltä mennä. He

tahtoisivat siitä nyt kunnialla päästä ja sitten muuttaa, ja sinun

isäsi se on, joka heille on ollut apuna neuvolla ja työllä. Sinun

vapauttamisesi jälkeen oli hän ensiksi mennyt heidän luokseen. Olisiko

sitä koskaan voinut uskoa?"

Anna sitä ihmetteli vähemmin, kuin hänen miehensä nähtävästi oli

luullut. "Tapaukset, jotka ankarasti meidän elämäämme koskevat, voivat

meitä tosin muuttaa," sanoi hän. "Yrjö -- --"

"Mitä tahdot, Anna?"

Olisiko hänen kysymyksessään ollut rahtuakaan enemmän kehoitusta! Anna

raukka keräsi kaikki voimansa. "Yrjö," alkoi hän taaskin, "tahtoisin

sinua vähän puhutella. Istu tänne minua likelle, ihan likelle ja oikein

niin, etten näe sun kasvojasi, sillä kun tunnen että minuun katsot, en

tahdo sanaakaan saada sanotuksi, ja kuitenkin on minulla sinulle paljon

puhumista. Noin, Yrjö, nyt on hyvä!"

Anna oli vetänyt Yrjön käden kaulansa ympäri ja saanut hänen siten niin

likelle, että voi nojata päänsä hänen rintaansa, ja Yrjö, jonka

selittämättömät tunteet valtasivat, seurasi vastustamatta hänen

tahtoansa. "Yrjö," alkoi Anna uudelleen, "menneen ajan kauhistus ja

Tommiraukan varjo eroittavat meitä toisistamme, seisovat meidän

välillämme kuin uhkaava haamu, ja ainoastaan ehdotoin julkitotisuus

minun puoleltani voi meidät siitä vapauttaa. Yrjö, paljon on sinulla

minulle anteeksi annettavaa, enkä tiedä, voitko sen koskaan täydestä

sydämestäsi tehdä. Kuule mua ensin ja tuomitse mua sitten."

Hän alkoi, alussa vapisevalla, mutta vähitellen yhä vahvemmalla äänellä

kertoa, kuinka kaikki oli käynyt, ensimmäisestä rakkaudestaan alkaen

aina myöhempiin taisteloihinsa. Ei hän mitään peittänyt, ei vähääkään

itseään säästänyt, vaan kertoi tarkkaan kaikki tuohon onnettomaan

tapaukseen saakka. "Oli juuri kuin joku tauti minussa," lopetti hän,

"tuo Tommia alituisesti ajatteleminen, mutta usko minua, jo viimeisessä

keskustelussamme ja silloin, kun viskasin ketjuni hänen eteensä, tunsin

sydämessäni olevani ijäksi hänestä eroitettuna, tunsin, että jok'ainoa

side välillämme oli ainiaaksi katkaistu. Oli kuin joku vaikutus

ylhäältä, joku äkkinäinen herätys, joka hänen hurjasti raivotessaan

johdatti mieleeni sinun tyynen, luottamusta herättävän olentosi. Jo

silloin, Yrjö, olisin hakenut turvani sinun luonasi, olisin kaikki

sinulle tunnustanut, ja silloin -- silloin piti niin onnettomasti

käymän. Ja kun sitten myöhemmin istuin vankilassa, kun luulin ijäksi

kadottaneeni elämäni onnen, silloin kävi minulle noina äärettömän

pitkinä öinä selväksi, mitä olin kadottanut. Silloin tunsin kalvaavan

ikävyyden, kun muistelin lasta ja sinua, Yrjö. Minun täytyi pysyäkseni

tunnossani, säilyttääkseni voimiani siihen, jonka luulin tehtävänäni

olevan. Ja minä taistelinkin, taistelin, vaikka epätoivo oli sydämeni

valloittanut, siksi, kuin Jumala itse lähetti minulle päästösanan,

ja vieraat huulet ikäänkuin taivaallisena sanantuojana minulle

ilmoittivat sinun viattomuutesi. Sinä hetkenä valtasi minut äärettömän

onnellisuuden tunne, joka vei viimeisetkin voimani ja löi minun maahan

tainnoksiin."

"Oi, Anna," huusi Heikkinen hämmästyneenä kavahtaen istuviltaan.

"Luulit siis --"

"Suo minulle sekin, Yrjö, anteeksi," rukoili Anna painaen Yrjön kättä

otsaansa. "Sinä olit tuona iltana semmoisessa mielenliikutuksessa,

etten vielä koskaan ollut sinua senlaisena nähnyt. Tiesin myöskin,

mimmoiseenka raivoon olin Tommin jättänyt. Älä pane sitä pahaksi, jos

luulin teidän joutuneen taisteloon ja arvelin sinun kätesi joko

vahingossa taikka vaan henkeäsi varjellessa tehneen tuon onnettoman

piston".

"Sen luulit," sai Yrjö suuresti liikutettuna sanotuksi, "ja siitä tuli

sinun puhumattomuutesi, joka meidät kaikki pani epätoivoon."

Anna painoi päänsä alas ja lausui nöyrästi: "Kun kaikkein epäluulo

kääntyi minuun, luulin siinä huomaavani Jumalan viittauksen, joka siten

osoitti minulle, kuinka johonkin määrään voisin sovittaa sen rikoksen,

jonka sydämessäni olin sinua vastaan tehnyt. Sentähden en vastannut

mitään syytökseen, vaan annoin ihmisten luulla, mitä tahtoivat. Se vaan

kävi minulle yhä selvemmäksi, että ainoastaan sen kautta voin sinut

pelastaa, ja säilyttää lapsellemme hänen isänsä ja puhtaan nimensä."

"Oi sinä eriskummainen lapsi," sanoi Yrjö, painaen häntä vahvalla

käsivarrellaan lähemmäksi rintaansa. "En tiedä, tuleeko minun enemmän

ihmetellä sinun alttiiksi antamustasi ja ylevämielisyyttäsi taikka

sinuun suuttua, kun saatoit luulla minun ottavani semmoista uhria

vastaan. Että saatoit sen luulla, sitä en sulle ikinä voi anteeksi

antaa."

"En minä sitä puolta asiasta ajatellut, Yrjö. Vedin vaan aina mieleeni,

että sinä olit ollut parempi isä lapsellemme, kuin mitä minä syntisine

ajatuksineni olin voinut olla hänelle äitinä; sentähden olit sinä

hänelle säilytettävä. Ja uin, Yrjö," -- hän nosti arasti lempeät

sinisilmänsä, joissa kaksi kirkasta kyyneltä välkkyi, ylös ja loi ne

mieheensä, "nyt -- ellet minua nyt, kun kaikki tiedät, tahdo hyljätä,

olen totisesti paremmin velvollisuuteni täyttävä, kun rakkaus ne

minulle helpoiksi tekee."

"Rakkaus, Anna?"

Hän kesti Yrjön tutkivan, syvän ja vakaan silmäyksen vähääkään

liikuttamatta silmäluomiaan ja suloinen hohde lensi hänen poskilleen.

"Niin, rakkaus, eikä ainoastaan rakkaus lapseemme. Sydämeni iloinen

riemuhuuto kuullessani sinun viattomuutesi, se turvallisuuden tunne,

joka minun valtasi, kun tiesin sinun noina pitkinä kivun ja tuskan öinä

valvovan vuoteeni ääressä, taikka kun sinä käsivarsillasi kannoit minua

toisesta vuoteesta toiseen, ilo, joka heräsi sydämessäni, kun kuulin

sinun askeleesi, eivätkö ne -- --"

Yrjö kumartui alas ja suuteli häntä. "Ja kuitenkin, Anna," sanoi hän,

"et tahtonut minua nähdäkään, silloin -- --"

"Silloin tuo verinen varjo vielä seisoi meidän välillämme," keskeytti

Anna. "Se oli surullinen, synkkä, kauhea aika. Yrjö, pidäthän minusta

vielä pikkuisen, ja autathan vaimoraukkaasi ja olet kärsivällinen,

vaikka hän ei olisikaan heti semmoinen, kuin hänen tulee olla?

Ethän käsitä minua väärin, vaikka vieläkin vuodatan sääliväisyyden

kyynelen Tommiraukan tähden ja murheella ajattelen hänen surullista

kohtaloansa?"

Heikkinen suuteli häntä taaskin hymyellen ja puhui sitten kaikkea

rauhoittavaa ja lohduttavaa, mitä uskollinen sydämensä hänelle johdatti

mieleen. Mutta Anna jatkoi: "Sinun tulee kirjoittaa vanhemmille ja

pyytää heitä tulemaan hyvin pian, että voin heiltäkin rukoilla anteeksi

sitä suurta huolta, jota he minun tähteni ovat saaneet kärsiä, ja

silloin tuovat he pikku Katin mukanaan, ja Katri jää vielä meidän

luoksemme, ja joka vuosi täytyy heidän antaa hänen muutamia kuukausia

olla täällä."

Niin hän yhä vaan puheli eikä ollenkaan muistanut, että Katriraukka

viereisessä huoneessa kärsi odotuksen ja epätiedon vaivoja, siksi kuin

hänen levottomuus viimeinkin pakoitti tekemään niistä lopun. Hän pyysi

palvelustyttöä auttamaan häntä ovesta ja, kun hän, hiljaa tuoliaan

pyöritellen, vitkaan heitä kumpaakin lähestyi, kun hän, heidän vielä

häntä huomaamatta, näki täydellisen rauhan ja sovinnon kuvan edessään,

silloin painoi hän ehdottomasti kätensä ristiin, nosti silmänsä ylös

taivasta kohden ja lausui sydämessään: "Minä kiitän Sinua, Jumalani!

Tästälähin, sittenkuin tämän hetken olet minulle suonut, jolloin

sydämeni kevennetään suurimmasta katumuksen ja tunnonvaivojen

kuormasta, tästälähin en enää koskaan ajattele, että elämäni on kurja,

ilotoin ja toivotoin."