III.

Yrjö Heikkisen kävi samoin, kuin tavallisesti käy ruhtinaallisille ja

muille senlaisille henkilöille, joiden maine on suuri taikka jotka

asemansa eli virkansa puolesta ovat muita ylhäisempiä: jokainen tunsi

hänet, mutta hän sitä vastaan vaan muutamia, ja kummallista oli nähdä,

miten isä Peltola, joka muutoin aina ylpeili talonpoikaisuudellaan ja

pilkkasi niitä, jotka käytöksessään tahi vaatteissaan tahtoivat

herrastella, nyt koki herättää huomiota ja mielellään näytteli vävyään,

joka kuitenkin oli maanviljelyskoulussa saanut tavallista enemmän

sivistystä ja joka käytöksessäänkin oli aivan kuin herra. Ei hän

väsynyt kävelemästä vävynsä kanssa kylää pitkin kirkonmenon jälkeen ja

halusta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita, jos ne hänen

mielestään vähääkään sitä arvoa kannattivat. Ja kun hän näillä

sanoilla: "minun vävyni," tahi: "Tunnettehan vävyni?" esitteli

kumppaliaan, ymmärsi jokainen hänen näöstään ja äänestään, että hän

mielessänsä ajatteli: "Tunnetteko lähellä tai kauempana ketään, jolla

on sellainen vävy kuin minulla? Kuka siinäkään kohden voi vertoja vetää

Suorsakylän Peltolan isännälle?" Hänen kookas vartalonsa kasvoi

nähtävästi ja ruumiinsa suhteen oli hän jo päätänsä korkeampi kaikkia

muita; ajatuksissaan tunsi hän itsensä tietysti vieläkin korkeammaksi.

Jälkeenpuolisen, kun vanhoja, tuttuja isäntiä tuli heitä tervehtimään,

ja ukot istuivat tuvassa olutta juoden, tupakoiden ja jutellen yhtä ja

toista, sai Heikkinen kuitenkin kylläkseen heidän seurastaan ja pujahti

appensa huomaamatta ovesta ulos, sillä hän ikävöi nähdä Annaa, jonka

surullinen näkö, heidän puolipäivällistä syödessään, ei ollut häneltä

hoksaamatta jäänyt. Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten

jälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata,

kun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli

kaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään

oleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä

pettynytkään.

Tämä lehto oli vähäinen metsikkö lähellä maantietä, josta sen eroitti

ankea, pensastunut tanner. Maantietä vastaisella puolen oli järvi ja

takana suuri ruispelto, joka oli leikattu ja kuhilailla. Koivukko ei

ollut mikään ahdas, kostea metsä, vaan tilava ja raitis. Puut

olivat kaikki suuria, tuuheita ja antoivat hyvän varjon. Keskellä

koivukkoa oli paikka, johon Anna juuri oli valmistanut kahvipöydän.

Päivällislepoa nautittuaan, oli Katrikin luvannut tulla tänne ja Anna

oli kantanut hänelle valmiiksi mukavan nojatuolin pöydän ääreen.

Nuori vaimo oli jo asetellut kupit pöydälle ja tähysteli nyt polulle

päin, josta odotti toisia tulevaksi. Rasahdus hänen takanaan sai hänen

äkkiä kääntämään päänsä. Mutta samassa tuokiossa hän huudahti

hämmästyksestä, sillä takanaan, aivan likellä, seisoi nuori Ojala ja

katseli häntä tummilla silmillään.

"Tommi!" kuului kuiske hänen väriseviltä huuliltaan. Kuppi, joka sattui

olemaan Annan kädessä, putosi raskaasti pöydälle ja hän itse vaipui

hervottomana kuin lanka-vyyhti likeisimpään tuoliin.

Tommi seisoi suorana hänen edessään käsivarret ristissä rinnan yli ja

kiinnitti silmänsä jäykällä, vaativalla katseella häneen.

"Et sinä ennen, Anna," alkoi hän sitten, "noin hämmästynyt minua

nähdessäsi."

Anna vavahti kuullessaan Tommin äänen, ja kaikki muiston leimut

virisivät voimalliseen valtaan hänen sydämessään. Koko hänen mielensä

hehkui Tommiin, mutta omatunto hillitsi mielen intoa, ja muistutti

häntä asemastaan. Hän kuuli omantunnon vaativaa ääntä ja lausui

rukoilevalla äänellä: "Mene, Tommi, mene heti pois!"

Tommi pudisti päätään. "En voine helposti saada yhtä hyvää tilaisuutta

sua kahdakesken puhutellakseni," sanoi hän, "ja minulla on sinulle

vielä paljon sanottavaa. Ehkäpä en lainkaan olisi tullut, ellen olisi

saanut tervehdystäsi ja kukkaista, jonka minulle lähetit, joista näin,

että sinä minua vielä muistat."

"Minäkö olen sinulle kukkaisen ja tervehdyksen lähettänyt?" Yrjö

Heikkisen puolison kasvoissa näkyi selvä, teeskentelemätöin kummastus.

"Niin kyllä, -- ruusunkukan ja tervehdyksen. Ettetkö muka olisikaan

minulle niitä lähettänyt Leipuri-Leenan Petterin kanssa? Kiellä se jos

voit?" Hän osoitti kuivettuneen ruusukukan jäännöstä nuttunsa

napinreiässä. "Tänään sitä kannan sinun kunniaksesi," jatkoi hän

puolittain ivalla.

Anna tunsi ajatuksensa sekaantuvan ja tuskan kouristavan

sydäntänsä. Todenperään ei hän mitään tietänyt kukasta enempää kuin

tervehdyksestään, mutta olisi mieluisesti myöntynyt vaikka mihin, kun

vaan olisi siten saanut Tommin lähtemään.

"Jo muistan," sai hän viimeinkin tuskaltaan sanotuksi, "mutta nyt

kuulen jo ääniä pihassa. Kun he tulevat tuon aitan kulmaan, et sinä

enää pääse heidän näkemättänsä pois.".

Annan kädet kohosivat ikäänkuin rukoillen ylös, mutta nuorukainen ei

paikaltaan liikahtanut. Hänen silmänsä hehkuivat ja huulten ympärillä

hytkähteli ikäänkuin voitonriemusta. "En lähde," lausui hän, "ellet

lupaa tavata minua tänä iltana tässä samassa paikassa."

"Tahdotko sitten tehdä minut tykkänään onnettomaksi, Tommi? Ja siitä

_tulee_ onnettomuus, jos vaan mieheni tai isäni sinua täällä tapaavat."

Hän hyppäsi ylös tätä lausuessaan ja käytöksensä sekä arka silmänluonti

polulle ilmoittivat hänen aikovan tuossa tuokiossa paeta, mutta nuori

Ojala, joka heti oivalsi hänen aikomuksensa, asettui hänen eteensä.

"He ovat sisällä vieraittensa luona," sanoi hän, "etkä sinä minusta

niin vähällä pääse, Anna. Sinä puhut onnettomuudestasi, mutta kuka

välittää _minun_ onnettomuudestani?"

Lauhkeana värähteli hänen äänensä näitä viimeisiä sanoja lausuessa, ja

ne väreet tunkeutuivat suoraan Annan sydämeen. "Tommi," rukoili hän,

"lähde jo täältä; vielä on aika, ja kenties ensi hetki meille jo tuo

suuren onnettomuuden."

Juuri kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kääntyi Heikkinen samassa

silmänräpäyksessä aitan kulmasta, mutta hän talutti pientä tyttöään

kädestä ja puhui hänen kanssaan, eikä sentähden katsonut päin.

Tuskallisessa ahdistuksessa loi Anna silmänsä entiseen armastettuunsa.

"Tuletko siis?" kuiskasi tämä ja melkein tainnoksissa nyökäytti Anna

päätään myönnytykseksi. Nuorukaisen kauniita kasvoja vääristi ilkeä

hymy, -- langenneen enkelin pirullinen ja kavala hymy, -- samassa kuin

hän vetäytyi koivujen taakse ja kyyristyi vähän loitompana muutamien

pensaiden suojaan.

Anna hengitti vapaammin, mutta hänen täytyi nojautua pöytään, sillä

jalkansa tuntuivat kovin hervottomilta. Koko hänen ruumiinsa vapisi

kuin haavan lehti ja kuitenkin tuli hänen nyt enemmän kuin koskaan

ennen hillitä mielenliikutustaan, sillä juuri nyt lähestyi hänen

miehensä, huolettomasti puhellen lapsen kanssa.

"Näetkö, äiti?" alkoi hän jo etäältä, "kuinka kauniin pallon Katri-täti

on lahjoittanut risti-tytölleen. Se on vasta kaupungista -- mutta

Anna," keskeytti hän, tultuaan lähemmäksi vaimoaan, "mikä sinua vaivaa?

Sinä olet hirvittävän kalvea."

Hän erkani lapsesta ja tarttui huolestuneena nuoren vaimonsa kylmään

käteen. Annan hento ruumis vavahteli, mutta ystävällisemmin kuin moneen

aikaan tätä ennen hymyeli hän miehelleen. "Ei se mitään ole," lausui

hän, pakoittaen itseään jonkunlaiseen kuumeentapaiseen vilkkauteen.

"Minun on kaiken päivää kivistänyt päätäni, mutta luulen sen antautuvan

täällä raittiissa ilmassa. Tule tänne istumaan, katsohan, tuolla jo

toisetkin tulevat!"

Siellä tosiaankin tuli Peltolan emäntä kantaen suurta, kuuleata

kahvipannua kädessään, ja heti hänen takanaan astui Annan veli, noin

kuuden tai seitsemäntoista vaiheilla oleva nuorukainen, joka näytti

perineen isänsä kookkaan vartalon ja verrattoman väkevyyden, sillä hän

toi Katria sylissään kuin jos käsivarsillaan olisi ollut vaan pieni

lapsi. "Vahti," talon valpas koira ja perheen uskollinen seuraaja,

teputteli tyytyväisenä jälessä. Koko seurue oli pian asettunut pöydän

ympärille istumaan, ainoastaan pikku Kati leikki palloineen rannalla.

Kun ei hän ymmärtänyt palloansa muulla tavoin käyttää, vieritteli hän

sitä vaan maata pitkin, siksi kuin Ville eno tuli häntä neuvomaan

pallon heittämisen temppuja. Ei näyttänyt olevan Villellä juuri

vastenmielistä itsekin vielä ottaa osaa tuohon huvittavaan toimeen.

"Hiljaa Vahti! Mikä koiraa vaivaa, kun pitää semmoista ääntä,

ettei tahdo puhetta kuulla?" Näillä sanoilla Katri ilmoitti

tyytymättömyyttään siihen tosiaankin häiritsevään tapaan, jolla koira

heti tultuaan alkoi ensin murista selkäkarvat pystyssä ja sitten kovaa

haukkua.

"Ei suinkaan sitä mikään vaivaa," vastasi hänen äitinsä sävyisästi,

kokien saada koiraa hiljenemään varoituksilla ja houkuttelemalla sitä

luokseen vehnäleivällä. "Luultavasti kävelee joku maantietä."

"Eikös ja mitä! Silloin se tavallisesti ei hauku ollenkaan, taikka

sitten vallan toisella tavalla," vastasi hänen tyttärensä varmana

asiasta. "Noin se haukkuu vaan silloin, kun joku vieras on likisessä

läheisyydessä."

Anna tunsi veren jähmettyvän suonissaan. Hän tiesi vallan hyvin, ett'ei

Tommille vielä ollut onnistunut päästä lymypaikastaan aukeata tannerta

maantielle ja tuskasta tarkistuneesen korvaansa oli kuulunut hiljainen

rasahdus pensaasta, joka luultavasti saattoi koirankin raivoon. Tuskin

tietäen mitä hän teki, likeni Anna miestään, ikäänkuin tahtoisi hän

kahlehtia häntä läsnäolollaan ja silmäinsä katsannolla pidättää häntä

tenhopiirissään, jossa Heikkinen pysyi liiankin mieluisesti. Kaikesta,

mikä tapahtui, ei hän muuta huomannut eikä muusta lukua pitänyt, kuin

että vainonsa hänelle osoitti ystävällisempää kohteliaisuutta kuin

koskaan ennen, ja kun Vahtikin, joka tällä hetkellä ei näyttänyt

vainuavan mitään epäiltävää, rauhoittui ja alkoi ahmaten nieleskellä

emännän vähän väliä tarjoamia vehnäleivän palasia, näytti kaikki taas

olevan sulaa sopusointua, sillä -- kukapa voinee sydänten salaisuudet

tutkia? Yrjö Heikkinen sitä paitse ei ollut vähääkään epäluuloinen.

"Annalla oli todellakin vaan päänkivistystä," ajatteli hän, "ja nyt

toki näyttääkin hänen alakuloisuutensa antautuvan." Ilomielin hän

aloitti puhetta, ja lausui, kääntyen nuoreen lankoonsa:

"Aioin sinulta jo äsken kysyä, kuka se nuorukainen oli, joka niin

eriskummallisella tavalla tuli puhuttelemaan isääsi, tän' aamuna

kirkonpihassa? Isäsi näytti sitä paheksuvan, enkä minä tahtonut

sentähden sitä häneltä kysyä."

Ville kävi hämilleen ja katsoi neuvottomana nuorempaan sisareensa,

mutta tämä ei mitään huomannut, vaan tuijotti pikku Katiin, joka yhä

vieritteli palloaan ja oli sen kanssa jo joutunut aivan likelle pellon

kulmaa.

"Isääkö?" kysyi Katri, jonka huomio heti heräsi, vaikka hänen silmänsä

seurasivat Annaa. Ei hetkeäkään Katri pettynyt sisarensa sisällisen

levottomuuden suhteen.

Heikkinen nyökkäsi, ja Ville, joka ei enää voinut välttää hänen kysyvää

katsettansa, kumartui alas ottamaan jotakuta vähäpätöistä esinettä

maasta ja sanoen: "Se oli Ojalan Tommi."

"Vai niin, myllärin poika siis?"

"Niin."

"No, sitten hyvin ymmärrän, miksi isäsi niin närkästyi," arveli Yrjö,

joka hyvin tunsi vanhan Peltolan vihan Ojalaisia kohtaan, vaikka ei hän

vähääkään aavistanut, mitä heidän lastensa välillä ennen oli ollut, "ja

minun täytyy myöntää, ettei se poika minuakaan miellyttänyt, niin

hyvännäköinen kuin hän muuten olikin; hänen olentonsa oli kovin

mahdikas ja röyhkeä, kun hän meitä lähestyi. Näytti juuri kun --, mutta

Herran tähden, Anna, mikä sinua vaivaa?"

Tuskin tietäen mitä hän teki, oli Anna lujasti tarttunut miehensä

käsivarteen, noudattaen vaan jotakin sisällistä tunnetta, joka vaati

häntä millä neuvolla tahansa keskeyttämään tätä vaarallista puhetta.

"Minä --" sammalsi hän, hajanaisesti mieheensä katsoen, ja tavoitellen

vaivaloisesti jotakin sopivaa sanaa, "pelkään, että Kati repii

vaatteensa risuissa tuolla. Tule tänne, Kati, tule, lapseni, äidin

luokse!"

"Anna pienen leikkiä, eihän siellä voi hänelle mitään tulla," lausui

hänen vilpitöin miehensä, joka ei voinut kyllin itsekseen ihmetellä,

että hänen vaimonsa noin elpyi oleskellessaan omaistensa parissa. Hän

kietoi käsivartensa ikäänkuin suojaten ja rauhoittaen Annan vartalon

ympäri, ja kääntyen natoonsa, pitkitti hän: "Sinä, Katri, voit niin

paljon vaikuttaa isään. Koetahan kuitenkin taivuttaa häntä sovintoon ja

jos mahdollista saada loppu näistä harmillisista riidoista. Minä

puolestani en tiedä mitään niin ikävää, kuin olla epäsovussa naapurien

kanssa, ja jos siinä tilassa olisin, myöntyisin mielelläni vaikka

mihin, ellei se vaan kunniaani loukkaisi, ennenkuin pitkittäisin

joutavia riitoja."

Katri, joka aina tavattomasti kiivastui, kun tähän arkaan kohtaan

koskettiin, vaikka hän muuten oli tyven ja hiljainen luonnoltaan, alkoi

Yrjölle selittää ajatuksiaan asiassa. Anna oli vähällä mennä

tainnoksiin. Hän muisti ja tunsi entisen armastettunsa varomattoman

rohkeuden, ja oli myöskin vakuutettu, että hän yhä oli läheisyydessä ja

kuuli jok'ainoan sanan.

Kauhistuneella mielellä odotti hän joka silmänräpäys hirvittävää

tapausta ja hämmästyneet silmänsä oivalsivat vielä lisäksi, kuinka

hänen veljensä, jota tämä keskustelu nähtävästi vaivasi, nousi ja

läheni pikku Katia.

"Sinä olet semmoinen pikkuinen tuhma tyttö," sanoi hän, "kun et vielä

osaa palloakaan heittää. Katso tänne, minä näytän kuinka se käy." Hän

otti pallon tytön kädestä, ja alkoi sitä viskellä ylös ilmaan ja taas

tavoitella sitä alas pudotessa. Aina korkeammalle ja korkeammalle

kohosi pallo ja Kati hyppi ja kirkui ilosta, kunnes viimein pallo lensi

sivulle ja putosi keskelle pensastoa. Samassa tuokiossa Anna kavahti

ylös istuviltaan.

"Ville!" huusi hän ja ääni tuli kimakkana ja hätäisenä hänen

kurkustaan. "Sinä saat sen lapsen aivan villiksi. Tulkaa tänne, Kati

saa kahvia ja minä kaadan sinulle myös."

Anna otti samassa raskaan pannun käteensä, mutta kun hän värisi ja oli

hätäinen, luiskahti pannunsanka hänen kädestään ja ennenkuin kukaan

ennätti avuksi, valui kuuma kahvi hänen vasemman kätensä yli, jossa

hän parastaikaa kuppiparia piteli. Kirkaisten säikähdyksestä ja kivun

tuskasta olisi hän varmaankin pudottanut koko pannun, ellei äiti heti

olisi tarttunut siihen kiinni samalla, kun Heikkinen tukesi horjuvaa

vaimoaan.

Hämmästyneinä ympäröivät kaikki Annaa ja pitivät vaan hänestä huolta,

jonkatähden ei kukaan huomannut, kuinka Vahti syöksi ylös ja rajusti

haukkuen ryntäsi pensaihin; kuinka se kiljahti, kun joku sitä kepillään

siellä hotaisi, ja taas vielä raivokkaammin haukkuen juoksi aina

kauemmaksi, siksi kuin viimein vinkuen ja kolmella jalalla linkuttaen

palasi takaisin. Ainoastaan Anna oli kesken kipujaan sen hoksannut, ja

kivuistaan huolimatta tunsi hän suuren helpoituksen. "Nyt Tommi on

pois," arveli hän, "ja kun hän näki onnettomuuteni, ymmärtää hän

myöskin, ett'en tänä iltana voi tulla. Hyvä onkin niin."

Kärsivällisenä antoi hän äitinsä ja sisarensa useilla lääkkeillä kokea

saada hänelle lievitystä. Hän oli maltillinen ja tottelevainen kuin

lapsi, ja kun puolisonsa, joka tuskin liikahti hänen luotaan, iltasella

lausui: "Kaikkian mieluummin tahtoisin sinut huomenna viedä mukanani

takaisin," loi hän suuret, siniset silmänsä väsyneenä häneen ja

vastasi: "Ehkä olisikin parasta."

"Mitä minun pitää kuulla," vastusti äiti. "Älkää tulkokaan semmoisilla

tummilla! Onko se nyt laitaa, Yrjö, ensin tuot vaimosi ja lupaat,

että hän saa olla jonkun verran aikaa luonamme ja minä jo toivoin

saavani oikein tutustua tyttäreni-tyttäreen, ja nyt kun hän omasta

varomattomuudestaan sai pienen kivun, niin tahtoisit heti viedä hänet

pois. Siitä ei tule mitään. Vai mitä arvelet sinä, Katri? Emmehän

ollenkaan aio semmoista kärsiä?"

Tautinen loi älykkäät silmänsä toisesta aviopuolisosta toiseen. "En

minä sekaannu mihinkään," kuului sitten vastaus. "Heidän tulee siitä

keskenään sopia."

Ja sen he tekivätkin tahi oikeammin, he eivät enää mitään puhuneet

asiasta. Se jäi entiselle kannalle, mutta kun Heikkinen seuraavana

aamuna jäähyväisiksi syleili vaimoaan, kuiskasi hän tämän korvaan:

"Kyllä minä kohdakkoin tulen takaisin sinua katsomaan."