"Niin kait, itsehän sinä halusit sitä", vastasi presidentti, nousten

seisovallensa ja lähestyen häntä...

"Minä en käsitä",' lisäsi hän, "miksi ravintolaneitsyt viipyy niin

kau'an... -- minä tilasin sokurileivoksia ja pullon sampanjaa, jotta"...

"Herra Jesus!" huudahti Amanda, jonka jälkeen hän, peittäen kasvonsa

kumpaankin käteensä, syöksyi ovelle ja ulos huoneesta.

"Mikä, herran nimessä, tyttöä vaivasi!" jupisi presidentti rohkeutensa

menettäneenä ja nolostuneena sekä epäröivänä, josko hänen pitäisi

rientämän tuon poispakenevan jäljessä, tahi jäämän sinne, missä hän oli.

Ajatellen korkeata säätyänsä ja arvollisuuttansa päätti hän vihdoinkin

tehdä tuon viimeksimainitun.

* * * * *

Tuntiviisari Marian kirkontornissa osoitti yhdeksää, kun Amanda

pysähtyi sen huoneuksen portaille, jossa Grå-rouvan koulu oli...

Kuinka hän oli tullut kotia, tiesi hän tuskin itsekään, sillä kaikki

oli rientänyt ohitse hänen silmissänsä, vaunut, hevoiset, huoneet ja

kaikki. Yksi ainoa kuva oli seurannut häntä, eli hellittämättä ajanut

häntä eteenpäin, huolivatta hänen heiveröisistä, aroista jaloistansa

ja nuoresta kirvelevästä rinnastansa. Tämä kuva oli miehen, jolla oli

hopeata hivuksissansa; mutta hopea välkkyi hänen silmissänsä kuin

tähdet ruumisarkulla, ja tässä lepäsi hänen lapsuutensa ainoa, suloinen

toivo, ennen niin harras, kukoistava ja loistava -- mutta nyt niin

siivetöin, valju ja sammunut, petetty Amanda-raukka!

Horjuen portaita myöten ylös, ennätti hän vihdoin koulusalin ovelle ja

seisoi pian sen sisäpuolella.

Siellä kohtasi häntä toinen kuva, melkein yhtä synkkä ja onnettomuutta

ennustava kuin sekin, joka oli seurannut hänen nopeata kulkuansa

etäisestä pohjoiskaupungista etäiseen eteläkaupunkiin.

Tämä oli rouva Grå, hänen opettajattarensa, hänen kasvatusäitinsä.

"Siis olet sinä vihdoinkin kotona, onnetoin lapsi!" alkoi kasvatusäiti,

jonka luonnostansa vaalea hipiä oli tullut vieläkin vaaleammaksi.

Amanda oli vaiti.

"Missä olette te ollut?... vastatkaa minulle, mamseli! missä olette te

ollut?" jatkoi opettajatar.

Amanda oli vaiti.

"Te ette tahdo vastata tähän kysymykseeni!... noh, vastatkaapa siis

toiseen: kenen olivat ne vaunut, joihin te nousitte Kustaa Aadolfin

torilla?"

Amanda oli yhä mykkänä. Kentiesi hän ei kuullutkaan tuon mustuneen

rouvan ääntä, tahi oli kauhistus kangistanut hänen kielensä.

"Mihin menitte te niissä vaunuissa tahi kenen luokse menitte te niissä?"

Ei sanaakaan vastaukseksi.

"Mamselli! minä seurasin teidän jälkiänne, kun te läksitte ulos tänä

iltana... Te seisoitte kauan odottamassa torilla... vihdoin pysähtyi

sitten vaunut, ja eräs mies, eräs outo mies, auttoi teitä vaunuihin,

jonka jälkeen vaunut ajoivat tiehensä... Minä tahdon tietää, kenen

varalta nämät vaunut olivat tilatut ja kuinka te tulitte ajamaan

niissä?... tahdotteko te vastata minulle!"

Ei ääntäkään kuulunut Amandan huulilta.

"Jos taivas on rangaissut teidän kieltänne halvauksella", jatkoi

rouva,'punastuen suuttumuksesta, "tahdon minä puhua teidän

sijastanne... Te olette pettäneet kaikki minun toiveeni... te olette

palkinneet kaikki minun vaivani siten, että te olette saattaneet

minun kouluni pahaan huutoon ja tuottaneet pilkkaa ja häpeätä minun

kodilleni!... Menkäätte huoneeseenne, mamselli! tämä yö on viimeinen,

jonka te tulette viettämään tämän katon alla, pankaa se mieleenne!...

Huomena ilmoitan minä sihteerille kaikki... Häntäkin olette te kovin

pahoittaneet, pettäneet!... Rohkenetteko te enään kertaakaan katsoa

tätä rehellistä miestä silmiin!... Menkäätte huoneeseenne!... Salatkaa

siellä häpeämisenne, joll'ei se jo ole jättänyt teitä samalla kertaa

kun teidän viattomuutennekin!... huoneeseenne, onnetoin epäkelpo!"

Tämän sanottuansa työnsi kiivastunut rouva-opettajatar tuon mykän tytön

huoneesensa ja salpasi oven hänen jäljestänsä.

Amanda heittäysi sohvalle yksinäisessä huoneessansa. Ei sanaakaan

lähtenyt hänen suustansa, eikä kyyneltäkään hänen silmästänsä.

Synkkänä kaikkialla kaarehti taivas hänen päänsä päällä, ja hänen

ajatuksensa etsi pimeätä hautaa. Silloin näytti hänestä, ikäänkuin

olisi joku tähti tuikahtanut pilvien välistä. Hän karkasi seisovallensa

sohvalta ja ojensi käsivartensa. Kielen kahle irtaantui ja hän huudahti:

"Gustaf, sinun täytyy lempiä minua paljon, voidakseni unohtaa paljon!"

Kuudestoista luku.

Myrsky alkaa nousta.

Seuraavana päivänä noin kello kuuden aikaan ehtoolla riensi eräs miesi,

joka näytti tulleen Etelältä itäistä pitkääkatua ylöspäin. Jokainen,

joka seurasi tätä miehestä, pysähtyi ja katsoi taaksensa häneen, sillä

paitsi sitä,, että hän ennemmin juoksi kuin käveli, jota ei pidetä

soveliaana paremmille ihmisille, näytti hänen kasvonsa enemmän

mielipuolen kuin järjellisen ihmisen kasvoilta. Hänen poskensa heruivat

kuin kuumetautisen, ja silmänsä kierivät tuimasti päässä, hänen

jupistessansa puoliääneen joukon käsittämättömiä sanoja.

Mies syöksyi eräästä mainitun kadun varrella olevasta portista sisään,

ryykäsi ylös niitä monia, jyrkkiä portaita, jotka johtivat kolmanteen

kerrokseen, jonka jälkeen hän muutamain turhain koetusten perästä

sovittaa avainta erään pimeässä käytävässä olevan oven lukonreikään,

potkasi oven auki, ja, tultuansa tällä tavoin erääsen isonpuoliseen,

somasti sisustettuun huoneesen, heittäyti takaperin kohennetulle

vuoteelle, joka kuitenkin näytti siltä, ett'ei sitä sinä päivänä oltu

kohennettu.

Henki kurkussa, kuten sanotaan, riensi hänen perässänsä eräs nainen

huoneesen ja seisahtui hämmästyksen huudahduksella vuoteen eteen.

"Jumalani, herra sihteeri!" lausui hän; "juosta ulos, kun ollaan

kuumetaudissa, eikä tulla kotia koko edelläpuolenpäivänä!... Kuinka

levotoin minä olen ollut!... minä pelkäsin herra sihteerin käyneen

heikommaksi ulkona ja kaatuneen kadulle ja"...

"Menkää, menkää! sallikaa minun olla levossa!" huudahti makaava.

"'Olla levossa?' kaunis lepo!" vastasi vanha huoneen siivoojatar;

"täällä on ollut joku, joka"...

"Menkää, olen minä sanonut!... mitä te ällistelette!... tahdotteko

mennä ulos!"

"Herra sihteeri ihan peloittaa minua!" tankkasi mummo, vetäytyen

takaperin ovelle päin; "eikö sihteeri haluaisi minkäänlaista keitosta?"

"Ah, minun päätäni! minun päätäni!"

"Enkö saa juosta hakemaan lääkäriä?"

"Mene! mene, vaimo!" ärjyi makaava ja pudisti mummolle kättänsä;

"menkäätte hiiteen!"

"Herra Jumala! nyt rupeaa hän varmaankin taas hourailemaan!... tuo

hyvä, hiljaisluontoinen sihteeri!" valitti huoneen siivoojatar,

mennessänsä huoneesta.

Vähintänsäkin tunnin ajan oli huoneen yksinäinen asuja maannut

vuoteellansa, kun ovella syntynyt kolke taaskin häiritsi häntä.

"Kuka siellä nyt taasen on!" huudahti hän nousten samassa puoliväliin

istuvallensa.

"Nyt taasen!" kertoi muuan ääni ovella; "se olikin juuri oikea

sana, se... Jos minulla olisi ollut saappaat jalassani, olisi ne

jo aikoja sitten olleet kuluneet teidän takianne... Minä olen

eilen ja tänään juoksennellut kuin kahvimummo pitkin katuja ja

ikäänkuin linnan-kansliapalvelija kulkenut ylös ja ales näitä

kirottuja portaita... Onneksi olin minä avojaloin, ennenkuin lähdin

juoksentelemaan, ja minun jalka-anturani kestävät vielä, sillä isä

Jumala on sittenkin parhain suutari."

Alm tunsi vihdoinkin kuumetautiharson lävitse, joka himmensi hänen

silmiänsä, Skinnarvik'in maisterin.

"Eilen, kun minä aijoin puhua teidän kanssanne, makasitte te

kuumetaudissa ja hourailitte", jatkoi maisteri; "tänään, kun minun

täytyi puhua teidän kanssanne, olitte te juossut ulos... Onnettomuus

tulee harvoin yksinänsä, sanoi tyttö, kun sai kaksoset."

"Mitä sinä tahdot?"

"Herra! miten olette te seuranneet sen pienen jalan jälkiä?" kysyi

kerjäläinen, puoleksi nuhdellen, puoleksi ivaten.

"Mitä sinä sanot!" huudahti Alm ja ryykäsi laattialle.

"Jos te olisitte vaanineet niitä samoin, kuin piru vaanii ihmissieluja,

olisitte te kentiesi voineet pettää helvetin; mutta nyt on helvetti

pettänyt teidät ja sentähden olette te pitkännäköinen naamaltanne,

vaikka kasvonne ovat pyöreät kuin lanttu."

"Mitä tahdot sinä sanoa?"

"Sitä, että kun ämmät ratsastavat Hornaan luudanvarsilla, menevät tytöt

sinne husaarinsapelein päällä."

"Tahdotko ottaa hengen minusta, miesi!" huudahti Alm, tarttuen

kerjäläisen kaulukseen ja vetäen hänet ovelta akkunaan; "mistä on

kysymys? vastaa! vastaa!"

"Olkaatte varoillanne, herra! älkäätte tarttuko minuun noin!...

kerjäläinen on vaarallisin lähellä ollessansa... Herra ei siis tiedä,

mistä on kysymys?"

"En, en!"

"Herra tietää sen, sillä tottahan se, joka makaa järvessä, tietää

olevansa vedessä."

"Haa!" huudahti Alm; "kysymys on hänestä! hänestä... hänestä!"

"Totta, peijakkaan hänessä, se hänestä on!"

"Sinä tiedät siis jotain Amandasta!... tuosta onnettomasta, tuosta

kurjasta, tuosta."...

"Niin, lähin aurinkoa ja pirua ei ole ketään, joka tietäisi hänestä

enemmän kuin minä."

"Sinä tiedät siis että hän on paennut, kadonnut... kentiesi on hän

kuollutkin?"

Alm vajosi voimatoinna eräälle akkunan vieressä olevalle tuolille.

"Kuollut?... nainen voi kuolla useammalla kuin yhdellä tavalla",

vastasi kerjäläinen; "mutta se kuolema on pahin, joka ei tuo mukanansa

suruharsoja ja surureunuksia."

"Elääkö hän! vastaa! elääkö hän!" huudahti kamarikirjuri, nousten

kiivaasti ylös tuolilta.

"Hänessä on vähän henkeä, samoinkuin kyyhkyisessä, joka on luullut

haukan pesää kyyhkyiskopiksi", ilmoitti kerjäläinen.

"Kiitos ja ylistys olkoon sinulle, sinä Ijankaikkinen korkeudessa! hän

ei siis ole kuollut!"'riemuitsi kamarikirjuri.

"Ei mitään kiittämistä eikä ylistelemistä, arvelen minä puolestani."

"Mutta missä?... missä on hän!... haa! sinä tiedät missä hän on!"

"Minä tiedän vaan _puolittain_, missä hän on, mutta minä tiedän

_varmaan_, mihin hän joutuu"...

"Sinä olet meidän pelastava enkelimme!" huudahti Alm, karaten

kerjäläisen kaulaan; "joudu! vie minut hänen luoksensa!... nyt heti!...

kuuletkos, nyt heti!"

"Ah, kuinka älykäs tuo Molière kuitenkin oli!" vastasi maisteri;

"huonommista ihmisistä teki hän neroja ja paremmista aaseja... Hän ei

tarvinnut minkäänmoista _camera obscura_-konetta, huomataksensa kuinka

ylösalasin kaikki täällä maailmassa on... Herrassa on kuumetauti,

ettekä siis voi mitään siihen, että korvanne venyvät hiukan pitemmiksi,

kuin mitä ne tavallisesti ovat... Suokaatte anteeksi minun totuttu

avosydämisyyteni!"

"Onko hän kaukanakin?... eihän hän voi olla kaukana?"

"Ei voida tulla koskaan liian kau'aksi, kuin ollaan poisryöstettynä."

"Ryöstettynä!... kenen ryöstämänä?... kenen?"

"Herra, tarjotkaatte minulle kätenne, sillä nyt olemme me heimolaisia

sekä isän että äidin puolelta", lausui kerjäläinen jonkinmoisella

vakavuudella sanoissansa ja olennossansa; "poika on riistänyt teiltä

kaikki samoinkuin isä on riistänyt minulta kaikki!... Menkää te nyt

kumartelemaan pojan akkunan alle, samoinkuin minä olen kumarrellut

isän... Saadaanpa nähdä kumpiko meistä vihdoin saa julmimman

Medusanpään!... _Vivat_, herra! kestäkäämme kilvassa."

"Konnan nimi!... mikä on hänen nimensä?" kysyi Alm, juosten sille

seinälle, jolla vuode oli, ja tempasi ales sapelin sekä kaksi

pistoolia, jotka riippuivat vuoteen kohdalla.

"Räyel, Räyel, herra!... se nimi tulee kutkuttamaan minun

korvakalvoisimiani hautaan saakka."

"Kauppaneuvosko?"

"Kauppaneuvoksen poika, herraseni!... Isä rakastaa kiiltävää kultaa ja

haalii sitä... poika rakastaa ihania impiä ja haalii niitä... kulta

kuin kulta, vaikka toisessa on rahakuva ja toisella on kyyneleitä...

Piru tienne kumpiko on pahin?"

"Siis Amanda rakasti häntä!" huokasi kamarikirjuri; "mutta... minne on

hän vienyt tytön?" lisäsi hän milt'ei mylvien ja puhalsi pistooleihin

sekä tutki sormellansa sapelinterää.

"Lapsuudessani", vastasi kerjäläinen taistellen lempeämpää liikutusta

vastaan, joka uhkasi päästä voitolle, "lapsuudessani ei ollut enempää

kuin seitsemän penikulmaa Tukholman ja Asplundan välillä... Monta

kertaa matkustin minä nämät seitsemän penikulmaa äi... äitini kanssa...

Hän hoiteli minua aina, ett'en olisi vilustunut tällä pitkällä

matkalla, sillä minä olin parempain ihmisten lapsi, ja parempain

ihmisten lapset ovat aina niin arkoja ruumiiltansa.

"Sitten tuli aika, jolloin matka Asplundan ja minun välilläni muuttui

yhä pitemmäksi, vaikk'en jalallanikaan astunut Tukholmaa edemmäksi...

Se oli kohtalo, herra, joka mittasi tien uudestansa ja muutti

penikulmanpaalut äärettömän kauaksi toisistansa... Mutta minä luulen,

että muille ihmisille, jotka matkustavat sitä tietä, on maamittarin

laskut vielä samat kuin ennenkin... Ainoastansa minulle on... Ah, se

pieni, vihriäinen haka!... se avara piha monine kukkinensa!... se"...

Maisteri vaikeni ja kääntyi äkkiä poispäin. Lapsen muistot olivat

saaneet vallan kerjäläisen kurjuudesta.

"Se pieni vihriäinen haka tulee muuttumaan punaiseksi verestä!"

houraili Alm, vieden kätensä kuumetaudista polttavaan otsaansa; "ja se

avara piha monine kukkasinensa tulee löyhkäämään kuusen havuilta ja

ruumiilta!... pois, etsimään tyttöä!... ja häntäkin!... pois, pois!"

"Niin, pois!" kertoi kerjäläinen, heräten uuteen eloon; "minä lähden

myöskin, herra! minä tulen mukaan, sillä paha sää on tulemassa, myrsky

alkaa nousta!"...

Seitsemästoista luku.

Aurinko menee mailleen.

Saariston raikkaat tuulet ja vilkkaat aallot riensivät Asplundan

vihriäistä mannerta kohden leikkimään iltaleikkiänsä lehtojen

suhisevain latvain ja rannikkojen tuoksuvien kukkaisten kanssa,

ennenkuin aurinko meni mailleen ja yö kuvaeli kuolon lepoa.

Vielä oli aurinko näkyvissä lännen taivaalla ja paistoi Asplundan

komean herraskartanon akkunoihin, joka miellyttävänä näytti valkoista

etumustansa haapa- ja lehmuskäytävien välistä.

Asplunda oli ollut vanha aatelinen sukukartano, ennenkuin ylimysvallan

ruostuneen miekan oli täytynyt tehdä tilaa raharuhtinoiden kultaiselle

Merkurion sauvalle. Viimeisten viiden- tahi kuudentoista vuoden

kuluessa oli herrasasumus, jonka harmaja- ja mukulakivistä ilman

kalkkipeittoa tehdyt seinät ennen olivat kestäneet vuosisatojen

myrskyjä, tullut, kuten sanotaan, "korjatuksi", s.o. pilatuksi

tuon nykyajan rakennustavan mukaan sekä ulkoa että sisältä.

Kauppapatroonalla on tosin rahaa kosolta, mutta ylipäänsä sangen vähän

taideaistia ja makua, sillä näitä ei ole otettuna hintaluetteloon.

Vanha aateli sitävastoin oli usein taipuva ihannetaiteisiin, joko siitä

syystä, että se todellakin rakasti niitä, tahi siitä, että se niissä

luuli löytäneensä jotakin erinomaisen soveliasta, millä peittää noita

monia halkeamia sukukartanoiden muureissa.

Kun kauppaneuvos ja tähdistön jäsen Räyel salli vanhan ritarisalin

jäädä alkuperäiseen kuntoonsa, tapahtui tämä hyvyydestä ja armosta

tahi, oikeammin sanoen, ainoan poikansa toivomuksen täyttämisestä, joka

oli ruvennut pitämään noista vaalistuneista ritarikuvista, mitkä olivat

korkeiden seinien ainoat koristukset.

Me mainitsimme ilta-auringon paistaneen herraskartanon akkunoihin; ja

kun ritarisalin akkunat olivat korkeammat kuin monien muiden huoneiden,

on selvä itsestänsä, että auringon valoa virtasi runsaasti sisään ja

leveni vanhanaikuisen ritarisalin kultanahkaisille seinäpukimille.

Nuot vanhat ritarit näyttivätkin sangen uljailta kullatuissa

tamineissansa ja kirjavissa kypäritöyhtöissään. Näiden kunnianarvoisten

miesten kuvat eivät kuitenkaan olleet ainoat esineet salissa, joita

aurinko tänä iltana valaisi, sillä kiiltävän, kivikutoisen laattian

keskellä seisoi pienenläntä, kahta henkilöä vasten katettu pöytä

täynnänsä hopea- ja kristalliastioita, joissa oli runsaasti senlaisia

herkkuja, joita varakkaan miehen keittiö, kellari ja ansarit voivat

aikaansaada.

Muuan palvelija, jolla oli ollut paljon puuhaamista tuon komean pöydän

ympärillä, lähestyi erästä toista, joka oli tehty marmorista ja jolla,

paitsi lautasia ja karotteja kullatusta hopeasta, oli kello, jolla hän

rupesi helistämään. Sen ääni oli niin kimakka, että sen olisi pitänyt

kuuluman melkein koko huonekerroksen läpi. Arvellen soittaneensa

kylliksi, asetti palvelija kellon sen tavalliselle paikalle ja meni

tämän tehtyänsä pois ritarisalista.

Noin viisi minuutia sen jälkeen kuin palvelija oli mennyt, aukeni

huonekerroksen sisimpään johtavat suuret ovet, ja ritarisaliin astui

ihmispari olympialaisesta kauneudesta.

Tuo nuori miesi oli puettu valkoisiin, sotilaspukuun kuuluviin,

housuihin ja lyhyeen, mustasta silkkisametista tehtyyn sivilinuttuun,

joka oli runsaasti koristettu samanvärisillä silkkipunoksilla, ja oli

omansa kaunistamaan upseerin muutoinkin erinomaisen pulskaa vartaloa.

Nuori tyttö taasen tarjosi tuon harvinaisen näyn solakasta, hoikasta

vartalosta ja kasvoista, jotka, huolimatta niiden vaaleudesta ja

tuosta hiukan himmeästä silmäyksestä, -- seurauksia sekä mielen

levottomuudesta että siitä väsymyksestä, jonka pitempi ja kiireellinen

matkustus tuottaa senlaisiin matkoihin tottumattomalle henkilölle,

-- kuitenkin loistivat mitä viehättävimmästä neitseellisestä

ihanuudesta. Hänen musta tukkansa, silitettynä otsan ympäriltä,

valui ales niskasta kolmessa palmikossa. Sitävastoin oli hänen

pukunsa sangen kohtalaisessa kunnossa. Hänen yllänsä oli nimittäin,

ei enään ihka uusi nuttu tummanvihriästä villakankaasta, kiinni

kaulaan asti pienillä kivihiilinapeilla. Tämä nuttu näytti jokseenkin

pahoinmenneellä matkalla, josta seikasta voitiin päättää, että se, mitä

tuolla kauniilla tytöllä nyt oli yllänsä, on koko hänen mukaanotettu

vaatevarastonsa.

"Lemmittyni!" sanoi tuo nuori miesi, "minä olen, kuten näet, lähettänyt

pois kaikki palvelijat, sillä minä tahdon itse tarjota sinulle... ei

kukaan muu ele arvollinen palvelemaan minun Amandaani... kuulkaatte se,

te ritarit Asplundan ikivanhassa ritarisalissa!"

Seinillä riippuvat ritarit olivat vaiti; mutta jos nämät uhkasanat

olisi lausuttu heille neljä vuosisataa ennen, olisivatkohan he

silloinkin olleet vaiti kuin ne seinät, joita vasten he seisoivat;

mutta heidän kasvonsa ilmaisi ankarinta vakavuutta ja heidän silmänsä

näyttivät säkenöivän suuttumuksesta.

"Nämät kuvat ovat hiukan peljästyttäviä", huomautti Amanda, "ja nämät

korkeat huoneet tuntuvat minusta niin kolkoilta... Gustaf! ah, jospa

sinun vanhempasi olisivat täällä!... kaiketi eivät he viivy kau'an

poissa?... tulevathan he yöksi kotia?"

"Minä toivon niin... He ovat matkustaneet lähiseutuun ja tulevat

kyllä kotia ennen yötä... Tosin tapahtuu joskus, että he jäävät yöksi

johonkin tuttuun naapuriperheesen... Mutta älä ole nyt levotoin

sen seikan takia... olethan sinä minun luonani... Voidaanko olla

onnellisempia kuin silloin, koska olemme lemmittymme luona!"

"Ei onnellisempia, mutta levollisempia voidaan olla... Gustaf, sinun

äitisi on varmaan sangen hyvä, sillä hän on kaiketi sinun kaltaisesi...

Mutta isäsi?... sinun isäsi on ylhäinen... ehkä on hän kovin

ylpeäkin... Luuletko sinä heidän tulevan kohtelemaan minua helleydellä

ja rakkaudella, samanlaisella helleydellä ja rakkaudella kuin minä

tahdon osoittaa heille?"

"He tulevat ihastumaan sinuun... Mutta istu nyt pöytään, lemmittyni!...

kas niin, Amanda!... minä istun sinun viereesi, minä, valmiina lukemaan

sinun toivomuksiasi, ennenkuin ne edes ovat ehtineet sinun huulillesi

tahi silmäykseesi."

"Ah, kuinka hyvä sinä olet minulle!" sanoi Amanda ja katsoi

sanomattoman suloisesti sielunsa lemmittyyn.

"Kuinka sinulla mahtaa olla nälkä ja väsymys, ihana tyttö!" lausui

Gustaf pannen hänen eteensä ensimäisestä ruokalajista; "tämä pitkä

matkustaminen ei ollutkaan sinulle leikintekoa... et ikänäsi ole ennen

liikkunut näin kaukana."

"Varmaankin puhuvat he nyt minusta!" lausui Amanda hajamielisenä; "kun

minä vaan voisin kuulla mitä he puhuvat!"

"Kentiesi katuvat he nyt väärinkäytöstänsä sinua kohtaan, tyttöparkani!

kentiesi he myöskin lahmaavat sinua siitä, että sinulla oli kylläksi

voimaa heittää itsestäsi tuo häpeällinen i'es... He eivät käsitä,

ett'ei mikään ole sen masentavampaa kuin riippuvaisuus senlaisista

ihmisistä, jotka lakkaamatta huutelevat korviin niistä suurista

armeliaisuuden töistä, joita he ovat tehneet."

"Niin, he ovat katkerasti loukanneet minua ja kovin solvaisseet

meitä kumpaakin... mutta sittenkin tulen minä alakuloiseksi heitä

ajatellessani."

"Amanda!" lausui kestitsijä, kohottaen jalojen viinarypäleiden mehulla

täytettyä lasiansa, "näetkö kuinka kauniisti auringon säteet sattuvat

laseihin! näetkö kuinka ne kimaltelevat ilta-auringon loistossa...

Tyhjennä lasisi, Amanda!... onnesi malja! meidän onnemme malja!"

"Niin, niin! meidän onnemme malja!" huudahti Amanda innokkaasti ja

tyhjensi tuon kimaltelevan lasin.

"Ah, sinä taivahainen olento!" lausuili Gustaf, silmäillen

hurmastuneena tyttöä, jonka kasvoille aurinko oli levittänyt säteensä;

"tulkoon maailma meistä _mitättömäksi_, kunhan vaan me tulemme

_kaikeksi_ toisillemme!"

"Niin, _kaikeksi_ toisillemme!" kertoi Amanda; "mutta voinko minä tulla

sinulle sen arvoiseksi, kuin minä haluaisin tulla!"

"Tämän olisin minä pitänyt lausuman .. silta voinkohan minä."...

"Gustaf! sinulla on rikkautta ja arvoa, mutta mitäs minulta on!... Minä

olen köyhä tyttö, arvotoin, nimetöin... minulla ei ole edes niidenkään

kunnioitusta, 'joiden pitäisi oleman minun parhaimpia ystäviäni,

niidenkään, joiden pitäisi oleman 'minulle vanhempain sijassa... Mutta

minäkin voin voittaa mainetta ja kunniaa... niin, Gustaf!" lisäsi hän

samalla kun hänen silmänsä alkoivat saada takasin tavallisen loistonsa,

"tiedätkö, se aate, muistathan, se aate, joka hetki sitten"...

"Mikä aate, lemmittyni?"

"Tottahan muistat, että, kun matkustimme kestikievaritalon ohitse, joka

on tässä läheisyydessä"...

"Ah, Säbyn... mutta minä en muista"...

"Eräs näyttelijäjoukko saapui sinne samalla hetkellä, kun me ajoimme

talon ohitse."

"Niin, sen minä muistan."

"Silloin lensi eräs aate minun päähäni!"

"Niin, niin! sinä tahdoit ruveta näyttelijättäreksi... minä muistelen

sinun maininneesi jotakin sinnepäin."

"Niin, minä tahdon, minun pitää ruveta näyttelijättäreksi!" huudahti

Amanda tuolla äänen lujuudella, joka oli hänessä niin omituinen.

"Minä hyväksyn sinun päätöksesi, Amanda!... sinä tulet viehättämään

koko maailman, siitä olen minä varma... Minä näen jo juhlavaunut, jotka

sinua kuljettavat!... minä kuulen sinua ympäröivän yleisön riemun...

sinä tulet kunnioitetuksi, mainehikkaaksi!... Niin kaunis käsi,

kuin sinulta on, ei voi muuta, kuin kietoa koko maailman sormiensa

ympärille... Sinun menestymisesi malja ja sen kuuluisan nimen, jota

sinä kerran tulet kantamaan!"

"Minun ahkeroimiseni malja, joiden palkkana on oleva sinun lempesi",

vastasi tyttö, kilistäen kohteliaan kestitsijänsä kanssa ja sitten

tyhjentäen lasinsa, jota tämä ei ollut laiminlyönyt kaataa täpötäyteen.

Eroitus miehen ja naisen kunnianhimolla on se, että kun miesi,

tyydyttääkseen tätä ankarata himoa, uhraa kaikki, ystävänsä,

lemmikkinsä, vaimonsa, lapsensa, näkee nainen siinä vaan välikappaleen

ystävyyden ja lemmen saavuttamiseksi, edellinen ahmasee yksinänsä

kaikki ne hedelmät, joita kunnianhimo viskaa hänen syliinsä, ja haalii

vieläkin useampia samalla ahneudella kuin ennenkin; jälkimäinen ei

ainoastansa jakele kanssansa niitä hedelmiä, joita hän on ko'onnut,

vaan uhraa myöskin itsensä niiden ohella. Anna hänen voittaa

hallitsijakruunu ja hän tulee laskemaan sen lemmikkinsä päähän

tyytyväisenä, jos hän vaan saa olla tuona kainona, vaatimattomana

kukkasena hänen rinnoillansa.

"Niin, Gustaf!" jatkot tyttö yhä enemmän haltioissansa, "minä tulen

tutkimaan, ja sinä minua armaani, minun lemmittyni, tulet antamaan

minun esteettä harjoittaa taidettani... Mutta kun minä kerta olen

päässyt maaliin, ja kun sinä kuulet kaikkien kehuvan ja ylistelevän

minua, silloin saat sinä olla ylpeä siitä, että sinulla yksin on koko

minun lempeni... niinhän se on, Gustaf?... sinä olet tuleva kovin

ylpeäksi Amandastasi?"

"Ylpeämmäksi kuin keisari, jota ympäröi kumartelevia kuninkaita",

vastasi hän, nostaen jääalustalta sampanjan ja antaen sen helmet valua

ales Amandan lasiin.

"Ja minä tulen palkitsemaan sinua tästä ylpeydestä, minä", jatkoi

tyttö, "kaikilla niillä kukkasilla ja seppeleillä, joita minä voitan,

tulen minä rientämään sinun luoksesi... niillä tahdon minä seppelöidä

sinut!... ja sitten tahdon minä viedä sinut riemuitsevan yleisön

joukkoon ja huutaa kaikille: häntä, häntä yksinään tulee teidän ylistää

ja seppelöidä, sillä kaikki mitä minä olen, olen minä hänen kauttansa!"

Uneksitun onnellisuutensa valtaamana nojasi hän päänsä tuon nuoren

miehen rintaa vastaan, ja tämä painoi polttavan suudelman hänen

kiiltävälle päälaellensa. Siinä silmänräpäyksessä hehkui tässä

suudelmassa muuta kuin törkeätä lihallisuutta, siinä hehkui pyhää

kunnioitusta. Oi, miksi oli tämä ylevä tunne yhtä haihtuva kuin

sampanjahelmetkin!

"Näetkö", jatkoi Amanda, "aina lapsuudestani asti olen minä rakastanut

laulua ja runoutta... Ah, kuinka Stagnelius'en laulut ovat minua

viehättäneet!"

"Sinä olet siis lukenut Stagnelius'en lauluja, näitä hartaita,

viehättäviä lauluja!" huudahti luutnantti, joka kuitenkaan ei ollut

lukenut enemmän Stagnelius'elta kuin "Tytön yksinpuheen", joka alkaa:

"Taivahasta korkeasta" j.n.e. ja "Kaksinpuheen", jonka alkujohto on;

"Sulo tyttö! alttar' ilon" j.n.e. sekä "Portto Roomassa".

"Niin, minä olen lukenut niitä, laulanut niitä, lausuellut niitä!"

"Sinä osaat siis laulaa ja lausuellakin?"

"Osaan; se on ollut minun suurin iloni... tahdotko minun lausuelemaan

joku kappale sinulle?"

"Suudelma jalallesi joka sanasta, jonka lausuelet, taivahainen tyttö!"

"Oletko tukenut Sigurd Ring'iä?" kysyi Amanda, nousten seisomaan.

"Olen kylläkin... oivallinen elegia!" vastasi luutnantti arvelematta.

"Sigurd Ring on murhenäytelmä", oikaisi tyttö.

"Niin, niin se on... minä ajattelin, ett... lausuele, lausuele, ihana

Amanda!"

"Tämä murhenäytelmä herätti minussa ensimäisen halun teaatteriin",

sanoi hän; "kuinka se on kaunis! kuinka se on suurenmoinen!"

"Lausuele! anna minun ahmia sinun suloista ääntäsi!"

"Sinä muistat kaiketi kohtauksen Gerdan ja Hilman välillä?...

miellyttääkö se sinua?"

"Minä olen ihastunut siihen!"

"Minä en muista nyt kaikkia, mutta vähän kuitenkin, sillä tämä ei voi

koskaan mennä muistostani... Kuulehan ensin mitä Gerda, tuo ilkeä

kasvatusäiti lausuu:

"Kun kerran rovio tai tuonen toukat

Ruumiimme syö, me oomme mennehet.

Sielukin viime henkäyksest' ilmaan

Kuin savu haihtuu; tuhkaks muuttuvi

Myös rinta, lempeä mi ennen hehkui."

"Hyvin! hyvin!" huudahti kuulija, taputtaen kaikin voimin käsiänsä.

Amanda silmäili hiukan kummastuneena lemmittyänsä.

"Tuo oli se ilkeä kasvatusäiti, joka näin puheli", sanoi hän; "mutta

kuulehan nyt mitä jalo Hilma vastaa:

"Te'et pilaa Gerda! -- Koskaan lempinynnä

Sa etkö oo ja kärsinynnä? Syömmen

Heikoinkin tunne hautaa vahvempi

Ja roviota on. Jo unhoititko

Mit', itkein siveyden kyyneleitä,

Sa kerroit ennenaikaan lapsoselle,

Ku silmäil' sieluin sinitaivahata?

Oi, eipä; tulta, joka povessamme hehkuu

Ja meitä riemuissa, tuskissa syöpi,

Ei mainen tuli sammuta; se liehuu

Yön tyynessä viel' kummun ympärillä:

Huo'aten lähestyy se usvan tasaa

Ja kuutamolla lempens' esineitä."

"Ihanata! suloista! hyvin! hyvin!" riemuitsi luutnantti ja painoi

lumoojatarta kovasti rintaansa.

"Kiitoksia, Gustaf!" lausui Amanda, tukehtumaisillansa hänen syliinsä;

"HilmalIe tulee sinun taputtaa käsiäsi."

"Sinun lempirunoilijasi malja! Stagnelius'en malja!" huudahti tuo aina

kohtelias kestitsijä, tarttuen sampanjalasiin.

"Niin, hänen maljansa!" lausui Amanda, ja kohotti omaansa, jossa

poreili helmiä; "hänen maljansa, joka lauloi niin taivaallisesti

samalla aikaa kun maalliset tuskat raatelivat hänen rintaansa!"

Hän vei lasin huulillensa ja tahtoi sitten laskea sen pois.

"Amanda!" keskeytti häntä kestitsijä; "hänen muistoksensa, joka lauloi

niin syvällisesti, pitää sinun juoda syvään!"

"Minun pääni tuntuu niin kummalliselta", vastasi Amanda hiukan

uneksivana ja kosketti otsaansa sormellaan; "minusta näyttää kuin

nuot kuvat liikkuisivat tuolla seinällä... Mutta sinä olet oikeassa,

Gustaf!" lisäsi hän vilkkaammin; "pohjaan Stagneliius'en muistoksi!"

Ja sitten tyhjensi hän sampanjalasin.

Tuo pulska pari ei enään istahtanut pöytään, vaan käveli salin ympäri

kädet toinen toisensa vyötäisillä.

"Ritariajan loistavat päivät!" lausui Amanda, pysähtyen lemmikkinsä

kanssa erään ritarin kuvan eteen, joka nelistäen ja ojennetuin

keihäin syöksyi tultasuitsuttavaa lohikäärmettä Vastaan. "Gustaf!

minä haluaisin nähdä sinun tuon uljaan juoksiamen selässä riehuvan

sodassa... minä haluaisin nähdä sinua kauniissa sotilaspuvussasi,

kuinka komealta sinä näyttäisitkään!... Milloin, milloin, jalo

ritarini!" huudahti hän yhä enenevällä haaveilemisella, jota sampanjan

kiihoittava vaikutus vielä enemmän lisäsi; "milloin syökset sinä

lohikäärmettä vastaan Amanöasi takia... Amanda tulee seisomaan

vierelläsi ja kädet ristissä rukoilemaan pyhimyksiltä sinulle

voittoa... Haa! pyhä Yrjänäni, sinä oletkin jo taistelussa... sinä

oletkin tuon hirveän lohikäärmeen kanssa... maa järisee noista

hirveöistä iskuista... ilma täyttyy liekeistä ja verestä... näetkö

mitä verivirtoja valuu lohikäärmeen verenpunaisesta kidasta... näetkö

kuinka aurinko nousee... Urhoisa, pyhä Yrjänäni, puolusta itseäsi!...

taistele! voita!... Amanda rukoilee... Ah, ritari kaatuu!... hänen

verensä juoksee kuiviin!... hän kuolee!... pyhä Yrjänä-parka!

Amanda-parka!... Minun päätäni polttaa!... missä minä olen?"

Hehkuvin poskin nojasi hän nuorta miestä vasten, joka riensi sulkemaan

hänet syliinsä.

Semelen jumalainen poika oli viiniköynnöksellä kiedotulla

thyrsussauvallaan hiipinyt Sulottarien karkeloon, ja tuo nuori

tyttö, tottumatoin tähän pyörryttävään tanssiin, tunsi aistinsa

hurmaantuneiksi.

Amandan ritari, jonka päätä viininjumala myöskin oli kosketellut, mutta

ei ennättänyt sekoittaa, talutti neitoisensa ritarisalista niihin

huoneisiin, joista he olivat tulleet, ja nuot suuret ovet suljettiin

heidän jäljestänsä.

Heti sen jälkeen tuli sama palvelija sisään, joka oli kattanutkin

pöydän. Ahnaasti syöksyi hän nyt tuon runsasvaraisen illallisen

jäännösten kimppuun, ja nyökkien hänen ympärillään oleville ritareille,

tyhjensi hän lasin toisensa perään. Sillä välin kurkoitti hän korvansa

ja kuunteli, silmät kiinnitettynä noihin suuriin suljettuihin ovihin.

Hän kuulteli kau'an noita ihmeellisen kauniita, vaikka sangen

haaveellisesti vaihettelevia säveleitä tuon nuoren tytön äänestä,

joka jossakin perimmäisessä huoneessa lauloi hurmaavaa lemmenlaulua,

johon yhtyi erään pianon mukasoitto, mutta tässä soitossa oli jotain

epätasaista, epäselvää, joka ilmaisi soittajan käden puuttuvan

tavallista vakavuuttansa. Sävelet tuntui liehuvan ympäri joka haaralle,

samoinkuin kukkalehdet, kun ne jonkun ankaran tuuliaispään tempaamana

irti varrestansa tahi kukkaterästä, hajoavat avaruuteen ja katoavat.

Laulu taukosi taukoamistansa ja vihdoin kaikueli se kuolemaisillaan

olevan satakielen äänellä.

Palvelija, joka ei enään kuullut mitään ja siis luuli voivansa olla

häiritsemättä luvallisessa toimessansa, vei nyt vast'ikään avatun

pullon huulillensa ja nyökkäsi samassa noille vanhoille ritareille;

mutta tällä kertaa ei hän juonut, sillä hän näki selvään kuinka varjo

varjon perään nousi ritarein kuville ja kasvoille.

Tämä näky peljästytti häntä, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että

kirkas ilta-aurinko alkoi vaipua ales läntisten metsäkukkulain taakse.

Sitä vastoin muisti hän varsin hyvin, että vanhassa ritarisalissa

tavallisesti kummitteli ja hän laski vavisten viinipullon pois

kädestänsä.

Ritarein kasvot muuttuivat yhä synkemmiksi.

Palvelian pelko eneni enenemistänsä, hänen säärensä vapisivat, ja kylmä

hiki peitti hänen otsansa, sillä hänestä näytti ikäänkuin olisivat nuot

vanhat ritarit alkaneet laulaa ehtoovirttä, joka valittavana humisi

ritarisalin neljältä taholta.

Niin, nehän ne lauloivat ja virsi oli;

"Oi, että aurinko menee mailleen, ollessaan ihanimmallansa!"

Kahdeksastoista luku.

Hetkinen auringon säde.

Mutta ikuiset eivät kuitenkaan ne varjot olleet, jotka peittivät noiden

vanhain ritarein kasvoja, eikä yönkään tumma vaippa, joka peitti

heidän kiiltäviä tamineitansa, ollut ikuinen. Aurinko, ijäti vanha ja

ijäti uusi, heloitti jo korkealla itäisten metsäkukkuloiden yli, jotka

vielä hohtivat siitä kullasta, jonka päivän kuningatar oli hajoitellut

ympärillensä loistavalla kruunausmatkallansa, ja kaikkialla, missä se

kulki, kohtasi sitä ihantelevia silmäyksiä ja riemusta hehkuvia kasvoja.

Mutta enin kaikista hehkui tuon nuoren, pulskan husaariupseerin kasvot,

hänen astuessansa ulos korkeankaarevasta herraskartanon portista ja

laskiessansa sahviaaniin puetut jalkansa pihan siisteille, yökasteen

hiukkasen kostuttamille hiekkakäytäville.

Hänen vastaansa riensi sama palvelija, jonka pelkoa kummituksista

edellisenä iltana me olemme saaneet nähdä.

"Kuule nyt tarkkaan mitä minä sinua käsken!" lausui luutnantti

kumartamalle palvelijalle; "sinä taitatat silmänräpäyksessä puutarhan

kukkalavoista kauniimmat kukat... Nämät kukkaset kiinnität sinä

sitten seppeleinä ja köynnöksinä puutarhassa olevan kaikupaviljongin

ympärille... Kauniimmat ruukkukasvit, joita sinä kiiruusti saat

käsiisi, annat sinä viedä samaan paviljonkiin ja asetat ne niin, että

ne muodostavat jonkinlaisen kukkaseinämön kahvipöydän ympärille, jonka

astiasto pitää oleman kelvollinen vaikka kuningattaren murkinaan...

Tämä kaikki pitää oleman valmiina siksi, kunnes palajan, sillä minä

menen nyt suureen anssariin."

Annettuansa nämät käskyt meni luutnantti puutarhaan ja katosi pian

istutuspensaiden runsasvaraiseen lehdistöön.

Se ensimäisen huonekerroksen pitkä akkuna-rivi, joka oli itään eli

puistoon ja yrttitarhaan päin, oli melkein kokonansa kastanjapuiden ja

lehmuksien latvain peitossa, joiden välissä siellä täällä joku solakka

englantilainen kuusi heilutti harvanpuoleisia oksiansa. Senpä vuoksi

valitsikin auringon säteet mieluummin kuuset, kun ne anteeksisuotavasta

uteliaisuudesta tahtoivat kurkistaa sisään joistakuista kysymyksessä

olevista akkunoista, koska niiden latvat eivät olleet niin tuiki

läpipääsemättömiä kuin lehtipuiden.

Tänäkin aamuna hyppeli eräs mitä kirkkain auringonsäde kuusien

vaaleanvihreiden neulojen läpi ja sitä seurasi oksalta oksalle

laulavien rastaiden juhlalliset tervetuliaiset. Auringonsäde hyväili

ja suuteli pieniä lemmikkejänsä ja riensi sitten akkunaruutua kohti,

luultavasti haluten nähdä erästä isompaa ja raskaampaa ystävätä, jolle

se voi jakaa loistoansa ja taivaallista riemuansa.

Tuo vieno taivon lapsi keksi heti erään loistavan mahonkipöydän,

jolla oli pieniä hopeakappaleita, mitkä kuuluivat runsaskoristeiseen

pukineesen; mutta se ei voinut luonnollisesti katsella kuvaansa tuossa

kauniissa pukemakuvastimessa, koska tämä, kuten tavallista, oli

käännetty huoneesen päin.

Tästä ei laisinkaan murheissansa hyppäsi taivon lapsi kuvastimen yli,

mutta heijastui heti takasin peljästyneenä, sillä se oli kohdannut

tuon sammuvan silmäyksen erään tytön kauniista mutta kuolon kalpeista

kasvoista.

Tyttö, jolla oli kuolon kalpeat kasvot, oli puettu tummanvihreään

nuttuun, joka oli kiinni kaulaan asti. Vasemmalla kädellänsä koki

hän pitää ko'ossa pitkää, hajallaan olevaa tukkaansa, ja oikeassa

piti hän kilpikonnanluista kampaa; mutta koska nuot marmorivalkoiset

kädet näyttivätkin yhtä liikkumattomilta ja kylmiltä kuin marmori, ei

ollut toivomistakaan, että tuo kilpikonnanluinen kampa voisi täyttää

tarkoitustansa sekä järjestää noita kiiltävän mustia hiuksia, ja tämä

toivo sammui tykkänänsä, kuin kummatkin kädet hellittivät, jolloin

kampa putosi laattialle ja hiukset valuivat nuoren tytön vasemmalle

puolelle.

Nyt lähenteli tyttö kasvojansa kuvastimeen, ikäänkuin haluaisi hän mitä

lähimmältä matkalta lasista tutkia noita kalpeita kasvoinsa juonteita.

Mutta äkkiä ja ikäänkuin olisi joku kauhea näky kuvastimessa häntä

peljästyttänyt, hypähti hän ylös, käänsi kuvastimen akkunaan päin ja

katosi itse huoneen perälle.

Auringon lapsi huomasi silloin lasilla muutamia kirkkaita helmiä,

joita se riensi omistamaan ja hymyili silloin niin taivaallisen

suloisesti, kuin enkelein ajatellaan hymyilevän, koska he keräilevät

katumuksen kyyneleitä kuolevaisen silmästä.

Nyt lähestyi tuo kalpea tyttö uudestaan akkunata ja avasi sen, jolloin

hän sisäänvirtaavalle aamu-ilmalle uskoi moniaita huokauksia, syviä

kuin aallon, koska myrskyn siipi viuhtoo sen povea.

Sitten riensi hän taaskin akkunasta ja käveli pitkin askelin edes

takasin huoneessa, väliin väännellen käsiänsä, että nämät tulivat

veripunaisiksi, väliin repien pitkää, paksua tukkaansa niin, että

kädet muuttuivat mustiksi niistä lepeistä, jotka irtitemmattuina hänen

kauniista päälaestansa, kietoutuivat hänen sormiensa ympärille ja

jäivät niihin, sittenkuin käsi oli päästänyt tuon kiiltävän palmikon.

Tässä silmänräpäyksessä menetti auringonsäde kultaisen loistonsa.

Pilvikö riensi auringon eteen, vai oliko kentiesi auringon säde

vaalennut, nähdessään tämän tuskan ja ahdistuksen kuvan?

Kerran pysähtyi tyttö levottomassa käynnissään ja kohousi varpaillensa.

Sitten lähestyt hän varjon kepeillä askelilla avattua akkunaa ja

pysähtyi siihen kuultelemaan.

Mitä kuulteli hän?

"Niin oli, kuin minä sanoin", kuului eräs vaimon ääni läheltä akkunan

alta; "täällä pitäisi oleman ne kauniimmat ruusut... joudu poimimaan

niitä!"

"Kaiketi pitää meidän kiirehtimän", vastasi eräs miehen ääni; "mutta

me ennätämme kyllä saada reilaan, sillä kaikki ihmiset puuhaavat

paviljongin kanssa ja sitäpaitsi kuluu hetki aikaa ennenkuin luutnantti

palajaa anssarista."

"Mitä on hänellä siellä tekemistä?"

"Kauniimpain viinirypäleiden valitsemista ja ananaspuiden

paljastamista... kauniille pitää kaunista olla, ymmärrättehän... niin

on laita ylhäisten hääkemuissa... Ha, ha, haa!"

"Ha, ha, haa!" kertoi vaimo; "mutta, Blom-hyvä, mistä löysi luutnantti

tuon nuoren kauniin tytön?... Luutnantti on tosin suurin tytöstäjä,

kuin ajatella voi... minä juuri ihmettelen monesko järjestyksessä tämä

hento tyttö nyt mahtane ollakaan, sadas, vai sadasensimäinen."

"Legio, sillä he ovat monet", vastasi mies yhä kestävällä hilpeydellä.

"Noh, kuinka tuli hän ottaneeksi tämän mukaansa maalle?"

"Vähää ennen kuin meidän piti lähteä Tukholmasta ennen edellä puolen

päivää ja juuri kuin minä ajoin vaunut portin eteen, nä'in minä

luutnantin tulevan kadulla tuon mamsellin kanssa, joka oli sangen

vaalean ja itkuisan näköinen... Autettuaan hänet vaunuihin ja

nostettuaan ylös kuomin, vei hän minut syrjään ja kuiskasi näin: 'piru

sinut vie, jos annat yhdenkään ristityn ihmisen aavistaa, että minulla

on tyttö vaunuissa, etkä saa mainita siitä isällenikään!"

"Minäpä luulin, minä, että kauppaneuvoskin palajaisi Tukholmasta",

muistutti vaimo.

"Ei, hän viipyy ensi viikkoon, ja kiitä Jumalaasi, jos hän sittenkään

tulee tänne maalle."

"Noh, ja sitten lähditte te Tukholmasta?"

"Niin, ja se kävi tuulen nopeudella, seitsemän penikulmaa seitsemässä

tunnissa. Me tuskin maltoimme syödä päivällistäkään."

"Entä herrasväki vaunuissa?"

"Sielläkös oli hyväilemistä ja kuhertelemista, tiedättekö... hiton

kaunis hän on, ja jota etäämmäksi me pääsimme Tukholmasta, sitä

iloisemmaksi hän muuttui."

"Noh, entäs sitten?"

"Tultuamme iltapuoleen Säbyhyn nousi luutnantti vaunuista ja sanoi

minulle salaisesti: 'Blom, juokse ha'an poikki oikotietä Asplundaan,

että ennätät sinne meidän edellä; mutta nähdessäsi meidän tulevan

juokset sinä meitä vastaan ja kerrot ääneen, että minun vanhempani ovat

matkustaneet pois jäljestäpuolenpäivänä jonkin naapurin luokse, mutta

että he palajavat pian takasin."

"Hänen vanhempansa!... mitkä vanhemmat?"

"Luutnantin isä ja äiti, ymmärrätte!"

"Oletteko venäläinen! Tukholmassahan kauppaneuvos vielä on?"

"Saattaa olla... mutta eilen oli hän sittekin vieraisilla naapurein

tuona", lausui palvelija nauraen.

"Ja hänen äitinsä!" lausui vaimo, "kyllä se on totta, ettei

kauppaneuvoksen vaimovainaja ole kaukana; mutta miten hän menettelisi,

päästäksensä tänne kirkkomaasta, en minä tiedä."

"En minäkään, mutta luultavasti pitää luutnantti huolen siitä kuin

kaikesta muustakin."

"Sehän on petosta tuota tyttöraukkaa kohtaan'"

"Te olette hupsu, mummo!... sehän vaan on petosta kun tehdään vääriä

pankkosetelejä tahi kirjoitetaan toisten nimi velkakirjoihin."

"Ettekö luule näiden ruusujen jo riittävän hyväsesti?"

"Tässä on enemmän kuin tarvitaan eikä enempää ole ottamistakaan,

joll'ei kellään ole halua noukkia okaita."

"Herra Jumala! mitä se oli?" huudahti vaimo.

"Mitä te nauvutte?"

"Katsokaahan tuonne ylös... nyt se on poissa!... huu, kuinka minä

peljästyin!"

"Mitä siellä oli?"

"Minä luulin nähneeni ruumiin, joka kurkisti ulos tuosta akkunasta."

"Mistä akkunasta?"

"Tuosta, joka on auki... kauppaneuvoksen vaimovainajan makuuhuoneen

akkunasta, tiedän ma!"

"Oletteko te sunnuntaina syntynyt, koska näette aaveita keskellä

päivää?"

"Huu, ruumiinhan minä nä'in mitä pisimmällä, mustalla tukalla

liituvalkeain kasvojen ympärillä... se oli, Jumala minua armahtakoon,

kauppaneuvoksen vaimovainajan haahmu!"

"Hänellä oli, ellen erehdy, vaalea tukka... mutta kentiesi tukka

mustenee haudassa... se olisi onnellista teille, mummo, se, jolla on

kokonainen varpuisen pesä päässänne."

Äänet etenivät eikä niitä enään kuulunut.

Hän, joka oli kuunnellut akkunassa vetäysi moniaan askeleen takaperin

huoneessa ja' seisoi hetkisen liikkumattomana, kädet suonenvedon

tapaisesti väännettynä ja mielipuolisuuden hymy huulillansa. Sitten

veti hän povestansa pienen, yksinkertaisen kultaristin, jonka hän

painoi ensin silmillensä, sitte huulillensa ja piti sitä kau'an niitä

vastaan, jonka jälkeen hän laskettuaan ristin pöydälle, lankesi

polvillensa, kädet pantuna ristiin mustakähäräisen päänsä yli.

Tässä asemassa viipyi hän hyvän aikaa; mutta vihdoin nousi hän

seisomaan ja katseli suoraan eteensä. Tuo mieletöin hymyily oli

kadonnut hänen huuliltansa ja hänen silmänsä alkoi leimuta kirkkaalla

loistolla ja heleämpi väri valui hänen poskillensa. Hänen kasvonsa

eivät enään olleet heikon, kärsiväisen tytön: ne olivat ylpeän, vaikka

syvästi loukatun naisen.

Vihdoin ojensi hän oikean käsivartensa auringon sädettä kohti, joka

uudestansa oli lentänyt kuusen latvan lävitse hänen vastaansa. Auringon

lapsi hyppäsi hänen kädellensä, kiipesi käsivartta myöten ylös hänen

kasvoillensa ja viipyi siinä, lepäsi siinä.

Tällä hetkellä näytti tuo nuori tyttö ikäänkuin kirkastetulta; mutta

seuraavassa silmänräpäyksessä ei häntä enään ollut akkunassa.

Yhdeksästoista luku.

Myrsky pääsee valloilleen.

Puoli tuntia tämän jälkeen palasi tuo Asplundan uljas perillinen

puutarhasta ja astui sisään kaarreportista. Nopein askelin riensi hän

pitkin leveöitä mosaikkiportaita ja kiiruhti alimaiseen huonekerrokseen.

Hänen kasvonsa ja ryhtinsä vetivät muutoin vertoja ainoastansa

sankarille voittamansa tappelun jälkeen.

Kuljettuansa pitkän jonon komeoita syrjähuoneita, vierashuoneita ja

saleja, pysähtyi hän vihdoin erään suljetun oven eteen, jolle hän

hiljaa ja hymyillen naputti.

Koska ei vastauksen merkkiäkään kuulunut sisäpuolelta, rohkeni hän

koskettaa ovea rystysillänsä vaikka yhtä huonolla menestyksellä.

Mutta mitä ei sormi eikä rystyt saa aikaan, vaikuttaa epäilemättä tuo

vastustamatoin ääni ja mikä onkaan vastustamattomampi kuin onnellisen

rakastajan ääni?

"Amanda! lemmitty Amanda! minähän täällä olen", ilmoitti hän niin

vienosti kuin mahdollista.

Sama äänettömyys.

"Minä olen Gustaf, sinun oma Gustaf'isi!" kertoi hän hiukan kovemmin.

Sama äänettömyys, sama jyrkkä äänettömyys.

"Jos et sinä sallikaan minun tulla sisään", jatkoi hän vieläkin

kovemmalla äänellä, "niin niin suo minulle kuitenkin tuo kadehdittava

onni saada kuulla sinun taivaallista ääntäsi."

Pidättäen hengähdystänsä painoi hän korvansa oveen kuullaksensa

myöntymystä tuohon hänen mielestänsä niin vähäpätöiseen pyyntöön, mutta

ei hiiskaustakaan voitu kuulla tuosta "taivaallisesta äänestä", ainoa,

jonka hän luuli kuulevansa, oli eräs ilkeästi kirisevä ääni, joka

vihloi hänen musiikillista korvaansa.

Hiukan suuttuneena kaunottaren oikullisuudesta teki hän päätöksensä ja

avasi oven sekä astui äitinsä, kauppaneuvoksen vaimovainajan, entiseen

makuuhuoneeseen.

Mitä kohtasi hän siellä?

Avonaisen akkunan, Vaan ei avonaista syliä; taivaan tuulen raitista

ilmavetoa, vaan ei tuon kuusitoista vuottaan tytön raikkaita

hengähdyksiä.

Ah, elämässä on hetkiä, jolloin arvellaan tuolla anteliaalla Luojalla

sittenkin olevan sangen vähän tarjoamista.

Hiukan hämmästyneenä lähestyi luutnantti varpaisillamsa tilavata,

kirjavilla silkki-untuvilla ympäröityä ja kullatuilla jalopeuran

jaloilla lepäävää vuodetta joka oli kauppaneuvoksen vaimovainajan,

ennenkuin hänen täytyi vaihtaa se tuohon ahtaaseen, hopeajaloilla

olevaan, jolla oli uutimina köynnöksiä sammalista ja kukkasista ja joka

oli vuorattu kolmen kyynärän paksuisella multa- tahi hiekkakerroksella.

Nuori sotilas avasi varovasti silkki-uutimet ja heitti silmäyksen

tuohon olympialaiseen maailmaan. Hän löysi nuot valkoiset pilvikääreet

mutta ei tuota liihoittelevaa jumalatarta.

"Ehkä on hän jo mennyt puutarhaan", mutisi hän itseksensä ja lähti

makuuhuoneesta. Hänen silmänsä tähysteli tämän ulkopuolella olevassa

syrjähuoneessa ja kaipasi silloin tuota pientä, kaunista olkihattua ja

valkoista pitkä-huivia, jotka hän varhaimmin aamusella oli huomannut

syrjähuoneen sohvalla. Täten vakuutettuna, että tuo ihana vieras oli

lähtenyt asumuksesta, meni hän uudestaan puutarhaan ja kuljeskeli

ympäri kaikkialla, huutaen Amandan nimeä; mutta hänelle vastasi

ainoastansa tuulen uhma joka, mitä useammin hän huusi, tuntui hänestä

yhä pilkkaavammalta ja kolkommalta.

Nyt tuli palvelija ilmoittamaan, että kahvi on valmista ja että

kaikupaviljonki oli koristettu haltian käskyn mukaisesti.

Luutnantti riensi sinne ja huomasi silmänsä edessä paratiisin, mutta

mitä on paratiisi ilman Eevatta!

"Eikö kukaan teistä ole nähnyt mamsellia tänään?" kysyi hän yhdeltä ja

toiselta väestä.

Tuo kirottu ei oli ainoa vastaus kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

Hän syöksyi puutarhasta takasin asumukseen. Sama tyhjyys, sama

kolkkous. Juostessansa ritarisalin läpi säpsähti hän noita seinällä

olevia äreännäköisiä kuvia, sillä heidänkin kasvoissansa luuli hän

huomaavansa nureksivaa pilkkaa.

Tultuaan jälleen ales pihaan, huomasi hän yhden palvelijoista joka

näytti tulevan maantieltä päin.

"Oletko nähnyt erästä nuorta naista, jolla oli tumma hame, valkoinen

huivi ja olkihattu heleänvärisillä nauhoilla?" kysyi hän palvelialta.

"Luulenpa minä kohdanneeni senlaisen", vastasi tämä.

"Milloin? milloin?" huudahti luutnantti ylenmäärin iloissansa.

"Lähes tunti sitten."

"Missä? missä?"

"Hän juoksi maantielle päin."

"Juoksi!... mihin juoksi hän?"

"En voi niin tarkkaan sanoa, armollinen herra luutnantti... mutta minä

luulen hänen poikenneen järvelle päin."

"Järvelle!" kertoi nuori miesi vaaleten

"Kahvi jäähtyy tykkänään", arveli palvelija, joka samassa tuli

puutarhasta.

Palvelijan hyväätarkoittavaan kehoitukseen vastattiin äreällä käskyllä

satuloida silmänräpäyksessä parahin ratsuhevoisista.

Käskyä toteltiin ja, nousten tuon tulisen juoksijaimen selkään, kiiti

luutnantti nelistäen maantietä myöten järvelle, ratsastaen kivien,

kantojen ja ojien yli.

Hän huusi ja hoilasi sekä kiljui kuin hullu mutta hänen äänensä oli

huutavan ääni korvessa.

"Jos hän on hukuttanut itsensä! hukuttanut itsensä!" vaikeroi

ratsastaja, laukaten pitkin rantaa, että vesi räiski hänen päällensä.

Puolen tunnin turhan ratsastamisen jälkeen rannalla tuli hän taaskin

maantielle. Kentiesi lohdutti hän itseänsä sillä arvelulla, että se,

joka aikoo hukuttaa itsensä, voi tehdä sen tarvitsematta pukeutua

hattuun ja huntuun.

Hän eteni yhä kau'emmaksi Asplundasta, kohdaten tuon rajun

ratsastamisen ajalla monta sekä ajavia että jalkamiehiä, joilla,

kysyttynä tietäisivätkö tuosta nuoresta, kauniista naisesta, ei ollut

minkäänmoista tyydyttävää vastausta annettavana.

Siten tuli hän Säbyn kievaritaloon, joka oli neljännes penikulman

matkalla Asplundan herraskartanosta ja joka nyt vilisi ajopelistä ja

hevosista.

Hän kyseli kyselemistänsä mutta yhtä turhaan, ei kylläksi siinä

ett'ei kukaan voinut antaa hänelle pienintäkään tietoa; kaikki

vetivät onnettomuuden lisäksi suunsa nauruun tuolle nuorelle miehelle

joka näytti olevan aavistuksen valtaamana, vaikkei hänellä ollut

hätäilemistä muusta kuin karanneesta tytöstä.

Riehuten surusta ja raivosta kääntyi hän vihdoin kotimatkalle ja hän

pääsi kotia hyvään aikaan, sillä keskellä pihaa kaatui hänen uljas

hevosensa.

Luutnantti ei malttanut katsella tuon jalon eläimen kuolemankamppausta

eikä kuunnella talonväen valitushuutoja. Pitäen käsiään kasvojensa

edessä syöksyi hän portaita myöten ylös ja huoneiden läpi eikä

pysähtynyt, ennenkuin van oli tullut tuohon kirottuun makuuhuoneesen,

jonka sohvalle hän heittäysi väsyneenä sekä ruumiiltansa että

sielultansa.

Mikä paha henki oli riistänyt tuolta nuorelta, kauniilta ja

sivistyneeltä mieheltä kaiken hänen malttinsa ja tyyneytenä, nämät

kadehdittavat ominaisuudet joita ei tähän asti mikään ollut voinut

häiritä, ei edes niiden monien uhrein kyyneleetkään, jotka ennen olivat

liehuneet hänen ympärillänsä kuin perhoset kynttilävalkean ympärillä

ja joiden poltetuille siiville ja hänen päällensä kannustaville

kuoleman tuskille hänellä aina oli ollut kynttilävalkean kirkas

välinpitämättömyys?

Se, näet, että mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi menettäneensä tuon

nuoren tytön, joka nyt on kadonnut, sitä ihanampana esiytyi tämä hänen

sielunsa silmiin tämän harvoinnähty kauneus, tämän tulinen innostus,

tämän luottamuksesta ja uskalluksesta niin uhkuva viattomuus.

"Haa! minä lemmin häntä!" huudahti hän puolittain mielipuolena; "hän

oli ensimäinen ja ainoa, jota minä olen lempinyt!... Oi, jospa hän

palajaisi!... jos hän palajaisi!... niin minä, niin minä... mutta hän

ei palaja!... voi minua!... Muutaman hetkisen taivaan edestä tuotti hän

minulle ajallisen ja ijankaikkisen helvetin!... voi, voi minua!"...

Hänen silmäyksensä kiintyi nyt sattumasta pukemispöytään, ja hypähtäen

ylös syöksyi hän sinne, sillä hän oli huomannut sen kultaisen ristin,

jota Amanda oli kantanut ja jonka hän oman kertomuksensa mukaan oli

saanut kasvatusisältänsä mennessään ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle.

Tämän ristin tempasi hän itsellensä ja suuteli sitä suutelemistansa.

Hän otti sen myötänsä sohvalle ja laski uudestaan makuullensa, painaen

ristiä rintaansa senlaisella kiivaudella, ikäänkuin tahtoisi hän

haudata sen sydämeensä.

Silloin -- silloin kuului kävelijän askelia ulommassa huoneessa.

"Hän!" huudahti luutnantti, säpsähtäen ylös sohvalta ilon pyörrytyksen

valtaamana.

Mutta askeleet, jotka lähestyivät, olivat liian kolkkavia, raskaita ja

kiivaita ollakseen Amandan keijukaisjalan askeleita.

Luutnantti riensi kuitenkin ovelle, mutta vetäysi yhtä nopeasti

takaperin sen edestä, joka nyt astui makuuhuoneen kynnyksen yli.

Vieras, joka oli pölyn peittämänä kiireestä kantapäähän, oli

keski-ikäinen mies jättiläisen kaltaisesta ruumiinrakennuksesta;

mutta hänen kasvonsa hehkuivat kuin tulipallo, ja tässä tulipallossa

olevilla silmillä ei ollut minkäänmoista valkuaista. Kaikki oli verta

ja liekkejä.

Luutnantti aavisti kuka vieras oli, ja haudan kylmyys tunki koko hänen

ruumiinsa läpi.

Se, joka tällä hetkellä olisi nähnyt nuot molemmat miehet, olisi

otaksunut heidät kahdeksi patsaaksi, toisen tulesta toisen lumesta,

kumpaisetkin joka silmänräpäyksessä valmiit syöksymään toisensa

päälle, jolloin toisen voitto oli mahdollinen ainoastansa toisen

perinpohjaisella häviöllä...

"Liian myöhään jouduin minä pelastamaan hänen viattomuuttansa", alkoi

tulipatsas; "liian myöhään myöskin pelastamaan hänen henkeänsä!...

Kaksi on siis mennyttä!... Amanda, lapseni... sinussa oli henki ja

viattomuus yhtä... kun jälkimäinen sai surmansa, surmattiin myöskin

edellinen."

"Te tiedätte siis... te tiedätte siis!" tankkasi kuvapatsas.

"Kaikki!" vastasi Alm, jonka lukija luultavasti jo on tuntenut; "tuo

livréhen puettu konna makasi äsken minun jalkojeni juuressa tuolla

ulkona", jatkot hän, "ja kurkkunsa minun kämmenieni välissä tunnusti

hän mitä hän tiesi... Mutta te, te tiedätte enemmän, te, ja sentähden

täytyy teidän ryömiä nyt minun jalkojeni alla, sillä minä tulen

survomaan teidät pölyksi ja poroksi!... Niinhän se on,, Amanda!"

Tätä sanoessansa laski hän kumpaisetkin käsivartensa luutnantin

olkapäille, läähättäen hänen kasvoillensa kuumetautista henkeänsä;

mutta samassa näki hän kultaristin luutnantin kädessä.

"Se on minun!" huudahti hän, temmaten ristin itsellensä; "miten on se

joutunut teidän käsiinne!... te olette ryöstäneet sen kuten kaiken

muunkin... Minä annoin sen kerran hänelle... te, te olette myöskin

antaneet hänelle ristin, häpeän ja epätoivon ristin, ja sentähden

täytyy teidän kuoleman!... Amanda tahtoo sen! Amanda käskee sen!"

Luutnantti tahtoi vetäytyä ovelle, sillä hän vapisi tämän miehen

edessä, joka tuon yhä tuhtovan kuumetaudin julmistamana, enemmän oli

hornan hengen kuin maallisen olennon kaltainen.

Mutta Alm puristeli tuota nuorta miestä käsivarsillansa ja työnsi hänet

uuniin päin, jota vastaan Alm piteli häntä kiinni yliluonnollisella

voimalla.

"Minä en voi puollustaa itseäni teitä vastaan, enkä tahdokaan edes",

lausui luutnantti, antaen päänsä Vajota; "mutta jos Amanda olisi

täällä, vannon minä kaiken pyhän nimessä, että minä laskisin itseni ja

kaikki mitä minulla on hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin häneltä

että puoliso saisi sovittaa mitä rakastaja rikkoi... Niin, herra,

minä olen onnettomampi teitä, sillä teillä ei ole mitään katumista,

teillä... teidän päätänne ei paina mikään kirous!"

"Amanda ei anna anteeksi", kirisi kuumetautinen, "sillä Amanda tahtoo,

että teidän pitää kuoleman. Kuuletkos, Amanda tahtoo, että sinun pitää

kuoleman!"

Tätä sanoessansa painoi hän tuota nuorta miestä niin kovasti rintaansa

vasten, että tämä oli rusentumaisillansa.

"Ihminen! mieletöin!" huudahti luutnantti, ponnistaen kaiken voimansa

päästäkseen irti tuosta kauhistavasta syleilystä, "te tahtoisitte!...

haa, te käytte minun kimppuuni omassa huoneessani!... alittakaa...

auttakaa!"...

"Ei ole mitään apua, sillä Amanda nukkuu kuolon unta ja että hän

heräjäisi, täytyy sinun kuoleman!" lausui houraileva, päästäen

vastustajansa ja temmaten lakkaristansa kaksi pistoolia, jotka hän

tähtäsi luutnanttia kohden.

"Te tahdotte tappaa aseetointa!" huudahti tämä mitä suurimmassa

tuskassa; "haa, se on pelkurimaista... te olette mies, jolta puuttuu

rohkeutta!"

"Pelkurimaista! puuttuu rohkeutta!" kertoi Alm, antaen pistoolein

vajota ales, sillä järjen valo välähti hänen sekaisin olevassa

päässänsä.

"Jos te olette mies, jolla on rohkeutta", jatkot luutnantti, "niin

taistelkaamme kuin miehet, rinta rintaa vastaan, teräs terästä vastaan,

luoti luotia vastaan!... seuratkaatte minua, minä olen valmis!"

"Niin, niin se on", lausui Alm, tarjoten vastustajallensa toisen

pistoolin; "osoittakaatte minulle paikka, missä minä saan tappaa

teidät ja sitten itse kuolla!... Joutukaatte, ennenkuin Amanda

huutaa kolmannen kerran, sillä silloin on se jo liian myöhäistä!...

joutukaatte, joutukaatte!"

Luutnantti piiloitti pistoolin lakkariinsa ja lähti makuuhuoneesta

vakavilla askelilla ja taisteluhalusta hehkuvin poskin.

Tämä muutos asiassa oli hänelle tervetullut. Tarvittiin kuoleman

leimaus puhdistamaan tuota ummehtunutta, kovin kokoonpuristettua

ilmaa hänen ruumiissansa. Tykkänänsä hengittämästä lakkaamisen piti

hän parempana kuin puolittain hengittämisen, ja tämä tilaisuus

saada kääntää sen epätoivon, joka raateli hänen omaa rintaansa,

toisen sydäntä kohti tuntui hänestä tällä hetkellä ei ainoastansa

lohdutukselta vaan myöskin nautinnolta.

Sentähden astui hän ulos portista puutarhaan uljailla askelilla ja pää

pystyssä.

Alm seurasi häntä pistooli kainalossa ja silmäys kiinnitettynä

edelläkävijään, mutisten joukon epäsäännöllisiä ääniä.

Näin astuivat he puutarhan läpi ja kulkivat tuon juhlallisesti

koristetun kaikupaviljongin läpi, josta kuului riiteleväin äänien

kiivas sorina, jotka vihdoin voitti eräs kimakka miehen ääni. Mutta

noilla kummallakin herralla näytti olevan silmiä ainoastaan toistensa

varalla, jonka vuoksi he jatkoivat matkaansa puiston kaukaisempiin

osiin pysähtymättä hetkeksikään siitä melusta, joka tuli paviljongista.

Jos heillä sitä vastoin olisi ollut aikaa heittää silmäys paviljongin

seinäin sisäpuolelle, olisivat he joutuneet katselemaan sangen

omituista ja kummallista näkyä.

Joukko palvelijoita ja talonpoikia kummastakin sukupuolesta tunkeilivat

mainitussa paviljongissa ruhtinaallisesti katetun kahvipöydän

ympärillä, jonka yhdellä puolella ja nojaten selkäänsä erästä kukilla

koristettua tuolia vastaan seisoi eräs henkilö, joka oli sangen

eriskummainen nähdä.

Kysymyksessä olevalta henkilöllä, joka oli laiha ja kuivettunut milt'ei

kuin luuranko, oli yllänsä nuttu, joka, vaikka olikin sangen puhdas,

oli niin väljä että siihen olisi voinut mahtua kaksi kertaa sen

henkilön ruumis joka sitä nyt kantoi. Melkein sama oli housujenkin ja

lasin laita, jota viimeksimainittua hän muutteli yhdeltä korvalliselta

toiselle, koska se, ollen keskellä päälakea epäilemättä olisi vajonnut

kasvojen yli leukaan asti.

Mutta eipä se ollutkaan hänen pukunsa, joka näytti enimmin

eriskummaiselta, vaan ennemmin henkilön puhumistapa ja viittoileminen

vasemmalla kädellänsä, sill'aikaa kuu hänen oikeansa riippui

liikkumattomana punaisessa kaulahuivissa, joka oli sidottuna hänen

kaulansa ympärille. Välistä, eli niin usein kuin hän veti henkeänsä,

maisteli hän eräästä kullatusta, intialaisesta porsliinikupista,

josta tuon livotetun mokkapannun höyry niin hyvänhajuisena tuoksusi,

kosketellen samassa sormillansa milloin paisuvaa sahramileivosta,

milloin mantelinsekaista sokerileipää, milloin hehkuvia viinirypäleitä

ja milloin kultaisia orangihedelmiä, maistellen kaikista, koska hän ei

voinut ahmaista kaikkia.

"Niin se nyt on, kuin minä sanon, hyvät ihmiset!" puhui hän; "minuahan

varten tämä juhla on toimitettu... lapsi-hyväni! kuinka minun sydämeni

riemuitsee, nähdessäni teidät ympärilläni. Mutta älkäätte silmäilkö

niin ahnaasti kahvikuppeja, sillä kahvi on hermoja heikontava juoma,

joka tärvelisi teidän ruumiinne, nämät sillin ja perunan voimakkaat

luomnkset!... Älkäätte myöskään vilkuko saaliinhimoisesti etelän

vietteleviin hedelmiin, sillä ne pilaisivat teidän hampaanne, nämät

tuumanpaksuisen kauraleivän uskolliset asekumppalit! Ainoastansa teidän

herrojenne ja isäntienne varalta puristetaan mehu viinirypäleistä ja

syntyvät sokerileipojat."

Yleinen tyytymättömyyden sorina keskeytti puhujaa, 'joka käytti tätä

keskeyttämistä täyttääksensä avarat lakkarinsa muutamilla kourallisilla

sokeria.

"Miksi te nurisette, lapseni?" jatkoi puhuja, voittaen äänellänsä

sorinan; "ettekö tiedä, että teidät on luotu enemmän taivasta kuin

maata varten!... Maan päällä pitää teidän kärsimän ankara kuritus...

voidaksenne sitten taivaassa oleilla kuin kultaan vajotettu helmi...

Siellä annetaan teille suurukseksi ryytileipää siirapin kanssa,

päivälliseksi rasvaan kastettuja vehnäviipaleita ja illalliseksi

paksukuorista puuroa sekä naula voita henkeä kohdin, ja ken voi

luetellakaan kaikki ne ryypyt, jotka tulevat kulkemaan miesi mieheltä

teidän joukossanne!... Älkäätte siis katselko karsaasti meihin, jotka

parempia olemme, vaan sallikaa meidän pitää maa, niin lupaamme me

jättää teille taivaan!"

Näin lausuttuansa vei puhuja tuon suuren, hopeaisen kerma-astian

huulillensa ja tyhjensi sen pohjaan asti. Ne kuuntelijat, jotta olivat

tunteneet itsensä puhujan antamista selityksistä taivaasta sekä

liikutetuiksi että lohdutetuiksi, eivät kuitenkaan voineet tyyninä

nähdä kerma-astian surkeata kohtaloa, vaan rupesivat uudestansa

nurisemaan ja uhkailemaan tuota väljään nuttuun puettua nälkäläistä,

jonka mielestä ei kahvit, sokerit eikä kermat y.m. näyttäneet pyhiltä.

"Vaiti, minun lapseni ja alustalaiseni!" huusi puhuja; "eikö kukaan

teistä muista majori- ja hänen vaimovainajatansa?... eikö kukaan teistä

muista pientä Kristian-herraa, joka hosui palvelijoita kasvoille sillä

kauniilla kultaruoskalla, ilman että nämät siitä laisinkaan valittivat,

sillä he olivat yhtä iloisia ja onnellisia kuin ennenkin?... Ah,

niitä entisiä hyviä aikoja!... Kirotut olkoon nuot ranskalaiset

vallankumoukset! ne ovat turmelleet teidän hyvät taipumuksenne ja

siveät tapanne sekä... Mitä näenkään ma tuolla?... Sampanjaa!... ah,

onpa kau'an siitä kuin sinä hohdit minulle! katsokaatte kuinka se

loistaa, ystäväiseni!... loistaa kuin juoksijain kuninkaallisesta

tallista... ja jos sinä olet juoksijain kuninkaallisesta tallista,

autat sinä minua, että saan juoda entisten hyväin aikojen maljan...

maljanne, lapseni ja alustalaiseni!"

Tätä sanoessansa napautti hän pullon hopeaisen kaulan pöydän syrjään

sekä vei kaulattoman sampanjapullon suullensa ja joi huolimatta

noista terävistä epätasaisista reunoista tahi lasisirpaleista, jotka

rasahtelivat hänen huulillansa, kaikkien katselijoiden erinomaiseksi

kummastukseksi ja peljästykseksi.

Jo oli hän tyhjentänyt pullon viimeiseen pisaraan asti; jo oli hän

ottanut käteensä toisen, kun hän sattui vilkaisemaan ulos eräästä

kaikupaviljongin aukinaisesta akkunasta. Äkkiä työnsi hän luotaan

ottamansa pullon ja tarttui sen sijaan kiinni akkunanpieleen, heitti

itsensä ulos paviljongista, eikä häntä enään näkynyt.

* * * * *

Asplundan avaran puutarhan perällä oli siihen aikaan luonnon teaatteri,

joka oli pienoiskuva Drottningholm'illa olevasta. Tämän nurmisella

näyttämöllä seisoi kaksi miestä vastakkain noin parikymmentä kyynärää

välillänsä.

Molempienkin silmät olivat tähdätyt taivaslaelle milloin aurinkoa,

milloin erästä pilvenhattaraa kohti, joka lännenpuolelta lähestyi

tuota isoa kirkasta taivaankappaletta. He olivat keskenänsä sopineet,

että kun pilvi oli ennättänyt peittää auringon, laukaisisivat kumpikin

pistoolinsa toinen toistansa vastaan.

Kaksintaistelut ovat harvinaisia meidän isänmaassamme, eikä siinä ole

kenellekään ihmisyyden lakien uskonnon ystävällä valituksen syytä.

Mutta ei käy kuitenkaan kieltäminen senlaisia loukkauksia ja rikoksia

tapahtuvan, joihin lain käsi ei voi ulottua ja joiden rankaisemisessa

ijankaikkisen kostajan käsivarsi on liian hidas vieläpä jää kentiesi

rangaistus joskus siksensä täällä ajassa. Yhdessä ja toisessa, jonka

tunne tahi tarvis pikaisesta rankaisemisesta on suurempi kuin hänen

malttinsa ijankaikkisen koston tyynessä odottamisessa, voi herätä

kysymys, josko on yhtäpitävää yleisen oikeuden perusteen ja erittäinkin

yhteiskunnallisen turvallisuuden kanssa, että konnan annetaan vaeltaa

kammoittavalla tiellänsä sentähden, ett'ei la'illa ole minkäänmoista

kahletta hänen kätensä eikä taivaalla mitään salamaa hänen päänsä

varalta. Mutta eikö kansalaisten ylenkatse ole kylläksi riittävä

rangaistus? väittänee ehkä joku. On kaiketi, mutta eikö olla nähty

senlaisiakin ihmisiä, jotka säätynsä ja rikkautensa nojalla eivät

luule tarvitsevansa pitää lukua kansalaistensa ylenkatseesta ja

todella siinä onnistuvatkin, koska sen, joka on rikas ja mahtava, ei

tarvitse kerjätä ystäviä eikä ihmettelijöitä, etenkin kun on laumottain

ihmisiä, jotka latkiessansa kestitsijän viinejä, eivät huoli, josko se

on puserrettuna viattomasta rypäleestä tahi viattomasti muserretusta

ihmissydämestä. Mutta, väitetään taaskin, mitä voitetaan yksityisellä

kostolla? Eikö yhtä helposti voi tapahtua, että konna menee voittajana

katutaistelusta, jättäen syyttömästi loukatun taistelutantereelle?

Myönnetään; mutta eikö täten synny uusi rasitus tuolle varhemmin tahi

myöhemmin heräjävälle omalletunnolle siten, että, sen sijaan kun olisi

pitänyt parhaimman vointinsa mukaan koettaman korvata loukatulle kaiken

sen pilkan ja onnettomuuden, joka hänelle on aikaansaatu, kukkuroidaan

pahuuden mitta ottamalla tuolta syyttömältä hengenkin? -- Olkoon

kuitenkin kaukana meistä, että tahtoisimme järjellä puollustaa mitä

ainoastansa tunteella on käsitettävä; mutta varmaa on, että niissä

maissa, joissa kaksintaistelut ovat jokseenkin tavallisia, kurjalla

pelkuruisuudella ja salapuremisella ei ole niin suurta valtaa kuin

muualla.

Tuo pieni pilvenhattara läheni yhä auringon loistavaa kehää ja peitti

sen vihdoin. Pistoolein suut hymyilivät toisillensa. Luutnantti kohotti

Vasempata kättänsä. Molemmat laukaukset pamahtivat. Linnut lähellä

olevissa puissa lensivät pois mykistynein kielin. Tupruten seurasi

näitä harmaansininen ruudinsavu. Tuo pieni pilvenhattara liihoitteli

pois auringon itäpuolella ja tämän valoisat säteet kohtasivat nyt

Vihriäistä näyttämöä yhtä kirkkaina kuin ennenkin.

Luutnantti oli antanut oikean käsivartensa vajota ales ja seisoi

liikkumattomana tuijottavin silmin. Kamarikirjuri oli myöskin

vajottanut sen käsivarren, jonka käsi piteli pistoolin pontta, mutta

hänen polvensa notkuivat ja hänen kasvonsa peittyivät verestä.

"Paetkaa! paetkaa!" lausui viimeksimainittu heikolla, kolkolla äänellä:

"paetkaa! ja seuratkoon teitä tästälähin kaksi veristä haahmua yhden

sijasta!"

Rytisevä ääni kuului pensaista ja näiden välistä pistäytyi näkyviin

laihat, vaaleat kasvot aivan kaikupaviljongissa puhujan kasvojen

näköiset.

Luutnantti syöksyi pois taistelutantereelta ja katosi ikäänkuin olisi

häntä jo nuot kaksi veristä haahmua seuranneet. Mutta Amandan kostaja

vaipui verisenä maahan tantereen nurmelle ja kukkasille.

* * * * *

Ja hän, tuo petetty, tuo surkuteltava, missä oli hän tällä hetkellä?

Makasiko hän kentiesi meren pohjalla, laineiden petollinen välkyntä

sammuneen silmäyksensä edessä? -- Tahi harhailiko hän maan päällä ja,

jos niin oli, mille tuulille uskoi hän silloin syvän surunsa? minkä

metsien suhinaan yhdisti hän sydämensä valituksen?

Ihana Amanda-raukka!

Kolmas aikakausi.

Lemmennäyttelijätär.

"En uskoon vaali valon temppel'tulta!

Ja jalone -- ain' ollen sama silti"

_Nicander_.

Kahdeskymmenes luku.

Holvioikeus.

"Sen saaren koillisella rantamalla, jonka huipulta Ruotsin Gibraltar,

tuo valtava Karlsten'in linna, ylenkatseella silmäilee merta ja

saaristoa, on joukko epäsäännöllisesti puutarhain ja kallioiden

välissä sijaitsevia huoneita. Tämä on tuo mainio Maarstrand, Ruotsin

enin käytetty kylpylaitos ja merikaupunki y.m. mutta valitettavasti

kaupunki, jonka voi sanoa elävän ainoastansa menneissä ajoissa."

Näin alkaa Axel Emanuel Holmberg huvittavassa teoksessansa "Bohusläänin

historia ja kertomus", kuvaelman Maarstrand'ista, jonka jälkeen

seuraa järjestyksessä kertoelma itse linnasta, saaren peljätystä

valtiattaresta, seuraavalla alkulauseella:

"Maarstrand'in kaupungin laitapuolella kohoavat saaren korkeimmalta

kukkulalta nuot suhdattomat ainejoukot vankasta Karlsten'in linnasta,

joka on rakennettu 90:stä 150:n jalan korkeuteen veden pinnasta.

Siinä 60 jalan korkeuteen ulottuvilla, mahdottoman suurista

harmajakivilohkareista rakennetuilla, muureillansa ja alkupaikasta yli

130 jalan korkuisella torniltansa tarjoaa tämä linna sekä suhdattomilla

muureillansa ja vallitsevalla asemallansa mitä suurenlaatuisimman näyn,

miltä taholta sitä vaan tahtookin katsella. Linnan ympäri johtava

kiertokatu eli salatie on paikottain porattu vuoreen aina 35 jalan

syvyyteen, ja mihin siinä vaan kääntyykin, näkee kuoleman kivääri-

ja tykkiluukkujen alati avonaisista Argussilmistä, jotka vakuuttavat

viholliselle tämän tien olevan suorimman ijankaikkisuuteen."

Mutta Karlsten'in linnan tarkoitus ei ole ainoastansa jokaisen

vihollisen peloittaminen ja rankaiseminen, joka olisi kylläksi rohkea

tahi kyllästynyt elämäänsä, halutakseen lähestyä noita alastomia

kalliorantoja, joita vastaan aallot ja myrskyt voimatoinna riehuvat,

se on myöskin jo kau'an aikaa ollut törkeimpäin pahantekijöiden

säilytys- ja rangaistuspaikkana.

Näitä säilytetään seitsemässä holvissa, jotka ovat kosteat

ja terveydelle haitalliset sekä puuttuvat valoa ja riittävää

ilmavaihtoa, mutta kussakin on kaksi osastoa, jonka ohessa vangit

heidän luotettavaisuutensa ja käytöksensä mukaan ovat jaetut kahteen

vankitarhaan, joka Vähäpätöinen luokitus tuottaa sangen vähän tahi

ei ensinkään sitä hyötyä, jota sillä on tarkoitettu. Miestappajan ja

esimiehen loukkaajan y.m. täytyy täällä välttämättömään oleskella

varkaiden, rosvojen ja muiden joukossa, joiden tehdyt rikokset

ilmaisevat paljon suurempata siveellistä turmiota kuin edellisten.

"Jokaisen vangin ylöspito", seurataksemme äsken mainittua kertomusta,

"maksaa valtiolle noin 75 riksiä pankossa, jonka edestä se saa

korvauksen käyttämällä vankeja linnatyöhön. Tähän käytetään vuosittain

keskimäärin 116 vankia, jotka tekevät työtä noin 12 hetkeä päivässä

suvella ja 5 hetkeä talvella. Kohteleminen on niin lempeä, kuin

asianhaarat ja varovaisuus sallii, ilman että vielä kuitenkaan

ollaan opittu noudattamaan niitä aikakautemme mietteitä, jotka

vaativat hemmoittelemaan konnia ja rosvoja, jotka vaarallisempina ja

kesyttämättömimpinä kuin petoeläimet aina ovat Valmiit vähintäkään

syyttä työntämään murhapuukon lähimäisensä sydämeen, josta Karlsten'in

linnanoikeuden pöytäkirjat ilmaisevat varsin monta todistusta.

Se käsitys, joka yleisöllä tavallisesti on tuosta kauhistavasta

'Maarstrand'issa istumisesta', on aivan väärä. Vangit saavat täällä

nauttia kaikkia niitä etuja, joita joku heidän asemassansa voi

toivoakaan. Heidän työnsä ei ole raskaampaa, kuin että kuka vapaa

mies tahansa ottaisi sen tehdäksensä tavallisesta päiväpalkasta. Jos

he rikkovat itsensä tahi sairastuvat, on lääkäri silmänräpäyksessä

heidän luonansa. Ruoka on sekä ravitseva että riittävä, ja monella

kymnaasitalojen haltijalla Tjörn'issä ei ole suven aikana niin

hyvää ravintoa kuin näillä. Sopivaa seuraa ei myöskään puutu, eikä

huvituksistakaan ole puutetta. Sanomalehtikirjallisuuttakin tietävät

he hankkia itsellensä. Jos heillä on taitoa, voivat he kaikenlaisten

teosten valmistamalla hankkia itsellensä sangen hyviä tuloja, jotka

annetaan vankeuslaitoksen johtokunnan hoidettaviksi. Silmällä

pitäjiltänsä eivät he kärsi minkäänmoista loukkausta, joll'eivät he

rikoksillansa te'e itseänsä sitä ansainneeksi. Jos he taas tekevät

rikoksia, rangaistaan heitä täällä raipoilla, pimeällä kopilla tahi

rautakahleilla, mutta ainoastansa linnanoikeuden tutkinnon ja päätöksen

jälkeen. Vaikka ovatkin tuomitut elinkautiseen vankeuteen, on heillä

kuitenkin varmaa toivoa päästä 8 tahi 10 vuoden hyvän käytöksen perästä

vapauteen. Heidän tilansa ei siis suinkaan ole niin säälittävä kuin

tavallisesti luullaan, erittäinkin jos mietitään, että nämät ovat sakka

yhteiskunnan heittiöistä. Terveydelle haitalliset säilytyshuoneet ja

liian niukka vaatetus en lähin menetettyä vapautta ainoa paha, josta

näillä onnettomilla on valittamisen syytä."

Eräänä syysyönä, monias vuosi Asplundan herraskartanossa, Roslagissa,

sattuneiden tapahtumien jälkeen, esiintyi yhdessä noista seitsemästä

vankiholveista Karlsten'in linnassa kohtaus, joka, vaikk'ei se

ollutkaan harvinainen niiden joukossa, jotka näissä holveissa asuvat,

kuitenkin näyttää kaikista asian tuntemattomista sangen oudolta ja

kamalalta.

Kostealla maapermannolla kysymyksessä olevassa holvissa seisoi noin

kolmekymmentä vankia puolipiirissä erään vangin edessä, joka oli

istautunut ylösalasin käännetylle sangolle. Lähin ja kummallakin

puolella häntä, joka yksinään oli istuvallansa, seisoi kaksi henkilöä,

pitäen kumpikin sytytettyä kynttiläänsä, jotka valaisivat tuota

kamalata näkyä.

Hän, joka istui, oli holvin vapaaehtoisesti valittu päämies. Joka

holvissa valitaan senlainen, ja tällä on suuri vaikutusvalta toisiin.

Suljettuina pois yhteiskunnasta, järjestävät vangit yhteiskunnan

keskuudessansa lakiloilla, joiden edessä Drako'kin olisi hätkähtänyt.

Se päämies, joka meillä nyt on silmäimme edessä, näyttää kaikissa

suhteissa kykenevän hoitamaan virkaansa, sillä hänen kasvonsa olivat

julmimmat kuin kenenkään muun ko'olla olevista, joka todellakaan ei

merkitse vähän, ja hänen ruumiinsa oli verrattain jykevin kaikista.

Käsivarret ja yläpuoli ruumista, jotka olivat paljastetut, muistutti

välttämättömästi Typhoeus'esta, joka muiden jättiläisten johtajana

latoi Ossa- ja Pelionvuoret päällekkäin, rynnätäksensä täten taivaaseen

ja syöstäkseen Jupiterin Olympon valtaistuimelta. Pääntiehen niskan

ympärille, joka olisi soveltunut puhvelihärjälle, oli solmittu köysi,

jossa riippui ales hänen korkealle, leveälle ja karvaiselle rinnallensa

pieni, neliskulmainen lyijylevy, johon huomattiin piirustetuksi

pääkallon kuva, Hänen leveästä, julmasta naamastansa näkyi tuskin muuta

kuin puoli otsaa ja nuot suuret, vitkaan kieppuvat, harmaat silmät,

sillä kaikki muu oli peitetty mustilla, harjaksentapaisilla hivuksilla

ja parralla, joka valui ales hyvän matkaa rinnalle, ei kuitenkaan

niin ales, että se olisi peittänyt lyijylevyä, joka samoin kuin tuo

kyynäränpituinen puupalikkakin, jota hän piti oikeassa kädessänsä,

ja olkipatja, jonka päällä hänen jalkansa lepäsi, olivat päämiesten

armon-osoitteita eli vallan tunnusmerkkejä.

Päämies antoi tutkivaiset silmäyksensä vitkaan liikkua vaitonaisen

kokouksen yli ja kun nämät näin olivat tähystelleet vuoroonsa kutakin,

avasi hän suunsa seuraavaan kysymykseen:

"Onko krapu keitetty vai elävä?" [Romani- eli varkaankielellä

nimitetään yötä _eläväksi kravuksi_ ja päivää _keitetyksi_.]

"Elävä", vastasi eräs ääni tuon suuren, hirmuisen holvin perältä.

"Mistä tiedät sen olevan elävän?"

"Toinen vahdin katselu kulki äsken ohitse."

"Mitä näyttää elävä krapu?"

"Kahtatoista ja viittä minuuttia."

"Mistä sen tiedät?"

"Kun vahdin katselu kulki, aloin minä laskea yksi, ja kun sinä teit

ensimäisen kysymyksesi, olin ennättänyt kolmeen sataan."

"Kuuletko mitään?"

"En, paitsi laahasapelein [kahleiden] kalskeen", vastasi ääni.

"Hyvä!... mitä on meidän tehtävä, kun elävä krapu näyttää kahtatoista?"

"Tuomitseminen."

"Entä muuta?"

"Rankaiseminen."

"Tuomitseminen ja rankaiseminen", kertoi päämies kovalla äänellä.

"Tuomitseminen ja rankaiseminen", kaikui ko'olla olevien suusta kööri,

kolkko kuin etäällä kohiseva meri.

"Onko ketään tuomittavaa ja rangaistavaa?" alkoi taaskin päämies.

"On."

"Kuka?"

"Niitä on kaksi."

"Ketkä?"

"Kivikauris ja valkoinen repo."

"Miksi mainitset sinä kivikauriin valkoisen revon edellä ja valkoisen

revon kivikauriin jälkeen?"

"Siksi, että kivikauris on tehnyt suuremman rikoksen ja valkoinen repo

pienemmän."

"Aivan oikein... suuremmalla rikoksella on aina etuoikeus... senlaista

tapaa noudatetaan holvioikeudessa... [salainen oikeus, jossa vangit

ovat tuomareina ja lautamiehinä]. Rääsynkerääjä [yleinen syyttäjä eli

viskaali _holvioikeudessa_], tuo esiin kivikauris!"

Kaksi puolialastointa olentoa lähestyivät nyt päämiestä, joista yksi

talutti esiin toistansa.

Hän, jota talutettiin esiin ja nimitettiin kivikauriiksi, oli pitkä,

laiha olento, joka oli, tuomittuna ryöväyksestä yleisellä maantiellä,

viettänyt 10 vuotta Karlsten'in linnassa toivolla saada viettää

siellä lopunkin ikäänsä. Hän oli ollut kivenhakkaaja ja saanut siitä

liikanimensä.

Tuo taluttava veli, eli rääsynkerääjä, oli hiukan pienempi

vartaloltansa, mutta yhtä laiha kuin edellinenkin. Hänkin oli tuomittu

elinkautiseen vankeuteen yhtäläisestä rikoksesta.

"Mitä kivikauris on rikkonut?" kysyi puheenjohtaja.

"Eilen, jälkeen puolenpäivän, varasti hän neljä hampaankoettelijaa

[leipää] eräältä toverilta", vastasi syyttäjä.

"Inhoittavaa! konnamaista!" päivitteli tuo rehellinen puheenjohtaja.

"Konnamaista!" myönsivät nuot yhtä rehelliset lautamiehet.

"Mitä sinulta on sanomista puolustukseksesi?" kysyi puheenjohtaja

syytetyltä.

"Minä kiellän."

"Eikö mitään muuta", lausui puheenjohtaja, "eikö sinulla ole mitään

muuta puolustukseksesi, sinä konna?"

"Tunnettu asia on melkein kuin todistettu", väitti syyttäjä.

"Korkean holvioikeuden herrat jäsenet!" lausui päämies uudestansa,

"onko syytetty syyllinen vai syytöin?"

"Syyllinen", vastasivat lautamiehet yhdestä suusta.

Sitten kääntyi puheenjohtaja taaskin syytetyn puoleen:

"Tovereiltansa varastaminen on yhtä kuin itseltänsä varastaminen",

sanoi hän, "ja itseltänsä varastaminen on ainoa, jonka me tunnustamme

varkaudeksi... Sinä paatunut syntinen... sinä olet tehnyt itsesi

syypääksi törkeään rikokseen."

"Niin, niin!" jupisivat ko'olla olevat innolla, joka ilmaisi, ettei

syytetty ollut niitä, joiden tähden katsotaan sormien lomatse.

"Vaiti!" käski puheenjohtaja, "älkäät häiritkö minun konsistoriumiani."

[Pää, kun se miettii ja päättää jotakin.]

Moniaan minuutin kestävä, syvä äänettömyys vallitsi tuossa kolkossa

luolassa, jonka jälkeen päämies taaskin koroitti äänensä ja lausui

seuraavan päätöksen:

"Koska Olli Frisk'istä, jota myöskin kivikauriiksi mainitaan, on

todistettu hänen kuluneena eilispäivänä eräältä toverilta varastaneen

neljä hampaankoettelijaa, siis, ja holvila'in ensimäisen luvun

ensimäisen pykälän nojalla tuomitaan hän menettämään nuppinsa,

itsellensä rangaistukseksi ja muille varoitukseksi."

Nureksivien äänien sorina kohosi holvissa.

"Ainoastansa menettämään nuppinsa!" jupisi yksi.

"Eikö hänen pidä kärsimän holvirangaistusta?" mutisi toinen.

"Niinhän on määrätty holvila'in ensimäisen luvun ensimäisessä

pykälässä", lisäsi kolmas.

"Kuka rohkenee nurista täällä?" ärjäsi päämies, lyöden

puupalikalla kivipermantoon niin, että holvi kaikui; "kuka rohkenee

esitellä holvirangaistusta ja kuka nimittää nupin menettämistä

_ainoastaiseksi_?... Ettekö te siis tiedä, että ensimäisen luvun

ensimäinen pykälä on muutettu, ja että minä olen tehnyt tämän

muutoksen? ja eikö henkensä menettäminen ole ankarin rangaistus, kuin

ajatella voi?... mitä arvelette, herraseni!"

Tuo nuriseva vastustaminen jatkui yhä, joka osoitti, etteivät

lautamiehet olleet samaa mieltä puheenjohtajansa kanssa tässä asiassa.

"Tukantekijä [teloittaja] tänne!" huudahti päämies; "kuka on

tukantekijänä tällä viikolla?"

Muuan vanki astui esiin, kantaen pitkää, puolen korttelin pituista

pienaa.

"Vai niin, sinäkö se olet", lausui puheenjohtaja, tarkastaen

hiukan ylenkatseellisesti teloittajan vartaloa; "sinä olet kehno

tukantekijä... Kun sinun eilen piti nipsauttaa nikkari-OlIia,

iskit sinä niin, että hän hypähti ylös ja huusi... Oletko koskaan

nähnyt päättömän juoksentelevan ja huutavan?... Tiedätkö miten kävi

Dyring'ille, joka oli tukantekijänä Upplannissa monta monituista

vuotta sitten?... Kerran kun hänen piti katkaiseman kaulan eräältä

peijakkaatta, iski hän kolme lyöntiä kaulan katkeamatta... Silloin

käskettiin Dyring'iä itseään laskeumaan polvillensa ja eräs

vasenkätinen kirkonmies astui esiin nipsauttamaan Dyriitg'iä... Dyring

tiesi saavansa armoa, jos tuo vasenkätinen löisi kerrankin väärään,

ja sen vuoksi naurahti hän sekä laskeusi polvillensa, samoinkuin

laskeutaan päivällismakuulle... Vasenkätinen iski ja ensimäisellä

lyönnillä vieri Dyring'in nuppi neljä kyynärää hänen ruumiistansa...

Silloin ei Dyring enään nauranut ja hän makaa päivällistänsä vielä

nytkin... Minä näen sinusta, tukantekijä, että sinulle kävisi samoin

kuin Dyring'illekin; mutta koska minun tulee sinua sääli, tahdon minä

itse kestittää kivikaurista, näyttääkseni sinulle, sinä raukka, ja

kaikille muillekin, kuinka on meneteltävä päästäkseen oltermanniksi

hyvin luvallisessa tukantekijän ammatissa... Laskeu polvillesi,

kivikauris, ja antakaatte tänne omenaveitsi [piilu]."

Sitte tempasi hän pienan vakinaisen tukantekijän kädestä. Tuomittu

laskeusi virkkamatta sanaakaan polvillensa ja asetti sitte päänsä

patjalle.

"Pois tieltäni, että saan tilaa!" huudahti päämies ja huiskutteli

ympärillensä pienalla niin, että kaikkein täytyi vetäytyä takaperin.

"Hyvin, hyvin! eläköön päämies!" huusivat kaikki, jotka nyt rupeisivat

myöntymään tuohon omatekoiseen holvila'in ensimäisen luvun ensimäisen

pykälän muutokseen.

Nyt korotti päämies tuota hirmuista pienaa -- kova temäys kuului --

rangaistava ei huutanut, eikä kavahtanut ylös, vaan makasi kuin kuollut

patjalla.

Yleinen mieltymyshuuto kaikui holvissa.

"Paiskatkaa nyt ruumis syrjään ja tuokaa valkoinen repo esille", käski

päämies ja istui jälleen aivan tyynenä paikallensa tuomioistuimelle.

Muutamat vangit laahasivat syvälle holviin kivikauriin ruumiin, jossa

ei ollut vähintäkään elon merkkiä.

Sitten talutti rääsynkerääjä valkoisen revon esille.

Tämä oli pienenläntä, valkotukkainen miesi, jolla on syvä arpi vasemman

silmän alla. Hänkin oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen setelirahan

väärentämisestä yhteydessä monien muiden petosten kanssa.

"Mitä hyvää valkoinen repo on tehnyt?" kysyi puheenjohtaja.

"Hän on kielinyt eräälle vanginvartialle tynnyrintekijä-Ollilla olleen

helistimiä [tiirikoita] salattuna vuodeolkiin", ilmaisi syyttäjä.

"Oletko tehnyt sen, ystäväni?" kysyi puheenjohtaja syytetyltä niin

lempeällä äänellä,' kuin senlaiselle julmurille oli mahdollista.

"Minä tein sen yhteiseksi hyväksi", vastasi syytetty.

"Tavallinen veruke, valkoinen repo-parka!" muistutti päämies; "eikö

sinulla ole mitään muuta, jolla itseäsi puolustaisit?"

"Tynnyrintekijä-Olli, jonka omat helistimet olivat, oli piiloittanut

ne vuode-olkiin", vastasi valkoinen repo, "ja minä varoitin häntä

useampia kertoja panemasta niitä senlaiseen piilopaikkaan, jonka niin

helposti voisi löytää... mutta koska hän ei tahtonut seurata minun

neuvoani, ja minä tiesin vanginvartijan ennen yöntuloa tarkastavan

patjat, pidin viisaampana ilmoittaa hänelle asian edeltäpäin, sillä

joll'en sitä olisi tehnyt, olisi tynnyrintekijän kapineiden löytäminen

antanut syytä yleiseen tarkasteluun, ja se ei olisi maistunut meille

hyvältä... Tynnyrintekijä-Olli on aina ollut elukka, josta ei ole lukua

pitämistä... Minä kysyn kaikilta, eikö se ollut hyvin ja viisaasti

tehty?"

"Oli, oli", vakuutettiin joka taholta.

"Mutta ennenkuin minä ilmaisin asian vanginvartijalle", jatkoi

syytetty, "mainitsin minä rääsynkerääjälle, mitä minä aijoin tehdä."

"Puhuuko valkoinen repo totta?" kysyi puheenjohtaja syyttäjältä.

"Valkoinen repo valehtelee", vastasi tämä.

"Valehtelenko minä, sinä heittiö!" huusi valkoinen repo ja nosti

uhkaavana kätensä syyttäjää vastaan.

"Vai niin, sinä loukkaat syyttäjävirastoa!" huudahti puheenjohtaja,

lyöden puupalikkaa kivipermantoon.

"Tämä on konnamainen liitto minua vastaan!" jatkoi syytetty, heittäen

ympärillensä silmäyksiä, hehkuvia kuin ilveksen; "päämies ja syyttäjä

ovat yhdestä puolin keskenänsä."

"Vai niin, sinä loukkaat oikeuden arvollisuutta!" huudahti päämies.

"Herrat lautamiehet", jatkoi hän, kääntyen oikeuden jäsenten puoleen,

"puhuuko valkoinen repo totta?"

Oikeuden jäsenet noudattivat mitä syvintä äänettömyyttä, ikäänkuin

olisi he samalla kertaa tunteneet sääliväisyyttä syytettyä ja pelkoa

päämiestänsä kohtaan.

Tämä uudisti kysymyksensä korkeammalla äänellä.

"Valkoinen repo on kaiken aikaa ollut rehellinen ja rivakka poika",

vastasi vihdoin yksi, joka oli rohkaissut itsensä.

"Ja jos hän on kielinyt vanginvartijalle, on se tapahtunut yhteiseksi

hyväksi", lisäsi toinen.

"Niin, niin", myönsi koko joukko.

"Valkoinen repo on siis syytöin kuin lammas?" kysyi puheenjohtaja.

"On, on!" vastasivat lautamiehet, "syytöin, syytöin!"

Selvästi näkyi valkoisen revon olleen yhtä suositun tovereiltansa,

kuin kivikauris oli vihattu.

"Vaiti! älkäätte häiritkö minun konsistoriumiani!" käski päämies,

nojaten päätänsä toiseen käteensä.

Muutaman minuutin mietittyänsä korotti hän kätensä ja julisti

seuraavan päätöksen:

"Koska on toteen näytetty, että Tunqvist, jota myöskin valkoiseksi

revoksi mainitaan, tällä kertaa on kielinyt yhteiseksi parhaaksi, niin

ei häntä voida langettaa siihen rangaistukseen, joka kielimisestä on

määrätty hovila'in kolmannen luvun ensimäisessä pykälässä."

"Hyvin, hyvin! eläköön päämies!" riemuitsi joukko.

"Mutta", jatkoi päämies, "mutta koska valkoinen repo oikeuden edessä

on pudistanut nyrkkiänsä syyttäjälle ja kohdellut tätä loukkaavilla

lauseilla ja sen ohessa on häväissyt korkean hovioikeuden arvollisuutta

syyttäessään oikeutta osallisuudesta häntä vastaan tehtyyn liittoon,

pitäisi hänet neljännessä luvussa säädetyn lain määräyksen nojalla

tuomittaman kurkistamaan ulos [kuolemaan]; mutta koska valkoinen repo

on tähän saakka tehnyt itsensä tunnetuksi kaikin puolin nuhteettomasta

ja kunniallisesta elämästä, vapautetaan hän kuoleman rangaistuksesta,

jonka tähden hän tällä kertaa pääsee kosimasta leskeä [syleilemästä

hirsipuuta]; vaan koska senlainen rikos, jos se jätettäisiin sillensä

ja rankaisematta, voisi ennemmin tahi myöhemmin matkaan saattaa meidän

pyhinä pidettäviksi vannottujen lakiemme peruuttamisen, josta vihdoin

olisi koko meidän yhteiskuntamme kumoaminen seurauksena; siis ja

sen nojalla, mitä viidennessä luvussa esimiehen loukkaus-rikoksesta

määrätään, julistetaan hän velvolliseksi kärsimään holvirangaistuksen,

hänelle kuritukseksi ja muille varoitukseksi ja tämä oikeudella, kuten

kuninkaallinen hovioikeus kirjoittaa."

Kauhistuksen huuto tuomitun huulilta seurasi tätä tuomiota ja

paheksumisen sorinaa kuului joka haaralta ko'olla olevilta, joka näytti

osoittavan että tällainen armahtaminen pidettiin paljon ankarampana

kuolematakin.

"Minun sydäntäni kirvelee, mutta oikeuden pitää mennä menoansa", lausui

puheenjohtaja liikutetulla äänellä.

"Ei, ei!" huusivat muutamat muut äänet. "Väärin! laittomasti!" huusivat

toiset.

"Lapseni", huokasi puheenjohtaja; "ei kukaan kärsi kovemmin kuin minä,

ja minä tahtoisin ennemmin tulla kutitetuksi piipunpuhdistajalla

[lyödyllä puukolla] kuin julistaa senlaisen tuomion... mutta tuomio

pitää pantaman täytäntöön; tuokaat siis turkkuri [raippaaja] esille!"

Eräs vanki, joka tämän käskyn kuultua astui joukkoon, laahaten pitkää

köyttä jäljessänsä, laski kätensä tuomitun olkapäälle.

"Auttakaa, auttakaa! toverit!" huusi tämä ja koetti vapauttaa itsensä

tuosta suomattomasta kädestä; "päämies on aina vetänyt yhtä köyttä

kivikauriin ja rääsynkerääjän kanssa minua vastaan siitä syystä, että

minä aina olen pitänyt heitä silmällä, sillä yhä on heillä kuisketta

keskenänsä, ja minä olen kau'an huomannut heidän hankkivan jotakin,

mitä eivät tahdo ilmaista meille muille... He pelkäävät minua ja

sentähden hankkivat he minun turmiotani... pelastakaa minut, toverini!"

"Onnetoin veli!" surkutteli päämies yhä lempeydellä; "se koskee minuun

kovin, olen minä sanonut, mutta oikeuden pitää menemän menoansa."

Tuo yleinen nurina tuomion yli, päinvastoin että olisi asettunut

päämiehen lempeästä puhuttelemisesta, sai yhä enemmän uhkaavan luonteen.

Päämies nousi istuimeltansa ja, heittäen ympärillensä uhkarohkeita

silmäyksiä sekä heiluttaen puupalikkaa päänsä yli, korotti hän nyt

äänensä:

"Heittiöt!... koska tulen minä onnistumaan saada lakia ja oikeutta

voimaan teidän keskuudessanne!... Kun minä tuomitsen ankarasti,

sanotaan minun tuomitsevani liian lempeästi, ja kun minä tuomitsen

lempeästi, pidetään sitä ankarana... Vaiti, sanon minä! tahi kaikkien

palavien tulikivijärvien nimessä, jotka teitä odottavat, vannon minä

juoksettavani hillan [veren] teidän sydämistänne, ettei niinkään suurta

pisarata jää jäljelle, jotta voisi kostuttaa iilimadon poikasenkaan

hammasta!... Kun on kysymyksessä valmistaa pitoja käymälavalla [murhata

joku maantiellä], silloin ei kukaan teistä ujostele... mutta kun on

kysymys saada uppiniskaista tottelemaan, silloin märisitte te kuin

lapset saadessaan ensimäisen sokuripalansa [selkäsaunansa]... Sentähden

rukoilen minä paholaista aamuin silloin, että hän panisi teidät käymään

sukankutimissa [käsiraudoissa] ja sukissa [jalkaraudoissa] siksi,

kunnes tulisitte kaikki mestauspaikalle, jonka minä toivon tapahtuvan

niin pian kuin mahdollista."

Tämä oli sydämen kaunopuheliaisuutta, joka myöskin tunki sydämiin,

sillä se alamaisuuden äänettömyys, mikä nyt huomattiin joka taholla,

ilmaisi valkoisen revon menettäneen asiansa.

"Minä vetoan, minä ilmoitan tyytymättömyyteni!" huudahti tuomittu

tuskallisesti.

"Kenen luona?" kysyi päämies.

"Kummassakin vankitarhassa", vastasi tuomittu.

"Sen saat tehdä... mutta tuomio tulee sittenkin pantavaksi

täytäntöön... Kuitenkin, katsoen sinun entiseen veljelliseen ja

kiitettävään käytökseesi, tahdon minä, osoittaakseni sinulle

ystävyyttäni ja kunnioitustani, itse olla turkkurille avullisna tuomion

toimeenpanemisessa."

Ei tämäkään ystävyyden ja kunnioituksen osoite näyttänyt

rauhoittavan tuomittua, joka huolimatta hänen vastaväitteistänsä ja

rinnustelemisistansa nyt laahattiin erääsen syrjäpaikkaan holvissa.

Tuon onnettoman pää ja olkapäät puristettiin hänen polviensa väliin

niin, että hänen ruumiinsa sai pallon muodon. Näin sidottuna

ripustettiin hän holviin pää alespäin. Tähän hirveään asemaan jätettiin

hän koko yökaudeksi.

Senlainen on n.s. holvirangaistus. Tämän kauhean kidutuksen suhteen,

jota tavallisesti seuraa selkäsauna, on vangeilla niin suuri hirmu,

että he, voidaksensa välttää sitä muuton kautta toiseen holviin,

usein tekevät rikoksia, joista seuraa kuolemanrangaistus, esim.

päällysmiesten haavoittamista puukolla j.n.e...

Eipä aivan harvoin käy niinkin, että se, joka kärsii

holvirangaistuksen, menettää henkensäkin; mutta silloin ripustetaan

hän vaan kellumaan johonkin holvin nurkkaan ja sitte sanotaan hänen

surmanneen itsensä.

Neljänneksen tuntia holvioikeuden istunnon jälkeen olivat kynttilät

sammutetut, ja nuot kovat kuorsnaamiset holvin joka taholla ilmaisivat

unen rauhan laskeuneen holvin asujanten yli.

Silloin nousi mestattu ylös siltä paikalta, johon hän rangaistuksensa

jälkeen oli laahattu, ja ryömi käsin sekä jaloin nukkujien patjoin

välitse, kunnes oli tullut erään ylimpänä olevan patjan luokse.

"Mylläri, nukutko sinä?" kysyi hän kuiskaten ja siveli toisella

kädellänsä erästä isoa ruumista.

"En, minä makaan ja kuultelen miten valkoinen repo ähkii tuonnempana",

vastasi kysytty yhtä hiljaa: "noh, kivikauris, mitenkä on niskaluusi

laita?"

"Sinä uhkasit kuin väkivasaralla, mutta löit kuin kärpäsen siivellä...

kiitos ja kunnia siitä, veli Broms... sitä voi nimittää sormien

väliinpistämiseksi."

"Mutta kuinka saattoi Olsson, joka on meidän ystävämme, syyttää sinua

leipien ottamisesta?"

"Hänen täytyi tehdä se pakosta, sillä useat näkivät sen, muiden

joukossa valkoinen repokin, ja kaikki toivoivat minulle hyvää, kuten

tiedät."

"Mutta missä sinun silmäsi oli niitä näpistäessäsi, Frisk-hyväni?"

"Ne näyttivät minusta selvään muita isommilta."

"Umpisilmä! älä unohda, että niiden hampaankoettelijain, joita me

etsimme, pitää olla puolta tuumaa muita pitemmät... pidä siis

tästälähin tirkistimesi paremmin auki!"

"Ole Vakuutettu siitä!"

"Luuletko valkoisen revon kestävän koko yön?" kysyi mylläri.

"Hän on sitkeähenkinen kuin angerias... minulla olisi hyvä halu häntä

armahtaa."

"Millä tavoin?"

"Jos minä kuristaisin häntä moniaan kerran kurkusta, vai mitä siitä

arvelet?"

"Ei se käy... sinun armeliaisuuttasi voitaisiin käyttää väärin...

Anna hänen siis ähkiä rauhassa, sillä kyllä hän on saanut sen verran,

ett'ei hän hopussa nuuski meidän jälkiämme, kuten hän tähän saakka

on tehnyt... Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua toivon henkivämme

toista ilmaa kuin se, jota Karlsten'issa tarjotaan."

"Ah, kuinka tulee olemaan suloista saada elää Vielä kerran maailmassa",

lausui kivikauris.

"Vaiti ja mene makaamaan!" käski päämies; "äläkä unohda herätessäsi

pitää päätäsi nyökässä, ikäänkuin olisit niskaluitta syntynyt... muuten

voisivat menettää luottamuksensa minun käsivoimiini, ja sen vireillä

oleminen on minulle tarpeellista kumminkin niin kauan, kuin minä asun

Maarstrand'issa... Hyvää yötä, kivikauris!"

"Hyvää yötä, mylläri!"

Sitten hiipi mestattu takasin entiselle paikallensa ja laskeutui

makuulle, pian olivat kaikki nukuksissa paitsi hirtetty, jonka

valittava ääni kuului nukkuvien kuorsnaamisen ja hiirien vikinän yli

tuossa hirveässä luolassa.

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Kapina.

Seuraavana puolipäivänä, tahi n.s. päivällisen ajalla, olivat kaikki

vangit tavallisuuden mukaan ko'olla kummassakin vankitarhassa.

Suurimmassa niistä, jossa olivat törkeimmät pahantekijät, noin

satakunta luvultansa, seisoi mylläri, joka päämiehenä viime yönä oli

käyttänyt lakia ja oikeutta tavalla, jonka jo tunnemme.

Mylläri oli salaisessa keskustelussa kivikauriin kanssa, sillä he

vilkuivat, kuiskaen toisillensa, molemmille puolillensa vakuudeksi,

ett'ei kukaan kuunnellut heidän puhettansa tahi pitänyt heitä silmällä.

"Katso tarkkaan", kuiskasi mylläri, "ja jos huomaat joitakuita, jotka

ovat puolen tuumaa tavallista pitemmät, niin kaappaa ne... mutta älä

menettele yhtä kömpelösti kuin eilen, sillä sitten en enää voi sinua

auttaa."

"Ei ole pelkäämistä", vastasi kivikauris, "sillä valkoinen repo ei ole

tarhassa tänään ja hän on ainoa, jota minä pelkään, sillä hänellä on

silmät kuin kissalla pimeässä."

"Oli silmät, aijoit kai sanoa", oikaisi mylläri, "sillä nyt ei hän

suurin kurkistele."

"Niin, niin, kylläpä se niin on."

"Hän oli puolikuolleena tänä aamuna... oletko kuullut hänestä mitään

jäljestäpäin?"

"En, mutta minä kuulin lääkäriltä hänen olevan henkitoreissansa."

"Oivallisesti... missä rääsynkerääjä on?"

"Hän seisoo tuolla."

"Joudu sanomaan hänelle, että hän, kun vanginvartijat tulevat tuomaan

ruokaa, jollakin tavalla viivyttää tovereja, sill'aikaa kuu me otamme

ruokaosamme."

"Sen teen," vastasi kivikauris ja meni pois päämiehen luota.

Tämä jäi seisomaan samalle paikalle, silmäillen tarhasta johtavaa

suljettua porttia, jonka korkean ja vahvan aitauksen yläpuolella synkkä

syystaivas kaarehti.

Portti aukeni, ja neljä vanginvartijaa astuivat vankitarhaan, kaksi

kantaen leipäkaukaloa ja kaksi kaukaloa, jossa oli leikeltyjä,

laukkaisia sillejä. Kaksi vahtisotamiestä oli vanginvartijain turvana.

Kivikauris riensi silmänräpäyksessä leipäkaukalon kantajain luokse,

sill'aikaa kun muut vangit, seisoen piirissä rääsynkerääjän ympärillä,

kuultelivat hänen puhettansa.

"Oh, kylläpä sinulla on kiire", muistutti eräs vanginvartija.

"Aina sinä rynkäät ensiksi esille", lisäsi toinen.

"Se tulee siitä, että minä aina olen nälkäisin", vastasi kivikauris,

kiinnittäen silmäyksensä leipiin, jotka olivat ladottuina pyramiidin

muotoon.

Mutta eipä kyllin siinä, hän rupesi myöskin pistelemään käsiänsä

kaukaloon ja selailemaan leipiä niin, että monta näistä putosi

kaukalosta maahan.

"Kuka sinulle on antanut luvan pistellä noin kyntesi kaukaloon?" lausui

eräs vanginvartija.

"Minulla on niin huonot hampaat", vastasi kivikauris, "ja sentähden

täytyy minun koettaman saada kaikkein pehmeimmät... ei kukaan voi

tietääkään, kuinka huonot hampaat minulla on."

"Pane leivät veteen, niin ne kyllä pehmenevät", neuvoi toinen

vanginvartija.

"Veteen", kertoi kivikauris, ollen kumarruksissa kaukalon yli ja

koplotellen siinä; "mutta sittenhän ne menettävät kaiken mehunsa...

Varjelkoon Jumala minua moittimasta armollista majesteettiä ja

kruunua! eikä minulla ole mitään muistuttamista vankein hoidosta

eikä ruoastakaan, mutta... Ah! nyt olenkin saanut neljä... suokaatte

anteeksi hyvät herrat, että olen teitä vaivannut!... nämät ovat niin

pehmeitä, että niitä voi kietoa sormiensa ympärille!"

"Ovatko ne pehmeämpiä?" kysyi vanginvartija, laskien sormensa yhden

leivän päälle noista neljästä, jotka kivikauris oli ottanut; "onko

tämä sinun mielestäsi pehmeä?... Ahaa, sinä veijari!... ne ovat muita

isommat... sepä siis oli syynä, se... niin, sinä olet aika poika, sinä."

"Herralla on aina niin oivalliset silmät", vastasi kivikauris nauraen,

jonka sanottua hän jätti kaukalon ja lähestyi päämiestä.

Tämä vaikka nähtävästi välinpitämätöin kaikesta, joka häntä ympäröi, ei

ollut jättänyt silmäämättä kivikauriin liikkeitä.

"Joku näistä sen täytyy olla", lausui kivikauris hänelle; "nämät ovat

puolen tuumaa muita pitemmät, eikä senlaista pitänyt oleman neljää

useampaa."

"Ei, ja kaikki neljä olivat vieressäin?"

"Niin... kuitenkin oli saakelinmoinen vaiva niitä löytää... minä en

ymmärrä mitä neljällä tehtäisiin... yksikin olisi riittänyt."

"Sinä olet tyhmä... yksi ainoa erinäköinen olisi herättänyt huomiota...

Anna ne nyt tänne, mutta varovasti, ett'ei kukaan pistä nenäänsä

väliin."

Kivikauris antoi nuot neljä leipää päämiehelle, joka ne tallenti.

Sillävälin jakelivat vanginvartijat niukattaan tuodun vanginruo'an

toisille joukon jäsenille.

Päämies meni syrjään erääseen piha-aitauksessa olevaan nurkkaan ja

puristi sormiensa välissä rikki leivän toisensa perään. Yhdessä näistä

oli paperilippu, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä.

Silmäiltyänsä rivejä, pisti päämies paperilipun suuhunsa, pureskeli

sitä ja nielasi sen vatsaansa.

Tämä tapahtui kreivin aikaan, kuten sanotaan, sillä yksi

vanginvartijoista lähestyi nyt päämiestä.

"Minulla on jotakin sangen tärkeätä sanottavaa päällikölle", lausui

mylläri.

"Mitähän hyvää se olisi?" kysyi vanginvartija.

"Sitä saatte kysyä päälliköltä sitten", vastasi mylläri.

"Mutta entä jos ei minua haluta mainita mitään päällikölle?"

"Niin saatte jotakin huomena tahi illan kuluessa, joka teistä kentiesi

tuntuu mieluisemmalta."

"Ja se olisi?"

"Kaksikymmentäviisi."

"Oletko vakuutettu siitä?"

"Olen, niin vakuutettu, ett'en tahtoisi olla teidän sijassanne

kahdeksaan päivään."

"Milloin tahtoisit sinä sitte puhua päällikön kanssa?" kysyi

vanginvartija, joka alkoi tulla levottomaksi.

"Yhden tunnin kuluessa, sillä sittemmin on jo liian myöhäistä", vastasi

päämies.

"Se on sitte jotakin tärkeätä?"

"On."

"Enkä minä saa tietää, mitä se on?"

"Ette... mutta malttakaapas... yhtä välttämätöintä on, että ette

puolella henkäykselläkään anna kenenkään tiedoksi minun pyytäneeni

puhua päällikön kanssa."

"Vai niin."

"Ei vankien eikä vahtimiesten."

"Ymmärrän."

"Vaiti... tänne tullaan... joutukaa!... asian pitää näyttämän siltä,

kuin tahtoisi päällikkö puhutella minua, ymmärrättekö?"

"Kyllä koetan", lupasi vanginvartija ja lähti pihasta.

Sillävälin, kun toinen vanginvartija toimitteli muiden vankien kanssa,

lähestyi päämies yhtä niistä sotamiehistä, jotka kivääri jalalla

seisoivat vahdissa portin kumpaisellakin puolella.

"Teillä on ladattuna tänään, näen ma", lausui Broms.

"On, mutta toimita sinä niin, että pääsen pian ampumaan", vastasi

sotamies; "missä ampumataulu on?"

"Tuossa se on", neuvoi mylläri, osoittaen pientä kivileiliä, joka oli

aitauksen lähellä.

Sitten käänsi hän selkänsä sotamieheen, peittäen hänet näkyvistä

jyhkeällä ruumiillansa.

Sotamies otti ulos kiväärin piipussa olevan tulpan ja kallisti kiväärin

suun leilin yli, joka pian täyttyi valkoisesta nesteestä.

Sitten laski sotamies jälleen kiväärin jalallensa ja seisoi yhtä

liikkumattomana kuin ennenkin. Toinen sotamies oli sillä välin katsonut

"suoraan", eikä ollut nähnyt tietysti mitäkään.

Mylläri otti esille pankkosetelin, jonka hän pisti samaan kiväärin

piippuun, josta tuo valkoinen neste oli lähtenyt.

Sitten tarttui hän leiliin, vei sen huulillensa ja otti muutamia kunnon

kulahduksia.

Kivikauris ja jotkut muut vangit, jotka sill'aikaa olivat lähestyneet

päämiestä, ottivat leilin tämän kädestä ja tyhjensivät lopun.

Tätä salaista paloviinan kuljetustapaa vangeille on suurella

menestyksellä käytetty valtakunnan useammissa linnoissa. Tosin

saattoivat vangit saada vankilan vahtimestarilta, jolla oli oikeus

pitää anniskelua vangeille, niin paljon viinaa, kuin he halusivat;

mutta koska tuon halutun tavaran hinta, joka oli riippuva ainoastansa

vahtimestarin mieli-oikusta, usein näytti säästäväisen vangin mielestä

liian kalliilta, koetti hän muilla teillä hankkia sitä itsellensä

riittävän määrän.

Vankien ruoka oli nyt jaettu, jonka vuoksi vanginvartija ja kummatkin

sotamiehet marssivat pois, sulkien portin jäljestänsä.

"Oikeinko paistettu?" kuissasi kivikauris myllärille.

"Oikein paistettu", vastasi tämä.

"Mitä leipoja sanoi?"

"Kello kahdeksan tänä iltana."

"Hyvä!... se leipoja puhuu kuin Jumala."

"Vaiti!... meitä pidetään silmällä", varoitti Broms.

"Kello kahdeksan tänä iltana", kuiskasi kivikauris rääsynkerääjälle,

joka samassa lähestyi noita kumpaakin toveriansa.

"Ah!" vastasi Olsson, vilkaisten iloisena mylläriin. Broms vilkaisi

takasin, mutta tarttui sitten partaansa ja näytti miettiväisen

näköiseltä.

Noin puolen tunnin kuluttua au'aistiin sama portti uudestansa, ja sama

vanginvartija, jonka kanssa mylläri oli jutellut, astui pihaan kahden

sotamiehen seuraamana.

"Broms?" huudahti vanginvartija, "minulla on käsky päälliköltä viedä

sinut hänen luoksensa."

"Minutko?" kysyi mylläri teeskennellyllä hämmästyksellä; "mitä mahtane

hän minusta tahtoa?... mitä minulla on puhumista päällikön kanssa...

Noh, sepä oli merkillistä!"

"Se ei koske minuun... tule nyt vaan", käski vanginvartija; "jos

sinulta on paha omatunto, niin valmista itseäsi pieneen tanssiin

pähkinäpuukepin kanssa... eteenpäin marss'!"

Mylläri lähti sitten vartijamiehineen liikkeelle ja jätti pihan.

* * * * *

Nuot neljä, vanginvartija, vanki ja sotamiehet marssivat siihen noista

kummastakin kasarmista, jossa vartijaväen päällikkyys asuu ja jossa

myöskin päällikön virkahuone on. Toisessa kasarmissa asuu miehistö,

jotka viettävät niitä päiviä, joina eivät ole vahdissa tahi muussa

virantoimessa lukemisella, kirjoittamisella, luvunlaskennolla, kartan

piirustamisella y.m.

Ainoa, eikä todellakaan vähäpätöinen, etu, joka tulee kysymyksessä

olevan vartijaväen ja miehistön hyödyksi on se, että opetusta

äskenmainituissa aineissa antaa miehistölle kaksi alipäällikköä, ja

miehistöä vaihdettaissa pitää joku samassa rykmentissä palveleva

rykmentin upseeri tutkinnon, jolloin sotamies usein palajaa senlaisesta

palveluksesta sangen tyydyttävillä tiedoilla näissä aineissa ja

voisi tulla kaksinkertaisella tavalla hyödyksi kotiseudullensa, jos

voitaisiin myöskin keksiä luotettava keino kaikkein senlaisten tointen

estämiseksi vankein ja vartijaväen välillä kuin äsken mainittiin, ja

jotka luonnollisesti vaikuttavat turmiollisesti vartiajoukon siveyteen.

Kunniasijalla päällikköviraston istuntapöydän ääressä istui muuan

vanha, sotaisennäköinen, kunnioitusta herättävä miesi. Se oli

Karlsten'in linnan päällikkö.

"Sinulla on minulle jotakin sanottavaa?" alkoi päällikkö tutkistelemaan.

"On", vastasi vanki, "eipä ole monella ollutkaan yhtä paljon sanomista

kuin minulla tänään."

"Noh, annapas kuulua."

Vanki oli vaiti, mutta heitti silmäyksen vanginvartijaan ja kumpaankin

sotamieheen.

"Sinä tahdot puhutella minua kahden kesken?" kysyi päällikkö.

Mylläri teki myöntävän kumarruksen.

Päällikkö antoi vartijamiehille käskyn menemään ulos.

"Mutta, herra päällikkö", epäili vanginvartija, tähystellen Broms'ia

kiireestä kantapäähän.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi päällikkö.

"Broms on niin viekas konna", vastasi vanginvartija, "eikä ole juuri

hyvällistä, että"...

"Astukaa ulos, älkääkä tulko sisään, ennenkuin minä käsken!" huudahti

päällikkö, suutuksissansa siitä, että joku voi pitää yhtä ainoata

henkilöä hänelle vaarallisena.

"Pysy nyt hiljaa ovenpielessä ja lausu lyhyesti, mitä sinun on

mielelläsi!" käski päällikkö.

"Nyt on määrältänsä kuusi vuotta, kun minä olen ollut tässä linnassa",

alkoi vanki.

"Noh, eteenpäin!"

"Niin pitkän ajan ainoastansa turhasta asiasta, armollinen herra

päällikkö."

"Aivan oikein... sinä vaan rosvosit muutamia keisareita Tukholman

kaduilla... korkeintansa vaan puoli tusinaa senlaista... sinä olet aina

kohtuullinen vaatimuksissasi, sinä."

"Lyhyemmässä ajassa kuin kuudessa vuodessa saattaa kyllästyä

Karlsten'iin", jatkoi mylläri.

"Noh, entä sitten?"

"Minulla ei ole laisinkaan halua olla täällä enään kau'emmin,

armollinen herra päällikkö!"

"Ei meilläkään ole mitään erinomaista halua pitää sinua täällä, mutta

me olemme, Jumala paratkoon, pakoitetut siihen", vastasi päällikkö

nauraen.

"Nykyään on minun luja päätökseni päästä täältä niin pian kuin suinkin."

"Kas, perhana! tuo päätös on sinulla ollut aina siitä asti, kun tänne

tulit... Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Minä myönnän tämän olleen minun päätökseni; mutta minä aijon nyt vasta

panna sen toimeen."

"Sinä olet avosydäminen ihminen, Broms-hyväni, ja sentähden te'et

kaiketi niin hyvin, että sanot minulle, kuinka sinä aijot menetellä,

päästäksesi Karlsten'ista, jossa sinä et viihdy."

"Jos minä olisin ennen tahtonut panna päätökseni toimeen, mikähän olisi

estänyt minua siitä?"

"Sinäpä olet lystikäs, vanha poikaseni!... sinä tahdot tietää, mikä

olisi estänyt sinua karkaamasta?"

"Niin."

"Sinun kunnioituksesi vahvoja muureja ja vankkoja rautapukimia kohtaan

sekä sinun pelkosi luodilla ladattuja kiväärejä kohtaan... Eikö ole

niin, muka?"

"Joutavia", vastasi vanki ja veti suunsa nauruun; "onko armollinen

herra päällikkö jo unohtanut, mitä toissapäivänä tapahtui?"

"Mitä silloin tapahtui?"

"Minä sain luvan mennä kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja minua seurasi

tietysti kaksi sotamiestä luodilla ladatuilla kivääreillä... Kun tulin

kaupunkiin, juotin kumpaisenkin sotamiehen juovuksiin niin, että he

makasivat liikkumattomina maassa, ikäänkuin olisi kokonainen patteri

Göthan tykkiväkeä mennyt heidän ylitsensä."

"Noh?"

"Mitä tein minä silloin?... karkasinko muka?... En, vaan minä otin

selkääni kummankin sotamiehen kiväärineen ja kaikki heidän muut

kampsunsa ja kannoin heidät sitten linnaan takasin... Keveämpää kuormaa

voi joutua kantamaan seljässänsä."

"Minä muistan sen... sinulla on oivallinen selkä."

"Mutta vieläkin oivallisemmat kintut ja jalat.. Jos minä silloin olisin

tahtonut karata, olisi se ollut leikin asia minulle... mutta minä en

sitä tehnyt kahdesta syystä."

"Ja ne syyt ovat?"

"Ensiksikin pidän minä sydämestäni armollisesta herra päälliköstä, enkä

tahtoisi millään lailla maailmassa matkaansaattaa teille vähintäkään

mielipahaa."

"Olen sangen kiitollinen!"

"Ja toiseksi en tahtonut erota linnasta karkurina."

"Ja nämätkö olivat syyt?"

"Niin, mitkäs muut, armollinen herra päällikkö?"

"Sinulla on huono muisti, Broms-hyväni, sillä sinä unohdit kaikkein

tärkeimmän."

"Unohdinko minä tärkeimmän", kertoi Broms, ja tarttui partaansa

toisella kädellään; "mikähän se voisi olla?"

"Saatettuasi vartiamiehesi tunnottomiksi, heitit sinä ympärillesi

joitakuita eriskummaisia silmäyksiä."

"Hoh, herra päällikkö!"

"Yksi näistä silmäyksistä kohtasi sinun toveriasi, Tunqvist'ia, jolla

myöskin oli kaupungissa käymistä samana päivänä ja joka silloin

sattumalta oli sinun läheisyydessäsi."

"Enpä minä vaan sitä muista."

"Tunqvist on sinun ystäväsi, sen tiedät sinä vanhastansa, ja hän ei

tahtoisi menettää sinua mistään hinnasta maailmassa... Sentähden

seurasi hän kaikkia sinun liikkeitäsi suurella tarkkaavaisuudella ja

vainua hänellä on, sen sinä tiedät, sillä häntä ei nimitetä suotta

valkoiseksi revoksi."

"Palasinko minä siis pelosta häntä kohtaan takasin linnaan?" lausui

mylläri hiukan hämillänsä.

"Totta kaiketi, ja senvuoksi ripustettiinkin Tunqvist viime yönä

holviin ja hän makaa nyt kuolemaisillansa. Sinä kuulet minun tarkkaan

tuntevani teidän tekonne."

"Tunqvist meni hirteen itse, vaikka hän nyt tahtoo syyttää muita."

"Senpä me juuri saadaan nähdä huomena linnanoikeuden istunnossa."

"Minä huomaan, ettei vangille suuria maksa vaivaa koettaa ruveta

rehelliseksi mieheksi", muistutti Broms, näyttäen mitä viattomimmalta.

"Sinähän olet rehellisyys ja kunniallisuus itse, Broms-hyväni, vaikk'ei

sitä helposti voi sinusta nähdä."

"Ett'ei sitä voi minusta nähdä, ei ole minun vikani vaan kuninkaallisen

majesteetin ja kruunun, joka on pukenut minut vanginvaatteisiin.

Ollaanhan tottumattomia ajattelemaan rehellisyyttä ja kunniallisuutta

löytyvän vanginnutun alla."