"Olimme tosin silloin vielä melkein lapsia," pitkitti Anna, "mutta
kuitenkin olisi meidän pitänyt tietää yhdistymisemme mahdottomaksi,
koska vanhempamme eivät siihen koskaan olisi suostumustaan antaneet."
"Minun vanhempani siihen kyllä olisivat suostuneet. Äitini ei minulta
mitään kiellä ja hän taas saa isän taipumaan, mihin vaan tahtoo."
"Mutta minun vanhempani, Tommi! Tunnethan minut ja tiedät --"
"Tiedän," keskeytti häntä Tommi katkerasti, "että hän vainoo minua,
vainoo ja vihaa koko meidän perhettä aina siitä, kuin olemme kylään
tulleet."
"Ei se mihinkään hyödytä, että me niistä asioista vielä puhumme,"
vastasi Anna surullisesti. "Me lapset emme sitä voi auttaa. Me voimme
vaan kerran vielä antaa toisillemme kättä kaikessa sovussa, Tommi, ja
luvata ilman vihatta muistaa toisiamme."
Hän aikoi todellakin tarjota kättänsä Tommille, mutta säpsähti samassa,
kun tämä vihasta hehkuvin silmin häntä läheni ja kovalla kouralla
tarttui hänen käsiranteesensa. "Sen mä luulen," puhui Tommi kuumeen
tapaisesti hengittäen, "sinulta se kyllä käy helposti, mutta minulta
sitä et voi vaatia. Sinä olet minulle kaikki kaikessa, Anna. Yksi ainoa
sana sinun suustasi sai minut lauhkeaksi kuin lammas, ja käsilläni
olisin sinua kantanut koko elämän ikäni; mutta nyt," hän nauroi
katkerasti -- "nyt se unelma on ollut ja mennyt. Nyt käy vaan sen
päälle, että ollaan hurjia ja iloisia, ja aina hurjempia, käy miten
käy. Viisain on maailmassa se, joka hurjimmin elää."
Annan sydän vapisi hämmästyksestä ja kauhusta. Nämät raivokkaat sanat
ja Tommin vielä raivokkaampi katsanto häntä pelästyttivät, mutta
huolimatta sisällisestä tuskastaan, tunsi hän innokkaan halun pelastaa
nuoruutensa rakastettua. Hänen mieleensä juohtui, mitä Katri oli
Tommista kertonut ja paljon muutakin, jota hänestä oli puhuttu. Jos hän
todellakin oli pahalla tiellä, jonka hänen raivokas luontonsa ja
nykyinen mielialansa teki hyvin luultavaksi, voi kenties vaan hän,
Anna, saada hänet jälleen järkeensä ja turmeluksesta pelastetuksi.
"Tommi," rukoili hän ja hänen äänessään ilmautui koko hänen sisällisen
tuskansa suuruus. "Tommi ole järjellinen ja muista vanhempiasi, muista
kuinka suuressa velassa heille olet. Lupaa minulle, ettet mitään te'e,
joka heille surua tuottaisi, joka minunkin elämälleni langettaisi
hirmuisen soimauksen ja syyn. Tänään kenties vielä on aika, -- lupaa se
minulle!"
Tommi taaskin päästi niin leveän naurun, että Anna hämmästyneenä
vetääntyi taaksepäin. "Mikä viisas, pikkuinen saarnaaja sinusta on
tullut," sanoi hän. "Mutta hyvä on saarnata, kun itse istuu hyvässä
turvassa. Ovatko he minua sinulle kontihteneet, armaani? Älä heitä
usko, vaan tule pois ja anna minulle pieni muisku. Näes, me kumpikin
kuulumme yhteen, vaikka kaikenmoisilla tuommoisilla viisailla puheilla
tahdot itseäsi suotta pettää."
Hän yritti todenperään samassa Annaa suudella ja tämä tunsi jo hänen
kätensä olkapäillään, tunsi kuuman hengityksensä poskillaan, mutta
ponnistaen kaikki voimansa, repäsi Anna itsensä irti ja koki paeta
asumusta kohden. Ravakkaalla hyppäyksellä sulki Tommi häneltä tien.
"Tällä kertaa et minusta sentään niin helposti pääse," puhui hän
hampaittensa välistä. "Sinä näyt tulleen ylpeäksi, lapseni, ja se tulee
siitä, että sinä voit olla mahtava kauniissa vaatteissasi ja
kiiltävissä koruissasi. Tuommoisesta kannattaakin rakkautensa myydä,
eikö niin? Tuommoista kultaista ketjua, kuin tuo sinun kaulassasi, ei
yksikään tyttö Suorsakylässä kanna. Varmaankin he jok'ainoa tänä iltana
ovat sinua sentähden kadehtineet; mitäpä sinua sitten huolettaisi niin
vähäpätöinen asia kuin se, että uskollisuutesi minulle rikoit!"
Anna huudahti hiljaa ja vavahteli kuin ammuttu metsänriista. Hetken
aikaa silmäilivät he toisiaan nuhtelevilla, säkenöitsevillä silmillä;
senjälkeen Yrjö Heikkisen vaimo nosti pienen, valkoiselta hohtavan
kätensä povelleen, jossa nuo kultaiset ketjut kiilsivät kuun
valaisemina, ja kiertäen ne pari, kolme kertaa kätensä ympäri, lausui
hän värisevällä äänellä: "Jumala sulle anteeksi antakoon sanasi ja
kaikki mitä tänä päivänä sinun tähtesi olen kärsinyt." Voimakkaalla
nykäyksellä irroitti hän samassa ketjut kaulastaan, viskasi ne hiekkaan
ja astui jalallaan niiden päälle. "Nyt minä halveksin," jatkoi hän
hytkähtelevin huulin, "kaiken rikkauden, kaiken maallisen edun, joka
minulle naimiseni kautta on tullut osaksi. Jumala on todistajani, että
tähän saakka sydämeni on vuodattanut verisiä kyyneleitä kadotetun
rakkauteni tähden. Mutta sinä, sinä et minua tahdo ymmärtää. Jää Herran
rauhaan, tämä hetki meidät ijäksi eroittaa."
Syvään hengittäen pyyhki hän tämän lausuttuaan hiukset otsaltaan ja
käyttäen hyväkseen Tommin hämmästystä, väistyi hän pienelle syrjätielle
ja kiidätti nuolen nopeudella asumusta kohden.
Tuvan ikkunoista hohti kirkas valo häntä vastaan, mutta hyvin
ymmärrettävistä syistä tahtoi Anna niitä kiertää ja suunnitti kulkunsa
pimeän takapihan kautta rakennuksen toiseen päähän, josta seinäviertä
pitkin aikoi lähetä porstuaa ja sieltä kenenkään huomaamatta pujahtaa
Katrin luokse kammariin. Mutta juuri kun hän kääntyi ulkohuoneitten
kulmasta, tuli joku häntä pimeässä niin ravakkaasti vastaan, että he
varmaankin olisivat törmänneet yhteen, ellei Anna äkkiä olisi väistynyt
syrjään.
"Siinäkö sinä viimeinkin olet," kuuli hän samassa miehensä äänen.
"Siitä saakka kuin tuvasta läksit, olen sinua koko ajan hakenut. Missä
olet sinä ollut?"
Anna heti huomasi tässä äänessä jotakin erinomaista, joka karmivana
viilsi läpi koko hänen ruumiinsa. "Sinäkö se olet Yrjö," lausui hän
tuskin tietäen, mitä sanoi. "Oi tule minun kanssani huoneesen."
"Vastaa missä sinä olet ollut, ja missä on _hän_?" kuului vastaus.
"Minä tahdon sen tietää."
Anna ei vielä koskaan ollut miestään nähnyt senlaisena kuin nyt,
värisevänä työläästi hillityssä mielenliikutuksessa, valmiina, niinkuin
näytti, johonkin hirvittävään. Ajatus, että miehensä tänlaisessa
mielentilassa tapaisi Tommia, täytti Annan sydämen sanomattomalla
tuskalla.
"Ketä tarkoitat?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, kokien vaan häntä
pidättää.
"Ketä? Ojalaa minä tarkoitan, sinun -- -- -- no yhtäkaikki, sano vaan,
missä hän on. Milloin ja mihin olet sinä hänen jättänyt. Minä tahdon
sen tietää."
Anna oli hänen vielä puhuessaan molemmin käsin tarttunut hänen
käsivarteensa.
"Yrjö, Yrjö," rukoili hän syvimmässä sieluntuskassa, "jää tänne, tule
kanssani Katrin luokse, siellä tahdon sinulle kertoa kaikki, ihan
kaikki."
Mutta Heikkinen työnsi hänen kätensä pois ja kiiruhti hänen ohitsensa.
"Sinulle on minulla jälkeenpäin puhuttavaa," nämät olivat hänen
viimeiset sanansa, jotka Anna vielä jonkun matkan päästä kuuli, ja sen
jälkeen Yrjö katosi hänen näkyvistään puitten synkkään varjoon.
Annan polvet kävivät niin hervottomiksi, että hänen täytyi nojautua
seinään, pysyäkseen pystyssä, ja koko maailma musteni hänen silmissään.
Mutta tuska ei sallinut hänen levähtää. Mitä tuli hänen tehdä?
Kiiruhtaisiko hän miehensä jälkeen heittäytyäkseen kumpaisenkin väliin?
Tämä tuuma lensi kuin salama hänen päähänsä, mutta -- eikö olisi vielä
sitäkin paitsi pelastuksen toivoa? Kenties oli Tommi jo lähtenyt sieltä
ja saattoi taas niinkin tapahtua, ett'eivät nuo vihastuneet miehet
toisiaan tapaisikaan, mutta silloin -- silloin palajaisi Yrjö takaisin
hänen luokseen, tutkimaan taaskin, mihin hän oli Tommin jättänyt. Annaa
pöyristi, hän kavahti ylös ja kiidätti kuin tulenleimaus taloon ja
suoraapäätä Katrin kammariin, jonka tuolin eteen hän vapisevana ja
nääntyneenä vajosi polvilleen.
"Katri," -- hän löi hampaitaan ja värisi sisäisestä vilusta niin kovin,
että Katri tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, "oi Katri, rukoile
Jumalaa, ettei mikään onnettomuus tapahtuisi. Minä olen puoleksi
kuollut tuskasta; mutta ihan varmaan, minä olen viatoin."
Hän painoi päänsä Katrin helmaan, eikä saanut enää sanaakaan enempää
sanotuksi, ei kyyneltäkään hän voinut vuodattaa. Katri laski ohuen,
valkoisen kätensä nuoren vaimoraukan päähän, silitteli lempeästi hänen
vaaleita hiuksiaan ja koki tyvenellä tavalla rauhoittaa tuota
heiveriäistä olentoa, joka tuskasta lähes tunnotoinna lepäsi hänen
helmoillaan. "Rauhoitu, lapsukaiseni!" puhui hän. "Kerro minulle ennen,
minkä varomattomuuden tehnyt olet, se keventää sydäntä, ja kenties, jos
tarkoin kaikki punnitsemme, ei asia ole ollenkaan niin paha, kuin tässä
kiihkeässä mielentilassa luulet sen olevan. Jonkun varomattomuuden
tosin lienet tehnyt, sillä vastikään kävi isäkin sinua täällä kysymässä
ja hän näytti sangen vihaiselta. Tunnusta minulle, lapseni, että
voisimme jos mahdollista, välttää pahoja seurauksia."
Katri taisteli kuin sankari oman levottomuutensa kanssa ja koki vaan
ystävällisellä puhuttelulla saada sisartaan tointumaan, mutta tämä
näytti häntä tuskin kuuntelevankaan.
Vavahtaen nosti Anna jälleen päätään ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohden.
Hänen suuret, siniset silmänsä tuijottivat tautisen sivu määrättömään
kaukaisuuteen ja tietämättänsä vei hän kättään korvalle, ikäänkuin
siten paremmin kuullakseen. Koko hänen olemisensa näytti tällä hetkellä
olevan vaan kuuntelemista, kunnes viimein hän äkkiä hyppäsi ylös ja
juoksi ikkunan luo, jonka hän tempaisi auki.
Sekanaisia ääniä ja huutoja kuului ulkoa ja Anna näki mustia
ihmishaamuja häärivän edes takaisin pihassa, näki myöskin, kuinka
useita lyhtyjen kanssa riensi sitä polkua pitkin, joka vei koivukkoon.
Hetken aikaa vaan Anna tuijotti ulos, sitten peitti hän kasvonsa
ikäänkuin välttääkseen sen enempää nähdä ja ennenkuin Katri, joka
kenties ei koskaan ennen ollut tuntenut liikkumattomuuteen tuomitun
vaivoja niinkuin tällä hetkellä, ennätti ainoatakaan kysymystä tehdä,
oli hän jo rientänyt porstuaan ja sieltä ulos.
Samassa kun Yrjö Heikkisen puoliso tuli kammarista, taukosi tuvassa
viulujen soitto sorisevalla loppusävelellä ja joukkoa tunkeutui
avonaisesta ovesta ulos. Mutta tämmöisessä tilapäässä tavallista
rähinää, tyrkkäämisiä, naurua tai torumista ei nyt ollenkaan kuulunut.
Hiljaisuus, kalman hiljaisuus vallitsi heidän seassaan, ikäänkuin olisi
ainoa huumaava isku tavannut äkkiä kaikkia näitä sydämiä, mykistyttänyt
kaikki nämät huulet. Ainoastaan hiljainen kuiskutus, pelonalainen
kysymys "missä, missä?" kuului sieltä täältä.
Anna ei tarvinnut odottaa vastausta tälle kysymykselle. Pysähtymättä
tai taakseenkaan katsomatta riensi hän koivukkoa kohden, johon toisetkin
suunnittivat askeleensa ja jossa juuri nyt seisoi musta joukko ihmisiä,
joiden välistä useitten lyhtyjen loiste välähteli. Ylhäältä loi kuu
kirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli
sen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa
kenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta
sydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.
Ympärillä olevien vakaissa kasvoissa ilmautui sääliväisyyttä, syvää,
vilpitöintä sääliväisyyttä sen kauhun ohessa, joka väristytti
voimakkaimmankin ruumista, sillä välin kuin silmäin katseet lentäen
toisesta toiseen tekivät kysymyksen, jota suu vielä kammoksui ääneen
lausua: "Kuka on murhan tehnyt?"
Niin -- -- -- kuka sen on tehnyt? Kenenkä käsi on maahan lyönyt tuon
sorian nuorukaisen, joka vielä äsken oli heidän seassaan rohkeassa,
kukoistavaisessa elämän voimassa? Yhä kiivaampana nousi tämä kysymys
sydämissä ja alkoi vähitellen uhkaavassa äänessä kuulua yleisesti
ympäristöllä, kun samassa läpitunkeva, maata tärisyttävä huuto veti
kaikkien huomion toisaalle. Ei kukaan olisi ottanut vaaria tuosta
nuoresta vaimosta, joka yleisessä hämmästyksessä kenenkään huomaamatta
oli pujotellut joukon lävitse ja nyt niin äkkiä näki murhatun edessään,
että kauhistus välttämättä pakoitti tuon hirmuhuudon hänen sydämensä
syvyydestä esiin. Likelle, varsin likelle hän astui. Hiukset hajallaan
tuijotti hän siirrottavin silmin ruumiisen, ikäänkuin kivettynyt
kauhistuksen kuva, ainoastaan hänen jalkansa eivät häntä enää
kannattaneet. Hän vaipui polvilleen, ristiin painetut kätensä vajosivat
hänen helmaansa, mutta yhä olivat hänen silmänsä kiinnitetyt
nuorukaiseen, joka kalveana makasi veressään maassa hänen edessään,
jonka kasvoihin kalma oli painanut kamoksuttavan merkkinsä, ja jonka
otsaa mustat, takertuneet hiukset peittivät. Vielä joku hetki sitten
oli tuo suu, jonka ihmisten korkein hallitsija oli ainaiseksi sulkenut,
puhunut hänelle hehkuvia, syntisiä sanoja.
Mitään muuta ajatusta ei Anna voinut käsittää. Ei hän tiennyt eikä
aavistanut, miten ympärillä seisovien silmät alkoivat lentää edes
takaisin hänen ja ruumiin välillä, ja miten niiden katseet kävivät yhä
oudommiksi ja kauheammiksi. Kuolleen suljetussa kädessä, hänen
vetotaudin tapaisesti kiinni puserrettujen sormiensa välistä kiilsivät
kultaiset ketjut, ja Annan kaulasta olivat semmoiset kadonneet.
Jokainen läsnäolevista oli tänä päivänä nähnyt ketjut hänen kaulassaan,
ja mitä enemmän he ruumiin kädessä olevia ketjuja tarkastivat, sitä
varmemmat he olivat siitä, että ne olivat juuri samat, kuin aikaisemmin
Annan kaulassa olleet, ja mitä varmemmaksi se tieto tuli, sitä
kauheampi oli päätös, jonka jokainen mielessään perusti tähän tietoon.
Anna yksinään ei tästä kaikesta mitään aavistanut. Hän tointui vasta
silloin, kun väkijoukossa äkkiä ilmestyi liikettä, kun onnettoman uhrin
äiti samassa riensi esiin ja surkealla valituksella heittäytyi ruumiin
yli. Äidin sydäntä vihlaiseva suru teki siitä äänettömyydestä lopun,
jonka ensimmäinen hämmästys oli läsnäolevissa vaikuttanut. Silmät,
jotka muuten olivat itkuun tottumattomat, vuodattivat nyt kyyneleitä,
uhkauksia alkoi kuulua ja väkijoukossa kävi tohina niinkuin kaukainen
ukkosen jyrinä.
Kauhistuneella mielellä oleva ihmisjoukko ei koskaan ajattele
järkevästi, varsinkaan silloin, kun sääliväisyys on herännyt ja
luontainen tuntu vaatii kostoa, asettuen vääryyttä kärsivän puolelle.
Kauhea epäluulo oli herännyt jokaisen povessa, mutta kukaan ei sitä
rohjennut ääneen lausua, paitsi yksi ainoa, joka raivokkaassa surussaan
ei mitään kamoksunut.
"Murhaaja sinä! -- sinä juuri olet hänen tappanut."
Ojalan Tommin äiti se oli, joka säälimättä viskasi Annalle vasten
kasvoja tämän syytöksen, mutta Anna katsoi häneen jäykästi suurilla
silmillään eikä näyttänyt tätä puhetta ollenkaan tajuavan.
"Eikö häntä ole sinun seurassasi viimeiseksi nähty? Eikö hänellä ole
sinun ketjusi, joihin luultavasti kuolemantuskissa oli tarttunut,
vieläkin kädessään? Katso tuonne, ja sano minua valehtelijaksi, jos
voit!" Nuoren vaimon silmät kääntyivät koneentapaisesti hänen
nuoruntensa rakastetun muuttuneista kasvoista, joihin tähän
saakka olivat kiintyneinä olleet, ja seurasivat murhatun äidin
sormen-viittausta. Hän näki ketjunsa kuolleen kädessä ja --
kauhistuksen väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa.
"Minun ketjuni, -- niin, ne ovat minun ketjuni," lausui hän hiljaa ja
raueten vaipui valkotukkainen päänsä alas povelle.