Tommi löi jalkaansa maahan malttamattomuudesta, mutta samassa hänen
suuttunut muotonsa äkkiä kirkastui. "Anna," lausui hän ja likeni vielä
enemmän aitaa. "Sunnuntaina on teillä häät, -- tulenko kuokkimaan?"
"Häitä saa ken tahansa tulla kuokkimaan."
"Mutta tahdotko, että tulen?"
"Enhän sitä voi sinulta kieltää."
"Oi, Anna, älä tee minua hulluksi, sano tulenko vai ei?"
Hänen äänessään oli uhkaava voima, joka vaati Annaa luomaan katseensa
häneen. Hetken vaan heidän silmäyksensä sulivat yhteen, hetken vaan
kaksi tulenleimua yhdistyi ja: "tule!" kuului kuiske Annan huulilta;
mutta samalla hän kääntyi ja riensi nopein askelin pois, taakseen
vilkaisematta.
Annan sydän tykytti niin, että hänen sitä täytyi kädellään puristaa,
saadakseen sitä vähänkin rauhoittumaan. Noin puolen tuntia hän käveli
edes takaisin pihassa, ennenkuin jälleen meni sisään, mutta silloin hän
jo olikin taas täydesti tyyntynyt.
Katri katsoi häneen pitkään ja tutkien, mutta ei puhunut sanaakaan.
Äänetöinnä otti hän vaan kanteleen pöydältä käteensä ja alkoi soittaa
erään laulun säveliä. "Tunnetko tätä laulua?" kysyi hän.
Annan huulet vetääntyivät katkeraan hymyyn. "Mahdoit minulle muistuttaa
sitä laulua, ennenkuin Heikkiseltä otin kihlat," vastasi hän.