V.

Anna eli nämät päivät aina seuraavaan pyhään kuumeentapaisessa

levottomuudessa. Hän sanoi itselleen: "Kerran minun kumminkin pitää

puhua Tommille ja koettaa saada häntä järkeensä, estääkseni häntä

useimmista varomattomuuksista. Siihen olen hänen ja itseni tähden

velvoitettu, ja illan kuluessa saan siihen kyllä sopivaa tilaisuutta."

Nämät ajatukset ja tämän aikomuksensa hän kuitenkin huolellisesti

peitti omaisiltaan. Ei hän enää ikkunaakaan lähestynyt, välttääkseen

Tommia maantieltäkään nähdä. Vallan hyvin hän huomasi, miten isän ja

Katrin silmät häntä tutkistellen seurasivat, ja juuri sentähden

tekeytyi hän huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Hänessä nousi kalu

vielä kerran ottamaan osaa nuorten iloon. Hän tahtoi tanssia, hän

tahtoi riemun vaahtoavan pikarin viedä huulilleen, kenties viimeisen

kerran, ja sentähden hän huolekkaasti varjeli salaisuuttaan, otti

sanoistaan ja katsannostaan vaarin, ettei kukaan aavistaisikaan, kuinka

paljon hänen viattomalta näyttävään iloisuuteensa oli sekoittunut

intohimoisuuden hehkuvaa tulta ja lähes huumaavaa tuskaa. Hän vältti,

ett'ei mitään häiritsevää tunkeutuisi hänen ja sunnuntai-illan väliin.

Tuo pelätty ja samalla ikävällä odotettu päivä oli viimeinkin käsissä.

Pitkän ajan päästä Anna taas tänä aamuna pukeutuessaan melkein

lapsellisella ilolla katseli kuvastimessa omaa kauneuttaan, ja kun hän

pyhävaatteissaan tuli sisarensa luokse, oli hän niin kukoistava ja

ihana kuin kevätaamu. Sisällinen liikutus, joka säteili hänen

silmistään ja joka punasi hänen poskensa, antoi hänen muodolleen

erehdyttävän hohteen, niinkuin raikkaasta elämän halusta, ja haalakan

siniset vaatteensa soveltuivat niin mukavasti hänen kahteen vaaleaan

palmikkoonsa, jotka viehättävän yksinkertaisesti ja somasti riippuivat

alas aina vyötäröihin. Hänen kaulassaan kimaltelivat kultaiset ketjut,

jotka hän oli mieheltään saanut morsiuslahjaksi.

Katri ei koskaan ollut vähääkään kateutta tuntenut, vaan aina hellästi

rakastanut nuorempaa sisartaan, jonka luonto oli paljon runsaammilla

lahjoilla varustanut kuin hänen. Nytkin hän tyyneydellä, mutta samalla

myöskin sisällisellä levottomuudella katseli Annaa. Tämän katsannossa

ja olennossa oli jotakin, josta hän ei ollut selvillä, eikä hän liioin

ymmärtänyt, minkätähden Anna nyt vältti olla kahden kesken ja uskoa

hänelle murheitaan, niinkuin hän ensin tultuaan oli tehnyt.

Isä Peltola, joka seisoi Annan luona ja tähysteli, eikö jo vieraita

näkyisi tulevaksi, katseli sivu päin suurella mielihyvällä Annaa. Juuri

tuonlaiselta tulikin hänen tyttärensä näyttää. Katri, siitä hän oli

varma, olisi tullut yhtä kauniiksi, ellei se onnettomuus olisi

kohdannut häntä lapsuudessaan, että hoitaja pudotti hänet sylistään ja

sillä tavoin sai alkuun sen vaivan, jota Katri-raukka nyt ikänsä sai

kärsiä. Mutta siihen sijaan hän taas oli niin viisas-järkinen, että

piammiten koko kylä kävi häneltä neuvoja saamassa.

Nämät ajatukset saivat Peltolan niin iloiselle tuulelle, että häntä jo

halutti vähän leikkiäkin laskea. "Hei, Anna," lausui hän, asettautuen

tyttärensä eteen, "et sinä varmaankaan meidän tähtemme olisi noin

kauniiksi pukeutunut. Sen teit vaan sentähden, että tiesit miehesi

tulevan tänäpäivänä tänne."

"Mieheni?" Nuoren vaimon kasvoista katosi äkkiä joka verenpisara, mutta

ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä samassa tuokiossa lensivät ne

tulipunaisiksi. Hän näki jo mielessään Yrjön suopeat kasvot, hän luuli

jo aivan selvään eroittavansa kahdet silmät, jotka niistä kasvoista

huolekkaina ja rukoilevina häneen katsoivat. "Mieheni?" toisti hän

tiedustaen ja epävakaisesti.

Peltola nauroi, niin että ruumiinsa tärisi. Kädet taskuissa käveli hän

edes takaisin laattialla ja iloitsi tyttärensä kummastuksesta. "Niinpä

niinkin, sinun miehesi, onko se sitten niin ihmeellistä?" pitkitti hän.

"Tottahan sen voit arvata, että hän sinua kerran tulisi katsomaan, ja

ettei hän sitä unhottaisi, lähetin vielä varmuuden vuoksi hänelle siitä

sanan ja pyysin, että hän kaikella muotoa tulisi tänne tänään ja veisi

sinut sitten huomenna mukanaan. Voitte tänä iltana vielä yhdessä

tanssia etkä suinkaan sinä toden perään mahtane aikoa antaa hänen

yksinään palata takaisin ja jättää kotisi ja taloutesi aina vielä oman

onnensa nojaan."

Anna seisoi kuin naulattuna. Hän näki isästään, ettei puhe pelkkää

pilaa ollut, vaan että leikin alla oli täyttä totta. Häntä tahdottiin

siis saada täältä pois. Tämä kaikki oli kenties hänen selkänsä takana

näin valmiiksi tuumailtu. Samassa hetkessä, kuin tämä ajatus hänessä

selveni, täytti myöskin uhka hänen mielensä. "Hyvä," ajatteli hän,

"koska minut huomenna lähetätte täältä pois, niin älkää panko

ihmeeksenne, jos tätä päivää käytän oman mieleni mukaan."

Kun Yrjö Heikkinen vähän myöhempään saapui taloon, ei hän kyllin

voinut ihmetellä ja iloita vaimonsa terveestä näöstä, ja tämä

puolestaan ei tehtyä päätöstään unhottanut. Niin elpyneenä ja iloisena

ei Yrjö vielä koskaan ollut vaimoaan nähnyt, mutta kun hän päivän

kuluessa siitä vuoroin iloitsi, hän taas toisen vuoron tunsi piston

sydämessään ja hänestä oli, kuin ei olisikaan se hänen Annansa, vaan

vallan toinen, joka noilla suurilla, oudosti hehkuvilla silmillä

ylenannetun iloisena katseli ympärilleen. Anna hymyili miehelleen,

mutta siinä hymyssä ei Heikkinen huomannut hiventäkään sydämellisyyttä.

Tämä tila saattoi tuon tyynen, hiljaluontoisen miehen kummalliseen

levottomuuteen, jonka salaaminen kävi hänelle aina vaikeammaksi.

"Piika-Anna" oli palvellut Peltolan taloa kymmenen vuotta, ja kun hän

nyt meni naimiseen erään torpanmiehen kanssa, oli Peltola luvannut

hänelle pitää hyvät häät eli "läksiäiset", niinkuin rikkaan ja mahtavan

isännän sopikin vanhalle uskolliselle palvelijalleen. Tupa oli kattoa

myöten koristettu pihlajan oksilla ja koivuilla, penkit ja laattia

olivat kuultavan valkoiset, porstuan ja vierastuvan ynnä kammarin

laattioille oli ripoteltu tuoreita katajan havuja ja pihaan laitettu

lehtimaja koivuista. Kaikki oli juhlallista ja kaunista. "Juuri niin

komeata, kuin kylän ylimyksen talossa pitääkin olla," arveli Peltola

kävellessään edes takaisin tuvassa ja tervehtien vieraitaan enemmän tai

vähemmin kohteliaasti, säntilleen sen mukaan, kuin itsekunkin arvo

vaati. Muutamien kättä hän iloisesti pudisteli, toisille hän vaan tuota

pikaa tokaisi kätensä, taikka ainoastaan sivumennen vähän nyykäytti

päätään; nuorille riposi joku tervehtivä sana, sillä välin kuin hän

kaikin tavoin koki saada vävyään pysymään sivullaan. Mutta tämä taas

pyrki päästä hänestä vapaaksi ja vältti kaikkea keskustelua vieraitten

kanssa saadakseen yksinomaisesti silmillään vaan vaimoaan seurata.

Vihkimisen jälkeen alkoi tanssi. Anna oli pukenut morsiamen ja oli

sentähden puhemiehen kanssa ensimmäiseksi laattialla, sitten vei

sulhanen morsiuspiikoja sillä välin, kuin sulhaisrengit tanssittivat

morsianta, ja nyt vasta oli muille luvallista ryhtyä iloon. Kutsutut ja

kuokkavieraat veivät kilvassa neitosia, muuta väliä ei heillä ollut,

kuin että kuokkamiehet aina tanssivat lakki päässä ja piipun-nysä

hampaissa. Anna oli juuri kuin velvollisuutensa täyttääkseen tanssinut

ensin sulhaisen ja miehensä kanssa, ja lensi nyt toisen kainalosta

toisen kainaloon, suomatta itselleen hetkeäkään lepoa. Hänen poskensa

hohtivat, hänen silmistään loisti iloisuuden tuli, ja -- yhä

suuremmalla vastenmielisyydellä seurasivat häntä Yrjön silmäykset. Oli

ollut aika, jolloin tämä olisi antanut puolet kaikesta omaisuudestaan

saadakseen nähdä vaan ainoankaan onnen hehkun tuon rakastetun olennon

otsalla, -- tänään näki hän vaimonsa loistavana ilon ylimmällä

portaalla, ja -- tunsi kipeän pistoksen sydämessään. Yrjö huomasi

selvään, ett'ei hänellä mitään osaa ollut Annan iloon. Hän tunsi

itsensä vanhaksi ja yksinäiseksi, tunsi hengessään olevansa vaimostaan

eroitetun, ja kuitenkaan ei Yrjöllä vähääkään aavistusta ollut Annan

sisällisestä tilasta, ei pienintäkään tietoa siitä, että tämä elpynyt

riemu oli vaan sen sisällisen levottomuuden peitteenä, jolla hän sitä

odotti, joka yksinomaisesti oli tänä päivänä ollut hänen mielensä ja

ajatuksensa esine, hänen pelkonsa ja toivonsa päämaali.

Talonpojissa on aina tavallista, että kutsumattomat vieraat tulevat

häitä kuokkimaan ja ottavat osaa tanssiin samoin kuin kutsututkin.

Siinä kohden ei olla varsin hellätuntoisia, eikä Peltolakaan sitä

minäänkään pitänyt, vaikka näki ovesta tunkeutuvan kaikenlaisia vennon

vieraita ihmisiä, joista jotkut olivat varsin renttumaisia näöltään.

Mutta kun niiden joukkoon ilmestyi Ojalan Tommi, pisti se Peltolaa

vihaksi, ja hän tuskin voi vihaansa hillitä, kun tämä lähes

suoraa päätä meni ottamaan hänen tytärtään tanssiin. Hän suuttui

tyttäreensäkin, mutta leppyi jälleen kuitenkin samassa, kun ajatteli,

että tämä tuskin olisikaan voinut kieltää menemästä, koska hän kerran

oli muidenkin kanssa tanssinut. Se olisi suotta vaan herättänyt melua

ja sitä tietysti tuli välttää, varsinkin kun hänen miehensä oli läsnä.

"Mutta pidetäänpä huolta siitä," päätti Peltola ajatuksensa, "ett'ei

tuo hävytön toista kertaa häntä tanssiin vie."

Annan aikomus ei millään tavalla ollut, näyttäytyä noin julkisesti

Tommin seurassa. Hän oli vaan toivonut saada sivumennen, kenenkään

huomaamatta vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, mutta kun Tommi noin

äkkipikaa tuli hänen eteensä, kun hän tapasi nuo sulavat, rukoilevat

silmäykset, ei hänellä ollut voimaa vastustaa. Hän laski hienon,

valkoisen kätensä Tommin käteen, ja kun hän tunsi tämän vankan

käsivarren vartalollaan ja soiton sävelten mukaan kiidätti hänen

kainalossaan tilavaa tuvan laattiaa ympäri, silloin unohduksen huntu

peitti häneltä muun maailman tykkänään. Ei hän muistanut eikä huomannut

niitä monia teräviä silmiä, jotka tarkastavina ja moittivina heitä

seurasivat, eikä hän kuullut niitä kuiskutuksia, jotka nuolen

nopeudella kävivät suusta suuhun. Eikä hän myöskään huomannut, kuinka

vähitellen kaikki muut tanssijat hävisivät ja he viimein ypö yksinään

pyörivät laattialla. Ei pieninkään aavistus varoittanut Annaa siitä

uhkaavasta pilvestä, joka mustenemistaan musteni hänen isänsä otsalla.

Synkistyneillä silmillä seurasi Heikkinen vaimoaan ja kuunteli melkein

tunnotoinna Aholan Lassia, joka seisoi hänen vieressään ja pirullisella

mielihyvällä kertoi Annan ja Tommin entisistä suhteista toisiinsa.

Kaikesta tästä ei Anna mitään tiennyt, ja mitäpä se tieto olisi häntä

auttanutkaan siinä melkein tunnottomassa tilassa, johon hän tanssin

kestäessä oli vähitellen vaipunut, ja jossa hän juuri kuin unessa

kuunteli Tommin kuiskaavia, tulisia sanoja, sillä välin kuin jalkansa

kävivät lähes hervottomiksi ja hengittäminen tuntui yhä vaikeammalta.

Vasta silloin hän tointui, kun raitis ilma kosketti hänen ohauksiinsa

ja hän, välttämättä kohottaen silmänsä ylös, näki korkealla

sini-taivaalla kuun, joka koivujen välistä loi valonsa hänen isänsä

kartanoon.

Tommi oli sekaantunut väentunkoon oven suussa ja pujahtanut kenenkään

huomaamatta ulos. Tämä ilta oli noita kauniita elokuun kuutamo-iltoja.

tummansinisellä taivaankannella kumotti kuu, hohtavana kuin hopealevy,

ja lumoavaa hopean hohdetta valui tieltä alas viheriään maahan. Niityn

apilaista ja tuhansista kukkaisista tuoksui alempiin ilmakerroksiin

tuores lemu, joka vuodatti virvoitusta vapisevaan sydämeen. Ei

lehtikään värähdyksellään häirinnyt luonnon syvää rauhaa, ainoastaan

ihmisten povet sykkivät raivoisten intohimojen tulessa.

"Mihin minua viet, päästä minut jo!" Nämä olivat ensimmäiset sanat Annan

huulilta, kun hän jälleen tuli tuntoonsa, ja samalla pidätti hän

myöskin askeleitaan ja koki irtautua Tommin kädestä.

Mutta nuorukainen ei häntä laskenut: "Tule, tule," kuiskasi hän vaan ja

vei häntä eteenpäin, siksi kuin he kumpikin jo olivat tulleet koivukkoa

likelle. Nuori Ojala tahtoi vetää Annaa puitten synkkään varjoon, mutta

äkkinäisellä tempauksella irroitti tämä itsensä hänen kädestään.

Ikäänkuin lumottuina kääntyivät Annan silmät pimeydestä pois ja kohden

kirkasta taivasta, joka loistavana ja lempeänä kaareutui korkealla

hänen päälakensa yli. Ympäristön juhlallinen hiljaisuus rauhoitti

ihmeellisesti hänen sydäntänsä, ja kun hän taas loi silmänsä noihin

himoista hehkuviin kasvoihin hänen rinnallaan, väistyi hän vavisten

niistä loitommaksi. Annan sisällinen puhtaus antoi hänen äkkiä tuntea

syvän juovan hänen ja sen miehen välillä, joka seisoi häntä lähellä.

"Tommi," sanoi hän ja ojensi kätensä ikäänkuin tuli hänen siten pitää

nuorukaista itsestään erillään, "vasten tahtoani olemme joutuneet tänne

kahdenkesken, mutta koska luullakseni en toista kertaa saa näin sopivaa

tilaisuutta, tahdon ottaa tästä hetkestä vaari ja pyytää sinua olemaan

järkevä ja tyyne. Sen olen sinulle jo kerran ennen sanonut, etten minä

ole mikään kelvotoin vaimo. Anna minun rauhassa käydä tietäni, ja käy

sinä omaasi. Jumala ei ole suonut, että me yhdessä vaeltaisimme. Ei,

laske minut," pitkitti hän tuskallisena ja peräytyi muutaman askeleen,

kun Tommi rajusti aikoi tarttua häneen käsin. "Se ei käy laatuun.

Ainoastaan tyyneen jäähyväisen tahdon sinulle sanoa, voidaksemme tästä

lähtein ystävinä muistella toisiamme."

"Olenko minä mikään narri?" huusi Tommi kiivaasti ja koki uudestaan

vetää tuon solakan olennon luokseen. "Luuletko, että annan sinun

taaskin pitää minua pilkkanasi niinkuin tässä joitakuita vuosia

sitten?"

Mutta Anna väistyi hänestä ja seisoi kirkkaassa kuuvalossa suorana

hänen edessään. "Pilkkanasi!" lausui hän närkästyen. "Tommi, sinun

tulisi minua sääliä eikä tuonlaisilla syytöksillä minua suotta kiusata.

Pilkka oli minusta niin kaukana, että sydämeni oli lähes haljeta

surusta."

"Ja kuitenkin," -- Tommi loi synkän katseen häneen, mutta

ei yrittänytkään enää häntä lähestyä, -- "kuitenkin unhotit

uskollisuuden-lupauksen, jonka minulle annoit ja otit, niin pian kuin

olin poissa, ensimmäisen rikkaan miehen, kuin tarjoksi tuli."

Anna painoi kädellään rintaansa ja kasvoissaan kuvautui syvä sydämen

suru. "Sitäpä juuri olen surrut yöt ja päivät," sanoi hän, "ja senkin

tähden minun täytyi vielä kerran sinua kahdankesken puhutella, vaikka

sinä hyvin tiedät, Tommi, etten voinut toisin tehdä. Olenhan sinulle

tämän kaiken kirjoittanut?"