II.

Juhlallisesti kaikuivat kirkon-kellot lakean yli ja kutsuivat

Suorsakylän asukkaita Herran huoneesen. Kirkko, joka oli rakennettu

keskelle kylää eräälle kukkulalle, katseli ystävällisesti seutua

ympärillään sitä virtaa, joka tyvenesti viheriässä laaksossa vyörytti

aaltojaan nurmirikkaiden äyräin välitse alas kaukaista merta kohden.

Elokuun aurinko imi kastehelmet ruohojen nenistä ja kimalteli

ilakoitsevilla valosäteillä hautaristien kullatuissa kirjoituksissa.

Hiljaisten hautaristien ympärillä vallitsi pyhäpäivän huoleton elämä,

sieltä ja täällä kuului leikkipuheita ja naurun helinää, sillä kylän

nuoriväki mieluisasti kokoontui kirkkopihaan jonkun puolituntia ennen

jumalanpalveluksen alkamista. Nuorten uhkuva ilo, heidän kajahteleva

naurunsa ei voinut paikan vakaisuutta vähääkään karkoittaa. Viikon

tapaukset kerrottiin, iltapuolen vakavimmasta viettämisestä tuumailtiin

ja ennen kaikkea tarkasteltiin nuoria neitosia, jotka siveinä, maahan

luoduin silmin kulkivat sivuitse, vaan kuitenkin hengin hipiin mielivät

yhtyä johonkuhun lähellä olevaan tuttavaan tai sukulaiseen,

pysähtyivät keskustelemaan ja vastaamaan leikillisiin puhutteluihin,

kunnes aina useampia heidän seuraansa liittyi, joten pian siellä täällä

syntyi iloisesti häliseviä naisjoukkioita. Koko tuo vilkas näkymö sai

sen kautta kirjavan monenmuotoisuuden ja viehätti tietysti sitä enemmän

kaikkia läsnäolevia. Puhe kävi reippaasti ja ujostelematta siksi kuin

äkkinäinen liikunto nähtiin väkijoukossa ja kaikkien huomio

kääntyi kirkonporttiin, josta juuri nyt ijäkäs, nähtävästi noin

kuusikymmen-vuotias, jykevä mies tuli sisään. Hänen kookas vartalonsa,

hänen pulska ja talonpoikaiseen malliin tarkasti mukautettu pukunsa

sekä vissi mahti hänen olennossaan osoittivat heti hänen olevan

tärkeä-arvoisen miehen.

"Katsokaa tuolla tulee Peltolan isäntä!" kävi kuiskutus suusta suuhun.

Hänen ympärillään kohotettiin lakkia ja hattuja, ja astuessaan

mahdikkaasti eteenpäin, tervehti hän suurella itsehuomiolla oikeaan ja

vasempaan. Sitten hän läheni muutamia vanhempia miehiä, joiden kanssa

alotti puhetta.

"Kukahan tuo lienee, joka hänellä on mukanaan?" kysyi sivulla olevassa

parvessa eräs nuorukainen.

"Etkö sinä sitä tunne?" vastasi toinen. Sehän on hänen vävynsä, tuo

rikas Heikkinen, järven toiselta puolen, sieltä, jossa talollisten

tilat ovat kuin hyvät hovit. Nähty selvään, kuinka vanhus hänen

ennallaan kulkeissaan pitää niskaansa vielä tavallista jäykempänä.

Mutta minkähäntähden ei Anna ole heidän kanssaan? Luulisi kuitenkin,

että miehensä olisi hänet ottanut mukaan."

"On kyllä ottanutkin," lausui nyt kolmas, joka tähän saakka oli

silmiään kääntämättä katsellut eräitä nuoria, jotka seisoivat lähellä

kirkonovea ja joiden kovanlainen ilo, toisten ikään hiljennettyä,

herätti huomiota. "Anna on eilen illalla tullut, ja kylässä kuulin jo

kerrottavan, että hän on ikävöinyt kotiaan, varsin huonolta on hän

kuulemma näyttänytkin. Sentähden on miehensä tuonut hänet tänne, ja

aikoopa viedä, niinkuin sanotaan, jättääkin hänet vanhempiensa luokse

joksikin aikaa, koska hän ei ymmärrä mitään neuvoa hänen kanssaan

siellä kotona."

"Sepä on ikävää kuulla," arveli ensimmäinen kysyjä, jonka rehellisissä

kasvoissa ilmautui vilpitön huoleisuus. "Anna oli kuitenkin ennen niin

iloinen tyttö ja paras leikkikumppani."

Toinen kohotti olkapäitään. "Niinpä se tavallisesti tahtoo käydä tässä

matosessa maailmassa; kun ei ihminen koskaan voi saada tarpeekseen asti

sen hyvyyttä. Ei Peltolallakaan ole, niinsanoakseni, kuin yksi ainoa

tytär, sillä Katri-raukkaa tuskin voikaan lukuun ottaa; eikä hän

kumminkaan saanut lepoa, ei rauhaa, ennenkuin oli sen ainoansa myynyt

rahaan ja tavaraan ja lähettänyt pois vieraisiin."

"Oho, Lassi, ei se nyt sentään niin maailmasta pois ole Heikkisenkään

tila," lausui taas se nuorukainen, joka ensin oli Annan tulosta

kertonut. "Kun he vaan lossilla ensin menevät Keljonlahteen, niin siitä

ei ole kuin 6 tai 7 tunnin matka, etenkin jos semmoisilla hevosilla

ajaa, kuin Heikkisen oriit ovat."

"Yhdentekevä, oli muutamia tuntia enemmän tai vähemmän, vieraassa

paikkakunnassa se kumminkin on, ja siitä olen varma, että jos vaan

Annan mielen jälkeen olisi käynyt, niin Suorsakylässä hän vieläkin

olisi."

"Ja kuka tietää, mikä paras on! Siitä vaan olen varma, ett'ei Anna

rahan eikä tavaran tähden ole miehelään mennyt. Eipä hänellä mahtanut

täälläkään varsin hauskat päivät olla, sillä ennen olisi Peltola

antanut vaikka tappaa itsensä, ennenkuin olisi tytärtään Ojalan

Tommille antanut, sen me kaikki tiedämme."

"Olisiko hän sitten ollut ainoa kylässä!" Puhuja lykkäsi ylpeästi

lakkinsa kallelleen ja, pistäen kädet taskuunsa, katseli hän

nähtävästi hyvin itseensä mieltyneenä ympärilleen, josta varmaankin

olisi joutunut pilkanalaiseksi, ell'ei hyväluontoinen kumppalinsa oli

sitä estänyt, tuustaamalla toista kylkeen, samalla kun huudahti: "Hei,

katsokaas tuonne," jolla hän saattoi heidän huomionsa kirkonoven luona

seisoviin nuoriin. Yksi heistä, jota toiset nähtävästi olivat

narranneet ja kiusotelleet, erkani samassa tuokiossa seurasta ja meni

suoraa päätä Peltolan isännän luokse.

Hän oli erinomaisen kaunis nuorukainen, jonka mustat, kiharat hiukset

ynnä vapaampi olento ja se julkea tapa, jolla hän piti harmaata

huopahattua päässään eroittivat hänen heti kaikista muista. Vakailla

askeleilla ja rohkealla katsannolla, vähintäkään välittämättä niistä

hämmästyneistä silmäyksistä, jotka häntä seurasivat, meni hän suoraa

tietä kylän ylimyksen eteen. Tummilla, säihkyvillä silmillään hän ensin

hetkisen mittaili Annan miestä ja sitten Peltolaa itseään, kohotti

ylpeästi hattuaan ja lausui äänellä, johon arvon antava nöyryys ja

vaativa rohkeus naurettavasti sekaantuivat.

"Hyvää huomenta isäntä! Isäni käskee sanomaan terveisiä ja hän tahtoisi

mielellään tietää, joko nyt olette harkinneet, kenen korjattava se

raja-aita on, joka on myllyntakaisten peltojen välissä?"

Peltolan isännän tyyneet kasvot muuttuivat suuttumuksesta. Otsaansa

rypistäen nykäsi hän vaan hiukan lakkiaan tervehdykseksi ja, katsoen

karsaasti kopeaan kysyjään, vastasi hän: "Jos teillä, sinulla tai

isälläsi, on minulle jotakin sanomista, niin tiedätte, missä minä olen

tavattavana; tässä ei ole semmoisten selitysten paikka."

Varmaankin se oli Peltolan mielestä juuri parhaasen aikaan, kuin

kirkossa urut nyt kajahtivat soimaan, kehoittaen siten ulkona seisovia

tulonsa oikeata tarkoitusta muistamaan. Peltola viittasi vävylleen, ja

näiden astuessa Herranhuoneesen, ympäröivät nuorukaiset nauraen

uudelleen Tommin, jonka katse osoitti selvään, että he sitä ennen

olivat epäilleet hänen uskaliasta rohkeuttaan.

Jos Anna olisi tietänyt tästä tapauksesta, kuinka hän silloin olisikaan

iloinnut siitä, ettei hän tänään kirkkoon mennyt! Hänen vanhempainsa

talo oli kylän toisessa päässä, maantien vieressä. Paitse aittoja

ja muita tarpeellisia ulkohuoneita, kuului siihen tavallinen

asuinhuonerivi, jonka rakennuksen keskellä oleva porstua jakoi kahteen

osaan. Porstuan toisella puolen oli mahdottoman suuri perheentupa ja

toisella pari pienempää kammaria ynnä vierastupa. Peltolan tilukset

olivat suurimmat koko kylässä; hän oli jo kauan ollut kylän vanhuksena

ja kaikin puolin sen arvokkaimpana miehenä, eikä itse ruhtinaskaan

voinut olla Peltolan isäntää ylpeämpi maallisen asemansa puolesta.

Vierastuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin, istui talon vasta

tullut tytär juuri silloin, kuin Tommi kirkonpihassa puhutteli hänen

isäänsä. Annan suuret, väsyneet silmät tuijottivat eriskummallisella

katsannolla ulos ikkunasta. Katseliko hän, kuinka vilpoinen aamutuuli

tuuditti maantien varrella kasvavien koivujen lehväisiä latvoja, tai

oliko huomionsa vetääntynyt hiukan kauemmas, -- kenties tuohon

tuulimyllyyn, joka näkyi hietakummulta vähän matkan päässä maantien

toisella puolen, tai sen vieressä olevaan muhkeaan taloon, joka erkani

kaikista muista kylän huoneuksista uudemman-aikaisen rakennustapansa

puolesta.

"Anna, mitä ajattelet?" Lauhkea ääni tempaisi viimeinkin nuoren vaimon

tällä kysymyksellä ajatuksistaan tai muistelmistaan, ja kun hän äkkiä

kääntyi, tapasi hän ymmärtäväiset, syvämietteiset silmät, jotka eräistä

kalveista, kivuliaista, mutta kuitenkin miellyttävistä kasvoista olivat

häneen kiinnitetyt, ja juuri tällä hetkellä haikean surullisella

katsannolla.

Niiden omistaja istui jonkunlaisessa rullatuolissa, jota hän mielensä

mukaan tottuneella tavalla liikutteli mihin hyvänsä, vaan johon, kun

jaloillaan ei voinut askeltakaan ottaa, oli tuomittu aivan kuin

koteloinen kuoreensa.

"Mitä sinä ajattelet?" toisti hän. "Sittenkuin olemme täällä

kahdakesken olleet, et ole minulle sanaakaan puhunut etkä edes

vilahdukselta minuun katsonut, vaan lakkaamatta tuijottanut tuonne

ulos. Mielestäni on kuitenkin jo kauan siitä, kuin viimeksi olemme

toisiamme kohdanneet."

Annan kasvoissa ilmautui maltiton katkeruus. "Enkö enää saa

ajatuksianikaan itsekseni pitää?" kysyi hän. "Enkö enää saa

muistellakaan sitä aikaa, jolloin viattomana lapsena noiden koivujen

alla leikin?"

Hänen äänensä vapisi ikäänkuin pidätetyistä kyyneleistä, mutta kun hän

huomasi hämmästystä ja huolta sisarensa katseessa, heittäytyi hän alas

tämän istuimen ääreen, kätki kasvonsa hänen hameensa laskoksiin ja

lausui sydämen tuskalla: "Suo minulle anteeksi, Katri! Minä olen niin

paha, enkä ansaitse lainkaan sinun hyvyyttäsi, mutta et voi käsittää,

kuinka tyyten onneton minä olen!"

"Kuinka se voi olla mahdollista! Oi, tuota juuri aavistin heti, kuin

sinut eilen näin." Syvä suru soi Katrin äänessä, hänen tätä

lausuessaan, ja ohuilla, laihoilla käsillään hän hiljaa hiveli

sisarensa vaaleita hiuksia. "Kuinka voi se olla mahdollista! Yrjö on

kuitenkin niin hyvä."

"Mutta hän vaatii minua rakastamaan itseään, hän vartioitsee minua,"

kuului puoleksi kuiskaama vastaus. "Enkä minä voi sitä kärsiä. Hän on

tyytymätöin minuun, ja minä tiedän, että hän tavallansa on oikeassa,

mutta sitä en kuitenkaan voi auttaa. Voi, kaikkian ennen haluaisin

kuolla!"

"Anna, Anna, mitä tämä merkitsee! Enhän sinua enää tunnekaan!" Näistä

sanoista soi sureva helleys, mutta samalla myöskin ankara nuhde. Anna

nosti äkkiä päänsä sisarensa polvilta.

"Vai niin!" sanoi hän ja veti kahden käden hiukset ylös otsaltaan. "Vai

käy se nyt teidän ihmeeksenne, kun olette minut tänlaiseksi saaneet!

Nyt, kun se on liian myöhäistä ja onnettomuus jo on käsissä!"

"Anna, ota vaari sanoistasi! Sinä et tiedä mitä puhut."

"Hyvin sen tiedän!" Sama omituinen alakuloisuus, joka Yrjö Heikkisen

puolisoa viime aikoina oli vaivannut, ilmautui nytkin hänen

katsannossaan. "Olin vielä liian nuori, tuskin muuta kuin lapsi, enkä

ollut kuin muutaman kerran miestäni nähnyt. En sitä voinut uneksiakaan,

että hän minulle olisi rakkaampi kuin ken tahansa joku muu. Silloin

minulle eräänä päivänä julistettiin, että hän oli minua vaimokseen

pyytänyt, ja että vanhemmat olivat hänelle antaneet lupauksensa. Kielto

kuoli huulilleni, kun isä jyrkästi ilmoitti tahtonsa, ja kun sitten

hädissäni otin turvani sinuun, Katri, et sinä herjennyt päivä päivältä

minulle selvittämästä, kuinka muka velvollisuuteni oli isää totella,

ettei minulle koskaan olisi tarjona senlaista onnea, ja muuta

semmoista, siksi kuin pääni kävi ymmälle ja minä viimein suostuin

siihen, jota en auttaa voinut. Nyt kuitenkin, nyt sen tiedän, ettei

minun olisi pitänyt sitä tehdä, ei, vaikka siihen paikkaan olisin

nääntynyt!" Hän oli noussut ylös tätä lausuessaan ja seisoi nyt eteensä

tuijottaen, kasvot kalveina ja huulet yhteen puristettuina.

"Sinä teet syntiä, kun tuonlaisia puhut," sanoi Katri. "Sinusta on

pidetty hyvä huoli. Sinulla on mainio toimeentulo, hyvä mies ja terve,

kaunis lapsi."

"Ja, --" nuori vaimo tuli mahdollisimman lähelle sisartaan, kumartui

alas, nojasi käsillä toisen olkapäihin ja likeni huulineen hänen

korvaansa. "Ja ääretön, kalvaava ikävyys sydämessä toista

muistellessa," kuiskasi hän harvaan ja painavasti, ja kun hän sen

sanottuaan kätki kasvonsa käsiin, vavahteli hänen ruumiinsa kovista

nyyhkäyksistä.

Katri huolestuneena ja hämmästyksissään, koki häntä rauhoittaa, mutta

Anna pudisteli eväten päätään. Hän laski kädet alas kasvoiltaan ja

kyyneltynein poskin alkoi hän uudelleen: "Oi, Katri, Katri, kuinka

taisit sinä houkutella minua Heikkistä ottamaan kun kuitenkin

tiesit --"

"Vaiti," -- tautinen ojensi laihan kätensä puhujaa kohden, "vaiti Anna,

ei sanaakaan enään. Sinä tiedät, kuinka sydämestäni toivon ja tarkoitan

sinun onneasi, kuinka olisin valmis milloin tahansa uhraamaan tämän

hurjan elämäni, jos sillä voisin sinua auttaa, ja kuitenkin vielä

tänäkin päivänä puhuisin juuri samoin kuin silloinkin." -- Ja kun nuori

vaimo nyt silmät levällään kummastellen häneen katsoi, jatkoi hän:

"Sinä olit nuori emmekä kukaan olisi kiirehtineet sinun naimistasi,

ellet olisi alkanut Ojalan Tommin kanssa noita onnettomia rakkauden

asioita, joista kaikella muotoa oli loppu saatava."

"Kaikella muotoa!" Katkerana tuskan huudahduksena nämä sanat puhkesivat

Annan sydämestä, hänen huulensa värisivät, mutta jäykistyneellä

katseella pyyhki hän kosteat helmet silmäripsistään ja ojensi itsensä

suoraksi.

"En ole sitä koskaan voinut käsittää," sanoi hän, "ja nyt kun olen

vanhemmaksi tullut, olen sitä monasti miettinyt, mitä teillä oikeastaan

on Ojalaisia vastaan. Nyt minä sinulta kysyn, mitä pahaa ovat he

tehneet ja mistä te heitä moititte?"

Katrin kasvot jäykistyivät. Näkyi selvään, että nyt koskettiin asiaan,

josta hänen käsityksensä oli yhtä luja kuin kallio meressä. "He eivät

kuulu meihin," vastasi hän. "Kaukaa ovat he tulleet ja tunkeuneet tänne

meidän keskuuteen."

"Toisin sanoen, he ovat vieraita ihmisiä, jotka Suorsakylässä ovat

ostaneet itselleen kiinteän omaisuuden. Mutta onhan ihmisiä niin

pitkälle, kuin armas aurinko valonsa luo, eikä suinkaan voi olettaa,

että ovat huonompia kuin nenään, joiden esi-isät meidän kylässämme ovat

asuneet."

"He ovat tunkeuneet meidän sekaamme, eivätkä kuitenkaan ole omistaneet

maan tapoja. Isälle he tekevät kiusaa, miten vaan parhaiten taitavat."

Katrin täytyi tässä pysähtyä henkeänsä vetämään, sillä hän oli liian

kiivaasti puhunut; mutta kun hän huomasi sisarensa pudistavan päätään,

alkoi hän taaskin innolla: "Eikö mylläri aivan uhalla, isän harmiksi

ole nostanut tuota suurta, uudenaikaista huonettakin hänen silmäinsä

eteen?"

Hän osotti kädellään siihen suuntaan, josta mylläri rakennuksen

valkoiset seinät hohtivat puiden välistä vähän matkan päässä maantien

toisella puolen.

"En tottakaan ymmärrä, kuinka sinä tuonlaista voit uskoa," vastasi

Heikkisen vaimo, joka nähtävästi koki puoliaan pitää sen mukaan, kuin

sisarensakin innostui. "Monta monituista kertaa olen kuullut isän

sanovan, ett'ei hän kuolemakseenkaan tahtoisi asua muunlaisessa kuin

oikein huonossa ja tavallisessa talonpoikais-asunnossa, niinkuin hänen

vanhempansa ja vanhempain vanhemmat ovat asuneet."

"Siinä hän on vallan oikeassa; samoin oli naapuriemmekin laita tähän

saakka, ja hyvin ovat kai toimeen tulleet. Tarvitsiko silloin näiden

vieraiden tulla kylään ja kääntää kaikki asiat ylös-alaisin? Ja mitä

heidän tarvitsi kapakkaa tänne laittaa ja sillä tavoin turmella kylän

asujainten hyviä tapoja."

"Mutta Heikkinenkin sanoo, että Suorsakylän myllärit ovat ikuisista

ajoista kapakkaa pitäneet, vaikka tämän edellinen isäntä, joka ei

muutoinkaan ollut erittäin toimelias, sen laiminlöi."

"Samoin olisi Ojalakin saattanut tehdä. Ja kaikesta muusta huolimatta

ei isä hänelle koskaan voisi sitä anteeksi antaa, että hän meiltä vei

kestikievari-pidon."

Anna aikoi jotakin sanoa, mutta Katri ei antanut suun vuoroa. Sama

jäykkä katse vallitsi yhä vieläkin viimemainitun kasvoissa ja hänen

kalveille poskilleen oli noussut pari punaista, hehkuvaa pilkkua. "En

voi käsittää," pitkitti hän, "kuinka milloinkaan saatoit unhottaa,

minkä huolen kestikievari-pidon kadottaminen antoi isälle. Ammoisista

ajoista oli se ollut sijoitettu tälle talolle, ja samoin on koko isän

elinajan kestikievari tässä ollut, siksi kuin viisi vuotta sitten, kun

kontrahti oli uudistettava, mylläri otti hollikyydin helpommasta

pitääkseen."

"Mutta hän oli siihen oikeutettu. Sen olisi ken tahansa voinut tehdä,

joka vaan tahtoi sen helpommalla ottaa."

"Vaan sitä ei olisi kukaan muu tehnyt."

"Olisihan isä saattanut sen ottaa yhtä helpolla."

"Mutta sitä ei hän voinut tehdä, sillä se olisi hänelle ollut häviöksi.

Ja isän kiusalla sen Ojalakin vaan otti, ei hän siitä muuta hyödy, sen

saat nähdä. Hyvinpä jo kuuluvatkin ihmiset puhuvan hänen huonoista

asioistaan."

Nämät viimeiset sanat hän lausui ilmeisellä tyytyväisyydellä. Selvää

oli, että hän säälimättä näkisi vastustajansa häviöön joutuvan ja

vaikka voisikin ainoalla sanalla sen estää, niin ei hän sitä kumminkaan

tekisi. "Noiden tuolla ja meidän välillä ei mitään yhteyttä voi olla,"

jatkoi hän, "ja se minua aina on ihmetyttänyt, ett'et sinä sitä voinut

käsittää."

Nuori vaimo seisoi synkällä katsannolla hänen edessään. Hän ei enää

ollut, niinkuin ennen, lapsi, jolta mieltä ja ajatusta puuttui. Hän

tunsi nyt selvään, että sen riidan syy, joka niin tehokkaasti oli

vaikuttanut hänen elämäänsä, oli vähintäkin tasan jaettava kummallekin

puolen. Nyt hän ei toki noin ehdottomasti antaisi mukaan, vaan

taistelisi viimeiseen asti elämänsä onnesta, -- mutta -- "myöhään," tuo

kova sana, joka urhoollisimman voimat vie lamaan, ynnä sisarensa

väsynyt katsanto kuolettivat loput kiistasanat hänen huulilleen. Syvään

huoaten vaipui hän istumaan sisarensa tuolin viereen, mutta lauhtuneena

kumartui tämä häntä kohden.

"Anna," alkoi hän taas sillä hellällä äänellä, jolla hänen aina oli

tapana puhutella sisartaan. "Anna, sinun tulisi olla niille

kiitollinen, jotka, vähemmän sokeita kuin sinä, varjelivat sinun

elämääsi suuresta vaarasta. Tommi ei ainakaan ansaitse sinun

huolehtimistasi. Sittenkuin hän jälleen on tänne tullut, puhutaan

hänestä sangen vähän. Hän kuuluu paljon seurustelevan kaikenlaisten

huonomaineisten ihmisten kanssa toisista kylistä, muun muassa tuon

hunttiomman Petterin, Leipuri-Leenan pojan kanssa, sieltä teidän

puolelta. Sanotaanpa hänen harjoittaneen salametsästystäkin. Kiitä

Luojaasi, että olet turvattuna, ja ettei sinulla ole mitään tekemistä

Tommin kanssa."

Kolkko hymy oli Annan ainoa vastaus tähän puheesen. Hän kuuli äänen

sydämessään kuiskaavan: "Ei hän senlaiseksi olisi tullut, ellet sinä

olisi häntä hyljännyt, ja hyvin mahdollista myöskin on, ett'ei koko

jutussa ole sanaakaan totta." Ei hän kentiesi olisi malttanut olla tätä

epäilystänsä ilmoittamatta, ellei huoneesen juuri samassa olisi tullut

eräs lihava, iloisa vaimo, joka talutti pikku Katia kädestä.

Sisarukset katsoivat vilahdukselta toisiinsa, mutta se ainoa silmän

luonti sisälsi liiton siitä, ettei äidille mitään pitänyt sanottaman

heidän keskinäisistä puheistaan, joka häntä aivan suotta saattaisi

levottomaksi. Äiti oli kovasti mielissään, kun pikkuinen niinpian oli

häneen taipunut ja väsymättä tallustellut hänen kanssaan joka paikassa

sisällä ja ulkona. Hänen silmänsä hehkuivat äidin-äidillisestä ilosta

ja vaikka hän sisään tullessaan loi silmänsä tutkistellen toisesta

tyttärestään toiseen, ei hän kuitenkaan voinut ajatella muuta syytä

heidän yksivakaisuuteensa, kuin että he pitkästä ajasta toisiaan

tavatessa olivat keskustelleet totisista asioista ja kentiesi oli

Katrin huono terveys tuottanut tuon surullisen katseen Annan silmiin.