Ääni

Alm seisoi paikallansa, katsellen kau'an pitkin toria, vaikk'ei

kerjäläinen enään ollutkaan näkyvissä. Hän tunsi sydämessänsä kovin

kirvelevän piston, jota oli sitä vaikeampi lieventää, kun hän ei vielä

oikein tarkkaan osannut tehdä itsellensä selkoa siitä tunteesta, joka

oli tämän piston ja ahdistuksen vaikuttanut.

Kerjäläisen sanat kaikuivat vielä hänen korvissansa, hänen sielussansa

ja hän koki turhaan selittää niiden lähteneen jostakin satunnaisesta

lähteestä ja siis niillä olleenkin jokseenkin viattoman tarkoituksen.

Melkein joka kerran, kun hän oli tavannut Skinnarvik'in maisterin, oli

jotakin pahaa tapahtunut, jota hän tosin tähän saakka oli onnistunut

voittaa, mutta tämän oli hän kuitenkin aina tehnyt jonkun salaisen

taikavoiman avulla, jonka hän välittömästi tahi välillisesti oli saanut

tuolta käsittämättömältä maisterilta itseltänsä.

Kerjäläinen oli ollut hänelle samalla kertaa onnettomuudeksi ja

onnettomuudesta varoittajaksi. Ne sanat, jotka hän äsken oli lausunut,

ennustivat epäilemättä jotakin pian tapahtuvaa vastusta; mutta

miten estää sitä? -- Alm milt'ei katunut, ettei hän ollut pyytänyt

kerjäläiseltä jotakin uutta tarinaa, joka, kuten hän luulotteli

itseänsä, olisi tarjonnut hänelle jonkun Ariadne-langan. Meidän

hyväluontoinen kamarikirjurimme oli tullut hiukan taikauskoiseksi

eikä hänen tästä tullut kiittää vilkasta mielikuvitelmaansa, vaan

opettavaista kokemustansa.

Hän ei käsittänyt miksi hän niin kovin oli punastunut, kun maisteri

rupesi ylistelemään hänen kasvattityttärensä kauneutta. Kuinka olisi

hän siis voinut käsittää, miksi maisterin varoitus, mitä tuon pienen

jalan jälkiin tuli, oli tuottanut hänelle niin suurta tuskaa!

Hän katui, että hän oli päästänyt kerjäläisen luotansa, ennenkuin hän

oli saanut tältä tarkempia tietoja.

Hänen näin aprikoidessaan, mietiskellessään ja nuhdellessansa itseänsä

sekä seisoessaan melkein yhtä liikkumattomana kuin tuo filosofillinen

kerjäläinenkin, tunsi hän jonkun ohimenijän töyttäävän häntä kylkeen,

joka ohimenijä samassa kääntyi ympäri "suokaa anteeksi!" sanat

huulillansa.

Alm näki edessänsä pulskan, nuoren miehen, Endymion'in kuvan, joka

olisi ansainnut kelvata metsien Dianallekin. Noista kauneista, mustista

viikseistä päättäen, oli hän sotilas, puettuna sangen komeesen

sivilipukuun. Hänen isänsä näytti olevan vähän yli kahdenkymmenen

vuoden.

"Mikä miehekkään kaunis vartalo!" lausui Alm itseksensä, seuraten

silmäyksillänsä tuota uutta Endymiota, joka samassa nousi sen

huoneuksen portaille, jossa presidentti EIgklo'n asumus oli ja joka nyt

vilisi monilukuisista, ylhäisistä vieraista.

"Ah, jospa sinulla olisi hänen muotonsa ja hänen nuoruutensa!"

huusi eräs ääni hänen rinnassansa, ja hän tunsi samassa kylmän hien

kostuttavan otsaansa.

Pistot alkoivat uudestansa hänen sydämessänsä ja tulivat

monikertaisimmiksi; haavat laajenivat sekä syvyydeltään että

leveydeltään; hän tunsi kasvonsa vaalenevan ja kutistuvan; mutta nyt

-- nyt osasi hän tehdä itsellensä selinkoa siitä tunteesta, siitä

väkipuukosta, joka oli tunkenut hänen rintaansa. Kerjäläisen kehoitus

seuraamaan sen pienen jalan jälkiä oli ensi alussa herättänyt hänessä

pelkoa jostakin vaarasta, joka voisi kohdata hänen kasvattitytärtänsä.

Kerjäläisen ilvehtiminen siitä punastumisesta, joka silloin oli

hiipinyt kasvatusisän poskipäille, oli sittemmin johtanut hänet

itsensätutkimisen tielle, jolloin hän luuli huomanneensa tuon kamalan

punastumisen olleen heijastuksen jostakin Hellemmästä tunteesta, jonka

hän tahtoi salata sekä maailmalta että itseltänsä. Vihdoin oli tuon

nuoren, kauniin miehen näkeminen avannut hänen silmänsä nuoruuden

ja ulkonaisen uljuuden eduille ja lumousvoimalle ylipäänsä, jolloin

hän luonnollisesti näki oman kuvansa yhä enemmän väistyvän syrjään

ja kuihtuvan. Erittäinkin synnytti tämä viimeksimainittu seikka sen

o'an, jonka pistämisestä hänen sydämensä enin vuoti verta; mutta tästä

verestä ilmestyi varmuus hänen tunteidensa todellisesta laadusta.

Asia oli selvinnyt, kasvatusisä rakasti kasvattitytärtänsä, mutta tämä

rakkaus oli enemmän kuin isänrakkautta.

"Herra Jumala! onko herra sairas?" kysyi häneltä säälien muuan vaimo,

joka riensi hänen ohitsensa.

"En, en, Jumala paratkoon, en laisinkaan!" vastasi hän, sivellen

kädellään kasvojansa ja jatkoi sitten rivakkain askelin matkaansa toria

ylöspäin ja poikkesi oikeaan läntiselle pitkäkadulle.

Siinä pimeydessä, jonka tietämättömyys omasta sisällisestä tilastamme

levittää sielumme yli, horjuu vakavinkin jalka, ja käy selvinkin

pää hämille; mutta kun tieto sydämemme levottomuuden ja tuskien

todellisista syistä levittää kirkasta valoansa voimallisen miehen

aivoihin, tulee luja ja rehellinen luonto pian sydämen liikutuksien

ohjaajaksi. Se on järjen kultainen Neptunonvaltikka tunteiden

myrskyävillä aalloilla. Sen valtikkaan kärjessä on jumaluusvoima, ja

mitä voivat sitä vastaan intohimot, nämät maailman levottomat lapset,

nämät elämän eksyttämät utukuvat, jotka tosin kylläkin usein voivat

peittää auringon, vaan ei milloinkaan sammuttaa sen loistoa tahi

temmata sitä pois radaltansa.

"Tosin en minä ole nuori", lausui Alm itseksensä; "mutta minä en

tahtoisi vaihtaa miehuuteni voimakkuutta monen nuorukaisenkaan

heleään vereen ja kuohuaviin valtimoihin!... Minä lemmin siis tätä

tyttöä, jonka minä olen temmannut pois turmiosta ja joka minun

johdannollani on kasvanut ja kehkeytynyt kukkanupuksi, jonka lehdet,

kun ne kerta puhkeavat, tulevat ihanuudessa kilpailemaan auringon

ja taivahan kanssa... Jos tämä ihana nuppu jää kylmäksi minun ensi

lempeni liekille, ja joll'en minä voi tulla siksi auringoksi, jolle

se lehtensä aukasisi, noh, silloin tulen minä, jos en voisikaan

sammuttaa liekkiäni, kuitenkin ympäröimään sen verholla, ulkoapäin niin

läpinäkymättömällä ja kylmältä, ett'ei kukaan voi edes aavistakaan,

että sen sisäpuoli hehkuu ja hiiltyy! Mutta ainoastansa rehellisen

miehen rinnoilla saa se nuppu levätä, ja voi sitä perhoista, jonka

kirjava siipi viuhkoo pölyhiukkasenkaan minun kauniiseen kukkaseeni!"

Kello löi neljä Marian kirkontornissa, kun Alm astui sisään rouva

Grån oppilaitokseen. Koska useammat hänen oppilaisistansa olivat n.s.

ulko-oppilaita eli senlaisia tyttöjä, joiden vanhemmat tahi sukulaiset

asuivat Tukholmassa, ja jotka sentähden viettivät ainoastansa määrä

tunteja edellä- ja jälkeenpuolipäivää opistossa, ei nyt ollut keitään

muita läsnä opetushuoneessa, paitsi viisi tahi kuusi sisäoppilasta,

joista muutamat istuivat ompelukaariensa ja toiset piirustuspöytäinsä

ääressä.

Nämät tytöt ottivat vastaan meidän kamarikirjuriamme ikäänkuin vanhaa

tuttavata, jota kohtaan nuoriso tuntee yhtä paljon rakkautta kuin

kunnioitustakin. Huudahtaen ilosta juoksivat he Alm'ia vastaan ja

veivät häntä katsomaan töitänsä, innokkaina saada näyttää hänelle

heidän kättensä teoksia ja saada kuulla hänen arvosteluansa niistä.

Hän heittikin moniaita silmäyksiä niihin, mitä hänelle näytettiin,

ja liitti näihin muutamia muistutuksia, missä ne näyttivät hänestä

olevan tarpeellisia; mutta hänen silmänsä näyttivät sillävälin ja

mitä useimmin etsivän jotakin tykkänänsä muuta kuin ompelukaaria ja

piirustuspöytiä.

Tytöillä, vaikkapa olisivat ala-ikäisiäkin, on erinomainen kyky arvata

muutamain silmäysten ja kasvonliikkeiden merkityksen.

"Amanda on tuolla lauluhuoneessa", neuvoi muuan oppilaisista, osoittaen

samassa erästä puoleksi aukiolevaa ovea.

Ikäänkuin vahvistukseksi tämän hoksaavan oppilaan sanoille kuului

samassa eräästä pianosta muutamia kauniita alkusäveleitä, jonka jälkeen

muuan mitä kirkkain ja viehättävin sopraani-ääni, kun voi ajatellakaan,

helähteli lauluhuoneesta. Laulu oli tänlainen:

"Mist' ainainen tää ikävöiminen?

Ma kau'as tuonne taivaan sinehen

Luon kyynelsilmin katseeni. Oi, tuolla,

Ma mietin, tähtitarhain puolla

Edeni en mulla!

Kummulla, Cytheren loistossa,

Riemun he'elmä hohtaa iltamassa.

Ja ma riennän, saavun kukkulalle,

Kyyneleeni luon ma kankahalle:

Jouduin aavikolle.

Kukin miete, johon mielein vaipuu,

Virvatuli on, mi syttyy, sammuu.

Kukin kukkanen, mi miellyttää,

Verho on, mi ruususiivin kiitää,

Kädestäin pois liitää.

Puro juoksee läpi laaksoloiden,

Kaivattua äidinkieltäin soiden.

Metsät tummat järven lailla päilyy,

Puut humisee, muistossain kaikki säilyy,

Muinaishahmut häilyy."

Laulu vaikeni, mutta nyt alkoi muutamia kosketteluja näppäimistöön,

jotka vihdoin synnyttivät mitä haaveellisimpia äänivaihteluja ja

sävelsointuja.

"Se on Amandan oma sävellys", kertoi yksi oppilaista.

"Amanda säveltelee niin mielellänsä Stagnelius'en lauluja", lausui

toinen.

Alm'iin teki taulu samalla kertaa murheellisen ja lohdullisen

vaikutuksen: murheellisen, koska hän luuli kuulleensa vaikeroivan,

viattoman sydämen kaipausta lapsuuden ilosta, jota se ei koskaan

ollut saanut nauttia: lohdullisen, koska hän ei voinut siinä huomata

jälkeäkään tuosta kiihkoisesta himosta, jonka edessä ajatukset sekä

lapsuudesta että vanhuudesta himmenevät.

Hän aikoi mennä lauluhuoneesen, kun eräs toinen ovi aukeni ja rouva Grå

näyttäytyi salissa.

"Herra sihteeri!" lausui hän puoliääneensä; "vast'ikään ajattelin minä

teitä... olkaatte hyvä ja käykäätte minun luokseni silmänräpäykseksi...

minulla on jotakin tärkeätä keskusteltavana teidän kanssanne."

Alm muutti siis suuntaansa ja seurasi rouvaopettajaa hänen erityiseen

työhuoneesensa, jossa hän istahti hänen viereensä eräälle sohvalle.

"Niin, minulla on teille sangen tärkeätä sanottavaa", alkoi rouva Grå,

"ja minä melkein nuhtelen itseäni, ett'en jo ennen ole puhellut teidän

kanssanne tästä asiasta, sillä ei kukaan olisi ollut enemmän oikeutettu

saamaan tietää sitä, kuin te, sen hellän mielihalun tähden, jolla te

seuraatte"...

"Se koskee Amandaa!" keskeytti Alm; "Jumalan tähden, mitä se on?"

"Ei kukaan voi paremmin kuin te tietää, kuinka minä olen rakastanut

sitä tyttöä ja kuinka minä olen teidän kanssanne sydämestäni riemuinnut

siitä erinomaisesta edistyksestä, jonka hän on saavuttanut kaikessa,

mihin hän on ryhtynyt...Hän on jokaisessa suhteessa ollut minun

oppilaitokseni kaunistus ja ylpeys."

"Hän on ollut, sanotte te!" lausui Alm vavisten, "eikö hän sitten enään

olisikaan se!"

"Viimeisten kahdentoista kuukausien kuluessa on hän tuottanut minulle

mitä suurinta huolta, eikä hän enään usko itseänsä minulle."

"Ja tätä ette te ole sanonut minulle ennen! Rouvaseni, te saatatte

minut hirmuisen levottomaksi!"

"Juuri sen vuoksi, että minä tiesin saattavani teidät levottomaksi,

olen minä mitä pisimpään ollut vaiti, sillä minä toivoin minun

helleyteni ja ystävälliset varoitukseni vihdoin voittavan jonkun vallan

hänen ylitsensä... mutta"...

"Puhukaatte, rouvaseni!... Minun pitää tietää, minä tahdon tietää

kaikki, sillä kuten te äsken itse myönsitte, minulla on siihen

oikeutta!"

"Noh niin, minä puhun... Amanda on muuttunut paljon."

"Mutta missä suhteessa?... ja miten olette te sen huomanneet?"

"Amandaa ei huvita enään yhtä paljon lukeminen eikä työt koulussa,

kuin ennen... hän etsii kaikenlaisia syitä ja tilaisuuksia niistä

päästäksensä... lyhyesti sanoen, hän menee usein ulos kaupungille

yksinänsä, eikä kukaan saa tietää, mihin hän menee tahi mitä hän tekee."

"Mutta kuinka sallitte te hänen mennä kaupungille yksinänsä?"

"Olettehan te itse kieltänyt minua panemasta liian kovaa kahletta

hänen tahdollensa!... ja sitäpaitsi on minusta aina ollut vaikeata

kieltää häneltä mitään... Selvää on, että hänellä voi olla syytä mennä

kaupungille, ostamaan, näette, ristikangasta, laulunuotteja, värejä

ja muuta senlaista... mutta hän viipyy poissa useampia hetkiä ja on

aina niin peloissansa, että joku muista tytöistä seuraisi häntä, tahi

saisivat tietää, mihin hän menee."

"Ja kun te kysytte häneltä hänen pitkällisen poissaolonsa syytä?"

"Niin on hän kovapintaisesti vaiti, ja vaikka minä tekisin mitä

tahansa, on minun mahdotointa saada häneltä mitään tietoja."

"Sepä on sangen surullista kuulla!" sanoi Alm heikolla äänellä

ja tuijottavin silmin, sillä hän muisti tässä silmänräpäyksessä

kerjäläisen varoittavat sanat.

"Ja kun minä uhkaan", jatkot rouva, "ilmaista kaikki teille, niin"...

"Noh?" kysyi Alm ahdistetuin sydämin.

"Niin näyttää se tosin koskevan häneen syvästi, sillä hän pitää teitä

suuressa kunniassa", vastasi rouva Grå, "mutta"...

"Mutta?"

"Mutta minä en voita sillä mitään... Hän rupeaa vaan itkemään ja

rukoilee minua, ett'en sanoisi mitään teille, luvaten suulla ja

sydämellä, ett'ei hän enään tule antamaan syytä enempään murheesen."

"Eikö hän täytä lupauksiansa?"

"Ei, hän ei täytä niitä... Eilen"...

"Eilen, sanotte te!"

"Niin eileispuolipäivänä kello kaksitoista meni hän kaupungille minun

tietämättäni, eikä tullut kotia ennenkuin kello oli lyönyt kolme

jälestä puolen päivää."

"Missä oli hän silloin ollut?"

"Tavallisuuden mukaan en minä saanut vastausta kysymyksilleni, vaikka

minä häntä kovistelinkin."

"Ja tämä hänen kummallinen käytöksensä alkoi, kuten sanoitte jo vuosi

sitten?"

"Niin."

"Ja jatkui siis tänä keväänäkin?"

"Niin, herra sihteeri."

"Vaikka hän siihen aikaan valmisteliihe käymään ensimäisen kerran

ripillä?"

"Epäilemättä, mutta silloin oli minun vaikeampi pitää häntä silmällä,

sillä kirkossa lukeminen ei aina tapahtunut määrätyillä hetkillä."

"Se mitä te olette kertoneet minulle, rouvaseni, murehduttaa minua

niin, että minulla tuskin on sanoja lausumaan sisällisiä tunteitani",

sanoi Alm, pyyhkiessänsä pois muutamia kyyneleitä, jotka olivat tulleet

näkyviin hänen silmistänsä.

"Ja kunpa te sitten saatten kuulla, mitä minä sain kuulla tänään!"

lausui rouva, silmäillen sydämellisellä sääliväisyydellä tuota

alakuloista miestä, jonka tunteet hänen kokenut silmänsä ehkä tajusi

paremmin, kuin kumminkin tähän päivään saakka Alm itsekään oli niitä

tajunnut.

"Tänään... mitä on siis tänään tapahtunut!" huudahti hän hämmästyneenä,

ikäänkuin olisi hän jo luullut kuulleensa kylläksi.

"Minä mainitsin äsken hänen eilen puolipäivänaikoina olleen poissa

kokonaista kolme tuntia ja että minä silloin yhtä vähän kuin ennenkään

sain tietää, missä hän tällä ajalta oli viipynyt."

"Tänään kertoi yksi tytöistä minulle, että hän kello kahden ja kolmen

välillä päivällä oli nähnyt Amandan käyvän pohjoissillan yli erään

seuraamana"...

"Kenen seuraamana?" kysyi Alm, nousten seisovallensa sohvalta

kasvoilla, jotka vaaleudessa kilpailivat akuttimien kanssa.

"Erään nuoren, pulskan herran seuraamana", vastasi rouva hämmästyneenä,

sillä hän huomasi värinvivahduksen kamarikirjurin kasvoissa.

Alm meni vaijeten akkunaan, jonka hän avasi seljällensä, ikäänkuin

olisi hän tuntenut tarpeen saada hengittää raitista ilmaa; mutta äkkiä

sulki hän taaskin akkunan ja kohtasi keskellä laattiata emännän, joka

peljästyneenä hänen ankarasta mielenliikutuksestansa myöskin oli

noussut seisovallensa.

"Ja mitä sanoi hän toverinsa ilmoituksesta?" kysyi hän jälleen

tyyntyneenä, "sillä minä arvelen, ett'ette laiminlyöneet antaa hänelle

siitä tietoa?"

"Hän vastasi senlaisella kiivaudella sanoissansa ja liikkeissänsä, jota

minä en ennen ole huomannut hänessä, ett'ei hän ollut tehnyt mitäkään,

josta hänen tulisi hävetä ja ett'ei hän myös koskaan tulisi senlaista

tekemäänkään."

"Ah, sehän oli kuitenkin jotakin!" huudahti Alm tuntein rintansa

jokseenkin huojennetuksi.

"Mutta kuka se henkilö oli, jonka kanssa hän kävi pohjoissillan poikki

ja miten hän oli tullut tämän tutuksi, sitä ei hän ole tahtonut

ilmoittaa minulle", lisäsi rouva.

"Yksi seikka rauhoittaa minua kuitenkin", lausui Alm.

"Ja se on?"

"Tosin ei hän ole tahtonut tunnustaa, missä hän on viivytellyt tahi

mitä hän on tehnyt joka kerta, kun hän on ollut poissa... unitta sen

sijaan, että hän sepittäisi valheita kuten useimmiten on ja on ollut

toisten laita, on hän pitänyt vaitiolemisen parempana ja se kumminkin

osoittaa, ett'ei hän puolustukseksensa ole tahtonut käyttää valetta...

Kuitenkin tahdon minä itse puhua hänelle tästä asiasta."

"Niin, minä luulen myöskin sen olevan sangen tarpeellista."

"Selvä on, että häneltä on jotakin, mitä hän ei uskalla ilmaista

muille."

"Kaiketikin."

"Mutta ett'ei tämä jotakin, ole mitään huonoa tahi rikoksellista, siitä

olen minä vakuutettu."

"Suokoon Jumala, että niin olisi!"

"Milloin puhui rouva viimeksi hänen kanssansa tuosta kävelyretkestä

pohjoissillan yli?"

"Noin puolentoista tuntia sitten."

"Kummallista!... Äsken, kun tulin tänne, kuulin minä hänen laulavan

pianon mukasoitolla... ne oli muutamia värsyjä Stagnelius'en

'Ikävöimisestä', joka sepitelmä ilmaisee puhdasta lapsen viattomuutta

ja jota hän lauloi totutulla, puhtaalla, tunteikkaalla ja viehättävällä

tavallansa... Uskokaa minua, rouvaseni, tätä kappaletta ei lauleta

senlaisella puhtaalla tunteellisuudelta heti niin liikuttavan

kohtauksen jälkeen, kuin teidän välillänne luultavasti on ollut, jos

ei itse olla viattomia ja omata puhdasta omaatuntoa... tämä tyttö,

joka ruumiillisesti jo on niin kehkeytynyt, on kuitenkin vielä pelkkä

lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, siitä olen minä täydellisesti

vakuutettu... Korkeintansa on hän tehnyt itsensä vikapääksi johonkin

noihin ajattelemattomuuksiin, jotka seuraavat lapsuutta, vaikka hän

tavallisesta, lapsellisesta pelvosta tahi itsepäisyydestä ei ole

tahtonut mitään ilmoittaa... Niin, niin on sen asian laita, rouvaseni!"

Alm tuli tätä lausuessansa niin innostuneeksi tähän ajatukseen,

että hän unohti sekä kerjäläisen sanat, että kaikki, mitä

rouvaopettajatarkin äsken oli lausunut.

Hän tunsi hyvän mielensä palajavan ja meni saliin heti puhumaan

kasvattityttärensä kanssa.

Rouva Grå seurasi häntä, pudistaen päätänsä.

Pääsneenä saliin pysähtyivät kumpikin, sillä samassa kuului uudestansa

tuo heleä ääni seuraavassa, etelämaalaisen innostuksella lauletussa

laulussa:

"Miss' oot sa, lempi? Siivet ken mull' tuopi?

Niin kauaksi kuin mailmankannel soipi

Ma syöksyn riemuisna sua löytämään,

Käyn yöhön hornankin sua etsimään.

Sua, lempi, jumaloi tää sydän hellä

Innolla ilon, tuskan viiltehellä.

-- Sua, elon kalliin aarre, etsinkin

Loisteessa riemun, yössä murheenkin.

Miss' oot sa, lapsi taivahainen?

Joudu! Suloisna silmiini jo ilmoittaudu,

Kuin usein autuaina hetkinäin

Teit haaveksivaisessa mielessäin."

"Herra", kuissasi rouva kamarikirjurille; "onko hän pelkkä lapsi

mieleltänsä ja sydämeltänsä, joka nyt laulaa tuolla huoneessa? Eikö

ennemmin luulisi moorilaisnaisen, päiväntasaajan helle sydämessänsä,

eksyneen minun vähäpätöiseen oppilaitokseeni!"

Alm vaaleni ja ummisti silmänsä ikäänkuin pelkäisi hän sielunsa

pilkistävän niistä näkyviin; mutta hän ei vastannut mitäkään.

Kolmastoista luku.

Amanda.

Kun Alm, sydän uudestansa täynnä levottomuutta kasvattityttärensä

takia, astui lauluhuoneen kynnyksen yli, nousi pianon äärestä

seisovillensa eräs solakka tyttö.

Se, joka neljä vuotta takaperin oli nähnyt tuon kaksitoistavuotiaan

Amandan, joka esiliinaansa keräili niitä ropoja, joita hänelle

heitettiin palkinnoksi niistä surullisista kansanlauluista, joita hänen

hento äänensä lauleli ilman muuta mukasoittoa kuin tuulen suhinaa

puissa Kaarle XIII:sta torilla, tahi lasten ja palvelijain sorinaa,

jotka siihen aikaan olivat hänen ainoita, kärkkäitä kuuntelijoitansa,

olisi luultavasti vaikeudella voinut tuntea häneksi tuota viehättävää

olentoa, joka enemmän liihoitellen kuin kävellen lähestyi

kasvatusisäänsä.

Hänen paksu, mustankiiltävä tukkansa oli sidottu niskaan valkoisella,

kapealla samettinauhalla. Kattuunikankainen hame vaalealla pohjalla

ja sinisillä kukilla sekä ruumista myöten asuva hoikkain vyötäisten

kohdalta ja näiltä valuva ales poimuisina helmoina, ilmaisi vartalon

solakkuutta, jota nuot kuusitoista vuotta eivät vielä olleet

ennättäneet täydellisentää, mutta joka näytti lupaavan jotakin,

mitä harvoin, jos koskaan saa ihaella ja ihmetellä muulloin, paitsi

taideniekan marmori-luomuksissa tahi unen lilja- ja ruusunäyissä.

Skinnarvik'in maisteri ei ollut liioitellut, kuvatessansa

jumaluustaruisella siveltimellä hänen kasvojansa, sillä ne olivat

vastaanväittämättä senlaiset, että ne olisivat voineet herättää

olympialaisten jumalattarienkin kateutta. Hänen kasvoillansa kuvautui

vaaleus, mutta ei kylmä kuin lumen, vaan lämpöinen kuin liljan.

Hänen suuret, tummansiniset silmänsä, joiden yli silmäripsien mustat

juonteet taiteellisesti kaarehtivat, ilmaisivat samalla uljuutta ja

alakuloisuutta, mutta kummassakin oli jotakin haaveellista, joka teki

silmäyksen väliin säihkyväksi väliin kosteaksi. Hänen korkea oksansa

ja tuo tuskin huomattavasti kaareva nenä olivat omiansa kaunistamaan

silmän uljasta katsantoa ja antoivat hänelle kokonaisuudessansa

jonkunlaisen ylhäisen ryhdin. Hänen nautintoon viehättävä,

purppuranpunainen suunsa aukeni väliin, ehkä vähemmin hengittääksensä

viileyttä ilmasta, kuin puhaltaaksensa siihen tuota tuoksuvaa terveyden

yltäkylläisyyttä, joka asui hänen pulleassa povessansa samoinkuin

'lehti- ja kukkarikas etelämaan kasvi versoo kuninkaallisessa

anssarissa.

Ja hänen pikku jalkansa, josta jo kerran on ollut puhetta! jos me

tahdomme tietää jotakin sen pienen jalan notkeudesta, niin kysykäämme

niiltä kukkaisilta, joiden yli Amandan jalka astui, ja ne tulevat

vastamaan meille hymyilyllä.

Senlainen oli nyt tuo entinen kerjäläistyttö, muuttunna, jonka oli

vaikuttanut neljä kahden jalon ihmissydämen hoitamaa tervettä nuoruuden

ikävuotta.

Kun kasvatti-isän ja kasvattityttären kädet nyt tapaisivat toisiansa,

vapisivat kumpikin. Tämä oli ensimäinen kerta, kun senlaista oli

tapahtunut heidän välillänsä. Sentähden tuntuikin heidän kohtaamisensa

alkupuoli kiusalliselta heille kummallekin.

"Minä kuulin sinun laulavan", alkoi vihdoin Alm ensi kerran

rohkenematta kohdata hänen silmäystänsä.

Tyttö loi silmänsä ales ja vaikeni.

"Stagnelius on sinun lemmikkirunoilijasi, kuulen ma", jatkoi hän,

koettaen järjestää tunteitansa.

Tyttö vaikeni yhä.

"Se oli Stagnelius'en laulu lemmelle, jonka sinä lauloit, Amanda!"

lausui nyt Alm silmäyksellä, jonka hän koetti tehdä niin läpitunkevaksi

kuin mahdollista.

Tumma purppura valui tytön kasvoille ja hänen suunsa aukeni hiukan,

mutta sana viipyi. Vaikka tottunut huulten hehkuun, ei taitanut sana

uskaltaa esiintyä, kuu koko kasvot olivat liekeissä.

"Istuos minun viereeni, tyttöseni, ja jutelkaamme samalla ystävyydellä

kuin ennenkin!" lausui Alm, tarttuen hänen käteensä ja taluttaen hänet

eräälle tuolille, jolle hän pyysi tyttöä istumaan, istuessansa itse

toiselle, lähellä olevalle tuolille.

"Olethan sinä aina pitänyt minusta, Amanda", jatkoi kamarikirjuri,

"kuten ystävästä... kuten... kuten lapsi pitää isästänsä?"

"Olen, olen!" huudahti hän, tarttuen kamarikirjurin käteen ja suudellen

sitä, ennenkuin tämä ennätti estää sitä.

Ah, mitä ei hän olisi tahtonut antaakaan, jos hän sen sijaan olisi

rohjennut viedä tytön pienen, valkoisen käden huulillensa! Mutta ei käy

laatuun, että kasvatusisä suutelee kasvattitytärtänsä kädelle; ennen

sitte huulille. Suudelma huulille on helleyttä: suudelma kädelle on

kohteliaisuutta. Isä saa olla hellä, vaan ei kohtelias lapsellensa.

Kolmekymmentä kuusi vuotias kamarikirjuri-parka! hän ei rohjennut

olla hellä eikä kohtelias. Edellisessä tapauksessa oli hän liian

nuori, jälkimäisessä liian vanha. Tuo keskellä ei tuota minkäänmoista

iloa eikä huvia. Se on nuoruuden ja vanhuuden välillä ja sillä on

kumpainenkin puolue vastassansa, aivan niinkuin "harmailla" on

valtiopuuhissa.

"Josta paljon pidetään, siihen myöskin luotetaan", alkoi kamarikirjuri

uudestansa; "Amanda, onko sinulla luottamusta minuun?"

"On", vastasi hän, heittäen tutkailevan silmäyksen kasvatusisäänsä.

Tällä hetkellä oli alakuloisuus vallitsevana siinä silmäyksessä.

"Noh, sanoppa minulle nyt eräs toinen asia... onko se luottamus, joka

sinulla on minuun, suurempi kuin se, joka sinulla on Grå-rouvaan."

Tähän kysymyksen mahtoi olla vaikea vastata, sillä hän viivytti kauan

vastaustansa. Luultavasti aprikoi hän, mihin nämät kysymykset lopulta

johtaisivat.

Kamarikirjuri huomasi siis parhaaksi uudistaa kysymyksensä...

"Eikö minulla olisi luottamusta teihin!" lausui tyttö lämpimästi,

"teihin, joka olette tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin kukaan

muu!... teihin, joka olette olleet minulle isän sijassa... mitä minä

sanonkaan... ei, ei! isää enempi, isää tuhatta kertaa enempi olette

te olleet minulle!" lisäsi hän nousten seisovallensa ja kävellen

edestakasin jonkinlaisessa epätoivossa. Selvästi näkyi, että joku

syvempi suru tässä silmänräpäyksessä oli vallannut tuon nuoren tytön.

Alm ei kummeksinut tätä tunteiden kiihkoista valloille pääsemistä,

sillä hän oli joitakuita kertoja ennenkin nähnyt senlaisia ja tiesi

niiden merkityksen.

Hän tiesi nimittäin, että Amandan oikea isä vielä oli elossa, vaikk'ei

tyttö ollut koskaan tahtonut ilmaista hänen nimeänsä eikä säätyänsä, ja

hän tiesi myöskin hänen surevan sitä, ett'ei hän saanut liittyä tähän

isäänsä.

"Amanda-hyväni!" sanoi hän; "sinä et vastannut kysymykseeni."

Tyttö palaisi istumaan entiselle paikallensa hänen viereensä.

"Näetkös, tyttöseni", jatkoi Alm, "rouva Grå, joka on ollut sinulle

äidin sijassa näinä neljänä vuotena, joina sinä olet oleskellut

hänen huoneessansa, on valittanut minulle sitä lapsellisen

luottamuksen puutetta, jonka hän on luullut huomaavansa muutoin niin

hyvänluontoisessa ja hiljaisessa Amandassansa!"

"Vai niin, onko hän valittanut sitä?" kysyi tyttö nähtävästi hämillänsä.

"On."

"Mitä on hän sitte sanonut?"

"Kaikki, lapsukaiseni!"

"Kaikki?... mitä hän sitten tietää?" kysyi tyttö lapsellisuudella, joka

milt'ei saattanut hänen tutkijaansa hämille.

"Tosin ei hän mitään tiedä", vastasi tämä hetken vaijettuansa,

"mutta juuri tämä tietämättömyys saattaa hänet tyytymättömäksi ja

alakuloiseksi."

"Minäkin olen sangen alakuloinen siitä, mutta"...

"Mutta?"

"Mutta minä en voi sitä auttaa... en, en! sitä en minä voi!"

"Sinä et ole tahtonut sanoa Grå-rouvalle, mihin sinä menet ja mitä

sinä te'et, ollessasi noin ulkona omin päisi, sillä sinä pelkäät hänen

nuhtelevan itseäsi... Mutta minulle, joka, kuten tiedät, en koskaan ole

nuhdellut sinua, tulet sinä sanomaan sen... eikö niin Amandaseni?"

"Antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän, sulkien Alm'in käden

kumpaankin omaan käteensä; "antakaa minulle anteeksi! mutta minä en voi

sanoa sitä!... minä en voi sanoa sitä kenellekään!"

"Se on sangen pahasti se, Amanda!" lausui kamarikirjuri; "sinä et siis

tahdo sanoa minulle sitäkään kuka... kuka se nuori mies on, joka...

joka seuraa sinua... kaikkialla kaduilla?"

Ei koskaan ollut mikään kysymys tuntunut hänestä niin raskaalta ja

vaikealta kuin tämä. Lisäksi tuli, että se silmäys, jolla tyttö hänen

kysyessänsä häntä katseli, paloi niin omituisella leimulla.

"En, en! en sitäkään voi minä", vastasi hän, "sillä... Jumalani,

kuinka teidän kätenne muuttui kylmäksi!" lisäsi hän kiivaasti, katsoen

kamarikirjurin kasvoihin silmäyksellä, joka nyt näytti kostealta

ikäänkuin kyyneleistä.

"Älä pidä lukua minusta, tyttöseni!" sanoi hän, hilliten

mielenliikutuksensa; "se oli ainoastansa minun levottomuuteni sinusta,

joka koski minuun hiukan kipeästi... Minä en saa siis tietää, kuka se

nuori miesi on?"

"Ette; kuinka voisin minä sanoa sen! tuskinhan minä tiedän sitä

itsekään!"

"Sinä et tiedä sitä!... Ja kuitenkin sallit sinä hänen seurata itseäsi

kaduilla!... sinä et ole avosydäminen minua kohtaan, Amanda!"

Amanda ei vastannut tähän nuhteesen.

"Kokemattomuudessasi et sinä aavistakaan, mihin vaaroihin pieninkin

varomattomuus voi heittää jokaisen tytön... sinä et voi myöskään

käsittää sen onnettomuuden laajuutta, joka välttämättömästi uhkaa niin

nuorta, niin kaunista, niin"...

Alm vaikeni äkkiä, sillä tyttö oli, säpsähtäen puoliväliin

seisovillensa tuolilta, tempaissut kätensä hänen kädestänsä ja loi nyt

häneen suuret silmänsä, samalla kertaa niin kärsiväisellä ja ankaralla

silmäyksellä, että hän pakostakin loi alespäin omansa, tuntien

kuumetaudin tapaisen hehkun polttavan kasvojansa.

Asia oli senlainen, että meidän kamarikirjurimme, lausuessansa sanat:

"niin kaunis", oli sattunut liian kovasti puristamaan noita pieniä

käsiä, jotka vielä olivat suljettuina hänen käsiinsä. Isä ei puristele

sillä tavoin. Tämän olisi hänen pitänyt tietämän edeltäpäinkin ja

luultavasti hän sen tiesikin; mutta vaikka tiedetäänkin, kuinka

vaarallista aurinkoon katsominen on silmille, katsotaan siihen

kuitenkin niin halukkaasti.

"Minä tarkoitin", alkoi Alm lujasti päättäneenä panna tunteensa

kahleisiin, "että tyttölapsi pienimmälläkin varomattomuudella voi

pilata maineensa... Muuan tunnettu kirjailija lausuu, ett'ei edes

pölyhiuteet perhoisen siivessäkään ole niin arat kuin tytön maine.

Sentähden ei nuori tyttö voi koskaan olla liiaksi varova, sillä usein

tuottaa liekin pelkkä näkeminen hirveämmän vaikutuksen kuin itse

liekki. Yönaikaan huomataan, esimerkiksi, suuri leimu taivaalla...

Peljästyksissänsä luulevat nyt kaikki ihmiset, että joku palatsi tahi

kirkko on ilmitulessa; mutta kun kaikki tulee selville, ei se olekaan

kuin vähäpätöinen risukasa, joka on palamassa... Tästä huomaat sinä

kuinka suurta meteliä ainoastansa luulo saa aikaan, koska on ihmisen

luonteen mukaista, että kaikki kuvitellaan pahemmaksi, kuin se todella

onkaan... Eikä siinäkään kylläksi, sillä hän loukkaa myöskin toisten

arvoa ja hyvää mainetta, erittäinkin niiden, jotka lähinnä ovat

liittyneet häneen, joko heimolaisuuden tahi ystävyyden siteillä."

"Kuinka? millä tavoin?" lausui Amanda kiivaasti.

"Minä tahdon selittää sen eräällä esimerkillä... Joku sinun

koulutoveristasi, Amanda, näkee sinun menevän pohjoissillan yli erään

nuoren miehen seurassa. Luonnollisesti ollaan uteliaita saamaan tietää,

kuka tuo nuori mies on ja sinulta kysytään tätä... sinä selität, ett'et

sinä tunne häntä ja silloin tullaan vieläkin uteliaammaksi... Nyt

tahdotaan tietää, kuinka tuntematoin herra on voinut puhutella sinua

kadulla ja sitten liittyä sinun seuraasi... Sinä olet vaiti, etkä tahdo

valaista asiaa sanallakaan."

"Noh, sitten?"

"Noh, sitten... Sinun toverisi ilmaisevat tuon tapauksen muille

tovereillesi... Nämät vuorostansa kertomat sen omaisillensa ja

tuttavillensa ja seuraus on"...

"Seuraus on?"

"Että ei ainoastansa sinun maineesi tule loukatuksi... ja huomaa

se, Amanda, että nuoren tytön maineessa piilee sekä hänen nykyinen

että tulevainen rauhansa, hänen onnensa tahi onnettomuutensa... vaan

myöskin"...

"Vaan myöskin?"

"Loukkaantuu sen tahi niiden maine, joiden huostaan tuo nuori tyttö on

uskottu... Tullaan sanomaan"...

"Mitä tullaan sanomaan?"

"Ett'ei rouva Grå pidä nuoria oppilaitansa niin silmällä kuin pitäisi

heidän sivistyksensä ja käytöksensä suhteen... että hän ummistaa

silmänsä oppilaidensa varomattomuuksilta tahi virhiltä... Mitä

sanotaan, se näyttäytyy pian teossakin... Rouva Grån oppilaitos

menettää pian luottamuksensa, rouva Grå menettää oppilaansa, hän

menettää kaikki keinot elääksensä... Köyhyys ja kurjuus ja ylenkatse

joutuvat hänen osaksensa, ja kuka on syypää siihen?... Juuri se, jonka

hän otti luoksensa milt'ei omana lapsenansa... jota hän neljän vuoden

ajan on rakastanut äidin rakkaudella... se, jonka kasvatukseen ja

sivistykseen hän on uhrannut kaiken sen huolen, jonka hyväluontoinen

sydän voi!"

"Ja te?... te?" kysyi Amanda, nojautuen lähemmäksi Alm'ia.

"Minä... minä tulen ensiksikin saamaan rouva Grån onnettomuuden

omalletunnolleni... Mutta siinä ei ole kaikki."

"Mitäs vielä?"

"Minä tulen syyttämään itseäni siitä, että minä kerran tarkoitin hyvää,

että minulla oli hyvä aikomus, jonka päätökseksi tuli paha teko, että

minä kylvöin ihmisyyden siemenen, joka tosin kasvoi ihanaksi taimeksi,

mutta kantoi lopulta myrkyllisen hedelmän!... Kaikesta tästä tulen minä

syyttämään itseäni!"

"Haa!" huudahti Amanda, nousten uudestansa seisovalleen ja alkaen astua

edestakasin laattialla! "tämä on liiaksi!... liiaksi!... Mutta", lisäsi

hän seisahtuen Alm'in eteen ja luoden silmänsä kattoon, uljuudella,

joka olisi sopinut hallitsevalle ruhtinattarelle; "mutta miksi pidetään

minua sitten täällä!... Enkö minä jo ole siinä ijässä, että minun on

pitäminen huoli itsestäni!... Tämä alituinen toisista riippuminen

kalvaa minun sieluani!... niin, minä en tahdo enään kau'emmin olla

riippuvainen toisista!"

"Amanda!" vastasi Alm, joka myöskin nousi seisovallensa ja lähestyi

totisena tuota kiihkountunutta tyttöä, jonka posket ja silmät leimusi;

"Amanda! minä olen nähnyt monta ylevää ja jaloa tunnetta heräjävän,

juurtuvan ja menestyvän sinun nuoressa sydämessäsi... mutta tänään

olen minä ikuiseksi mielihaikeudekseni saanut sen surullisen huomion,

että ylevin, jaloin näistä kaikista on kadonnut... minä tarkoitan

kiitollisuuden tunnetta... Minulla ei ole teille enään mitään

sanomista... hyvästi, hyvästi, neiti Amanda!"

Nämät sanat lausuttuansa otti Alm hattunsa mennäksensä pois; mutta

tyttö lankesi hänen jalkoihinsa, syleillen kummallakin käsivarrellaan

hänen polviansa.

"Menkää, jos tahdotte minun kuolevan epätoivosta!" huudahti hän;

"menkää, menkää!"

Alm ei tehnyt enään yritystäkään menemään. Senlaisten kahleiden

estämällä eikä mennäkään, vaikka maa uhkaisi au'eta jalkain alta, tahi

taivas pudota pään päälle.

"Lapsiparkani!" lausui hän leppeästi, nostaen hänet ylös ja milt'ei

kantaen hänet takasin tuolille; "minä olin jokseenkin ankara sinua

kohtaan, liian kova olin minä sinua kohtaan!... Sano minulle mitä

tahdot!... Minä luotan kumminkin aina sinuun, tyttöseni!... Amanda

ei voi koskaan tehdä senlaista, joka pakoittaisi häpeän punaa hänen

poskillensa, sen minä kyllä tiedän, lapsukaiseni!... sitä ei minun

pieni, hyvä kasvattityttäreni voi tehdä."

"Ah, ei!" vastasi tämä, sulkeutuen hänen rintaansa lapsen kaikella

luottamuksella; "kiitoksia näistä sanoista, minun ainoa ystäväni!...

minun todellinen isäni!"

Alm unohti paljon sillä hetkellä: hän unohti lempivänsä tätä

tyttöä kiihkolla, joka, ollen jokainen silmänräpäys kasvamassa,

huiskutteli polttavaa soihtuansa hänen sydämessänsä ja päässänsä.

Tässä silmänräpäyksessä oli hän isänä, ja sentähden voikin hän painaa

tytön vapisevaa povea rintaansa vastaan, ilman että hänen sydämensä

sykki tavallista kiivaammin; sentähden voi hän painaa suudelman tämän

kauniille otsalle huulien polttamatta tahi tulematta poltetuiksi.

"Sano minulle, mitä tahdot ja pidä salassa, mitä tahdot!" lausui hän

äidillisellä pehmeydellä äänessänsä; "mitä sinä tulet sanomaan, tahdon

minä säilyttää samoinkuin pyhäinjäännöksiä, kuin kallista muistoa...

Sinun parahin ystäväsi tulee kärsimään sinun kärsimisestäsi, mutta

hän ei tule koskaan pettämään eikä hylkäämään sinua!... Jos minä voin

auttaa sinua, jos minä voin jollakin tavalla edistää sinun onneasi,

tulen minä sen tekemään, vaikkapa... minun oma sydämeni pakahtuisi",

lisäsi hän; mutta näitä sanoja ei voinut yksikään inhimillinen korva

kuulla, sillä ne kuskattiin syvällä hänen rinnassansa.

"Niin, minä tahdon ilmaista sen verran, kuin minä voin ilmaista",

sanoi tyttö, sivellen pienillä, valkoisilla käsillänsä syrjään noita

tuuheita, mustia kähäriä, jotka olivat vierähtäneet hänen otsallensa ja

poskipäillensä.

Alm'in silmissä näytti ikäänkuin olisi kaksi pientä, valkoista

kyyhkyläistä kohdanneet toinen toisensa sydänyön aikana, ja eronneet,

kun sarastava päivä oli häätänyt pimeyden.

"Puhu, tyttöseni!" kuiskasi hän.

"Kaksi voimaa taistelee minussa", alkoi Amanda; "toinen on rakkaus,

jota _minä_ etsin, ja toinen rakkaus, joka etsii _minua_... toinen

pakenee minua, ja toista en _minä_ voi paeta, enpä edes tahdokaan sitä

tehdä."

"Ja se rakkaus, jota sinä etsit?" kysyi Alm.

"On minun ensimäinen salaisuuteni, joka ei milloinkaan saa tulla

ilmi... Jos tämä rakkaus pakenee minua maan päällä, tulee se seuraamaan

minua hautaan, mutta siihen asti tulee se olemaan vaiti ja suljettu

kuin hautakin."

"Koska huomasit sinä ensi kerran tämän rakkauden olevan olemassa?"

"Ah, se mahtanee olla hyvin vanha... mahtanee olla kuusitoista vuotias

kuten minäkin!"

"Ah, minä ymmärrän!" sanoi Alm, vetäen henkeänsä; "ja tämänkö luulet

sinä olevan jonkun salaisuuden!... kentiesi onkin se niin muille

vaan ei minulle... Se rakkaus, jota sinä etsit, on lapsen rakkaus

luonnolliseen isäänsä... Enhän minä ole erehdyksissä, Amanda?"

"Olette, sillä sitä ei enään etsitä, jonka omistajia jo ollaan,... Minä

tunnen jo lapsellista rakkautta, mutta se, mitä minä etsin on isäni,

luonnollisen isäni rakkautta, sillä sitä ei minulla vielä ole."

"Sinä olet oikeassa... mutta koska sinä nyt itse olet ilmaissut

etsiväsi isäsi rakkautta, kuinka sinä siis enään voit nimittää tätä

rakkautta salaisuudeksi?"

"Juuri se, _millä lailla_ minä etsin tätä rakkautta, on minun

salaisuuteni... Mutta jos minä kerta onnistun sillä lailla

löytämään sen", lausui tyttö, "silloin... silloin vasta tulen minä

onnelliseksi... Silloin voin minä palkita kaikille, jotka minua ovat

rakastaneet, kaikille, kaikille!"

Alm ei voinut lausua mitään, sillä hän oli vaipunut tämän tytön

ihmettelemiseen, joka sekä sanainsa että silmäyksiensä puolesta

näytti hänestä niin uljaalta, niin enkelin kaltaiselta.

"Mutta se _toinen_", sanoi tyttö heikommalla äänellä ja katsoi

vilkkaasti ympärillensä.

"Niin, se toinen!" kertoi Alm, pudoten alas taivaastansa.

"Se toinen on vasta yhden vuoden vanha", sanoi Amanda, "ja kuitenkin

tuntuu minusta, kuin olisi se minua paljon vanhempi... niin, sata

vuotta, tuhatta vuotta, ja kuitenkin vaan yhden ainoan vuoden!"

Kamarikirjuri veti sisäänpäin henkeänsä, mutta rohkeni tuskin puhaltaa

sitä ulospäin jälleen, vaikka hän tunsi olevansa tukahtumaisillansa.

"Olipa noin vuosi sitten, melkein tähän aikaan vuodesta", alkoi

Amanda kertomuksensa; "minä seisoin eräänä päivänä Ritarisaarella

odottamassa"...

"Mitä tahi ketä?" keskeytti Alm häntä kiivaasti.

"Minä tulen kertomuksessani usein koskettelemaan salaisuuteni rajaa",

vastasi tyttö; "älkäätte siis kyselkö minulta, sillä kaikki, mitä

minä voin ilmaista, tulette te saamaan tietää... parhaillaan siellä

seisoessani, näin minä jonkun, jota... ei, ei... minä en nähnyt

mitään, sillä kyyneleet himmensivät minun silmäni, ja viipyipä kau'an,

ennenkuin minä voin nähdä... mutta kääntyessäni ympäri, nä'in minä

toisen, joka seisoi vähän matkan päässä minusta."

"Toisen!... kuka se ensimäinen siis oli?" keskeytti Alm uudestansa.

"Pyysinhän minä, ett'ette kyseleisi minulta!" sanoi Amanda rukoilevin

silmäyksin; "tuo toinen on eräs herra, puettu erinomaisella aistilla,

sangen nuori, varmaankaan ei paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha...

hän oli kaunis... niin, hyvin kaunis, erinomaisen kaunis oli hän!"

Kamarikirjuri huokasi syvään sillä hän muisti, ett'ei hänkään ollut

juuri ruma, ennenkuin hän sai rokkotaudin ja ett'ei hänkään ollut

paljon yli kahdenkymmenen vuoden, ennenkuin oli tullut kolmenkymmenen

kuuden vanhaksi.

"Hän katsoi minuun", jatkoi Amanda, "ja minä luulin huomanneeni

muutamia kyyneleitä hänen silmissänsä... varmaankin oli hän nähnyt

minun kyyneleeni ja sääli minun suruani, vaikk'ei hän tietänyt sen

syytä... Minä läksin kuitenkin Ritarisaaresta, sillä minun täytyi tulla

kotia... Hän seurasi minua etäältä."

"Sinä katsoit siis taaksesi, nähdäksesi häntä?" huudahti Alm

tuskallisena.

"En, se olisi ollut varsin sopimattomasti tehty, sen minä kyllä

hyvin tiesin... mutta kun minä poikkesin Munkkisillalle, tulin minä

kenenkään huomaamatta vilkaisseeksi sivulle päin ja silloin nä'in

minä hänen seuraavan itseäni... ja astuessani venheesen, päästäkseni

Ragvaldinsillalle, huomasin minä hänen seisovan rannalla ja katselevan

sitä venhettä, jossa minä istuin."

"Ja sinä näit hänet jälleen?"

"Muutama viikko sen jälkeen kävin minä erään huoneuksen ohitse

Isonkirkontorin varrella ja jouduin silloin heittämään silmäyksen

ylöspäin erääsen tämän huoneuksen akkunaan... tämän akkunan vieressä

istui tuo nuori miesi... minä jatkoin kulkuani, mutta tultuani

kappaleen matkaa läntiselle pitkäkadulle, sain minä taaskin nähdä

hänet, sillä hän meni minun edelleni, mutta silloin tervehti hän minua."

"Ja sinä?"

"Enkö minä olisi vastannut niin kohteliaaseen, niin kunnioittamalla

tehtyyn tervehdykseen kuin hänen oli!"

"Ja sitten?"...

"Sitten käveli hän minun jäljessäni koko matkan."

"Koko matkanko?"

"Niin, aina siksi, kunnes pääsin kotia."

"Eikö hän virkkanut mitään sinulle."

"Ei, hän ei näyttänyt edes haluavankaan puhutella minua."

"Hän sai kuitenkin tietää sinun asuntosi!"

"Sai, sillä siitä hetkestä saakka on hän milt'ei joka päivä käynyt

tästä ohitse."

"Ja tervehtinyt?"

"Niin, hän on aina tervehtinyt yhtä kohteliaasti ja kunnioittavana."

"Ja sinä olet tervehtinyt vastaan?"

"En; minä en ollut häntä näkevinänikään."

"Mutta mistä tiedät sinä hänen niin useasti käyneen tästä ohitse?"

"Minä istuin tavallisesti akkunassa, ja"...

"Istuitko sinä sitä ennen yhtä usein akkunassa?" kysyi Alm, tähystellen

tarkkaan tuota nuorta tyttöä.

Amanda punastui kovin ja sormi hämmästyneenä kaulustansa.

"Sitten kohtasit sinä hänet useamman kerran ulkona, arvelen ma!"

"Niin, useamman kerran... minä en koskaan käsittänyt, miten hän niin

tarkoin voi tietää, milloin minä aijoin mennä ulos."

"Eikö hän koskaan etsinyt tilaisuutta päästä lähestymään sinua?"

"Ei, ei koskaan... Joka sunnuntai"...

"Joka sunnuntai?"

"Oli hän kirkossa ja seisoi aina käytävällä lähellä minun istuintani;

ja kuu minä ensi kerran menin Herran pyhälle ehtoolliselle"...

"Oi, Jumalani! hän oli silläkin kertaa kirkossa!" huudahti

kamarikirjuri, joka istui ikäänkuin tulisilla hiilillä.

"Niin."

"Ja piti silmänsä kiinnitettynä sinuun?"

"Niin, välittäin... mutta enimmästänsä oli hänen silmänsä kiintyneet

saarnastuoliin... ja kun tohtori piti tuon kauniin puheen

rippilapsille, nä'in minä suuria kyyneleitä vierivän hänen silmistänsä."

"Ja sinä... sinä katsoit... sinä katsoit häneen useasti, sinä?"

"En... mutta rukoillessani, rukoilin minä myöskin hänen edestänsä",

vastasi Amanda, pannen nuot ihmeellisen kauniit kätensä ristiin,

ikäänkuin rukoillaksensa.

Alm pani myöskin kätensä ristiin, mutta niin rajusti, että veri milt'ei

tiukkui hänen kynsiensä alta.

"Kun minä läksin kirkosta muiden tyttöjen kanssa ja kun te, isäni, ja

Grå-täti, tulitte minulle vastaan, silloin minä myöskin nä'in hänet...

hän seisoi kirkkopihassa kaukana meistä."

"Tervehtikö hän?"

"Ei! sillä hän ei luullut minun näkeväni itseänsä."

"Mutta sinä kumminkin nä'it hänet?"

"Niin, minä nä'in hänen olevan kovin totisen ja että kyyneleet vielä

olivat hänen silmissänsä."

"Minä muistan nyt sinun olleesi sangen hajamielisen, kun minä

puhuttelin sinua, Amanda!" lausui Alm heikolla, ikäänkuin

kuolemaisillansa olevan äänellä.

"Muutama päivä sen jälkeen olin minä uudestansa Ritarisaarella."

"Vai olit sinä taaskin siellä!"

"Minä seisoin samalla paikalla, jossa minä tavallisesti seisoin... minä

olin silloin, kuten tavallisesti, kovin mielipahoillani ja minä luulen

silloinkin itkeneeni."

"Noh, eteenpäin?"

"Silloin kuulin minä lähelläni nämät sanat: 'Kuka on rohjennut

pahoittaa teidän mieltänne noin?'... Se oli hänen äänensä... Ah, kuinka

suloiselta se kaikui minun korviini!"

"Ja sinä vastasit?"

"En, minä en vastannut, sillä minä pidin sen sopimattomana, että

henkilö, jota minä en tuntenut rupesi puhuttelemaan minua...

minä en vastannut sanaakaan, vaan menin heti tieheni", lausui

Amanda senlaisella katsannolla, kuin olisi hän luullut tehneensä

soveliaisuudelle suuren uhrin tahi osoittanut mielenlujuutta, joka

ansaitsisi ihmettelemistä ja kiitosta.

"Ja hän seurasi sinua, kuten tavallisesti?"

"Ei, hän meni tykkänänsä päinvastaiseen suuntaan... Siitä päivästä en

minä nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen."

"Sinä et ollut siis ulkona koko tällä ajalla?"

"Olin yhtä useasti kuin ennenkin, mutta minä en nähnyt häntä koskaan."

"Sinä ihmettelit kaiketikin mikä siihen oli syynä?... Ehkäpä sinä

ikävöitsitkin häntä?"

"Minä luulin hänen vihastuneen... suuttuneen itseeni ja"...

"Ja minusta tuntui", vastasi Amanda, luomatta silmiänsä ylös,

"ikäänkuin olisin minä ollut liian tyly ja epäkohtelias häntä kohtaan,

sillä olihan hänen kysymyksensä niin viatoin ja hyvää hän sillä

tarkoittikin!"

Alm oli vaiti, sillä hän oli toista mieltä.

"Eräänä puolipäivänä olin minä Kaarle XIII:a torilla", jatkoi tyttö.

"Sinä olet siis ollut Kaarle XIII:a torilla... yksinäsi Kaarle XIII:a

torilla!" valitti tuo poloinen kasvatusisä.

"Niin, minä istuin eräällä penkillä... silloin olin minä enemmän

mielipahoillani kuin koskaan ennen."

"Kummallista!... sinä tulit aina mielipahoillesi mentyäsi kaupungille

ja kuitenkin menit sinä niin usein ulos!" muistutti Alm.

"Minä istuin penkillä", jatkoi Amanda, kumoamatta kasvatusisänsä

muistutusta, "ja minä olin niin epätoivoisena!"...

"Siitäkö, ett'et niin pitkään aikaan ollut tavannut tuota nuorta

miestä?"

"Ah ei!... Siinä silmänräpäyksessä en minä muistellut häntä!... Mutta

silloin tuli hän luokseni!"

"Tuo nuori miesikö?"

"Niin, hän tuli luokseni!... Enhän minä ollut nähnyt häntä kokonaiseen

kuukauteen!... ja silloin"...

"Silloin puhutteli hän sinua?"

"Niin, hän otti osaa minun murheeseeni, vaikk'ei hän tietänyt mikä

murhe minua rasittikaan... Ah, kuinka kauniisti hän haasteli!...

jokainen sana, jonka hän lausui, oli lääkettä minun sydämelleni... en

koskaan unhoita minä sitä päivää!"

Alm väänteli itseänsä tuolilla kuin mato muurahaispesässä.

"Noh, mistä puhuitte te?" kuiskasi hän, sillä hän pelkäsi, että hänen

äänensä ilmaisisi hänen syvällistä sielunsa tuskaa.

"Monesta asiasta, sillä hän kyseli minulta niin paljon... hän tahtoi

tietää minun vanhempaini nimeä."

"Ja sinä vastasit?"

"Että olen köyhä, orpo tyttö... että olen riippuvainen mitä jaloimmista

ja avulijaimmista ihmisistä... minä puhuin Grå-tädistä ja teistä...

enin teistä."

"Mitä sanoi hän minusta?"

"Hän kehui teitä niin paljon."

"Tunteeko hän minua?"

"Ei, mutta hän puhui hyvää teistä!... ja hän halusi saadaksensa olla

teidän sijassanne."

"Hym!" jupisi Alm, tuntein asemansa sangen Vähän onnelliseksi ja

kadehdittavaksi.

"Saatuansa tietää minun nimeni pyysi hän lupaa saada puhutella minua

Amandaksi."

"Ja sinä myönnyit siihen?"

"Niin, hän pyysi sitä niin innokkaasti, niin itsepintaisesti."

"Ja sinä sait luonnollisesti tietää mikä hänen nimensä oli?"

"Sain, hänen nimensä on Gustaf... minusta on Gustaf aina ollut niin

kaunis nimi."

Alm'in mielestä kuului Fridolf kauniimmalta; mutta tällä kerralla ei

ollutkaan kysymystä hänen mielipiteistänsä.

"Kaiketi sait sinä tietää hänen sukunimensäkin?" kysyi hän.

"Sitä en minä ole häneltä kysynyt."

"Mutta minun mielestäni olisi hänen pitänyt sanoman se itse."

"Ah, meillä oli niin paljon muuta juttuamista!"

"Mutta hänen ammattinsa, hänen säätynsä?"

"Hän on upseeri."

"Sanoiko hän sen?"

"Ei, vaan sen näin minä jo, kun ensi kerran hänet tapasin."

"Kuinka voit sinä nähdä sitä!"

"Hänen somista viikseistänsä... ja sitäpaitsi voi ainoastansa

upseerilla olla senlainen vartalo ja ryhti, tuin hänellä on."

Tätä sanomalla teki Amanda kasvatusisäänsä kohtaan suuren vääryyden,

sillä vaikkapa Alm ei voinutkaan kerskata kauniista kasvoista eikä

nuorukaisen ijästä, oli hänellä kuitenkin, kuten lukijamme jo kentiesi

ennenkin ovat kuulleet meidän mainitsevan, mitä suhdallisin ja

voimakkain ruumiinrakennus, kuin ajatella voi. Puettuna sotilaan pukuun

olisi hän ollut vaarallinen jokaiselle viholliselle ja luultavasti

myöskin monelle naiselle. Olihan hän kerta taistellut mitä raa'imman ja

voimakkaimman hirviön kanssa ja, kuten me tiedämme, kau'an aikaa tehnyt

tämän voiton epätietoiseksi. Onneansa naisten luona ei hän sitävastaan

koskaan ollut koetellut. Kuitenkin on totta, ett'ei hänen ensi lempensä

ollut onnellinen, mutta syynä tähän vastoinkäymiseen oli kentiesi se

seikka, että hän oli kasvatusisä, ennenkuin hän rupesi rakastajaksi.

"Noh, Amanda", alkoi taaskin tutkija, "sitten tapasit sinä hänet usein

kaupungilla ja juttelit usein hänen kanssansa?"

"Ah, niin!"

"Eikö hän koskaan sanonut tahtovansa käydä rouva Grån luona tahi tehdä

itsensä tuttavaksi niiden kanssa, jotka olivat sinulle vanhempain

sijassa?"

"Ei, siitä emme koskaan tulleet puhuneeksi."

"Eikö hän koskaan pyytänyt... pyytänyt saada tavata sinua kahdenkesken?"

"Ei; olisiko hän voinut pyytää minulta mitään senlaista, hän,

joka on niin hienotunteinen kaikissa ja arka kaikesta, joka voisi

pahoittaa minun mieltäni tahi vahingoittaa minua!... Mutta hän sanoi

niiden hetkien, joina hän ei saanut tavata eikä nähdä minua, olevan

onnettomimmat hänen elämässänsä."

"Vai niin?"

"Ja että hänen hartain toivonsa oli saada ainoastansa käyskennellä

niissä paikoin, joissa hän tiesi minun olevan... että, vaikk'ei hän

koskaan saisi puhuakaan kanssani, hän tuntisi itsensä onnelliseksi, kun

hän vaan saisi nähdä minut."

"Ja hän sai nähdä sinut?"

"Niin, hän tuli aina sinne, missä minä olin."

"Ja hän sai jutellakin sinun kanssasi?"

"Kuinka olisin minä voinut kieltää häneltä sitä!"

"Ja tätä miestä ajattelet sinä nyt sekä varhain että myöhään?"

"Niin, minä ajattelen häntä paljon!"

"Sepä on liian aikaista, se... etköhän ole vielä liian nuori, Amanda!"

"Voidaanko koskaan olla liian nuori lempimään!" huudahti tyttö silmin,

jotka tuikkivat kuin tähdet.

"Ei, yhtä vähän suin voidaan olla liian vanhakaan", myönsi kasvatusisä

hiljaa itseksensä, vieden vaaleana kätensä otsallensa.

Alm tunsi kaksiteräisen miekan tunkevan rintaansa. Amanda oli siis

hurmoksissansa lausunut tuon suloisen sanan "lempiä", mutta tämä sana

oli kuolonisku Alm'in sydämelle.

"Eikö hän koskaan halunnut tietää, mitä sinun kasvatusvanhempasi

ajattelisi niistä kohtaamisista, joita on teidän välillänne?"

"Hän pyysi, ett'en minä virkkaisi niistä kenellekään, koska"...

"Koska?"

"Koska minä silloin voisin viattomasti saada nuhteita, ja siihen ei hän

tahtonut olla syypäänä."

"Mutta eikö tämän salaaminen sinun omasta mielestäsi ollut väärin?"

"Minä en muista mielipidettäni, mutta koska hän oli pyytänyt minua,

niin"...

"Sinä lemmit häntä siis todellakin?" kysyi Alm tukahutetulla äänellä.

"Niin, minä lemmin häntä!" vastasi tyttö yhtä kirkkaalla äänellä kuin

hänen silmäyksensäkin oli.

"Eikö hän ole koskaan sanonut, mikä tämän lemmen lopuksi on tuleva?"

"Ei, miksi olisi hän sitä tehnyt?"

"Eikö hän ole koskaan sanonut, että hän... että hän"...

"Mitä?"

"Että hän aikoi... aikoi pyytää sinua Vaimoksensa?" änkytti Alm

puuhkien.

"Mihin olisi se ollut tarpeen, kun hän tiesi itsellänsä olevan minun

lempeni!"

"Näet se, Amanda!" vastasi Alm, ko'oten jälleen voimansa; "pyytäminen

lempeä, pyytämättä samalla avioliittoa, on rikos,... niin, rikos,

tyttöparkani!"

Tämän sanottuaan nousi hän istuimeltansa ja alkoi mitellä laattiata

suurin askelin.

Tyttö seurasi häntä ihmettelevin silmin. Vihdoin seisahtui hän tytön

eteen ja katsoi häneen silmäyksellä, jossa ilmaantui syvällisin suru ja

suurin levottomuus.

"Amanda!" lausui hän; "minä olen kiitollinen siitä avosydämisyydestä,

jolla sinä olet kertonut rakkaudesta, joka etsii sinua ja jota sinä

et sano voivasi välttää... Mutta sinun täytyy kuuleman minun sanojani

ja seuraaman minun neuvojani. Lapseni, tätä rakkautta _voit_ sinä ja

_täytyy_ sinun välttää!"

Tytön kasvot synkistyivät ja hänen silmäyksensä kiintyivät kummastellen

hänen kasvatusisäänsä.

"Tämä nuori mies, josta sinä olet puhunut on vaarallinen ihminen!...

niin, Amanda, sangen vaarallinen ihminen!"

"Vaarallinen!'... kenelle?" kysyi hän, kummallinen hymyily huulillansa.

Alm säpsähti, sillä tuo "kenelle" kuului hänen korvissansa ikäänkuin

pistolta tahi pilkalta; muttei hän rauhoitti taaskin mielensä ja tällä

kertaa ajatteli hän todellakin vähemmin itseänsä kuin kasvattilastansa.

"Tämän miehen menettelytapa tuntuu minusta sangen epäluulon alaiselta",

sanoi hän; "hän etsii sinua kaikkialla, seuraa sinua kaikkialla,

teeskennellen pitkän aikaa arkatuntoisuutta ja kainoutta, joka

luonnollisesti on omiansa herättämään sinun huomiotasi ja taivuttamaan

sinun mielesi häneen. Kun hän vihdoinkin tapaa sinut ja saa jutella

sinun kanssasi, ilmoittaa hän rakkautensa, eikä hän tarvitse edes

pyytääkään sinun rakkauttasi, sillä se on kylläksi hänelle, että sinä

kuultelet häntä tarkkaavaisuudella ja osanottavaisuudella... Mitä

tekee, hän sitten?... Pyytääkö hän julkisesti ja rehellisesti, kuten

kunniallisen miehen tulee, sinua vaimoksensa?... Kysyykö hän sinulta,

jos hän saa kääntyä sinun kasvatusvanhempasi puoleen, saadaksensa

heidän suostumustansa?... Ei, hän ei tee sitä eikä tätä... Hän ei edes

ilmaise nimeänsä, säätyänsä eikä tulevaisuuden toiveitansakaan...

Onnetoin olet, jos uskot häntä, lapsiraukkani!... hänen sanansa ovat

ansoja, hänen kyyneleensä myrkkyä ja hänen rakkautensa... hänen

rakkautensa on sinun hautasi!"

Nyt nousi Amandakin istuvaltansa. Hänen otsansa kiiltävä pinta murtui

synkkiin ryppyihin, ja hänen ruusunpunaiset huulensa värisivät

suonenvedon tapaisesti.

"Ja kaiken päälliseksi", jatkoi Alm kiihtymällä vihalla, "pyytää hän

sinua olemaan vaiti teidän kohtaamisistanne, ett'ei kukaan voisi

varoittaa sinua siitä kuilusta, jonka hän avaa sinun jalkojesi

alle!... Niin, tyttöseni, minä tunnen hänessä yhden noista ylhäisistä

tyhjäntoimittajista, jotka laskevat yhteen vaakaan naisen viattomuuden

sekä elämän onnen ja toiseen oman alhaisen nautintohimonsa ja ilkeän

turhamaisuutensa... Eipä viivy kau'an ennenkuin edellinen vaaka

höyhenen kevyisenä nousee ilmaan, riemun ja voittohuutojen kaikuessa,

sillä jota kauniimpi langennut vaimo on, sitä suurempi on sen voitto,

joka hänet on turmellut. Senlaisen kunnioituksen antaa maailma

viattomuudelle ja hyville avuille!"

"Ja joka kehui teitä niin paljon!" lausui tyttö, pudistaen kaunista

päätänsä, "hän joka puhui niin hyvää teistä ja kaikista!"

"On konnamainen viettelijä!" keskeytti Alm äärettömällä rajuudella ja

kaikuvalla äänellä.

"Ei, se ei hän ole!" vastasi Amanda lujalla, vakavalla äänellä,

laskien oikean kätensä sydämelleen ja heittäen kasvatti-isällensä

uppiniskaisesti vastustelevan silmäyksen.

Meidän rehellinen kamarikirjurimme oli hyvänsuopa, mutta sangen vähän

ovela.

Jos hän olisikin ollut viimeksimainittu yhtä paljon kuin hän oli

hyvänsuopa, ei hän olisikaan lausunut näin ankaria sanoja sillä naisen

rakkautta siihen, jota hän lempii, ei heikennetä sillä, että hänen

lemmikkiänsä alituisesti poljetaan ja moititaan.

Naisella on, nimittäin, kun hän on nuori ja lempii kiihkoisesti,

tehokas halu ummistamaan silmänsä lemmikkinsä kaikilta vioilta --

ja kentiesi onkin lemmen ylevyys juuri tässä sokeudessa, -- mutta

vaikkapa hän itse sangen hyvin ne tunteekin, ei hän kuitenkaan salli

kenenkään muun niitä huomaavan eikä arvostelevan, sillä silloin herää

hänen ylpeytensä ja taistelee miehuullisesti hänen lempensä rinnalla.

Ainoastaan itsellensä pidättää hän näiden vikain ilmoittamisen,

samoinkuin hän myöskin pidättää ainoastaan itsellensä oikeuden koettaa

ojentaakin niitä, jos hän pitää sen tarpeellisena, sillä taivas tiesi

mitä kaikkea ei lempivä sydän luule voivansa aikaan saada!

Jos siis tahtoo toimittaa jotakin siinä suhteessa, täytyy alkaa

puhumalla ainoastansa sen hyvistä avuista, jota aikoo moittia, ja,

jos ei hänellä senlaisia olisikaan, vieläpä itse keksiä niitä ja

parhaastansa senlaisia, joita todella ei olekaan tuolla lemmityllä

olennolla ja joita siis ei tuo lempivä kaunotar itsekään ole voinut

huomata.

Sitten kun kaunotar nyt on tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei moittija

toimi omaksi eduksensa, eli, kuten sananparressa lausutaan, "kerjää

kipeälle äidillensä", voidaan keveällä kädellä ruveta koskettelemaan

niitä rotkoja, joista oikeastansa tahdotaan muistuttaa, ja vaikkapa

koristaa nuot mustat paikat muutamalla kukkasellakin, samoinkuin

avantoja merkitään männynoksilla. Kummastuneena ja hiukan nureissansa

siitä, että joku toinen on voinut löytää kukkaisia, joita hän ei

itsekään ole huomannut, lähestyy hän nyt näitä; mutta tuskin on hän

kosketellut näitä kädellänsä, ennenkuin ne, joilla ei ole juurta eikä

muuta kiinnikettä, irtauntuvat ja katoavat siihen syvyyteen, joita

niiden piti viittoman. Hänen epäluulonsa, näin herätettynä, ulottuu nyt

kaikkeen, ja siis myöskin niihin todellisiin kukkasiin, todellisiin

avuihin, jotka sitten jäävät välikäteen noiden luultujen avujen takia.

Tosin on mahdollista, ett'ei tämäkään viekkaus auta; mutta mikä,

kaukana siitä, että se auttaisi, päinvastoin pahentaa asiaa, on se,

että tuota kaunotarta laahataan väkisin sille kamalalle avannolle

ja hänen korviinsa huudetaan ukkosen äänellä: "Tuossa näet sinä

kuoleman ja kadotuksen!" Kuka voi olla vakuutettu siitä, ett'ei joku

houkutteleva vedenneito, käyttäen hyväksensä hänen oukamustumistansa,

samassa silmänräpäyksessä kohottaudu avannosta ja vastustamattomalla

viehätysvoimalla vedä kaunotarta luoksensa ales syvyyteen!

Kuten sanottu, meidän hyväätarkoittava kamarikirjurimme sai aikaan

juuri päinvastaisuuden siitä, mitä hän oli aikonut, ja tämän käsitti

hän nyt, vaikka liian myöhään.

"Hyvä, rakastettu lapseni!" lausui hän nyt lempeämmällä äänellä,

lähestyessänsä Amandaa ja kosketellen yhdellä sormella hänen kättänsä,

"luuletko sinä minun voivani sanoa tahi tehdä mitäkään, joka ei

tarkoittaisi sinun parastasi ja hyötyäsi, mitäkään, jonka esineenä ei

olisi sinun onnesi ja menestyksesi!"

"Hirmuista on niin sättiä ja niin panetella henkilöä, joka ei ole

tehnyt mitään pahaa ja jonka nimeäkään ei edes tiedetä, se on

luonnotointa! se on armotointa!" vastasi tyttö, vetäen itsensä,

suuttumuksen puna poskillansa, etäämmäksi mielipahoillaan olevasta

kasvatusisästänsä.

Hänen lempensä oli tullut pahoin loukatuksi ja sen ohessa myöskin koko

hänen sydämensä, sillä hänen ijällänsä ovat lempi ja sydän yhtä, niitä

ei voi koskaan eroittaa tahi ajatella erikseen toisistansa.

"Tästä hetkestä lemmin minä häntä, jos mahdollista, vieläkin enemmän

kuin ennen!" selitti tyttö ja tässä silmänräpäyksessä keräsi tuon

hempeän kuusitoistavuotiaan poven tuli kaiken hehkunsa noihin suuriin

tummansinisiin silmiin.

Kamarikirjuri-parka tunsi olevansa tukehtumaisillaan tämän liekin

kuumuudesta.

"Sinä et tahdo siis kuulla minua!" sanoi hän ja hänen äänensä oli

silloin milt'ei valittavan lapsen äänen kaltainen; "sinä työnnät siis

luotasi pois sen joka pitää sinusta niin sydämellisesti... sinä et siis

huomaa, että se, jota minä olen puhunut, on lähtenyt sydämestä, joka

ainoastansa tarkoittaa sinun parastasi!"

Amanda käänsi kasvonsa akkunaan vastaamatta hänen ystävällisiin

sanoihinsa.

"Hyvästi siis!" huokasi hän ja lähestyi ovea.

Amanda pysyi paikallansa akkunassa.

Alm tarttui jokseenkin kovasti lukkoon ja avasi oven, joka silloin

narisi sangen kovasti.

"Amanda!" lausui hän, kääntyen ympäri ovessa; "kentiesi olen ollut

Väärässä... silloin tahdon minä mielelläni korvata kaiken."

Tuon väkevän, jättiläisvartaloisen miehen olisi nyt lapsikin voinut

kietoa sormiensa ympärille.

Mutta tyttö ei kääntynyt ympäri, vaan jatkot katselemistansa kadulle.

Murrettuna jätti Alm silloin lauluhuoneen ja meni saliin, jonka jälkeen

hän heti astui portaita ales, unohtaen ottaa jäähyväiset Grå-rouvalta.

Keskimäisellä portaalla pysähtyi hän hetkisen ja kääntyi ympäri,

ikäänkuin odottaen jonkun tulevan hänen jäljessänsä kutsumaan häntä

ylös takasin.

Mutta ei kukaan tullut, eikä kukaan kutsunut häntä takasin.

Alm jatkoi siis matkaansa ja seisoi nyt kadulla. Silloin näki hän erään

nuoren, pulskan herran kävelevän lähellä sen huoneuksen ja sen portin

ohitse, josta hän äsken oli tullut.

Hän muisteli ennenkin nähneensä tuon nuoren miehen ja muisti nyt hänen

olevan saman, jonka hän muutama hetki tätä ennen oli nähnyt menevän

erääsen huoneukseen Isonkirkon torin varrella ja jonka näkeminen oli

silloin tehnyt häneen niin pahan vaikutuksen.

Alm vajosi uusiin mietteisiin, sillä tuon uljaan herran, joka kulki

Etelämalmin torille päin, näkeminen oli taaskin tehnyt häneen pahan

vaikutuksen.

Näistä mietteistänsä herätti hänet muutamat pianonsäveleet, jotka

kuuluivat ylhäältä päin. Sitten alkoi eräs ääni, jonka Alm sangen hyvin

tunsi, laulaa; mutta hän tunsi myös sen kappaleen, jota ääni lauloi.

Se oli sama laulu, jonka hän kuuli, ennenkuin oli astunut sisään

lauluhuoneesen, se oli Stagnelius'en laulu "lemmelle".

Kamarikirjuri heitti sammuvan silmäyksen ylös akkunaan, jonka jälkeen

hän alkoi kulkea pohjoiseen kaupunginosaan päin.

Kotiin päästyänsä oli hän sairas -- sairas ruumiiltansa ja

kuolemansairas sielultansa.

Neljästoista luku.

Taivas selkenee.

Seuraavana päivänä lähellä puoltapäivää seisoi Kaarle XIII:a

torin varrella olevan asehuoneen ja ravintolan välillä kaksi

nuorta sotilasta, toinen kaartin upseerin virkapuvussa ja toinen

sivilivaatteissa, jonka viimeksi mainitun me tunnemme samaksi uljaaksi

henkilöksi, joka edellisenä päivänä kahdessa eri tilaisuudessa oli

herättänyt kamarikirjuri Alm'in huomion.

"Sinä menet Fredrikshof'iin?" kysyi sivilivaatteisiin puettu upseeri.

"Niin, etkö sinä tule myöskin?" kysyi toinen.

"En."

"Miksikä et?"

"Ei ole aikaa."

"Sinulla ei ole aikaa!... mitä sinä te'et sitten?"

"Ei mitään."

"Sen tiedän minä... mutta minkälaista ei mitään?"

"Minä jään tänne torille."

"Ymmärrän... sinä kuljeksit pyydystelemässä, konna!"

"Kaunis kiitoslause!"

"Excusez! [suokaa anteeksi!] kuka uskalsi nimittää Jupiteria konnaksi,

vaikka hän kulki ympäri viettelemässä maan kauniimpia tyttäriä!"

"Se oli siihen mailaan, hyvään aikaan, ystäväni!"

"Katso... etkö näe mikä tapsilauma tuolla leikittelee?... ihanoita

lapsukaisia, kunniani nimessä!"...

"Sinä pidät aina pienistä, kauniista lapsista... mutta minä vakuutan

tuhannen perhanan nimessä, ett'ei sinulla ole ainoatakaan silmäystä

koko tuolle laumalle ja miksi."

"Noh, miksi?"

"Siksi, että lapsenpiika on rutiruma... ha ha haa!"

"Minä annan hiton sinulle ja sinun lapsenpiioillesi!... kuka pitää

lukua vaskirahoista, kun on kultarahojakin silmäin edessä!"

"Kultarahoja!... missä sinulla niitä on?" kysyi kaartinupseeri,

kurkistellen ympärillensä joka suunnalle; "minusta näyttää Kaarle

XIII:a tori tänä päivänä olevan tarkka kuva itse rauta-aikakaudesta...

pelkkiä rumia kasvoja, jos mihin katsoo, jollei tahdo otaksua

presidentin rouvaa Elgklo'ta kaunottareksi."

"Jos viivähdät neljänneksen tuntia, saat elää kultaisessa aikakaudessa."

"Ahaa, sinä seisot vahtimassa, huomaan ma."

"Kentiesi."

"Ketä odotat sinä näkeväsi?"

"Arvaa."

"Neiti von Staven'ia."

"Arvaa paremmin."

"Emelie Högqvist'iä."

"Arvaa paremmin."

"Ahaa, nyt minä tiedän!"

"Noh?"

"Sinä odotat Armidaa, tuota lumoavaa Armidaa, sinä onnellinen Rinaldo!"

"Niin, Rinaldo odottaa Armidaansa."

"Minä en menekään Fredrikshof'iin... minä otan mieluummin kolme päivää

arestia, kuin tahdon olla tätä näkyä paitsi."

"Jää tänne, jos haluat... minä olen kärkäs näyttämään häntä sinulle."

"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut muusta kuin hänestä."

"Sinä tiedät minulla olevan aistia."

"Sinä olet piru itse, veliseni!... Mutta jos hän ei tulekaan, saan minä

suotta arestia."

"Hän tulee."

"Sinä olet pyytänyt saada tavata häntä?"

"En, mutta minä näen hänen tulevan, sillä minä näen onneni tähden,

kointähden, joka ennustaa auringon nousua."

"Sinä näet?... minulla on terävämmät silmät kuin sinulla, mutta minä en

näe mitään."

"Etkö näe kuka istuu tuolla penkillä?"

"Tuollako penkillä?"

"Niin."

"Se on presidentin rouva Elgklo... neljänkymmenen vuotias tähti,

veliseni... Ainoastansa taivaan tähdet voivat vastustaa vuosien

vaikutusta... Jos sinun aurinkosi on suhdallinen tuohon kointähteen,

menen minä hirteen, jos minä hänen takiansa saan hiipiä putkaan."

"Mutta etkö sinä näe, kuka presidentin rouvan vieressä istuu?"

"Presidentti...Häntäkö sinä tarkoitat?"

"Aivan niin."

"Presidentti on uljas henkilö, minä myönnän sen... mutta kaikella

kunnioituksella"...

"Asia on aivan niin kuin minä sanon... kun minä näen presidentin, olen

vakuutettu saavani nähdä Armidankin."

"Hän on siis tavallisesti presidentin seurassa?"

"Hän pitää siis kanssakäymistä presidentin perheessä?... minä tiedän

sinun isä-ukkosi kanssa usein käyvän päivällisillä ja illallisilla

presidentti Elgklon luona."

"Ei, presidentti ei tunne Armidaa eikä Armida presidenttiä!"

"Arvoituksia, veliseni!"

"Kummallista on, mutta totta... melkein joka kerta, kun tapaan

presidentin ulkona, tapaan minä myöskin tuon viehättävän tytön."

"Sangen kummallinen sattuma!"

"Niin, eikö ole sitten?... Jos minä olen Pohjalla tahi Etelällä tahi

Kaupungissa ja minä kohtaan presidentin, voin panna sormeni kirjalle ja

vannoa lumoojattaren myöskin olevan läheisyydessä."

"Sinä herätät minussa halua kulkemaan presidentin jälkiä... minä tahdon

ruveta hänen varjoksensa."

"Turha vaiva... onhan ainoastansa yksi Armida."

"Ja yksi Rinaldo tahdon sinä myöskin sanoa... saadaanpa nähdä!"

"Tässä on myös toinenkin omituisuus."

"Mikä?"

"Presidentti on varmaankin aikoinaan ollut erinomaisen kaunis mies."

"Mitä se minuun koskee!"

"Hänellä on uljas, kuninkaallinen nenä... läheltä pitää, että minun

Armidani nenä on hiukan hänen nenänsä kaltainen... Presidentillä on

pari suuria tummansinisiä silmiä ja minun Armidani silmät on hänen

silmäinsä näköiset... Voitko arvata mitä mietteitä kaikki tämä on

minussa herättänyt?"

"Vai niin, onko sinulla tapana miettiä!... noh, annapas kuulla!"

"Niin, samoinkuin myötätunteisuus saa ihmisiä lähestymään toisiansa,

vie myöskin kasvojen yhtäläisyys tietämättä toinen toisensa

läheisyyteen... Miksi katsot sinä minuun noin?"

"Minä katson josko sinun saappaasi pohjat ovat irti, josko nukka on

kulunut housuistasi ja josko sinulla on yöksi yöviitta paidan sijasta."

"Oletko menettänyt järkesi?"

"En, sinähän järkesi olet menettänyt!... Jos sinä tahdot saarnata

kuin runoilija tahi tietoviisas, täytyy sinun myös olla senlaisen

näköinen... Kuinka, peijakkaan nimessä, voi eräs luutnantti

henkivartian husareista puhua senlaisia hullutuksia!... Hyvästi,

poikaseni!"

"Sinä menet?... sinä et siis halua nähdä häntä?"

"Tarkemmin mietittyäni ummistan mieluummin silmäni sampanjalta, kuin

seison katsomassa kuinka toinen sen nielasee."

"Ah, nytpä muistan... Tunnetko sinä, joka olet vanha karnisoonisotilas

ja tukholmalainen erästä kamarikirjuria, jonka nimi on Alm?"

"En seurustele koskaan kamarikirjurein kanssa... Mutta maltahan...

monias vuosi sitten kävi muistaakseni eräs sen niminen henkilö

voimistelussa... hän oli koko vämpäri pitelemään säilää, miekkaa ja

sapelia... ei edes Branting'kaan voinut hänelle mitään... Kuulehan,

milloin matkustat sinä maalle?"

"Huomena edellä puolen päivää."

"Onko se aivan välttämätöintä, se?"

"Isäni on pyytänyt sitä ja koska on eräs aivan tärkeä asia... Mutta

ennen viikon loppua palajan minä jälleen takasin."

"Sinun isäsi, kauppaneuvos, viipyy siis kau'an kaupungissa?"

"Niin, hän ei lähde Asplundaan ennenkuin ensi viikolla."

"Miksi on hän saapunut Tukholmaan sydän suvena?"

"Tiedäthän meidän eilen olleen suurilla päivällisillä presidentti

Elgklon luona!"

"Tehdä niin pitkän matkan eräiden päivällisten takia!... sinun isälläsi

on siis oivallinen terveys?"

"On, Jumalan kiitos!"

"Onnellinen sinä, joka voit sanoa. Jumalan kiitos!"

"Miksikä niin?"

"Siksi, ett'et sinä tarvitse toivoa hänen kuolemaansa, sinä... Kun

sinä sanot hänelle: isäni, minä tarvitsen kaksi tuhatta riksiä, vastaa

hän: poikani, tästä saat neljä tuhatta... Kun minä kirjoitan isälleni

ja sanon: kunnioitettu isä! kahden kuukauden ajan on sinun vanhuutesi

lohdutus itse ollut lohdutoinna, sillä minun lompakossani ei ole

äyriäkään, mutta monta rystyistä kuluttavat minun oveani, silloin

vastaa hän: poikani, hoida tarkasti niitä äyrejä, jotka sinä sait puoli

vuotta sitten, sillä muutoin saattaa minun vanhuuteni lohdutus minut

hautaan... Saakelin suuri eroitus ukkojen välillä!... Sinä olet sangen

onnellinen, veliseni!"

"Antakaa köyhäparalle roponen!" aneli eräs surkea ääni kummankin

upseerin lähellä.

Tuo surkea ääni tuli vieläkin surkeamman näköiseltä henkilöltä, joka

vaikka hän tarkasti tähystelikin husaariupseerin kasvoja, kuitenkin

piti lakkiansa kaartin luutnantin edessä.

"Eihän saa ottaa askeltakaan torilla, niin, ett'eivät kerjäläiset

olisi kintereillä!" huudahti tämä ja huimasi lakin syrjään; "voiko

ajatellakaan kehnompaa poliisia kuin Tukholmassa on!"

"Tästä saat, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että heti laitat luusi

tästä pois", sanoi husaariupseeri, heittäen roposen kerjäläisen lakkiin.

Kerjäläinen otti rovon ja sinkahutti sen kau'as torille.

"Mitä te'et sinä, heittiö!" huudahti antaja kummastuneena.

"Minä teen omallani, mitä tahdon", vastasi kerjäläinen; "vai eikö se

ollut minun omaisuuttani muka?"

Tätä sanoessansa heitti hän rovon antajalle senlaisen silmäyksen, että

tämä vasten tahtoansakin hätkähti takaperin, jonka jälkeen hän kääntyi

ympäri ja nilkutti puistokäytävään.

Kerjäläinen pysähtyi sen penkin eteen, jolla presidentti istui

rouvinensa.

"Kuulehan, Ström!" huusi presidentti eräälle palvelijalle, joka seisoi

penkin lähellä; "jos sinulla on vaskirahaa, anna hiukkasen tuolle

kerjäläiselle!"

Palvelijan annettua kerjäläiselle roposen, läksi tämä tiehensä; mutta

sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa pitkin puistokäytävää,

kuten hän ensin näytti aikoneen, poikkesi hän suorastaan puistikkoon ja

katosi.

"Kauhean paljon kerjäläisiä täällä torilla", muistutti presidentin

rouva.

"Niin, se on asianomaisilta aivan anteeksiantamatointa", vastasi

presidentti.

"Käsittämätöintä, miksi tässä maailmassa on min paljon köyhiä!" lausui

tuo ylhäinen rouva.

"Senlainen on luonnon järjestys", vastasi tuo ylhäinen miesi; "kaikki

eivät voi olla onnellisia'... Täytyy olla varjoa yhtä lailla kuin

valoakin, yötä yhtä lailla kuin päivääkin... senlainen on luonnon

järjestys, Amélie-kultani!"

"Näetkö... hän on tänäänkin täällä!" kuiskasi rouva, ny'äisten

miestänsä kylkeen.

"Kuka hän, ystäväiseni?"

"Tuo nuori tyttö, joka kaiken sen aikaa, kun me olemme juoneet

terveysvettä, on käyskennellyt yksinänsä tällä torilla ja seurannut

meidän askeleitamme."

"Vai niin, tuo nuori tyttö, onko hän tänäänkin täällä?" lausui

presidentti, vilkaisten syrjään ja antaen samassa palvelijalle salaisen

silmäyksen, johon tämä vastasi pahajuonisella hymyllä.

Tuolla nuorella tytöltä, joka nyt oli sen ylhäisen herrasväen huomion

esineenä, oli yllänsä valkoinen hame ja tämän päällä kaapunen mustasta

silkistä sekä päässänsä hieno, somasti palmikoitu olkihattu, koristettu

taiteellisesti tehdyllä seppeleellä heleistä kukista ja solmittuna

leuvan alle samanvärisellä, leveällä silkkinauhalla.

"Niinkuin minä aavistinkin", kuiskasi presidentin rouva, "rupesi hän

istumaan vastapäätä meitä!... kuka mahtanee hän olla... ja ken lienevät

hänen vanhempansa, jotka voivat sallia hänen niin kuljeskelevan

yksinänsä kaduilla ja toreilla?... Etkö sinä tunne häntä?"

"Kuinka voisin minä sen, Amélie-kultani?"

"Tämä on liian kummallista!... tavallisesti on hänen silmäyksensä

nytkin kiintynyt sinuun."

"Niin, minä luulen sen."

"Luulenpa todellakin hänen silmissänsä olevan kyyneleitä"...

"Ei käy enään kau'emmin istuminen", sanoi presidentti; "Carlsbader-vesi

hiukaisee minua... etkö sinä Amélie-kultani halua, että käymme vielä

kerran torin poikki?"

"Niin! en minäkään voi hyvin, kun istun alallani vallan kau'an."

Tämän sanottuansa nousi herrasväki ylös ja kävelivät käsi kädessä

pitkin puistokäytävää.

"Mihin Ström menee?" kysyi presidentin rouva, joka oli vilaissut

taaksensa ja nähnyt, ett'ei palvelija seurannutkaan heitä.

"Minä pyysin hänen ostamaan meille joitakuita appelsiineja", vastasi

presidentti.

"Appelsiineja!... appelsiineja terveysvedenjuojille!"

"Ei haittaa laisinkaan... minua tuntuu niin janottavan."

Presidentin rouva oli tyytyväinen selitykseen, vaikka hänen yhtä hyvin

kuin muidenkin, jotka juovat terveysvettä, olisi pitänyt tietämän, että

se, mikä kaikkein vähimmin vaivaa terveysveden juojaa, on jano.

Mutka palvelija, joka silminnähtävästi oli arempi presidentin

terveydestä, kuin presidentti itse, ei mennytkään kaupitsijavaimon

luokse, Vaikka tällä oli mitä kauniimpia appelsiineja myytäväksi, vaan

lähestyi sen sijaan penkkiä, jolla tuo nuori tyttö oli ottanut sijansa

ja jonka hän juuri nyt aikoi jättää.

"Herra presidentti lähettää paljon terveisiä ja kysyy, kuinka mamselli

voi", lausui palvelija mitä kohteliaimmalla kumarruksella.

"Onko hän lähettänyt minulle terveisiä! onko hän kysynyt minua!"

huudahti tuo nuori tyttö palvelijan silmissä käsittämättömällä

innostumisella, samalla kun hänen kasvonsa joka silmänräpäys vaihtoi

väriänsä.

"Onpa niinkin... hän on alituiseen kysynyt mamsellia ja nyt on hän

pyytänyt minua lausumaan teille hänen nöyrät terveisensä ja"...

"Ah, Jumalani!" keskeytti häntä tuo nuori tyttö; "ah, kuinka olenkaan

onnellinen!"

"Niin, niin", vastasi palvelija veitikkamaisella hymyllä; "niitä ei ole

monta, jotka voivat kerskata presidentin huomiosta, sillä minulla on

kunnia sanoa, että presidentti"...

"Mitä on hän minusta lausunut?" keskeytti hän uudestansa; "sanokaa,

sanokaa, mitä on hän lausunut, ja koko elämäni kiitollisuus... Ah,

minun päätäni pyörryttää!"

"Rauhoittukaat kaikin mokomin, armollinen neiti, presidentti haluaa

nähdä teitä... haluaa puhutella teitä."

"Nähdä minua! puhutella minua!... koska?... missä?... kentiesi nyt...

nyt?"

"Nytkö?... kuinka olisi se mahdollista!... mamselli huomaa kait, ett'ei

se voi käydä laatuun."

"Niin, niin, se on kyllä totta, se... se ei voi käydä laatuun", huokasi

tyttö.

"Mutta jäljestä puolenpäivänä, ehtoolla", lausui palvelija.

"Jäljestäpuolenpäivänä!... ehtoolla!... käydä hänen luonansa! nähdä

häntä ja jutella hänen kanssansa!" huudahti tyttö riemun valtaamana,

nojautuen penkkiin, ettei hän kaatuisi, sillä hänen polvensa horjuivat.

"Tulla hänen luoksensa?" kertoi palvelija; "armollinen neiti huomaa

kaiketi, ett'ei teidän sovellu tulla kotia presidentin luokse."

"Eikö!" sanoi tyttö alakuloisena; "ei, ei!... sen minä kyllä huomaan...

Mutta missä?... missä saan minä sitten tavata häntä?"

"Tehkää hyvin, että määräätte itse jonkun hetken jäljestäpuolenpäivänä,

niin presidentti"...

"Joka hetki, joka silmänräpäys olen minä valmis kohtaamaan häntä...

milloin hän vaan tahtoo, milloin hän käskee!... Vaan älkäätte antako

minun odottaa kau'an... minä olen odottanut kylläksi kau'an."

"Presidentti ehdoitteli itse, että kello kahdeksan ehtoolla tulisi

eräät vaunut odottamaan Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun

kulmassa"...

"Presidentinkö kanssa?"

"Niin, presidentin."

"Kustaa Aadolf'in tori!... Hallituskatu! .. kello seitsemän... kuusi...

viisi?"

"Mahdotointa ennen kello seitsemää... Mutta minä luulen sen käyvän

laatuun kello seitsemän... Minä odotan siis vaunun kanssa määrältänsä

kello seitsemän."

"Niin, minä tulen olemaan siellä ennen kello seitsemää."

"Sitä parempi... se on siis varmaa, ett'ei presidentin tarvitse varrota

suotta?"

"Ah! sekö ei olisi varmaa! varrottaisinko minä itseäni hänellä!"

"Myöskin pyysi presidentti minun sanomaan"...

"Mitä pyysi hän?... sanokaa, mitä hän pyysi?"

"Että mamselli olisi varovainen, eikä virkkaisi tästä kohtauksesta

kenellekään."

"Mitä tarvitsee hänen pyytää!... hänen sanansa ovat käskyt minulle, ja

Jumala tietää, että minä tottelen niitä kaikesta sydämestäni!"

"Ja vielä toivoi hän, ett'ei mamselli seuraisi noin hänen jälkiänsä,

sillä se voisi herättää hänen armonsa epäluuloa, ja minä sanon, että

hänen armonsa"...

"Minä en tule seuraamaan häntä... minä en tarvitse tehdä sitä enään...

saanhan minä nähdä hänet ja jutella hänen kanssansa!"

"Asia on siis päätetty?"

"On, on!"

"Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun kulmassa... älkäätte suinkaan

unohtako sitä!"

"En, en!"

"Kello seitsemän... ah, miksi ei se jo ole seitsemän!" valitti tyttö.

"Minulla on siis kunnia sanoa jäähyväiset... nöyrin palvelijanne!"

"Malttakaas!" huudahti tyttö, pistäen kätensä vyötäisillä olevaan

ompelu-pussiinsa; "jos minä voisin... jos minulla olisi... minulla ei

ole teille mitään antamista"...

"Minä nä'in mitä ihanimpia, pieniä kukkasia ompelu-pussissa", lausui

palvelija, vetäen suunsa nauruun; "kuinka presidentti tulisi iloiseksi,

jos"...

"Te luulette siis, ett'ei hän halveksuisi minun kukkasiani?" kysyi

tyttö.

"En suinkaan luule minä hänen halveksivan niitä", vastasi palvelija,

vetäen suupielensä sorviin saakka; "hänen armonsa ei halveksi sitä eikä

tätä."

"Noh, ottakaatte ne siis kaikki ja antakaatte hänelle! antakaatte

ne hänelle kaikki!" huudahti hän loistavilla kasvoilla, ottaen

ompelu-pussistansa kukkaisen toisensa perään, suudellen niitä jokaista

ja laskien ne kaikki palvelijan käteen.

"Ja tervehtikäätte häntä minulta, minun sydämeltäni!" jatkoi tyttö, "ja

sanokaatte hänelle... ei, älkää sanoko hänelle mitään!... ei kukaan muu

kuin minä voi sanoa mitä minä tunnen!... ei kukaan muu kuin hän voi

käsittää minun sanojani!"

Palvelija meni pois kumartaen ja hymyillen.

"Hitto vieköön tuota harmajapäätä!" jupisi palvelija itseksensä; "mikä

onnen poika hän on, niin presidentti kuin hän onkin!"...

Mutta Amanda, onnellisena kuin vanhurskas sielu uuden Jerusalemin

portilla, lausui itseksensä, pannen kätensä ristiin:

"Ijankaikkinen taivas! toteuta tämä uni, tahi salli minun kuolla

ennenkuin heräjän!... Hän on siis tuntenut minut tarvitsemattani

virkkaa sanaakaan!... Joku ääni hänen povessansa on puhunut minun

puolestani... Minä olen saavuttanut tarkoitukseni ja nautin nyt

palkintoa kaikesta mitä minä olen ajatellut, miettinyt ja kärsinyt!...

Ei kukaan voi nyt sanoa minun kerjänneeni itselleni isäni rakkautta,

sillä tulihan se vastaan minun rakkaudelleni, ennenkuin minun vielä

uskalsi lähestyä häntä!... Niin, hän rakastaa minua, hänen täytyy

rakastaa minua sen uskollisuuden tähden, jolla minä olen täyttänyt

lupaukseni hänelle... lupaukseni, jonka tein äitini muiston nimessä!

Kolmenkertaisesti onnellinen Amanda!"

"Amanda!" kaikui eräs lauhkea ääni tuon ylimäärin onnellisen tytön

läheisyydessä.

Mutta hän ei kuullut sitä lauhkeata ääntä, sillä tällä hetkeltä oli

koko hänen sielunsa siinä silmäyksessä, jolla hän seurasi tuota

poisrientävää palvelijata.

"Amanda!" kuului uudestansa, vaan hiukan lähempänä.

"Ah! siellä olette te... te!" vastasi hän hiljaa, ojentaen kätensä

sille puolelle mistä ääni kuului, muuttamatta kuitenkaan silmiänsä

siitä suunnasta, johon ne olivat kääntyneet.

Tuohon ojennettuun, pieneen käteen tarttui toinen käsi, joka oli meidän

uuden Endymion'in, tuon pulskan husaariupseerin.

"Eikö ainoata silmäystäkään teidän silmistänne!... te olette siis

suutuksissanne minuun, ihana Amanda?" valitti hän.

"Minäkö olisin suutuksissani teihin, minä?" sanoi hän, kääntäen

kasvonsa hänen puoleensa, mutta ainoastansa hetkiseksi, sillä nopeasti

palaisi hänen silmänsä entiseen suuntaansa.

"Niin, te ette ole enään sama kuin ennen", jatkoi tuo nuori, valittava

miesi... "Ah, minä ymmärrän... joku on panetellut minua... kentiesi on

presidentti"...

"Miksikä panettelisi presidentti teitä?" kysäsi hän, katsoen

kummastuneena ihailijaansa.

"Minä nä'in teidän juttelevan hänen palvelijansa kanssa... mitä voi

hänellä olla teille sanomista?"

Amanda hymyili.

"Varmaankin oli hänellä teille jotakin asiaa presidentiltä?"

Amanda jatkot hymyilyään. Nuot pienet kuopat hänen poskissansa

kiilsivät kuin kaksi hymyilevää enkelin suuta.

"Presidentti on luultavasti joskus nähnyt minun puhelevan teidän

kanssanne täällä torilla ja on sentähden luullut pitävänsä sanoa teille

jotakin pahaa minusta?"

Meidän pääkaupunkimme keikailijat luulottelevat itseänsä alituisesti,

ett'ei voida puhua juuri muusta kuin heistä, ja tämä luulottelu ei

miellytä heitä aina, sillä heillä ei ole aina yhtä hyvä omatunto.

"Te ette saa puhua pahaa presidentistä", lausui Amanda nuhdellen,

"sillä hän ei ole puhunut teistä pahaa... ei, ei! ei hän!"

"Mutta mitä tahtoi hän sitte teistä?... mitä oli hänen palvelijallansa

teille sanomista?"

"Kerran tulette te saamaan tietää sen ja silloin tulette te yhtä

onnelliseksi kuin minäkin, sillä te lemmitte minua, sitten minäkin

lemmin teitä?"

"Niin, minä lemmin sinua enemmän kuin taivas luotuja olentojansa...

Mutta ethän sinä tunne presidenttiä eikä hänkään sinua... Ah, nyt minä

muistelen sinun väliin tehneesi minulle joitakuita häntä koskevia

kysymyksiä, ja joku selittämätöin suhde on varmaankin teidän

välillänne, joka"...

"Gustaf! salli minun tänään pitää salaisuuteni itselläni!... huomena

tulen minä vastaamaan sinulle tarvitsemattasi kysyäkään."

"Minä koetan olla maltillinen, sillä minä luotan sinuun kuin Jumalaan."

Senlaisen vakuutuksen pitäisi aina oleman pyhän; mutta se menettää

tavallisesti paljon pyhyydestänsä lepertelijän huulilla.

"Lemmitty Amanda!" jatkoi husaariluutnantti; "siis ei se ole hän, joka

on panetellut minua... mutta sinun lauseestasi kuului kuitenkin, että

joku muu olisi tehnyt sitä."

Amanda vaikeni nähtävästi hämillänsä.

"Niin, niin, minä nä'in sinusta, että siten on tapahtunut", jatkoi

hän; "sinä olet jollekin kertonut tavanneesi minut ja jutelleesi minun

kanssani kaupungilla... ja tämä joku on puhunut pahaa minusta?"

Amandan äänettömyys kesti yhä. Häntä näkyi vaivaavan joku katkera

muisto.

"Se on rouva-opettajatar", sanoi luutnantti, "se on sinun

kasvatusäitisi, sinun tätisi, joka"...

"Se, se ei ole hän", saneli Amanda vihdoinkin.

"Kuka sitten?... Ah, nyt minä tiedän, se on sinun kasvatusisäsi...

niin, niin, siten se on, ja kuka voi sitä ihmetelläkään!... sepä on

niin tavallista, niin luonnollista... Mutta vaikkapa hän olisi sanonut

mitä hyvänsä minusta, en kuitenkaan suutu häneen koskaan, sillä minä en

koskaan tule unohtamaan sitä hyvää, jonka hän on tehnyt sinulle... enkä

minä pyydä saada tietääkään mitä hän on sanonut."

Sanomattoman suloinen oli se silmäys, jolla Amanda palkitsi tuota

nuorta miestä häneen osoitetusta mielensä ylevyydestä ja jaloudesta.

"Selväähän on", jatkoi tuo jalo sotilas, "että sinun kasvatti-isäsi

tulee, jokaisessa miehessä, joka rohkenee lähestyä sinua, näkemään

kilpakosijan."

"Kilpakosijan!" keskeytti tyttö häntä kiivaasti; "kilpakosijan... hän!

minun kasvatus-isäni!"

"Niin, Amanda!"

"Mahdotointa!"

"Niin, lemmittyni!... ei voi helposti ajatellakaan, että hän, jonka

silmäin edessä sinä joka päivä olet ollut, olisi voinut välttää sen

viehätyksen vaikutusta, jonka sinä saat aikaan kaikissa... Kuka tietää

eikö hän jo aikoja sitten ole valinnut sinut morsiameksensa."

Tuo hämmästynyt tyttö nojasi päätänsä käsiään vasten, mutta oli hänestä

varsin vaikeata totuttaa itseänsä tuohon uuteen ajatukseen, joka niin

äkkiarvaamatta oli hänelle julkituotu; mutta jota enemmän hän sitä

päässänsä mietiskeli, sitä selkeämmäksi tuli se, ja vihdoin luuli hän

sen hienon aistin avulla, joka vaimolla on synnyinnältänsä, saaneensa

selville yhtä ja toista tähän saakka käsittämätöintä Alm'in käytöksessä

häntä kohtaan.

"Niin, Amanda!" jatkoi tuo nuori miesi; "hän lempii sinua, ja tämä

lempi tekee hänet kohtuuttomaksi jokaista kohtaan, joka rohkenee

osoittaa sinulle mieltymystänsä... Mutta lemmelle täytyy olla paljon

luvallista, ja sentähden tulee sinun antaa hänelle anteeksi, samoinkuin

minäkin jo olen antanut hänelle anteeksi ne perusteettomat syytökset,

joita hän on voinut heittää minua vastaan... Muista, mitä sinä olet

velkaa hänelle, muista, että hän oli se, joka tempasi sinut pois

kurjuudesta ja turmiosta, että hän on se, joka on antanut sinulle

kasvatusta, sivistystä ja kaikkea, joka on ollut omiansa korottamaan

sinun arvoasi omissa silmissäsi ja maailman... Sinun tulee kiittää

häntä onnestasi, ja mikä on luonnollisempaa kuin että hän nyt tahtoo

kiittää sinua omastansa!... Niin, Amanda, rupea hänen morsiameksensa,

hänen puolisoksensa ja koeta rakkaudella ja helleydellä maksaa hänelle

suuri velkasi!... Minä, joka en koskaan voi luopua rakkaudestani

sinuun, sillä ennen luopuisin hengestäni, minä tulen kärsimään

äärettömästi, kuihtumaan varjoksi ja pian kuolemaan kuin sammuva

sävel, sittenkuin se käsi, joka pani kielen väräjämään ja ääneen, on

vetäytynyt pois ja kadonnut... Ah, Amanda! minä... minä"...

Tuon muutoin niin uljaan ja verevän sotilaan ääni alkoi todellakin

kuulua kuin sammuva sävel, ja hän kääntyi pois, luultavasti salatakseen

kyyneleitänsä.

Tosin on olemassa todellisiakin helmiä, mutta vielä enemmän vääriä.

Sama on suhde todellisten ja teeskenneltyjen kyyneleidenkin.

Seuraus olikin se tavallinen.

"Mikä eroitus on kummankin näiden välillä!" ajatteli Amanda, sill'aikaa

kun hänen korvansa halukkaasti kallistiihe lemmikin sanoille; "toinen

panettelee, vaikk'ei häntä itseänsä ole paneteltu... toinen kehuu,

vaikka hän tietää olevansa paneteltu!"

Sitäpaitsi alkoi Amandasta näyttää, että Alm, jos hänen omistamistansa

voitaisiin pitää palkintona, ei osoittanut aivan pientäkään

itsekkäisyyttä, koska hän niiden neljän vuoden palkinnoksi, joina hän

oli antanut kasvattityttärellensä kasvatusta, vaati tältä koko tämän

muun elinajan.

Jos Amanda tällä hetkellä olisi ollut lemmikkinsä kanssa kahden

kesken, olisi hän heittäytynyt tämän kaulaan ja ilmaissut tälle

sydämensä kunnioituksen ja kiitollisuuden. Mutta nyt taisi hän vaan

syleillä häntä silmäyksillään, sillä siellä täällä hiipi henkilöitä,

jotka uteliaisuudella ja kateudella katselivat tuota kaunista paria.

Mutta mitä sanoivat kuitenkin nämät silmäykset? -- Se, ken kerta

on katsahtanut lempivän ja ihastuksissansa olevan naisen silmiin,

tietää silloin yhtä vähän kaivanneensa rusohuulien suloista puhetta

kuin tuon liljavalkean käsivarren ihanaa pulleutta. Missä, joll'ei

juuri senlaisessa silmäyksessä, ilmaantuu lempi selvemmästi kolmella

pääosallansa: kiihkolla, alttiiksi antavaisuudella ja huunaantumisella!

Mutta Amanda painoi kielensä punaisen sinetin silmäyksiensä

tulikirjoituksen alle.

"Gustaf!" kuiskasi hän; "minä lemmin sinua, enkä voi koskaan lempiä

ketään toista ja sinun omasi olen minä ajassa ja ijankaikkisuudessa!"

Sitten loi hän kyyneltyneet silmänsä taivasta kohti, sillä kuinka

paljon oli hyvä Jumala yhtenä päivänä antanut hänen sydämellensä! Ah,

miksi tarvitsi hänen katsella ylä-ilmoihin? olihan hänellä kirkas

taivas omassa sydämessänsä.

Tuo lempivä pari käveli kau'an yhdessä eräällä noista kaitaisemmista

poluista, sillä, joka oli puiden ja kivimuurein välissä, jättäen nuot

muut, leveämmät, ylellisyydelle ja prameudelle.

Yhdessä kohtaa pysähtyi Amanda ja vaaleni. Tämä tapahtui silloin, kun

hänen rakastajansa ilmoitti hänelle täytyvänsä seuraavana päivänä

matkustaa pois ja ett'ei hän luultavasti varsin pian palajaisi.

"Täytyä matkustaa pois, eikä saada nähdä sinua huomena!" vaikeroi

tuo mielipahoillaan oleva rakastaja, "ei enään saada lausua sinulle

jäähyväisiä, eikä kuulla sinun jäähyväisiäsi joksikin lohdutukseksi

minun tulevaisessa kolkossa yksinäisyydessäni!... eikä myöskään saada

vastaanottaa sitä iloista, onnellista ilmoitusta, jonka sinun piti

huomena minulle antaman!... eikö siis ole yhtään ruusua, jolla ei olisi

okaa! ei mitään riemua ilman tuskaa!"

Lempivä tyttö huokasi samaa sydämessänsä ja kuinka neuvoteltiinkin,

epäiltiin, myönnyttiin ja taas epäiltiin, tultiin lopulta siihen

päätökseen, että nuot kaksi nuorta seuraavana edelläpuolenpäivänä

tapailivat toisensa samalla paikalla Kaarle XIII:a korilla, jolloin

he vielä kerran saisivat ottaa jäähyväiset toisiltansa ja Amanda

samalla kertaa ilmaista lemmikillensä sen onnen, joka siksi tulisi

olemaan yksistänsä hänen omaisuutenansa, tietysti kummankin yhteiseksi

autuaallisuudeksi.

Sitten läksivät he torilta, sillä päivä oli jo lähellä puolen, ja

Amanda rupesi käymään hiukan levottomaksi niiden nuhteiden takia, jotka

häntä kotona odottivat.

Useat torilla kävelijät seurasi silmäyksillänsä tuota erinomaisen

kaunista paria. Mutta erinomattain yksi henkilö seurasi alituisesti

silmillään poismeneviä. Hän oli mitä kurjimman näköinen vartaloltansa,

mutta hänen kasvonsa oli sitäkin kamalammat katsella. Hänen syvään

vaipuneet silmänsä suitsuttivat tulta, hänen siniset, ohuet huulensa

värisivät ja hänen hampaansa narisivat valittain.

Tämä oli Skinnarvik'in maisteri.

Viidestoista luku.

Uusia pilviä.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää jälkeenpuolenpäivänä, kun Amanda

saapui määrätylle kohtauspaikalle ja antoi loistavien silmäinsä vilkua

joka haaralle.

Jokaisen komeamman ajopelin rientäessä hänen ohitsensa säpsähti hän,

ja se, joka silloin olisi nähnyt millä katsannolla hän tutki näitä

ajopeliä, olisi varmaankin luullut hänen olevan komeiden vaunujen ja

uljaiden hevosien ihmettelijän.

Vuokravaunuihin ja ajurinkärryihin ei hän sitä vastoin heittänyt

silmäystäkään, sillä hän otaksui varmaan, ett'ei presidentti

mielellänsä käyttäisi senlaisia ajopeliä; mutta herrasvaunu toisensa

perään vieri ohitse ja katosi, eikä yksikään aikonut pysähtyä tuolle

sovitutte paikalle.

Nuori tyttö, joka seisoo kadun kulmassa odottamassa, herättää aina

ohikulkevain naisten ja miesten huomiota ja antaa syytä kaikenlaisiin

arveluihin, erittäinkin jos tuo nuori tyttö on hyvin kaunis. Naiset

nyrpistivät nenäänsä ja silmäilivät tuota kaunista yksinolijaa

jonkinmoisella ylenkatseella tahi ikäänkuin olisi hän jo ollut

turmiolle joutunut olento -- ja miksi tekemät he niin? miksi ei saa

nuori tyttö yksinänsä seisoa tahi käydä kadulla? Vastatkaa meille

te siveät mummot! Onko teillä siis niin vähän luottamusta teidän

tyttärienne siveyden voimaan, ett'ette pidä sitä turvattuna ja

varmana, jollei sillä ole isä yhdellä ja äiti toisella puolella?

Epäilettekö ehkä, ett'ei se pintapuolinen ja ylellisyyteen taipuva

kasvatus, jonka te olette heille antaneet, yksistänsä voi tukea heidän

siveyttänsä tahi varjella heidän viattomuuttansa? -- Noh, niin, siinä

tapauksessa on teidän velvollisuutenne tehdä mitä teettekin. Sitokaat

ne kiinni hameisiinne ja nukkukaatte vaan yhdellä silmällä kerrassaan!

Korskeilevat yrttitarhakasvit ja loistavat ruusut tarvitsevat tukea

pystyssä pysyäksensä, mutta ei nuot kainot villisukat, jotka versovat

niittyjen mättäillä tahi somalla metsämaalla.

Nuori kaunis tyttö, joka seisoo yksinänsä kadun kulmassa odottamassa,

voi lukea kuoleman tuomionsa jokaisen miehen silmissä, jonka hän

kohtaa. Meidän nykyaikaiset keikailijat, jotka nyrpistävät nenäänsä

tahi sadattelevat kerjäläiselle, joka pitää sen rovon, jonka hän

ladulta löytää, eivät kuitenkaan itse epäröi suden ahneudella syöstä

tuon pienen karitsan päälle, joka hymyilee kukille ja auringolle. Tämän

hymyilyn ryöstämistä tahi sen lähteen sotkemista, josta tämä hymyily

vuotaa, ei nimitetäkään varkaudeksi. Köyhäin vanhempain ainoan ilon

ja toivon ryöstämistä ei nimitetäkään varkaudeksi; sitä ei nimitetä

varkaudeksi -- vaan "onnensattumaksi."

Amanda ei nähnyt sitä tarha-aitaa ihailijoista, jotka häntä ympäröivät,

sillä hänellä oli, kuten jo on mainittu, silmiä ainoastansa

hevoisien ja vaunujen varalta; hän ei kuullut niitä kohteliaita

lauselmia, joita hänen ympärillänsä saneltiin, sillä hän kuunteli

ainoastansa rautavasaraa, joka parhaillansa löi vaskikelloon Jaakopin

kirkontornissa nuot odotetut seitsemän lyöntiä.

Pian kuuli ja näkikin hän eräät vaunut pysähtyvän aivan hänen

lähellänsä.

Mutta ajaakohan presidentti semmoisissa vaunuissa ja semmoisilla

hevoisilla? Mahdollisesti käy se laatuun nyt tässä yksinkertaisuuden

aikakaudessa; mutta kyllä se oli harvinaista siihen aikaan.

Nämät olivat nimittäin jokseenkin vanhat kuomivaunut, kunniaa

ansaitsevat jäännökset n.s. "leipämyymälöistä", joiden edessä pari

nälkääntyneitä ajurinhevoisia kurkoittivat laihaa, nuokkuvaa kaulaansa.

Eräs henkilö, näöltänsä palvelija, vaikka ei hänellä tällä kertaa ollut

livrétä, tunki tarha-aidan lävitse ja lähestyi tyttöä.

"Nyt ovat vaunut täällä, armollinen neiti", ilmoitti tulija.

"Ah!" vastasi tyttö; "ja presidentti?" lisäsi hän kuiskaten.

"Odottaa maltittomuudella... juuri hänen luoksensa tulemme me menemään."

"Eikö hän siis ole vaunuissa?" kysyi tyttö hiukan alla päin.

"Ei se voinut käydä laatuun, armollinen neiti'" vastasi palvelija

tavallisella, ei suinkaan viehättävillä hymyilyllänsä; "olkaa hyvä ja

astukaa vaunuihin!"

Palvelija avasi vaunun oven, laski ales astuimen ja auttoi Amandaa

vaunuihin, jonka jälkeen hän itse hyppäsi ajomiehen istuimelle ja

istahti ajurin rinnalle.

Amanda-parka! ensimäinen pilvi nousi hänen uudelle taivaallensa.

Hän oli uneksinut saavansa ajaa presidentin rinnalla, jolla oli

kunniamerkkejä rinnassansa, vaakuna vaunun ovella ja palvelija vaunun

takana; mutta hän tyyntyi vähitellen, sillä hän ei ollut kuullut noiden

monien katselijain virskumisia eikä muistutuksia noustessansa ajopeliin

ja odotuksessansa näki hän vaan mitä suloisimpia näkyjä.

Kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin ei matka rupeaisikaan loppumaan,

ja kun vaunut vihdoinkin pysähtyivät, luuli hän ajaneensa kokonaisen

penikulman. Mutta niin pitkältä ei olekaan "Kolmen Liljan" tunnettuun

ravintolaan pohjoistullikadulla, ja tämän ravintolan portille pysähtyi

vaunut.

Tuo ovela palvelija avasi vaunun ovet ja auttoi luonnollisesti nuorta

kaunotarta nousemaan vaunuista, jonka jälkeen hän pyysi tätä tulemaan

kanssansa.

Tie johti hyvän matkaa pihaan päin, ja Amanda seurasi opastansa keveänä

kuin varjo, mutta melkein yhtä synkkänä kuin sekin, sillä hän oli

sivumennen huomannut muutamia myssyihin puettuja päitä, jotka olivat

rohjenneet tehdä sangen eriskummaisia nyykähdyksiä eli liikkeitä hänen

kulkiessaan heidän ohitsensa.

Palvelija astui etehiseen ja aukaisi erään oven, antaen tuolle nuorelle

naiselle kohteliaan merkin astumaan sisään.

Epävakaisilla askelilla ja levottomasti paisuvalla povella astui Amanda

avatun oven kynnyksen yli; mutta päästyänsä sen toiselle puolelle

pysähtyi hän suloisempain tunteiden valtaamana, sillä tuon mukavasti

sisustetun huoneen sohvalla näyttäytyi tämän retken salaperäinen syy,

tuo niin ikävöity presidentti.

Presidentti Elgklo'lla ei tosin ollut kaunista tähteä rinnassansa;

mutta tuon kylmän, ylhäisen, hänen korkeaan virkaansa kuuluvan

katsannon sijasta, joka niin usein oli tuottanut kyyneleitä Amandan

suloisiin silmiin, säteili nyt häntä vastaan niin paljon lempeyttä ja

sydämellisyyttä, että hänen käsivartensa välttämättömästi ojentuivat

eteenpäin ja hänen pieni jalkansa kohosi varpaillensa, valmiina

rientämään esiin leivosen siiven nopeudella.

"Tervetultuasi, ihana tyttöni!" kuului presidentin ääni; "ole

tervehditty, sinä Sulottarien tytär!... Tule! istahda minun rinnalleni!"

Presidentti oli aikakautensa suurin vetkuttelija ja hänellä oli siis

toivo saada sijan Ruotsin Akatemiassa, jahkahan laupias Sallimus

suvaitsisi jonkun toisen vetkuttelijan kuoleman kautta valmistaa

hänelle siellä tilaa erään Tegnérin, Geijerin tahi Franzén'in rinnalla,

joiden hän soi elävän mitä pisimpään tietysti hyvän seuran vuoksi.

Sulottarien tytär oli yhdellä hyppäyksellä presidentin rinnalla ja

hänen ilokyyneleensä valui viljavasti presidentin sille olkapäälle,

jota vastaan hän nojasi kasvonsa, nämät kukoistavat kasvot, joita nyt

myöskin kaunisti lapsellisen rakkauden ja lapsellisen kunnioituksen

ruusut.

"Ihana ystäväni!" jatkoi presidentti, kietoen toisen käsivartensa

tytön solevain vyötäisten ympäri, "miksi nämät kyyneleet!... Ah, minä

ymmärrän... sinä nuhtelet minua siitä, ett'en ennen ole antanut kuulla

itsestäni... sinä olet nureissasi minun siitä välinpitämättömyydestä,

jonka sinä olet luullut huomanneesi minussa!... Mutta suloinen tyttöni,

välinpitämättömyys oli ainoastansa varovaisuutta, sillä ilman

varovaisuutta ei mikään onni kukoista."

"Ah, ei! minä en nureksi teitä mistään!" huudahti tuo lämminsydäminen,

hurmaantunut tyttö; "kuinka voisin minä nureksia ketään tahi olla

suutuksissani kehenkään!... olenhan minä niin onnellinen nyt!"

"Sinä olet liiaksi suloinen... sinä olet enkeli, jolla ei ole

vertaista!" sammalti presidentti, vieden hänen kätensä huulilleen

tavalla, joka sopi salonkien keikarille.

"Ei, ei!" huudahti tyttö ja veti sen sijaan hänen kätensä huulilleen ja

hän poltti tätä kättä suudelmillansa ja jäähdytti sitä kyyneleillänsä.

"Tässä, tässä on minun paikkani!" sanoi hän; "tässä on minun alttarini

ja tässä tahdon minä uhrata ilokyyneleitäni!"

Presidentti näytti alussa vähän hämmästyneeltä tästä kiihkoisesta

tunteellisuudesta ja hän alkoi peljätä, ett'ei kaikki ollut paikallansa

tuon kauniin tytön päässä; mutta hulluus näin suloista laatua ei

näyttänyt hänen silmissänsä laisinkaan peloittavalta.

"Ihana lapseni!" lausui hän siis, "sinä tuhlaat tykkänänsä suudelmasi

minun arvottomalle kädelleni niin, ett'ei sinulla lopulta enään ole

yhtään minun suuparkani varalle."

Tuskin oli hän tehnyt tämän järkevän muistutuksen, ennenkuin tuo kaunis

tyttö laski käsivartensa hänen kaulallensa ja painoi suudelman toisensa

perään hänen ohuville huulillensa.

Ihastuneena, hurmoksissansa, heitti presidentti silmäyksen vastapäätä

seinällä riippuvaan kuvastimeen, josta hänelle sitte tuli vaikeaksi

saada pois silmänsä.

Hänestä näytti, ikäänkuin olisi hopea hänen hivuksissansa muuttunut

kullaksi ja että rypyt hänen viisikymmenvuotiaissa kasvoissansa

katoisivat ja muuttuivat kiiltäväksi ihoksi. Hän oli tullut nuoreksi

sen nuoruuden kautta, jota hän piti sylissänsä, ja kauniiksi sen

kauneuden kautta, jonka sydän sykki hänen rintaansa vasten. Jos hänellä

tällä hetkellä olisi ollut silmiä muunkin kuin itsensä varalta, olisi

hän kuvastimessa huomannut jonkunlaisen yhtänäköisyyden omissansa

ja tytön kasvoissa, joka ei vähäksi osaksi ollutkaan avullisina sen

muutoksen vaikuttamiseen, jonka hänen kasvonsa nyt olivat saaneet.

"Kuinka minä olen ikävöinyt tätä hetkeä!" haaveili tyttö, joka ei

näyttänytkään väsyvän tuon kadehdittavan presidentin suutelemiseen ja

hyväilemiseen.

"Entä minä sitten?" vastasi tämä; "joll'en erehdy, on enemmän kuin

kokonainen vuosi kulunut siitä, kun ensi kerran sinut nä'in."

"_Vuosiko_ vaan?" kuiskasi tyttö, jonka taivaalle nousi uusi pilvi.

Mutta olihan varsin anteeksi suotavaa, jos miesi, jolla oli niin paljon

ajateltavaa, sattumasta oli voinut unohtaa kohtauksen hänen ja tuon

mustaan hameesen puetun kaksitoistavuotiaan tytön välillä neljä vuotta

takaperin. Tämä ajatus lensi Amandan päähän, ja sentähden kirkastui

hänen silmäyksensä ja hänen suunsa hymyili uudestansa.

"Se herätti heti minun huomiotani", jatkoi presidentti, "että sinä

niin usein seisoit portilla minun tullessani ales virkahuoneestani,

ikäänkuin olisit sinä seisonut siellä juuri minun takiani, sillä sinä

seurasit minun askeleitani Ritarisaarelta asuntooni asti... Sitten

nä'in minä niin usein sinun menevän sen huoneuksen ohitse, jossa minä

asun... mutta minä en saanut koskaan tilaisuutta puhua sinun kanssasi,

sillä..."

"Ja tämä saattoi minut aina niin murheelliseksi", keskeytti Amanda,

"sillä minä luulin teidän olleen suutuksissanne minuun siitä, että minä

tulin perässänne mihin te menitte."

"Luulitko sinä sitä, pikku hupakko?" soperteli presidentti, pitäen

kätensä hänen soman leukansa alla.

"Mutta vastustamatoin voima veti minua teihin, ja minä elin alati siinä

toivossa, että te kerran tuntisitte minut jälleen."

"Tämä toivo ei sinua pettänyt... Monta kertaa ajattelin minä sinua,

kaunis ystäväni... Kun minä sitten kesän kuluessa useita kertoja

tapasin sinut torilla, oli minun vakaa päätökseni jollakin tavalla

saada kohdata sinua ja jutella sinun kanssasi... mutta minun vaimoni...

tuo ijankaikkinen mustasukkaisuus... Varo, ett'et koskaan tule

mustasukkaiseksi ihana tyttöni! mustasukkaisuus on rakkauden tytär

sanotaan; mutta kuinka voi niin kauniilla äidillä olla niin ruma

tytär!"...

Amanda punastui, sillä hän tuli silloin ajatelleeksi Gustafiansa ja

rukoili sydämessänsä Jumalaa varjelemaan hänen rakkauttansa niin

rumalta tyttäreltä.

"Mutta, Jumalani, sinun läsnaollessasihan unohtuu kaikki!" huudahti

presidentti, "olenhan minä unohtanut kysyä sinulta sinun nimeäsikin."

Taaskin pilvi Amandan taivaalle. Hän oli siis unohtanut tämän nimenkin.

"Amandahan minun nimeni on", vastasi hän alakuloisesti; "minä olen

Amanda, minä!"

"Ah, minä, juhta! senhän minun jo olisi pitänyt tietää edeltäpäinkin!"

sanoi presidentti; "kuinka voisi senlaisella tytöllä, kuin sinä olet,

olla muuta nimeä kuin Amanda!... [Amanda merkitsee rakastettava.] Virka

minulle, enkelini, kuinka sinä tulit niin syvällisesti kiintymään

minuun?"

"Ensi hetkestä, jolloin minä kuulin teidän nimeänne mainittavan",

vastasi Amanda, vavisten syvästä tunteellisuudesta, "rakastin

minä teitä, ja ensi silmänräpäyksestä, jolloin minä nä'in teidät,

päätin minä voittaa teidän rakkautenne, vaikka minun olisi pitänyt

pakoittamankin teitä rakastamaan itseäni!"

"Pakoittaman minua!" kertoi tuo kummastunut viisikymmenvuotias; "kuinka

voit sinä luulla pakoittamisen tarvitsevan tulla kysymykseenkään?"

"Minä en tiedä... mutta minä pelkäsin"...

"Minuako?... Ah, sinä pikku haaveilija! -- pidätkö sinä minusta siis

niin paljon, kaunis Amandani?"

"Ah, minun... minun"...

Hän halusi lisätä sanan _isäni_, mutta muisti samalla, ett'ei tämä

vielä ollut nimittänyt häntä tyttäreksensä ja hän oli liiaksi

hienotunteinen rientämään tämän edelle.

"Nimitä minua Christoffer'iksi", kehoitti häntä presidentti; "nimitä

minua pikku Christoffer'iksesi!"

Tyttö katseli häntä kummastuksella. Tämä hänen suosiollinen pyyntönsä

ei tahtonut olla oikein sopusoinnussa sen syvällisen kunnioituksen

kanssa, jota tämä tunsi tahi arveli pitävänsä tuntea häntä kohtaan.

"Entä sinun vanhempasi, taivahanten tyttöseni?" jatkoi hän, vetäen

tytön lähemmäksi itseänsä; "asutko sinä kotonasi vanhempiesi luona?"

"Vanhempieni!" kertoi hän milt'ei kirkaisten ja hypähtäen pois hänen

sylistänsä.

"Niin, mikä heidän nimensä on?"

"Te... te ette siis tiedä... te ette siis tunne... te"...

"Vai niin, he ovat kuolleet?... sitä parempi olin minä sanomaisillani,

sillä siten saan minä... Mutta mikä sinua vaivaa?... kuinka kalpeaksi

sinä tulet, suloinen tyttöseni!"

Amanda oli syössyt laattialle ja seisoi nyt liikkumattomana ja vaaleana

kuin marmoripatsas, tuijottaen presidenttiin.

"Pelkäätkö sinä? onko sinulla keitään muita sukulaisia, joita sinä

pelkäät?" jatkoi presidentti; "älä ole levotoin heidän vuoksensa...

kyllä me toimitamme niin, ett'eivät he saa mitään tietää."

"Mitä eivät he saa tietää?" tankkasi tyttö ja hänen lämmintä sydäntänsä

alkoi paleltaa kuolettavan aavistuksen valtaamana.

"Noh, ymmärräthän sinä, tiedän ma, että täydymme olla varovaisia...

Meidän tuttavuuttamme täytyy pitää salassa ja meidän rakkautemme tulee

sitä"...

"Minä en ymmärrä, mutta"...

"Puhelkaamme avosydämisesti... Näetse, minä olen naimisissa, kuten sinä

hyvin tiedät... minun avioliittoni, joka ei perustunut rakkauteen, on

ollut onnetoin... nuot neljätoista raskasta vuotta, tyttöseni, olisivat

murtaneet minut, jos ei minulla olisi ollut rautainen terveys ja

miehekkyys, joka... Minä olen tosin lähes neljänkymmenen vanha, mutta

paljon karskimpi kuin moni kolmenkymmenen ijällä; se on seurauksena

hyvin käytetystä nuoruudesta... Minun vaimoni ei voi elää kau'an, ja

silloin, jos sinä olet pysynyt minulle uskollisena, Amandani... kuka

tietää niin tarkoin... sinä voisit tulla presidentin vaimoksi... Saisit

ajaa minun suurissa juhlavaunuissani minun rinnallani, kuu minulla

on kunniamerkit rinnassani ja sulalla koristettu hattu päässäni...

sinä tulisit esitellyksi hovissa... sinä tulisit siellä tähdeksi

ensimäisestä suuruudesta... Mutta kaikki riippuu tietysti siitä, että

sinä rakastat minua ainoastansa _minua_, ymmärrätkö sinä?... Tullos

nyt!... tässä on minun polveni, sinä suloinen olento!"

Laattialla seisova marmoripatsas punastui yhä enemmän sekä muuttui

vihdoin veripunaiseksi, ja Amandan taivas synkistyi synkistymistänsä,

sillä tummia pilviä kohousi taivaanrannan kaikilta tahoilta.

"Noh, tule nyt tänne sinä pieni, arka kyyhkyläinen!" houkutteli tuo

vanha haukka; "kuinka tuo puna kaunistaa sinua!"

"Senkö vuoksi te siis kutsuitte minua luoksenne?" korisi Amandan

rinnasta hänen huuliensa yli.