I.

Sydänkesän helle paahtoi niittyjä ja vainioita. Ikäänkuin nääntyneinä

kallistuivat kukkaiset ja ruohot alas maata kohden. Metsästä tuoksui

suloinen tuoksu, mutta yksinäisyydessä ei muuta ääntä kuulunut kuin

toisesta mesirikkaasta kuvusta toiseen lentävien mettiäisten surina,

tai sirkkojen hiljainen laulu tienvierustan puoleksi kuivettuneessa

ruohostossa.

Maantien varrella olevan aidan takana käveli eräs nuori vaimo, jonka

hoikka ja heiveräinen vartalo osoitti heikkoa terveyttä, ja jonka

astunnnassa oli jotakin väsynyttä, mikä huonosti soveltui hänen

nuorekkaisiin, melkein lapsellisiin kasvoihinsa. Uneilevalla

silmäyksellä katsoi hän aidan yli maantielle, mutta ikäänkuin hätäytyen

käänsi hän jälleen silmänsä sieltä pois ja loi ne alas maahan. Silloin

huomasi hän aidan vieressä kauniin ruusupensaston; hän läheni sitä,

kumartui alas ja taittoi yhden ruusun. Kun hän jälleen nosti silmänsä

ylös, jäykistyivät ja vaalenivat hänen hienot kasvonsa. Pölyisellä

maantiellä oli hän oivaltanut kookkaan vanhanpuoleisen naisen, joka,

kantaen kahta valkoisella vaatteella peitettyä pakkaista käsissään,

pitkillä, rivakkailla askeleilla häntä läheni. Nuori vaimo vilkaisi

taakseen, nähtävästi hän aikoi paeta samaa tietä, kuin oli tullutkin;

mutta samassa hän jo kuitenkin otti muutamia askeleita eteenpäin, juuri

kuin olisi joku vastustamatoin voima vetänyt häntä vastaantulevata

kohden. Tämä riennätti askeleitaan ja viittasi hänelle. Vaimo näytti

unhottavan epäilyksensä ja läheni aitaa, jonka toisella puolella oleva

vaimo jo oli laskenut vakkansa maahan, ja sinirautuisen esiliinansa

kulmalla nyt pyyhki hikeä otsaltansa.

"Sepä oli hyvä asia, Anna Heikkinen," puhui hän, yhä kasvojaan

pyyhkien, "että juuri tänään teitä täällä tapaan. Olisi tottakin ollut

vahinko, ell'en olisi saanut teille lausua niitä terveisiä, joita

poikani Petter toi Suorsakylästä mukanaan." Nuoren vaimon kasvoista

poistui väsynyt, välinpitämätöin katse ja antoi sijaa vilkkaammalle

näölle.

"Kävikö poikanne siellä, Leena, ja milloin?"

"Toissapäivänä, sunnuntaina, hän siellä oli. Silloin, näetten,

pidettiin tanssit myllärin luona, eikä poikani niitä mielellään

laiminlyö."

Anna ei siihen mitään vastannut. Tietämättänsä hän vaan vei sydämelleen

kätensä, jossa hän vielä ruusua piti. "Kuuliko Petter mitään minun

omaisistani?" kysyi hän sitten hiljaisella, vakavalla äänellä.

"Tottahan nyt," kuului vastaus. "Hän kävi itse Peltolassa. He olivat

kaikki raittiina ja voivat hyvin, yksin Katrikin. Mutta," vaimo

kumartui lähemmäksi aidan yli, samalla kuin viekas silmänisku teki

hänen ruman muotonsa vieläkin inhottavammaksi, "minulla on teille

jotakin erinomaisempaa kerrottavana. Tommi on siellä!"

Anna kavahti, ikäänkuin olisi odottamatoin isku häntä tavannut ja

kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. "Tommi," sanoi hän sortuneella

äänellä, "Tommi" -- -- -- ja rivakkaasti kääntyen, heitti hän aran,

hätäisen katseen siihen suuntaan, josta tuuheiden koivupuitten välistä

komean kartanon katto näkyi.

Leipuri-Leena, joksi vaimoa paikkakunnalla yleisesti sanottiin siitä

syystä, että hän likeisestä, pienestä kaupungista kuletti vehnäsiä

maalaisille, tarkasti hetken aikaa sanojensa vaikutusta, ennenkuin

ryhtyi vastaamaan noiden jäykästi katsovien silmien äänettömään,

tuskalliseen kysymykseen. "Vanhukset, näette," pitkitti hän, "eivät

enää tule hänettä toimeen, ja sentähden jää Tommi nyt kotiin. Petter

myöskin sanoo, ett'ei koko talouden hoidosta ole mihinkään ilman

Tommitta. Ja kauniiksi on hän tullut! Hän on antanut kasvaa suuren

mustan parran, jolla hän on aivan kreivin näköinen ja -- -- -- vähän

hurjaksi on hän käynyt. Hän on tanssinut kaiken yötä niinkuin raivokas

ja ottaa myöskin tilaisuudessa vähän liiemmäksi väkeviä, mutta

Petterille hän on sanonut sitä tekevänsä ainoastaan surusta, ja hän

käski sanomaan teille terveisiä, Anna!"

Tämä oli puhetta kuunnellessa painanut päänsä alas ja hänen kasvoistaan

oli taaskin joka veripisara kadonnut. Nyt hän kavahti ylös. Hänen

vaaleat huulensa jo aukenivat vastaukseen, mutta --

"Anna, Anna!" kuului voimakas ja raikas miehen ääni huutavan vähäisen

loitompaa, ja nuori vaimo säikähti niin, että hänen polvensa vapisivat.

Hätäisesti, tuskin tietäen, mitä hän teki, painoi hän jotain vanhemman

vaimon käteen, viittasi häntä pakenemaan ja kääntyi itse rivakkaasti

astumaan asumusta kohden.

Leipuri-Leena katsoi ihmetelleen hänen jälkeensä ja sitten omaan

ruskeaan ja karkeaan käteensä, jossa hänellä nyt oli suuri raha ynnä

kaunis ruusunkukkainen, jonka hän tätä ennen oli huomannut pakenevan

kädessä. Mitä oli hän tarkoittanut tällä lahjalla? Eikö hän

hämmästyksessään ollenkaan tietänyt, mitä hän teki taikka -- -- --

ilkeä hymy näkyi Leipuri-Leenan päivettyneissä kasvoissa; hän laski

varovasti kukkaisen vakkaseen liinavaatteen alle ja alkoi kiiruusti

astua eteenpäin.

Sillä välin oli Anna pakenevilla askeleilla rientänyt siihen suuntaan,

josta samaa kutsumushuutoa jo uudistettiin. Kääntyessään muutamien

pensaiden taakse, tapasi hän erään miehen, joka, kantaen noin

kaksi-vuotista lasta käsivarrellaan, tuli asumuksen edessä olevan

ruohoisen kentän yli. Mies oli pituudeltaan keskinkertainen ja

varreltaan vankka. Muotonsa ei ollut vähääkään kaunis eikä hän liioin

nuoreltakaan näyttänyt. Muutamat hienot kurtut otsassa ja poskissa ynnä

juonteet suun ympärillä osoittivat, että hän mahtoi olla likempänä

neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta hänen näössään oli jotakin reipasta

vilpitöintä, ja hänen olennossaan jonkunlainen tyyne vakavuus

jonkatähden häneen heti ensi katsannossa mieltyi, ellei mitään

ennakkoluuloa hänestä ollut.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet, Anna!" lausui hän nuorelle vaimolleen,

joka häntä nähdessään säpsähti ja hiljensi käyntiään. "Minä olen sinua

jokapaikasta hakenut. Joku onnettomuus olisi helposti voinut tapahtua,

sillä Kati leikki aivan yksinään joen rannalla."

Anna, joka tuskin vielä oli tointunut edellisestä hämmästyksestään,

tunsi itsensä loukatuksi miehensä sanojen ja etenkin hänen katsantonsa

ja äänensä nuhteesta. Peittääkseen kiusallista hätäytymistään tekeytyi

hän uhkamieliseksi ja vastasi jäykästi: "Olisit huutanut Liisaa, ja

nuhdellut häntä, jonka huostaan olin lapsen jättänyt."

Miehensä katsoi häneen pitkään. Hän oli tottunut näkemään vaimoaan

välinpitämättömänä ja haluttomana, mutta äreänä ei hän vielä koskaan

häntä nähnyt. "Sinä tiedät, Anna, kuinka huolimatoin se tyttö on, ja

sentähden on minun kääntyminen äitiin, kun kysymys on lapseni edusta ja

turvallisuudesta."

Vaimolla oli jotakin tekemistä hameensa kanssa, jonkatähden hän ei

voinut mieheensä katsoa. Kokien päästä hänen ohitsensa, intti hän

hiljaa: "Kuinka minä voisin kaikkialla olla?"

Miehensä sulki häneltä tien. "Mutta missä sitten olit oikeastaan?"

kysyi hän, "koska sinulla ei ollut aikaa lastasi ajatella?"

"Täällä pellolla, niinkuin näet."

"Tähän aikaan, aivan yksin?"

Anna vältti yhä miehensä silmäyksiä, ja oli liian vähän oppinut

teeskentelemään, voidakseen näyttäytyä levolliselta hänen tätä

kysyessään. "Anna," huudahti Heikkinen äkkiä ja hänen miehiset kasvonsa

vävähtivät surusta, sillä asia oli hänelle nyt selvä. "Sinä et ole

yksinäsi ollut. Tänään on tiistai, oletko taaskin puhellut aidan luona

Leipuri-Leenan kanssa?"

Vaimo nosti hienon, valko-tukkaisen päänsä ja silmäinsä säteet

kohtasivat nyt suoraan hänen miestään, mutta niiden luonnissa asui

kylmyyttä ja miltei vihaa. "Ja josko niin olisin tehnytkin, mikä

onnettomuus siinä sitten oli? Et toki voine minua kieltää paria sanaa

vaihettamasta hänen tai jonkun muun kanssa, jonka satunnaisesti tuolla

tien varrella tapaan."

"Satunnaisesti?" Hän katsoi kiinteästi ja surullisesti liikutetulla

mielellä vaimoonsa, joka punastuen taaskin loi silmänsä alas. "Anna,"

pitkitti hän, hyväellen ja vyyhdyttäen lasta, joka alkoi käydä

levottomaksi hänen sylissään. "Sinä tiedät ja olenhan sen monasti

sanonut, minkätähden kerrassaan olen kieltänyt Leipuri-Leenaa käymästä

talossani. Hän on inhottavin kielitteliä koko paikkakunnalla, vie

valhejuttuja talosta toiseen, ja on jo paljon pahaa sillä tavoin

matkaansaanut. Sinä tiedät sen, etkä kuitenkaan usko etkä luota minuun

sen verran että pitäisit kieltoani arvossa."

Nuoren vaimon sydämessä taisteli niskoittelemisen halu ja vakuutus

väärässä olemisesta, mutta kun hän ennen kaikkea tahtoi päästä tuosta

kiusaavasta haastelusta, turvautui hän edelliseen. "Varmaan sen

tekisinkin, Yrjö," vastasi hän sentähden nurpeasti, "ellei tämä kielto

olisi sinulta vaan pelkkiä juonia. Ei kukaan ole voinut näyttää toteen,

että Leena on valhejuttuja kertonut", ja samalla, käyttäen tilaisuutta

hyväkseen, kun isä koki rauhoittaa itkevää lasta, puikahti hän heidän

ohitsensa ja pakeni huoneesen.

Kauan katsoi Heikkinen hänen jälkeensä, ja synkkä ja yhä synkempi varjo

pimensi hänen otsaansa.

"Ei hän siitäkään mitään välitä että lapsi on vaarassa ollut," lausui

hän hiljaa ja huolestuneena itsekseen. Hellästi puristi hän pikku Katia

rintaansa vasten ja käveli hiljaa koivujen varjostamaa polkua pitkin

peltoa kohden, jossa kullankarvainen ruis kauniina ja tuleentuneena

aaltoeli, leikkaajan sirppiä odotellen.

Tästä päivästä lukien voi Yrjö Heikkinen huomata vaimonsa olennossa

nähtävän muutoksen. Tosin ei hän tähänkään saakka ollut osoittanut

miehelleen hellempää rakkautta eikä näyttänyt vähääkään ymmärtävän sitä

intoisata lemmen halajamista, josta tämän rehelliset, siniset silmät

puhuivat, mutta hän oli kuitenkin sietänyt ja melkein ystävällisesti

vastaanottanut kaiken hellän huolenpidon. Nyt oli toisin. Ilmeisesti

hän karttoi miestään, ja vältti katsoa häntä silmiin, ja samassa

suhteessa hänen olentonsa kävi yhä vastahakoisemmaksi, kasvonsa

kelmeämmäksi ja astuntansa väsyneemmäksi. Yrjön sydämessä alkoi hento

toivon taimi vähitellen lakastua, ja yhä tuskallisemmaksi kävi hetki

hetkeltä kysymys, mitä oikeastaan oli tekeminen sen hilpeän ja heikon

olennon eteen, joka niin auttamattomasti näytti kuihtuvan hänen

kainalossaan.

"Ettekö sitä huomaa, veli Heikkinen?" sanoi eräänä päivänä muuan

ystävällinen naapuri, "ettekö huomaa, että teidän vaimoanne vaivaa

koti-ikävä? Eikä teidän sitä ole ollenkaan ihmetteleminen. Noin

nuorelle naiselle mahtaa tuntua hyvinkin oudolta, kun äkkiä tulee

muutetuksi niin suuresta kylästä kuin se, jossa hänen isänsä talo oli,

tänne yksinäisyyteen, -- -- sillä, älkää paheksuko, kyllähän teillä

kaunis asunto on, mutta hyvin se on erillään muista."

"Mutta hän saattaisi milloin hyvänsä mennä hevoisella naapureitaan

tervehtämään," vastasi Heikkinen ihmeissään.

"Kyllähän se niinkin on, mutta ei se kuitenkaan vastaa monilukuista

koto-perhettä ja tuttavien ahkerata luona-käyntiä. Uskokaa vaan minua,

vaimoanne vaivaa koti-ikävä," väitti naapuri, aavistamatta sitä huolien

helpoitusta, jonka hänen sanansa toisessa vaikuttivat. Hukkuvakin

tarttuu olkikorteen, eikö siis Yrjö Heikkinen halukkaasti kiintyisi

siihen ajatukseen, että hänen nuoren vaimonsa huolestuttavaan

tilaan oli vaan koti-ikävä syynä. Monasti hän oli kuullut tämän

surkuteltavimman taudin kalvaavasta voimasta ja jos tämä vaan oli se

vaiva, joka Annaa murti, niin voisihan siihen kai jonkun neuvon keksiä,

kun siitä kerran tiedon sai. Kun Heikkinen myöhemmin jäi yksinään,

kuiskasi tosin joku ääni hänen sydämessään näinkin: "Jos hän vaan

puoleksikaan lempisi sinua niinkuin sinä häntä, niin ei hän vanhaa

kotiaan ikävöitsisi," mutta hän koki kaikin voimin saada tätä ääntä

vaikenemaan ja alkoi tuumia, mikä keino, asian näin ollen, hänen

vaimoaan parhaiten auttaisi.

"Mitä arvelet, Anna," alkoi hän jo seuraavana päivänä, kun he kumpikin

yhtä puhumattomina kuin ennenkin olivat puolipäivällistä atrioineet,

"et ole pitkään aikaan ollut kotonasi, tahtoisitko ehkä joksikin aikaa

mennä käymään vanhempiesi luona?"

Tämän kysymyksen vaikutus hänen nuoreen vaimoonsa hämmästytti

Heikkistä. Annan kasvot lensivät tulipunaisiksi, koko hänen ruumiinsa

vavahti ja silmänsä kiintyivät ihmeellisellä, puolittain tuskallisella,

puolittain riemullisella ja kummastuneella katseella Yrjöön. Tämä näki

siinä vaan valtavan ilon osoituksen, joka kertoi kauan sydämen kätköön

painetusta halajamisesta. Vaikka Yrjö tunsi ikäänkuin pistoksen

sydämessään, otti hän kuitenkin ystävällisesti vaimoaan kädestä ja

lausui, lempeästi häntä nuhdellen: "Kun niin kovin olet ikävöinyt

kotiasi, miksi ei sinulla ollut sen verran luottamusta minuun, että

olisit haluasi ilmoittanut? Josko viimeinkin oppisit minussa tuntemaan

uskollisimman ystäväsi, ja kertoisit minulle kaikki, mitä toivot,

taikka mikä sinua painaa!" Kyynelet valtasivat Annan, hänen katseensa

osoitti niin suurta neuvottomuutta, ja ilmaisi hänen niin vaivaloisesti

tavoittelevan jotakin sopivaa sanaa, että miehessään heräsi jo

rahtuinen toivetta saada häntä viimeinkin avaamaan sydäntänsä.

Heikkinen läheni vaimoaan, kietoi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri,

jota hän ei kaukaan aikaan ollut tehnyt, ja lausui hellästi: "Anna, jos

sinulla on joku huoli, ja minä sen voin auttaa, niin sano se minulle.

Sinä tiedät, sinun täytyy tietää, että kaikessa tarkoitan vaan sinun

onneasi. Ei ole Luoja minulle suonut hyvää puheenlahjaa, jolla kentiesi

voisin sun nuorta sydäntäsi viehättää, mutta sinä voit luottaa minuun,

ja jos sinulla vaan on joku toivo, niin anna mun se tietää!"

Anna pudisti päätään ja lepäsi miehensä kainalossa aivan kuin pieni,

vangittu lintuinen, jonka sydän levottomasti sykkii, ja joka

hätääntyneenä silmäilee ympärilleen, odottaen sopivata hetkeä, jolloin

tohtisi lentoon lähteä. Heikkinen sen hyvin huomasi ja hänen mielensä

kävi siitä katkeraksi. Kuitenkin hän yhä puhui vaimolleen helliä,

sydämestä lähteneitä sanoja, puhui niin, kuin hänen hiljainen, tyven

luontonsa vaan harvoin oli pannut häntä puhumaan, mutta -- turhaan!

Syvästi loukattuna vetääntyi hän pois ja uudisti nyt kysymyksensä

kolkolla äänellä: "Tahdotko lähteä vanhempiesi luona käymään?"

Vavisten vastasi Anna viimeinkin: "Mielelläni sen tekisin. Halajaisin

vielä kerran saada Katria nähdä."

"Hyvä! Niinpä valmista itseäsi matkaan. Lauvantaina lähden viemään

teitä ja saat lapsen kanssa olla siellä muutamia viikkoja, kunnes tulen

teitä hakemaan."

Hän otti hattunsa ja läksi huoneesta. Anna jäi ristiriitaisten

tunteittensa valtaan. "Minä saan hänet jälleen nähdä!" riemuitsi hän

rajussa ilossa ja hänen silmistään iski outo tuli, mutta seuraavassa

silmänräpäyksessä hän kätki kasvonsa käsiin ja kovasti, niinkuin

ukkosen jyrinä soimasi häntä omatunto: "Sinä olet miehesi pettänyt,

tämä on ensimmäinen askel sillä tiellä, joka kadotukseen vie!"