IV.

Talonpoika ei ole arkaluontoinen, ja Peltola puolestaan ei tuntenut

vähääkään taipumusta joutavalliseen tunteiden haaveksimiseen. Hänen

isällinen helleytensä olisi täydesti tyytynyt, kun vaan parin kuukauden

päästä olisi aina päivän tai parin saanut seurustella naimisessa olevan

tyttärensä kanssa. Mutta kun tämä nyt kerran mieli olla pitemmänkin

aikaa, ja sitä varten oli tullut, ei sekään häntä vastaan ollut.

Päinvastoin oli se hänestä hupaistakin saada taas monesta aikaa itseään

vastapäätä, pöydän toisella puolen nähdä nuoremman tyttärensä

miellyttävät kasvot, sillä ehdolla tietysti, että nämät olisivat

iloisat niinkuin ennenkin; hän kiikutteli tyttärensä-tytärtä polvillaan

ja oli sisällisesti vakuutettu siitä, ett'ei tässä maailmassa parempaa

isää eikä isoisää ollut kuin hän. Se mitä hänen vävynsä heti tultuaan

oli hänelle kahdakesken puhunut Annan synkkämielisyydestä ja

koti-ikävästä, oli hänen mielestään vaan joutavia. Peltolan isännän

tytär, josta niin hyvä huoli oli pidetty ja jonka läksiäisiä ja

myötäjäisiä koko kylä oli kadehtinut, hänkö nyt synkkämielinen olisi?

Hulluutta! Semmoisia voi vaan Heikkinen ajatella sentähden, että luki

liian paljon kirjoja ja oli niistä saanut liian paljon kaikenmoista

oppia ja tyhjänpäiväisiä tietoja päähänsä. Tulkoonpa vaan tytär

_hänelle_ semmoisia puhumaan! Mutta sitä ei hän tehnytkään. Tosin

täytyi Peltolan jo seuraavana päivänä itselleen myöntää, että Anna

näytti kalvealta ja kärsivältä; mutta sen vaikuttivat ne kivut, joita

hän yhä tunsi poltetussa kädessään; ehk'ei hän olisikaan näyttänyt niin

kärsivältä, ellei kätensä olisi kääreissä ollut, sillä -- muutaman

päivän kuluttua alkoivat ruusut taaskin verkalleen aina enemmän kuultaa

hänen poskillaan. Täällä ei kukaan häneltä vaatinut muuta, kuin mitä

hän voi antaa. Hän istui taaskin niinkuin ennen tyttönä ollessaan,

Katrin rullatuolin ääressä ja katseli kuinka sievästi hänen hienot,

kuuleat sormensa liikuttelivat sukkapuikkoja ja kuinka sukankudin

kasvamistaan kasvoi hänen uutterissa, laihoissa käsissään. Ja väliin

taas soitti Katri kanteletta ja he yhdessä lauloivat "Kukkuu, kukkuu,"

"Honkain keskellä," "Sydämestäni rakastan" ja monta muuta lapsuudesta

saakka tunnettua ja rakastettua laulua. Vieraita, vanhoja, hyviä

tuttuja kävi heitä sillä välin usein tervehtimässä ja kyselivät Annalta

kuulumisia naapuri-pitäjästä ja hänen omista oloistaa uudessa kodissa,

ja suloiset, hurmaavat unelmat kutoivat kultasäikeistä kimaltelevan

verhon kaiken yli.

Pari kertaa päivässä kävi Ojalan Tommi maantietä heidän ikkunansa ohi,

mutta eikö hän siihen ollut täydesti oikeutettu? Totta valta-maantie

oli kaikille avoin. Oliko sitten Annan hänen tähtensä ja jättäminen tuo

vanha lempipaikkansa ikkunan luona? Eihän sitä kukaan järjellinen

ihminen voisi vaatia. Kun Tommi ensi kerran kävi ohitse ja kumpaisenkin

silmäykset äkkiä tapasivat toisiaan, säikähti nuori vaimo niin, että

hänen sydämensä vavahti, ja kuitenkin, vähääkään miettimättä

aikomustansa, nosti hän kipeätä kättään, ikäänkuin näyttääkseen sidettä

siinä. Tommi näytti häntä ymmärtävän, sillä kasvoissaan ilmautui

sääliväisyyttä, ja Anna tunsi itsensä onnelliseksi ja rauhoitetuksi.

Sittemmin ei hän enää säikähtänyt Tommia nähdessään. Pian oppi Anna

säntilleen tietämään, millä ajoin Tommin oli tapana kulkea sivu ja hän

vastasi vaan silmäin niikkauksella tämän kohteliasta tervehdystä; mutta

joka kerran katsoi hän nuorukaisen jälkeen, ihaili hänen soriaa

vartaloaan, hänen vakaata ja pontevaa käyntiään, jossa miehuuden voima

yhdistyi nuoruuden hilpeyteen, ja hän imi siten makeata myrkkyjuomaa

sitä huolettomammin, kun hän luuletteli, ett'ei tämä kaukaa toisiaan

katseleminen ja tervehtiminen mitään nuhteellista tai väärää olisi.

Sitä huolekkaammin hän tästälähin karttoi mennä yksinään vähääkään

ulos, ja oleskeli vaan aina Katrin luona. Sillä kannalla kuin asiat nyt

olivat, ne häntä täydellisesti tyydyttivät eikä hän lainkaan tahtonut

ajatella eteenpäin. Mutta kohta piti jotakin tapahtua, joka äkkiä hänet

tempaisi tästä uneilevasta levollisuudesta. Mitä useimmin Tommi kulki

sivu, sitä selvemmin voi Anna hänen kasvoistaan huomata, ett'ei hän

enää kauemmin aikonut näin vähään tyytyä. Ensimmältä oli hän

ystävällisesti tervehtinyt, mutta nyt hän sen teki aina synkemmällä

katsannolla, kunnes viimein Anna hänen silmistään jo huomasi jotakin

uhkaavaa. "Se onneton tekee jotakin, josta tulee paha loppu," ajatteli

Anna eikä hirvennyt enää seuraavana päivänä ikkunata lähestyä.

Seuraavana aamuna, kun Peltolan perhe oli kokoontunut tupaan

aamiaiselle ja siinä aikeessa juuri istuutunut pitkän, kuulean pöydän

ympärille, jossa kalakeitto höyryeli useassa vadissa, kuului etehisestä

roteva astunto, ovi aukaistiin äkkiä ja kynnykselle ilmaantui myllärin

poika. Samassa tuokiossa koko perhe keskeytti syömisensä ja jäi

hämmästyneenä katsomaan tulijaan; jokaista läsnäolevaa vaivasi se

tukala hämi, johon tavallisesti joutuu, tavatessaan äkkiarvaamatta

jonkun, jonka kanssa on epäsovussa ollut ja jota sentähden on kauemman

aikaa välttänyt. Mutta Peltola ei hevin unhottanut arvonsa vaatimuksia.

Katsantonsa oli tyven ja kylmä, kun hän kuulusteli vieraan asiata.

Tervehtien oli Tommi ottanut lakin päästään ja Leipuri-Leenan sanat:

"hän on aivan kreivin näköinen," kaikuivat Annan korvissa. "Ei voi

ikinä kukaan hänen rinnalleen astua," ajatteli hän, eikä voinut

silmiään Tommista kääntää.

"Minä tulin puhumaan siitä raja-aidan korjauksesta, josta isäntää

hiljakkoin jo muistutin," alkoi nuorukainen.

"Mutta joka tapahtui niin sopimattomalla paikalla, että minun ei käynyt

sinulle vastaaminen," lausui Peltola.

"Ja senpä vuoksi tulenkin nyt, ja arvelen, isäntä, ett'ei teitä tällä

kertaa mikään estä ottamasta asiaa rauhassa keskusteltavaksi."

Peltola tunsi vihansa paisuvan. Harmittavin kaikesta oli tuo

kiusallinen iva nuorukaisen katseessa, joka ei ollenkaan soveltunut

hänen ulkonaiseen kohteliaisuuteensa. Sana rauhassa oli vaan pilkkaa

hänen suussaan, sillä vähäinenkin silmänluonti Peltolaan toi heti ilmi,

ettei tämä suinkaan rauhallinen ollut.

"Minä en anna aitaa korjata," tiuskasi hän. "Jos vaan tätä puheellasi

tarkoitat, voit säästää vaivojasi. Minä en ole sitä ennenkään tehnyt,

enkä sitä liioin nytkään tee. Sano niin isällesi."

Tommi nosti olkapäitään.

"Isäni on tarkoin lukenut kaikki taloon kuuluvat kirjat," vastasi hän

"ja myöskin kysynyt neuvoa lakimiehiltä. Se on todellakin teidän

velvollisuutenne, isäntä, pitää aitaa kunnossa."

"Niinkö luulet?" Peltola nauroi ilkkuen ja mittaili nuorta

vastustajaansa kiireestä kantapäähän. "Koettakaa, jos voitte minua

siihen pakoittaa! Isäsi on hyvin kärkäs lukemaan talokirjoja ja

neuvottelemaan lakimiesten kanssa, koettakoon, jos hän minua niillä

peloittaa, tai sillä tavoin saa minua tekemään sitä, jota minä tiedän,

ett'en ole velkapää tekemään."

"Entä jos meidän nyt täytyy laskea lehmämme leikattuun ruispeltoon ja

ne särkyneestä aidasta menevät teidän kauramaahanne?"

"Niin tulee teidän maksaa minulle vahinko, siitä voitte olla varmat."

Nuorukaisen tummissa silmissä, kun hän kiinteästi loi ne vastustajaan,

säihkyi jäykkä uhka, joka osoitti, ettei hän aikonut vähääkään väistyä

eikä mitään sääliä. "Ottaisitte kuitenkin asiata harkitaksenne, isäntä,

ennenkuin annatte sen mennä liian pitkälle. Isäni on varmasti päättänyt

oikeuttaan -- -- --"

Hän taukosi äkkiä. Korvaansa oli kohdannut tuskin kuuluva ääni,

vaivatun sydämen sisimmästä tullut huokaus, ja kun hän ehdottomasti

käänsi päätään, tapasi katseensa Annan suuret, siniset silmät, jotka

tuskallisina ja rukoilevina olivat häneen kiinnitetyt.

Hetken vaan nämät silmäykset sähköisinä säkeinä toisiaan tapasivat,

mutta riittävä oli aika ajatuksia vaihettamaan, joita ainoastaan he

kumpikin ymmärsivät. Tommi painoi päänsä tuokioksi alas, ja kun hän sen

jälleen nosti, jatkoi hän taas keskeytettyä puhettaan, mutta tällä

kertaa tykkänään toisella painolla. "Isäntä" lausui hän niin nöyrästi

ja alamaisesti kuin hänen oli soveliastakin vanhaa ja arvokasta miestä

vastaan, "jos kuitenkin tahtoisitte vielä kerran harkita asiaa! Kenties

voitaisiin se sovussakin ratkaista jakamalla työ ja kulungit, joka

kuitenkin naapurien välillä olisi parhainta. Tahdon puolestani koettaa

saada isääni siihen taipumaan. Tietysti on asia pian saatava selville.

Tänä iltana tulee teidän päättää; tänä iltana tulee minun saada tietää,

maksaako vaivaa rakentaa sovintoa. Kauemmin en voi enkä tahdo odottaa."

Nämät viimeiset sanat hän lausui harvaan ja erinomaisella painolla,

kumarsi sitten päätään jäähyväisiksi ja läksi, jättäen Peltolan perheen

suureen hämmästykseen.

Anna oli nojannut kyynäspäänsä pöytään ja kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän

ei mitään virkannut, eikä liikahtanutkaan sillä välin, kuin isä

suurilla askeleilla astui edes takaisin tuvan permannolla, ja vilkaisi

sivu mennen milloin vanhempaan, milloin nuorempaa tyttäreensä ja

milloin taas vaimoonsa. Peltolan katsanto oli puolittain uhkaava,

puolittain ihmettelevä. Naisista tuntui olo niin raskaalta, juuri kuin

olisi ukkonen ollut ilmassa ja ensimmäinen jylinä jo kaukaa kumajannut,

mutta Anna teki tukalasta tilastaan pikaisen lopun. Hän nousi äkkiä ja

läksi suoraapäätä ovesta ulos.

Isänsä katsoi hetken hänen jälkeensä, kääntyi sitten toisiin ja

kysyi: "Mitäs tämä nyt on? mitä noilla kahdella on keskenään? Toivon

kumminkin, että -- --"

"Isä," keskeytti häntä Katri nopeasti, "älä toki mitään pahaa luule!

Olihan se tietysti Annasta vaikeata tavata Tommia noin äkki-arvaamatta,

ett'ei hän sitä suinkaan ollut aavistanutkaan."

Peltola pudisti maltittomalla liikunnolla päätään, juuri kuin olisi hän

kerrassaan tahtonut antaa tiedoksi, ett'ei kellään ollut oikeutta

muistella vanhoja hulluuksia.

"Ja nuorukainen sitten," tutki Peltola taas, "mitä hän niin äkkiä

käänsi puheensa? Ja mitä hän siinä tämän päivän illasta lörpötteli?"

Katri, jonka sydän kyllä oli täysi kaikesta siitä, mitä hän tässä

suhteessa tiesi, koki kuitenkin isäänsä rauhoittaa ja antaa asialle

aivan viattoman näön, ja kuu äiti hiljaa ja vavisten rohkeni ehdoittaa,

eikö kuitenkin olisi parempi myöntyä Tommin tarjoomaan sovintoon,

ennenkuin taas uudistaa ikäviä riitoja naapurin kanssa, oli Katrikin

puolestaan samasta ajatuksesta. Sitkeästi hän pysyi siinä, minkä katsoi

oikeaksi ja kohtuulliseksi, mutta tässä suhteessa hän ei ollut varma,

josko isänsä todellakin oli oikeassa. Annan tähden hän myöskin olisi

suonut isänsä antavan myöten, mutta tämä ei tänään suostunutkaan

kuulemaan hänen neuvojaan, niinkuin aina ennen. Nurpeasti hän kielsi

heitä puhumasta asioista, joita "ei naiset ymmärrä," otti sitten

lakkinsa ja läksi pois.

Miehen epäluulo oli herätetty. Hän vainusi juuri kuin ilmassa jotakin,

jota häneltä tahdottiin salata, ja se häntä harmitti. Ei hän hetkeäkään

olisi epäillyt käydä asiaan kiinni niinkuin tuuliaispää ja ratkaista se

heti, jos vaan se olisi selvä ja käsitettävä ollut, mutta arvoituksia

suorittamaan ei hänessä ollut miestä eikä hän niitä rakastanut. Kun hän

näissä kiusallisissa ajatuksissa astuskeli maantietä pitkin, näki hän

kaukaa jotakin, joka kiinnitti hänen huomionsa ja heti kohta selkenivät

hänen kasvonsa. Nähtävästi luuli hän nyt saaneensa oikein hyvän tuuman.

Esine, joka oli herättänyt Peltolan huomion, oli eräs rahtimies, joka

jyväkuormineen tuli maantietä myöten, ja jonka Peltola tiesi asuvan

vävynsä likellä. Äkkiä päätettyään mieleensä juolahtaneen tuuman,

puhutteli Peltola miestä, kysyi, josko hän vielä samana päivänä

palajaisi kotiansa ja kun tämä siihen vastasi myöntämällä, pyysi hän

miestä viemään häneltä sanaa Yrjö Heikkiselle.

"Sanokaa vävylleni," jatkoi hän ja oli jo täydellisesti saanut entisen

mielenponteuden takaisin, "että pyydän häntä tulemaan mitä pikemmin

hakemaan vaimonsa meiltä pois, koska hänellä tuntuu olevan niin ikävä

miestään ja kotiaan eikä päivät pitkään voi muuta kuin hänestä puhua.

Nähtävästi tulee tyttäreni aika täällä pitkäksi, kun ei hänellä ole

mitään tekemistä ja hän kaipaa sentähden tavallisia toimiaan. Ehkä hän

nyt kuitenkin tahtoisi olla ensi sunnuntain yli, jolloin meillä

vietetään piika-Annan häitä, ja sopisi hyvin, jos Heikkinenkin voisi

tulla tänne siksi päivää ja sitten seuraavana viedä vaimonsa kotiin."

Mies lupasi kaikki toimittaa, ja kävellessään taas eteenpäin hieroi

Peltola tyytyväisenä käsiään. "Ei minua niin pian petetä," puhui hän

hiljaa itsekseen. "Tahdon heille näyttää, ett'ei minua niinkään

helposti saa korppia hanhena pitämään. Ja mitä muuten Annaan tulee,

niin kuuluu vaimo miehensä haltuun ja pitäköön vävyni huolta omastaan."

Jos isä Peltola kuitenkin tällä hetkellä olisi nähnyt tytärtään, olisi

hän varmaankin kääntynyt vähän huonommalle tuulelle. Anna oli tuvasta

lähdettyään mennyt koivukkoon ja sieltä pensastuneen tantereen poikki

maantielle päin aina aitaan saakka. Täällä seisoi hän ja odotti Tommia,

jonka arvasi kohdakkoin tulevan. Siinä hän ei liioin pettynytkään.

Tommi tuli hyvin vakavalla katsannolla, mutta niin pian kuin hän Annan

hoksasi, huudahti hän ihastuksesta ja seisoi samassa tuokiossa aidan

toisella puolen hänen luonaan. Hän ojensi kätensä aidan yli Annalle,

mutta tämä astui askeleen taakse päin ja pudisti eväten päätään.

"Olen tullut tänne, Tommi," alkoi hän, "selkeällä päivällä, koko

maailman uhalla, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraa, jos ihmiset näkevät

minun sinun kanssasi puhelevan; mutta sen teen vaan sentähden, että

minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Älä luule, että seison tässä

keveällä mielellä. Minä ymmärsin sinun viimeiset sanasi, Tommi, enkä

voinut jättää sinua siihen luuloon, että niitä tahtoisin noudattaa.

Minä en tule iltasella myöhään puhuttuun paikkaan sinua tapaamaan, en

tänään enkä vast'edes."

"Mutta sinä olet luvannut," väitti Tommi suuttuen.

Anna loi silmänsä maahan, ikäänkuin pelosta, että Tommin hehkuva katse

hämmentäisi hänen sydämensä vaikeasti saavutetun vakavuuden ja iskisi

sinne kuin polttava ja sytyttävä tulikipinä. "Semmoinen lupaus minua ei

sido," vastasi hän, "jonka sait minulta houkutelluksi tuskan hetkenä.

En minä ole mikään niin huono vaimo enkä niin huono äiti, että

tekisin semmoista, joka häpäisisi nimemme ja olisi velvollisuuksieni

laiminlyömistä."

"Velvollisuuksiesi?" ivallisella ja kummallisesti värähtelevällä

äänellä lausui Tommi tämän sanan. "Anna, tuottaako se sinulle paljonkin

onnea tuo kylmä sana 'velvollisuus?'"

Anna painoi kumpaisenkin kätensä sydämelleen ja nosti verkkaan

silmänsä, joiden tummansinisessä syvyydessä asui sanomatoin suru, ylös

Tommiin. "Onnea," toisti hän. "Kuka minun onnestani välittää? Luuletko,

Tommi, että se minulle onnea lisää, kun sinä minun omaisiani vihalla ja

riidalla vainoat?"

"Olkoon se mennyttä. Minä tahdon unhottaa sen pahan, kun isäsi on

meille ja varsinkin minulle tehnyt, jos vaan sinulta, Anna, saan

yhdenkin hyvän sanan. Minä saan vanhempani taipumaan, mihin vaan

tahdon, ja minä houkuttelen heitä peräytymään vaatimuksestaan, jos vaan

sinä, Anna, teet sen, mitä olen sinulta pyytänyt."