"Noh, no nyt kuuluviin, mitä sinulla on sanottavaa!" lausui päällikkö;

"et kai vaatine minua pitämään ylistyspuheita sinun avuistasi!"

"Minä olen kuullut kerrottavan, että elinkautisia vankeja, jotka ovat

tehneet linnalle jonkun suuren palveluksen, on senlaisesta hyvästä

käytöksestänsä armahdettu ja päästetty vapauteen."

"Aivan oikein... Minä ymmärrän sinua, sinä tahdot tehdä linnalle jonkun

suuren palveluksen päästäksesi siten itse vapaaksi... niinhän se on,

poikaseni?"

"Niin, siihen on minulla sekä tahtoa että kykyä."

"Annappa kuulua!"

"Se palvelus, jonka minä voisin tehdä, on suurin, minkä vanki voi

osoittaa vartiaväellensä, siitä olen minä vakuutettu... Mutta voinko

minä olla yhtä vakuutettu siitä, että se tuottaa minulle armoa ja

vapautta?"

"Sitä on minun vaikea sanoa, ennenkuin saan tietää, mikä palvelus se

on."

"Mutta minä en voi sanoa, mikä palvelus se on, ennenkuin olen

vakuutettu palkintoni saamisesta."

"Tiedäthän sen varsin hyvin, rehellinen Broms, että armahdusoikeus et

ole minun käsissäni."

"Minä tiedän sen hyvin... mutta minä tiedän myöskin, että teidän

puoltosananne, armollinen herra päällikkö, tekisi vaikutuksen

asianomaisessa paikassa."

"Hyvin mahdollista... Noh, millä tavalla aijot nyt ansaita itsellesi

tämän puoltosanan?"

"Jos jonakin aamuna tapahtuisi, että ensimäisessä vahtitarkastuksessa

ei olisi noissa seitsemässä vankiholvissa muita kuin hiiret jäljellä,

mitä, herra päällikkö, silloin sanoisitte, jos saan suurimmassa

nöyryydessä luvan kysyä?"

"Minä sanoisin, että piru tulee viemään teidät joka miehen karvoineen

päivineen... Mutta, Jumala paratkoon, eipä se suinkaan silläkään

tavalla käy... minä taidan saada tuskitella teidän kanssanne vielä

monta aikaa."

"Josko piru tulisi meidät viemään, liene vielä epävarmaa; mutta varmaa

on, että se kumminkin Veisi armollisen herra päällikön", Vastasi Broms.

Päällikkö rypisti kulmakarvojansa ja aikoi antaa vangille soveliaan

nuhteen hänen rohkeasta lauseestansa, mutta aprikoiden, ettei rauhan

aikana voi ajatellakaan linnan päällikköä, jos ei ole linnanvankeja,

hillitsi hän vihansa.

"Siis on taas joku karkaamisyritys kysymyksessä?" sanoi hän.

"Ensiksi kapina ja sitte karkaaminen, herra päällikkö", ilmoitti Broms.

"Kapinakin?"

"Niin."

"Hullutuksia, poikaseni!... sataviisikymmentä aseetointa vankia

nostasivat kapinan yli neljänsadanmiehistä vartiaväestöä vastaan, sen

sinä olet saanut väärästä korvasta."

"Satakaksikymmenmiehistä", oikaisi vanki, "sillä minä en voi tietysti

laskea tähän lukuun sitä osastoa työvahdeista, joka läksi pois tänä

aamuna linnasta, enkä sitäkään, joka saapuu tänne vasta huomena...

Yhtä vähän voin minä laskea siihen niitä kuuttakymmentä miestä, joita

vilu- ja kuumetaudit pitävät kytkettyinä sairasvuoteella... Tuo

vilutauti onkin mitä onnettominta, herra päällikkö."

Päällikkö, joka tavallisesti oli sangen hyväntahtoinen ja leikkisä

miesi, vaikk'ei hänen kanssansa siitä, kun asia sattui, ollut

leikitteleminen, tähysteli vankia hiukan hämmästyneillä kasvoilla..

Vastoin tavallisuutta oli vanhat työvahdit saaneet marssia pois,

ennenkuin uudet olivat ehtineet saapua, joka seikka yhteydessä monen

sairastamisen kanssa todellakin vähensi sotavoiman siihen lukuun, jonka

vanki oli maininnut.

"Ja se, joka nyt sanoo vankien olevan aseettomat", jatkoi Broms, "ei

sano suinkaan samaa tänä iltana tahi yönä."

Päällikkö laski äkkiä oikean kätensä pöydällä olevaan soitinkelloon.

"Mitä armollinen herra päällikkö aikoo?" kysyi Broms, tarkastaen

vanhuksen kaikkia liikkeitä.

"Minä aijon antaa käskyn, että kaikki holvit ja vangit mitä tyystimmin

tarkastetaan ja minä tahdon itse olla saapuvilla silloin", vastasi

päällikkö.

"Olkaatte sitte niin armollinen, että annatte samalla kertaa käskyn,

että jos pieninkään halkeama holvissa huomataan tahi puukon teräkään

sieltä löydetään, minulle annetaan sata raippaa tahi minut suljetaan

kuukaudeksi pimeään koppiin."

"Sinä luulet siis..."

"Etten ikänäni ole ollut niin kaukana pähkinäkepistä enkä pimeästä

kopista, kun nyt olen", keskeytti Broms; "myöskin luulen minä", lisäsi

hän, "että jos tarkastus toimitetaan tänään, ja vankein epäluulo siten

herätetään, ei sillä voiteta mitään muuta, kuin että kapina pannaan

toimeen sitä suuremmalla varovaisuudella."

"Sinä tahdot siis ilmaista minulle mitä on tekeillä?" kysyi päällikkö,

vetäen kätensä pois kellosta.

"Minä tahdon palvella herra päällikköä ja linnaa pettämättä kuitenkaan

toverejani. Minä en tahdo ilmoittaa, miten itse kapina tapahtuu, vaan

minä voin neuvoa keinot karkaamisen estämiseksi, ja sehän lieneekin

pää-asia."

"Sinä olet vanha veijari, Broms!... tämä on juttu, jonka sinä itse olet

keksinyt tehdäksesi itsesi hauskaksi."

"Antakaamme siis asian olla", lausui Broms, näyttäen aikovan mennä

matkaansa; "mutta jos minä aamupuhteella olen ainoa tovereistani, joka

mainitsen hyvää huomenta armolliselle herra päällikölle, saammehan

silloin nähdä, kumpiko meistä näyttää hauskemmalta naamastansa tekö vai

minä."

Muussa tilaisuudessa ei olisi kentiesi tänlainen vapaa vangin

puheleminen käynyt päinsä rangaistuksetta, mutta nyt antoi se

päinvastoin enemmän painoa myllärin sanojen todellisuudelle.

"Sinä luulet siis voivasi keksiä keinon karkaamisen estämiseksi?" kysyi

päällikkö, "oletpa sattunut hyvälle tuulelle tänään."

"Niin, armollinen herra päällikkö."

"Annapas sitten kuulua!"

"Mutta minä en te'e esitystäni, ennenkuin armollinen herra päällikkö

vakuuttaa kunnia-sanallansa, että minä saan vapauden palkinnoksi

siitä hyvästätyöstä, jonka minä samalla te'en linnalle ja yleiselle

turvallisuudelle."

"Noh, koska sinä olet niin varma asiastasi, niin lupaan minä sinulle,

jos asia todellakin on senlainen, kuin sanot, puhua, minkä voin, hyvää

sinun puolestasi!"

"Hyvä! minä tyydyn siihen... Sitten pitää armollisen herra päällikön

lupaaman minulle, ettei kukaan saisi vihiä minun antaneeni niitä

tietoja, joiden kautta karkaaminen ehkäistiin."

"Siihen suostuu... Asiaan nyt!"

"Antakaa vartijaväestön illalla asettautua neljään osastoon ja käskekää

niiden ennen kello kahdeksaa asettautumaan niihin paikkoihin linnassa,

jotka minä osoitan."

"Entä sitten?"

"Kahdeksan lyönnillä", jatkoi Broms, "tulevat nämät neljä osakuntaa

näkemään tapahtumia, joista ei armollinen herra päällikkö eikä kukaan

muukaan edes ole voinut uneksiakaan."

"Todellakin, hyvä Broms, tätä on minun vaikea käsittää."

"Armollinen herra päällikkö suvaitsee laskea pilaa; eihän ole juuri

vaikeata käsittää, että, kun vangit illalla kello kahdeksan aikovat

murtautua muurin läpi neljästä eri kohdasta, välttämätön tarve vaatii

heitä vastaanotettaviksi näissä neljässä paikassa kovin kynsin."

"Murtautua läpi näitten vankkojen muurien, ja neljästä eri paikasta

kenenkään sika vielä havaitsematta!" mutisi päällikkö puoli-ääneen.

"On kahdenlaisia eläimiä, jotka voivat kulkea läpi suurien seinien

kenenkään havaitsematta niiden käyttämää keinoa tahi voimatta estää

sitä, ja nämät ovat sirkka ja vanki."

"Ja sinä tahdot näyttää minulle nämät neljä paikkaa?"

"Tahdon!"

"Väleen siis!" käski päällikkö, "arvannethan kuinka olen utelias."

"Illalla puoli kahdeksan annan siitä armolliselle herra päällikölle

tiedon."

"Oletko hullu!... Miks'en saa siitä tietoa nyt?"

"Sen vuoksi, että minä, kuten äsken mainitsin, tahdon olla hyödyksi

linnalle, näyttäymättä kavaltajalta kumppaliani kohtaan... Jos nyt

ilmoittaisin sen, antaisi herra päällikkö heti tarkastaa holvit ja

huomaisi työmme... sillä olisi tosin herra päällikkö autettu, vaan en

minä, sillä siinä tapauksessa epäiltäisiin minun ilmaisseeni asian."

"Mutta eikö epäiltäisi samaa illalla?"

"Ei, sillä niiden neljän joukkion tulee ikäänkuin sattumuksesta olla

niillä paikoilla, joissa murtauminen tehdään... Siis sattumus, enkä

minä, kavaltaa kumppalejani...Joka muita auttaa ja itseänsä tuhoaa, on

narri."

"Sinun täytyy sanoman se nyt!" ärjyi päällikkö.

"En, minä en sano sitä."

"Minä annan lukita teidät seinään jokaisen miehen."

"Olkaatte hyvä, että te'ette sen!... Seinä ei tule siitä sen

puheliaammaksi."

"Minä ruoskitan teidät tunnustamaan!"

"Ruoskiminen ei ole mitään holvirangaistukseen verraten, ja sen saa se

kärsiä, joka ilmaisee vähintäkään... Meidän lakiloillamme on suurempi

arvo kuin kuninkaallisen majesteetin ja kruunun, luulisin ma."

"Konna!"

"Minä nielen sen moitteen maltilla, sillä nyt vasta minä sen ansaitsen."

"Nytkö vasta?"

"Sillä minä olen tahtonut riistää toveriltani vapauden... Kuitenkin

on minun omatuntoni puhdas, sillä minä tiedän, että jos minä saisin

vapauden, valitsisin minä rehellisen elinkeinon, kun en sitävastoin

voisi vannoa, että minun toverini, jos he pääsisivät vapaiksi,

tulisivat tekemään samaa kuin minä... Minä olen vaan tutkinut omia

munaskuitani."

"Marss' ulos!... minä tiedän kyllä päästä salaisuuden perille

tarvitsematta ottaa sinua neuvonantajakseni!" huudahti päällikkö

suutuksissansa sekä vangin kovapintaisuudesta kuin myöskin siitä, että

niin suurenmoinen karkaamisyritys oli tekeillä niin, ettei hänellä

ollut siitä vähintäkään vihiä.

"Kuitenkin olen minä ollut nuuskijana", muistutti Broms "ja ansaitsen

senlaisena jonkinmoista armoa... Sen vuoksi anon minä suurimmassa

nöyryydessä, että jos vasten minun luuloani armollinen herra päällikkö

saa selvän meidän salaisuudestamme, minut sitten muutettaisiin

yksinäiseen koppiin, koska minä muuten pelkään joutuvani toverieni

koston alaiseksi ja tämä olisi liian ankaraa minun halullisuudestani

palvella herra päällikköä... Ei mitään ilmaiseksi, on tapana sanoa."

"Epäilemättä, Broms-hyväni! sinä pääset viidelläkolmatta, kun toverisi

saamat hyvät viisikymmentä... hyvä hyvästä, se on selvää... Mutta jos

sinä sanot minulle suoraan ja mutkailematta kuinka asian laita on,

pääset sekä yhdestä että toisesta."

"Ja vapaudesta myöskin... kyllä kaiketi... minä tiedän suurien herrain

lupaukset... mutta antaakseni kuitenkin herra päällikölle uuden

todistuksen minun rehellisestä tarkoituksestani, tahdon kiinnittää

herra päällikön huomiota erääseen toiseen asiaan."

"Ja se on?"

"Se on, että jos vangit tänä iltana onnistuvat pääsemään linnasta, jota

minä pidän varmana, ei ole kuitenkaan yhtä varmaa, että he pääsevät

saaresta... Venheittä on heidän mahdotoin päästä täältä... Minä neuvon

siis herra päällikköä pitämään tarkkaan silmällä, ettei venheitä pääse

rantaan... Meiltä ei puutu ystäviä linnan ulkopuolellakaan."

"Vai niin, te olette varustaneet venheitäkin... sepä oli sangen

varovasti."

"Selväähän on, että kun päätetään tehdä jotakin tärkeätä, ei jätetä

mitään kesken... Varovaisuus on vangin jokapäiväinen leipä!"

"Ehkä sinä myöskin tiedät mille paikoille venheet laskevat maalle?"

"Totta kaiketi, armollinen herra päällikkö!"

"Minä otan niistä kyllä selvän, ole sinä varma siitä, sinä!"

"Ei, se käy jokseenki vaikeaksi, sillä nyt on uusikuu iltaisella."

"Mutta minua kummastuttaa yksi seikka, sinä rehellinen ryöväri!" lausui

päällikkö.

"Mikä seikka?" kysyi vanki.

"Se, että sinä, joka olet niin varma onnistumisestasi päästä karkuun

tänä iltana, nyt olet niin kärkäs ilmoittamaan siitä minulle... Minä en

näe mitään täytymystä sinulle pettämään toveriasi, joka tietysti olisi

rasittavaa niin arvokkaalle kumppanille, kuin sinä olet."

"Minä olen jo ilmaissut syyt, miksi en tahdo karata."

"Ja näitä syitä tahdot sinä minua uskomaan?"

"Minulla on myöskin kaksi muuta syytä, herra päällikkö!... Jos minä

karkaan, täytyy minun tietysti heittäytyä samanlaiseksi kuin ennenkin

voidakseni elää ja olenhan minä sanonut tahtovani ruveta rehelliseksi

mieheksi... Toiseksi olen minä aina vaarassa joutua kiinni ja tulla

tuoduksi tänne takasin, eikä senlainen vaara ole juuri mieluinen.

Sentähden olen minä ollut niin kärkäs saavuttamaan armoa millä muualla

tahansa."

"Ole sinä rauhassa, Broms-hyväni! sinun ei tarvitse heittäytyä

samanlaiseksi kuin ennen, eikä joutua tänne takasintuomisen vaaraan,

siitä tulen minä pitämään huolta... Minä toivon niin kau'an, kun minä

olen täällä päällikkönä, näkeväni sinun hauskan henkilösi lohkovan

kiviä tahi kaivavan vallihautoja Karlsten'in linnassa... Miestä, jolla

on neljän henkilön voima, ei niin helposti päästetä menemään... Sinä

olet meille suureksi hyödyksi, sinä, Broms-hyväni!"

"Voisin kuitenkin olla vielä suuremmaksikin", vastasi Broms, "jos minua

ymmärrettäisiin oikein käyttää... mutta tänään näyttää siltä, ettei

armollinen herra päällikkö anna suurta arvoa sille hyödylle, jonka minä

voisin tehdä."

"Minä annan arvoa sinun hyvälle tahdollesi ja tulen kyllä muistamaan

sinua siitä", lausui päällikkö; "mutta mitä sinä nyt olet kertonut

minulle, ei ollutkaan minulle mikään salaisuus."

"Ei ollutkaan?" kysyi vanki, pilkistäen tukastansa päällikköön.

"Minä tiesin jo ennen kapinaa ja karkaamista hommatun", jatkoi tämä.

"Hoh, perkule?" huudahti Broms ja näytti hämmästyneeltä.

"Minä tiesin jo eilen, että tänä iltana kello kahdeksan aijotaan tehdä

karkaamisyritys linnasta."

"Neljältä eri haaralta?"

"Aivan niin... ja ymmärräthän, että minä jo olen pitänyt Varokeinoja

tehdäkseni sen yrityksen mitättömäksi."

"Sen voin kyllä ymmärtää... mutta mitä minä en ymmärrä..."

"On kuinka minä olen saanut sen tietää", keskeytti päällikkö; "ole siis

vakuutettuna, ett'et sinä eikä sinun toverisi voi yrittää mitään, josta

en minä saisi tietoa."

"Siinä tapauksessa on minulla ollut suotta puuhaa", arveli vanki,

nähtävästi sangen alakuloisena.

"Varmaankin... mene siis matkoihisi siksi!... sinä olet aikonut jättää

meidät, mutta heitä se ajatus, poikaseni!"

"Kuitenkin huomaa armollinen herra päällikkö, että mitä minä olen

lausunut, ei ole ollut sanottu halusta tehdä itseäni hauskaksi, kuten

herra päällikkö ensiksi luuli."

"Niin, Jumala paratkoon, kyllähän minä sen huomaan."

"Ei myöskään pidä herra päällikön luuleman minun ainoastansa pelosta,

että meidän hankkeemme jo olisivat ilmisaadut, olevani tahtonut ne

ilmaista, siten välttääkseni sen edesvastauksen, joka tietysti kohtaa

kaikkia niitä, jotka ovat keksineet tämän hankkeen tahi ottaneet siihen

osaa?"

"En, luuletko sinä sitä?... olethan sinä itse kunniallisuus ja

rehellisyys, kuten jo olen sanonut."

"Ja armollinen herra päällikkö on niin hyvä ja antaa käskyn, että minut

eroitetaan toveristani, jotta ei, jos meidän yritys tulee ilmi, minun

hyvä tahtoni kävisi minulle liian kalliiksi."

"Siitä asiasta saamme miettiä huomiseksi."

"Kuka menee takaamaan sen, että minä tahi herra päällikkö eletäänkään

huomiseksi?" kysyi vanki äänellä, jossa oli jotakin onnettomuutta

ennustavaa.

Päällikkö otti, nauraa hohottaen, helistinkellon ja soitti, jolloin

vahti astui sisään ja vei pois vangin.

Jos joku olisi tarkemmin katsonut myllärin kasvoja, kun tämä vietiin

takasin holviinsa, olisi hän niissä voinut lukea kaikkea muuta paitsi

tyytymättömyyttä ja petettyjä toiveita.

Päällikkö, vaikka myöntäen itsellensä, että hänen tuli kiittää vankia

siitä, että hän oli päässyt kapinan perille, jonka olemista hän ei

epäillyt, ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa tahtonut

myöntää sitä kenellekään toiselle, vielä vähimmin vangille. Sentähden

oli hän niin halukas huomauttamaan vankia, että se, mitä tämä hänelle

oli ilmoittanut, jo oli hänelle tunnettua, Vakuutettuna kun olikin,

ett'ei hän tarvitsisi enempiä tietoja, kun kerta oli päässyt asian

jäljille. Tästä tahtoi hän olla kiitollisuuden velassa ainoastansa

omalle älyllensä ja varovaisuudellensa.

Hetki hänen keskustelunsa jälkeen Broms'in kanssa oli koko vartiaväestö

aseissa. Vankilan holvit tarkastettiin sekä sisältä että ulkoa; mutka

ei pienintäkään rakoa voitu huomata yhdessäkään näistä. Kaikkein

vankein pito- sekä makuuvaatteet tutkittiin mitä tarkimmin, mutta,

kuten Broms oli vakuuttanutkin, ei voitu löytää puukon kärkeäkään.

Useoita vankeja kutsuttiin tutkisteltaviksi sekä yhdessä että erikseen;

mutta ei sanaakaan kuulunut, joka olisi ilmaissut heidän tietävänsä

minkäänmoisesta kapinaliitosta. Päällikön väitös, että senlaista

kuitenkin oli tekeillä, herätti heissä ennemmin kummastusta kuin

hätääntymistä. Sanalla sanoen, ei milloinkaan näyttänyt kapina tahi

karkaamisyritys olevan niin kaukana Karlsten'in linnasta kuin sinä

päivänä. Kaikki tiesi hiljaisinta rauhaa, paitsi päällikön kasvot,

jotka, mitä lähemmäksi hämärä joutui, yhä enemmän, kuvasivat päällikön

rinnassa enenevää levottomuutta. Tuo vanha, uskollisuudestansa ja

rohkeudestansa tunnettu sotilas voi nauraa vaaralle, joka häntä

julkisesti kohtasi; mutta sitä enemmän pelkäsi hän niitä väijyksiä,

joita ei hänen silmäyksensä voinut huomata ja joita hänen aavistuksensa

tahi mielikuvitelmansa vielä enemmän suurensi.

* * * * *

Linnan kello ilmaisi jälkipuolipäivän seitsemättä hetkeä. Syysilta

oli pimeä ja myrskyinen. Linnan torniin asetettu majakkavalaisin koki

kuudellatoista soikulaisella kuvastimellansa tunkea paksun sumun läpi.

Meren aaltojen kohina kuului saaren kalliorantoja vastaan päällikön

korvissa tavallista kolkommalta, vaikka kaikki vangit jo hyvän aikaa

sitten olivat suljetut holveihinsa, eikä muutoinkaan ollut mitään

tapahtunut, joka olisi antanut vähintäkään tukea myllärin ilmiannolle.

Päällikkö, joka ei kuitenkaan voinut tukahduttaa aavistusta, että

jotakin vaarallista todellakin oli tekeillä, käski uudestansa tuomaan

Broms'in holvista, pakoitettuna huoleltansa linnan turvallisuudesta

rupeamaan hieromaan sovintoa.

"Noh, Broms-hyväni", alkoi hän teeskennellyllä huolettomuudella, "minä

luulen tuon kapinan, josta sinä päivällä puhuit, menneen mitättömiin."

"Vielä puuttuu yksi hetki kahdeksasta", vastasi vanki tyynesti.

"Vai niin... sinä luulet vielä yhäti sen käyvän päinsä?"

"Niin, herra päällikkö, minä en ainoastansa luule sitä, vaan olen siitä

vakuutettukin."

"Olet vakuutettu, sanot sinä?"

"Varma olin minä päivällisen aikana, mutta vieläkin varmempi olen minä

nyt. Malttakaatte vaan kello kahdeksaan, niin tulee armollinen herra

päällikkö yhtä varmaksi kuin minäkin."

"Silläkö hetkeltä siis marssivat vangit ulos holvein kautta?"

"Niin, ja neljältä eri taholta, kuten minulla ennenkin on ollut kunnia

ilmaista."

"Tahdotko luulotella minua toveriesi osaavan noitua?"

"Varjelkoon minua Jumala senlaisesta tyhmyydestä!... Eihän tarvitse

olla noitamies raivatakseen itsellensä tietä linnan muurein lävitse."

"Ehk'et sinä tiedäkään minun antaneeni mitä huolellisimmin tarkastaa

holvit?"

"Minä tiedän sen ja tiedän myöskin, ett'ei armollinen herra päällikkö

ole löytänyt niissä pienintäkään vikaa!... Herra päälliköllä on ollut

paljon tekemistä tänään... mutta mitä se on sitä vastaan mitä minun on

täytynyt kestää!... Toverini olivat naulaamaisillansa minut seinään,

sillä luonnollistahan oli, että heidän epäluulonsa kääntyi minua

kohtaan, koska he tiesivät minun päivällä olleen kutsutun salaiseen

tutkintoon... Kaikeksi onneksi ei herra päällikkö tullut huomaamaan,

missä jäniksen polku oli, sillä jos se olisi tapahtunut, olisin ollut

hukassa... Samoin oli käydä Frisk'ille ja Olsson'illekin, koska

tiedetään heillä olevan minun ystäviäni... Jos herra päällikkö tahtoisi

antaa kutsua Frisk'in ja Olssson'in, saisi herra päällikkö heiltäkin

kuulla, missä piehtinässä me olemme olleet jälkeenpuolipäivänä."

"Sinä tarkoitat, että myöskin Frisk ja Olsson voisivat antaa minulle

joitakuita tietoja?"

"Mahdollisesti, sillä nyt he ovat suutuksissaan tovereihinsa...

Kuitenkin olen minä varma, ett'eivät he tule tunnustamaan enempää,

kuin minkä minä jo olen tunnustanut, joll'emme saa herra päällikköä

lupaamaan meille kaikille kolmelle vapautta."

Päällikkö antoi käskyn tuoda Frisk'in ja Olsson'in puheellensa.

"Minä olen kuitenkin sangen utelias näkemään, miten sinun toverisi

menetteleisi, pannakseen aikeensa toimeen", lausui päällikkö.

"Sen minä kyllä luulen... mutta josko herra päällikkö tulee näkemään

sitä, jätän minä siksensä."

"Sinä arvelet, ett'ei meidän silmämme ole kylläksi varoillansa?"

"Kyllä kaiketi silmiä on tarpeeksi varoillansa... onhan koko

vartijaväki liikkeellä... mutta..."

"Mutta sinun toverisi voivat tehdä itsensä näkymättömiksi, tahdot sinä

huomauttaa?"

"Niin, tältä puoletta linnaa ovat he näkymättömiä... täällä voidaan

lukea enemmän kuin kaksisataa varoillaan olevaa silmää... mutta kuinka

monta on niillä neljällä tärkeällä taholla?"

Se paikka, jossa päällikkö ja vanki nyt olivat, oli eräs vahtihuoneen

edessä oleva huone ja siis lähinnä n.s. Kuninkaanporttia, joka

johtaa ulos linnasta pihaan, vahtihuoneen edustalle, oli vartijaväki

sijoitettu, valmiina toimimaan, milloin vaan tarvittaisiin.

"Mitä kello nyt löi?" jatkoi Broms kuunnellen... "neljänneksen yli

seitsemän... Meillä on siis jäljellä vaan kolmeneljännestä."

Se vakava ääni, jolla vanki lausui nämät sanat, lisäsi vielä enemmän

päällikön levottomuutta ja pelkoa. Hän tiesi siitä kokemuksesta,

jonka hän linnan päällikkönä jo oli saavuttanut, että jos kukaan

ihminen voi nykyaikana tehdä ihmetöitä, voi vanki, joka tekee työtä

vapautensa edestä, ja hän piti vangin viekkauden vaimonkin viekkautta

ovelampana, joka muutoin mainitaan etevimmäksi. Lyhykäisesti sanoen,

päällikkö joutui yhä enemmän ymmällensä jokainen minuutti, joka kului.

Onhan anteeksi annettavaa, jos senlaisissa silmänräpäyksissä lujinkin

luonto alkaa pehmitä, sillä eipä olekaan mikään vähäpätöinen asia, kun

tietää tarvitsevansa peljätä päällehyökkäystä vähintänsäkin 150:ltä

julmalta, paatuneelta pahantekijältä, joilla on kaikki voitettavana,

vaan ei mitään menetettävänä. Jos tietääkin varmaan heidät voittavansa,

ei voittoa kuitenkaan helposti saavuteta ilman verenvuodatusta ja

menettämättä monta rehellistä ja kunniallista soturia.

"Ilmaise minulle ne paikat, josta karkaaminen tulee tapahtumaan, niin

minä lupaan sinulle armon ja vapauden", vakuutti vihdoin päällikkö

ähkyen, sillä antaminen jälkeen senlaiselle henkilölle, kuin Broms oli,

tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä.

"Ja tämänkö lupaa minulle armollinen herra päällikkö kunniasanallansa?"

kysyi mylläri, jonka kasvot loisti ilosta.

"Niin, kunniasanallani!... mutta joudu! joudu!"

"Jumalan kiitos! minä olen siis vapaa!" huudahti Broms; "vihdoinkin

olen minä siis vapaa!"

"Minä tahdon tietää ne neljä tärkeätä paikkaa!" huusi päällikkö;

"joutuin! sano minulle ne!"

Mylläri lähestyi pöytää, jonka ääressä päällikkö istui, kynä eräällä

edessänsä olevalla paperilla, valmiina kirjoittamaan. Broms vilkui

ensin ympärillensä joka haaralle ikäänkuin tahtoen vakuuttaa itseänsä,

ett'ei kukaan voisi kuulla, mitä hän aikoi sanoa päällikölle. Sitten

lähensi hän suunsa tämän korvaan, johon hän kuiskasi useampia sanoja.

Päällikkö oli tuskin ennättänyt kirjoittaa paperille, mitä vanki oli

hänelle lausunut, kun Frisk ja Olsson tuotiin huoneesen.

"Toverit! minä olen tunnustanut kaikki", sanoi Broms näille.

"Tunnustanut!" kertoivat nämät kumpikin, hätkähtäen takaperin.

"Niin, te konnat!" lausui päällikkö, "minä olen nyt pusertanut totuuden

esille... onko teiltä kentiesi halua väittää toverinne sanoja vastaan?"

Frisk ja Olsson olivat vaiti ja heittivät levottomia silmäyksiä

ympärillensä.

"Olkaa nyt yhtä avosydämisiä kuin minäkin armollista herra päällikköä

kohtaan", kehoitti Broms toverejansa, "ja minä olen vakuutettu, että

ette tule tekemään sitä ilmaiseksi."

"Niin, se on totta", vastasivat Frisk ja kivikauris; "mutta meidät

tapetaan, jos saadaan tietää, että me"...

"Niin, niin meidät tapetaan", myönsi Olsson.

Päällikkö vertasi muistiinpanonsa Frisk'in ja Olssson'in ilmoitusten

kanssa ja huomasi ne kaikessa yhtäpitäviksi.

"Käsittämätöntä!" jupisi hän silloin puoliääneensä; "samat paikat

on tänään tarkastettu, eikä olla kuitenkaan voitu huomata mitään

epäluulonalaista."

"Onko armollinen herra päällikkö niin varma siitä, että ne, jotka ovat

tarkastaneet näitä paikkoja, ovat tehneet kaikki kuin velvollisuus

olisi vaatinut?" kysyi Broms, joka oli kuullut päällikön lauseen;

"minun tietääkseni on yksi ja toinen Vahtimiehistä, jotka tietävät

siitä asiasta yhtä paljon kuin minä ja minun toverini."

Päällikkö tirkisteli hämmästyneenä mylläriä.

"He ovat kaiketi jo alkaneet vierittää pois etimäisiä kiviä?" kysyi

Broms tovereiltansa.

"Heidän piti juuri alkaman, kun meidät tuotiin ylös", vastasi

kivikauris.

"Olkaa sitte hyvä, että annatte käskynne silmänräpäyksessä, sillä nyt

ei ole enään aikaa hukattavana", vakuutti mylläri.

Päällikkö nousi seisovallensa ja lähestyi ovea.

"Olkaa myöskin armollinen, että käskette meidän pysähtymään päävahtiin,

kunnes herra päällikkö on palannut", pyysi Broms.

"Me olemme hukassa, jos meidät viedään takasin holviin!" lisäsi Olsson

nähtävällä levottomuudella.

"Niin, te voitte jäädä ylös", lausui päällikkö ja meni huoneesta.

Tuskin oli viisi minuuttia kulunut, kun vartijaväestö, jaettuna

neljään joukkoon, syvimmässä äänettömyydessä marssi linnan pihasta eri

haaroille, päällikkö johti itse retkeä, jätettyänsä nuot kolme vankia

päävahdin haltuun.

Mylläri ja hänen molemmat toverinsa olivat istahtaneet eräälle penkille

vahtihuoneessa. Jäljelle jätetty vahtiväki oli yksi ali-upseeri ja

kaksitoista miestä, joista yksi astuskeli ulkopuolella vahdissa, mutta

toiset olivat vahtihuoneessa ali-upseerin kanssa, joka istui erään

pöydän ääressä lukien kirjaa.

"Kuinkahan paljo kello nyt liene?" kysyi Broms yhdeltä sotamieheltä,

joka seisoi häntä lähinnä.

"Se lyö kohta kahdeksan!" vastasi sotamiesi.

"Jos ei minua olisi ollut", lausui mylläri, "olisi jokaisella teistä

tällä hetkellä puukko rinnassansa."

"Vai niin, sinäkö siis ilmoitit salaliiton?" kysyi kersantti.

"Varmaan olin se minä, herra luutnantti", vastasi Broms, "ja sentähden

onkin päällikkö luvannut minulle vapauden, joten te pääsette näkemästä

vaivaa minun takiani kau'emmin. Minusta tuntuu kuitenkin tukalalta

jättää Karlsten, sillä välistä on täällä ollut sangen hauskaa!"

"Ohoh! sinä voit lohduttaa itseäsi, ukkoseni", vastasi kersantti,

"sillä meillä on kylläksi hirtehisiä jäljellä."

"Minä ajattelen kuinka noloiksi pojat tulevat, kurkistaessaan esille

maavallein aukoista ja nähdessään painetit", muistutti Frisk, luoden

puheensa Broms'ille.

"Minä kuulen jo, 'kuinka he kiroilevat meitä", lausui Broms nauraen.

"Erittäinkin sinua", arveli Olsson, "sillä minä pesen käteni."

"Herrat insinööri-upseerit eivät saakaan aivan vähän työtä, ennenkuin

ovat ennättäneet paikata tuon jälleen", saneli Broms.

"Mutta millä pirun tavalla olette te voineet kaivaa vallit läpi

kenenkään saamatta vihiä asiasta?" kysyi kersantti.

"Jumalalle ja vangille ei ole mikään mahdotointa", Vastasi Broms, ollen

yhä iloinen.

"Menikö päällikkö itse mukana?" kysyi Olsson.

"Se on tietty, että hän sen teki", oli myllärin vastaus; "päällikkö

on aina ensimäinen, missä on kuumat olot... hän on kelpo mies tuo

päällikkö."

"Mitä joukkoa hän johti?" kysyi Frisk.

"Sitä en tiedä", vastasi Broms, "mutta minä luulen hänen johtavan

sitä joukkoa, jonka tulee miehittää itäinen holvi, sillä se toimi on

kaikkein maarallisin."

"Vaarallisin, sanot sinä!" väitti Olsson; "mitä sinä sitte

vankitarhasta sanot tahi suuresta portista tässä päävahdin vastapäätä?"

"Piru vieköön!" huudahti Broms ja ryykäsi kiivaasti seisovallensa

penkillä, "sen olin minä unohtanut!... Mikä aasi minä olinkaan, kun

unohdin kaikkein tärkeimmän!"

"Mitä se on?" kysyi kersantti, joka oli kuunnellut vankein puhetta.

"Kaikin mokomin, herra luutnantti!" huudahti mylläri levottomuudella,

joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin, "lähettäkää silmänräpäyksessä

sana päällikölle."

"Minkä vuoksi?... miksi pitäisi minun lähettämän sana päällikölle?"

kysyi ali-upseeri.

"Saamaan käskyä rynnätä päävahdin väestöllä suureen vankitarhaan."

"Puhu selvästi! mistä on kysymys?" käski kersantti, nousten pöydän

äärestä.

"Minä unohdin sanoa päällikölle, että sill'aikaa, kun useammat vangit

koettavat murtaa itsensä ulos muurista neljältä eri taholta, tulee

kolmekymmentä heistä murtamaan holvin ovet, murhaamaan vahdit ja sitten

ryntäämään ulos suuren Kuninkaanportin kautta voittamaan päävahtia."

"Liian myöhään! myöhään!" huusivat Frisk ja Olsson yhdestä suusta.

Samassa löi kello kahdeksan.

"Niin, liian myöhään!"... kertoi Broms suurimmassa epätoivossa; "kello

lyö kahdeksan!... me olemme hukassa... Jumala olkoon meille kaikille,

armollinen!"

"Aseisiin!" huusi kersantti ja syöksyi ulos vahtihuoneesta.

Sotamiehet seurasivat häntä ja näiden jäljessä nuot kolme vankia.

Päävahdin miehistö tarttui aseisiin, epäröiden mitä sen olisi tekeminen.

"Luutnantin on mahdotoin ennättää saada sanaa päällikölle", lausui

Broms, "ainoa keino on"...

"Mikä sitte?" kysyi kersantti tykkänään hämillänsä.

"Kuluu muutama minuutti, ennenkuin he ennättävät murtaa holvin ovet",

vakuutti mylläri henki kurkussa; "rynnätkää siis, herra, kaiken mokomin

vankitarhaan vartijaväestön kanssa ja asettakaa joitakuita miehiä

seisomaan jokaisen holvin ovelle... käskekää heidän sitte kolistelemaan

kivääreillänsä, niin kuulevat vangit heidän aikomuksensa tulleen ilmi,

ja että suurempi miesjoukko sulkee heidän tiensä... Silloin lakkaavat

he työstänsä ovilla ja etsivät sen sijaan itsensä ulos samaa tietä

kuin ne muutkin, ja silloin on kaikki pelastettu... mutta joutukaa,

joutukaa! muutaman minuutin kuluttua on kaikki myöhää."

"Jos he pääsevät pihaan, olemme kaikki tyyni hukassa", lisäsi

kivikauris.

"He ovat varustettuina puukoilla ja rautaseipäillä", ilmoitti

rääsynkerääjä.

"Kivääri olkahan! eteenpäin marss'!" komensi kersantti, jonka jälkeen

hän vartiajoukon etunenässä, paitsi kolmen miehen, jotka jätettiin

noita kolmea vankia vartioimaan, riensi porttia kohti, joka johti

vankitarhaan.

Broms ja hänen toverinsa seurasi silmillänsä poisrientävää

vahtijoukkoa, joka astui portista sisään ja oli pian kadonnut näkyvistä.

"Kuinka onnellista, että sinä muistutit minua siitä asiasta!" lausui

Broms Olsson'ille.

"Nyt voimme me olla huoletta", vastasi tämä.

Sillä välin lähestyivät vangit noita kolmea jäljellejätettyä

sotamiestä, jotka seisoivat ryhmässä kiväärit jalalla, jutellen

keskenänsä.

"Ei suinkaan kersantti saane siitä rangaistusta, että hän ilman

käskyttä jätti vahtinsa?" kysyi Broms sotamiehiltä.

"En minä olisi uskaltanut tehdä sitä hänen vaatteissansa", arveli yksi

sotamiehistä.

"Mutta mitäs olisi hänen pitänyt tekemän?" kysyi toinen.

"Vaiti! eikö kuulunut laukausta?" kysyi Broms kuunnellen.

"Niin minä luulen", vastasi Frisk.

"Varmaankin kuulin minä laukauksen", vakuutti Olsson.

"En minä kuullut mitään", sanoi yksi sotamiehistä.

"En minäkään", lisäsi molemmat toiset.

"Oli varmaankin se laukaus", vakuutti Broms, "maiti! kuunnelkaa!"

"Vaiti! vaiti!" kuiskasi myllärin toverit.

Samassa sattui kahdelle sotamiehelle keskelle otsaa isku tuon

jättiläisvoimaisen myllärin nyrkistä, ja he vaipuivat maahan antamatta

pienintäkään ääntä itsestänsä.

Samalla kertaa karkasivat Frisk ja Olsson kolmannen sotamiehen

kimppuun, joka samoinkuin hänen toverinsakin tietämättä olla

varoillansa tuosta aavistamattomasta hyökkäyksestä kaatui tunnotoinna

maahan kumpienkin rosvojen käsiin.

Sitten riisuivat vangit kaatuneilta heidän päällysvaatteensa ja

lakkinsa, pukivat itsensä näihin sotilasvaatteisiin ja ottivat kukin

yhden kiväärin sekä läksivät astumaan Kuninkaanporttia kohti, Broms

edellä ja kummatkin toverit perässä.

Nämät seikat tapahtuivat nopeammin, kuin me olemme ennättäneet niitä

kertoakaan.

"Kuka siellä!" huusi vahtimies, joka seisoi tällä portilla.

"Patrulli!"

"Patrulli pääsköön!" huusi vahtimies, jonka jälkeen rosvot astuivat

ulos linnan portista tavallisilla, säännöllisillä marssi-askeleilla.

Tällä tavalla pääsivät vangit vahti vahdilta hautain, holvein ja

vallitusten ohi kenenkään estämättä heidän kulkuansa. Tultuansa Pyhän

Eerikin luolaan eli sielunarkkuun, kuten paikkaa sillä seudulla

nimitetään, jouduttivat rosvot askeleitansa, ohjaten matkansa saaren

koilliselle puolelle.

Pian huomasivat he rannan ja pienen venheen, jossa oli eräs

vaimoihminen.

Broms riensi tovereinsa edellä venheen luokse ja tarttuen siihen

huudahti hän:

"Saara! Saara!"

"Broms! Broms, ukkoni!" huusi vaimo, nousten seisovallensa venheessä.

"Vaiti, Saara! älä huuda niin kovasti!" varoitti häntä mylläri, "laske

tämä kivääri venheeseen... Oletpa sinä kelpo vaimo, Saara!"

"Onko teitä kolme!" virkkoi vaimo, joka nyt älysi myllärin toverit;

"onko tarkoitus, että te kaikki kolme astutte venheesen?"

"Kyllä se niin on, Saara-kultani", ilmoitti Broms, "sehän on selvä

asia, se!"

"Mutta venhe kannattaa tuskin kahta henkeä tyynelläkään ilmalla...

ja nyt tänlaisessa myrskyssä!" vastusti Saara; "oletko mieletöin,

ukkoseni!... hukummehan me joka ainoa."

"Vaiti ja tuo venhettä hiukan lähemmäksi!" käski mylläri, silmäillen

vaahtovaa merta.

"Mutta olihan kirjelapussa, jonka minä sinulle tänään lähetin,

sanottuna, ettei venhe kanna useampaa kuin kaksi henkeä ja tuskin

niitäkään!" intti ämmä.

"Joko me kaikki kolme venheesen, tahi ei yksikään!" selitti mylläri.

"Paiskaa ämmä maalle!" neuvoi Frisk, syystä suuttuneena hänen

vastahakoisuuteensa.

"Tahi työnnä hänet veteen!" esitteli Olsson; "yksi ämmä enempi tahi

vähempi"...

"Antakaapa minun olla!" lausui Broms tovereillensa; "trankilementist',

sanoi Moberg'ska!"

"Se ei käy laatuun! mahdotointa!" vakuutti vaimo.

"Vaiti ja ole hiljaa!" sanoi hänelle mylläri; "vaiti, rutkale!"

"Kas niin, pojat!" jatkoi hän kääntyen tovereihinsa; "antakaa nyt tänne

kiväärit, että minä ensiksi saan laskea ne venheen pohjalle... eipä ole

vahingoksi, että ne ovat mukana."

Frisk ja Olsson antoivat kiväärit Broms'ille, joka laski ne venheesen.

"Pojat!" lausui hän sitten, astuen itse venheesen; "olkaa nyt

varovaiset!... teidän täytyy olla liikkumattomammat kuin kilvet

ja kannot, tultuanne venheesen, sillä muutoin vajoamme me kaikki

pohjaan... Odota, Frisk, kunnes minä ennätän istumaan... Kas niin,

kohta olemme valmiit."

Silloin työnsi hän venheen maasta.

Samassa kuului rumpun ääntä linnasta, jota seurasi tykinlaukaus

merkiksi, että vankia oli sieltä karannut.

"Joudu, joudu! tuo tänne venhe! päästä meidät siihen!" huusivat

molemmat rannalla olevat vangit.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" vastasi Broms, tarttui airoihin ja

alkoi soutaa saaresta.

"Haa! mitä tämä on! hän soutaa pois meidän luotamme!" huusi kivikauris

täyttä kurkkua.

"Tuo tänne venhe! Broms! Broms! tänne, tänne!" hoilasi rääsynkerääjä

niin, että kalliot kaikui.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kertoi Broms ja pani airot yhä

kovempaan liikkeeseen.

Saara istui perässä. Merikummituksen ääni ei olisi voinut olla kolkompi

eikä ivallisempi kuin hänen äänensä, jonka tuuli toi maalle.

"Petturi! konna! heittiö!" huusivat rannalle jätetyt, juosten

pitkin rantaa ja hosuen ympärillensä käsivarsillaan ikäänkuin kaksi

mielipuolta.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kuului aaltojen loiskeesta

myllärin pilkkaava ääni.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Muuan kohtaus.

Yön aikana, viikko tämän jälkeen, vieri Göteporiin vievällä

itäisellä maantiellä ja noin puoli penikulmaa mainitusta kaupungista

kiesirattaat, joissa erään lapsekkaan kyytipojan rinnalla ajoi

muuan herra, hyvin kiedottu senlaiseen suureen nahkakaapuun, joita

matkustavaiset mieluimmin käyttävät tällä vuoden ajalla. Päässänsä oli

hänellä lakki, sekin nahkasta, joten sadevesi, joka rankasti valui ales

synkältä taivaalta, kastelematta ropisi sekä kaapuun että lakkiin.

Tosin oli tuo matkustava herra myöskin varustettu avatulla

sateenvarjolla; mutta tämän oli hän jättänyt tuolle kyytipoikaparalle,

joka sillä suojeli itseänsä rankkasadetta vastaan, sill'aikaa kuin

matkustaja hänen sijassansa hoiti ohjaksia ja ruoskaa.

"Laimikaa vaan, herra!... se jaksaa kyllä perille", kehotti kyytipoika.

"Etpä sinä ole juuri arka isäsi elukasta", muistutti matkustaja.

"Hemmetti, kuinka olenkin!" vastasi poika; "mutta kun laita on

senlainen, että on näin pimeä ja ilma kastelee, niin... Jos kuitenkin

ennättäisimme saavuttaa nuot vaunut, jotka.."

"Nuotko vaunut, jotka ajoivat kievaritalosta samassa, kun minä tulin

sinne?"

"Niin, herra!"

"Ne ovat kaiketi jo Göteporissa, poikaseni... ne näyttivät hyvin

keveöiltä ajopeliltä ja niiden edessä oli kolme hevoista."

"Pekka Matinpojan hevoiset eivät ole mitään kilpajuoksijoita, herra...

Meidän rautio ne kyllä ennättää kiinni, vaikka ne ovatkin puolen tunnin

matkaa edelläpäin... olisipa vaan hyvä, jos ennättäisimme tavata

vaunut."

"Miksi sinä sitä niin haluat?"

"Näettekös, herra, asian laita on niin... tietäähän herra, että posti

ryöstettiin eilen?"

"Minä kuulin puhuttavan siitä kievaritalossa."

"Se tapahtui juuri tällä tiellä", kertoi kyytipoika... "vaikk'ei juuri

tällä, vaan etelänpuoleisella tiellä... Huuh! mikä se oli?"

"Minä luulen sinun hiukan pelkääväsi aaveita!"

"Aaveitako?... kas en, herra!... mutta tietäähän herra mikä hirveä

joukko vankeja on päässyt tällä viikolla karkuun Karlsten'ista?"

"Hirveä joukkoko?... sinulle on ilmoitettu väärin... ainoasti kahdelle

onnistui karata. Niin kumminkin kerrottiin kievaritalossa."

"Mutta kyllä se ainakin on totta, että posti ryöstettiin eilen...

postimies on kotoisin meidän kylästä, ja häntä reväistiin korviin asti

puukolla niin, että hän näyttää hirveältä."

"Ja nyt pelkäät sinä, että samaa voisi tapahtua sinullekin?"

"Ei minussa ole paksumpata nahkaa kuin postimiehessäkään, eikä sitä ole

herrassakaan."

"Eikä sinulla ole postilaukkuakaan, jonka voisivat sinulta ryöstää...

ole huoleti, poikaseni!"

"Eivät ne minusta mitään tahdo, sen minä kyllä tiedän... mutta kun he

ryntäävät matkustavaisen kimppuun, joutuu kyytimies aina välikäteen."

"Mutta etkö sinä nähnyt, mitä minun mukanani oli rattaille noustessani?"

"Tuo sapeli... pitkä veitikka se onkin, mutta postin ryövääjillä oli

pistooleja, herra, sillä talonpoika, joka kyyditsi postia, sai luodin

olkapäähänsä, että hän putosi kuin pannukaakku rattailta ja hänestä

vuoti verta kuin vasikasta, herra!"

"Rauhoittaakseni sinua tahdon sanoa, että minullakin on pistooleja

vyölläni, jotta me kyllä tulemme toimeen, vaikka saisimme puoli tusinaa

rosvoja ympärillemme... pidä sinä vaan vakavasti sateenvarjoani, ett'ei

tuuli ryöstä sitä pois sinulta!"

Tie polvesi nyt äkkiä oikealle ja kiemurteli ylöspäin erästä mäkeä,

jonka kummallakin puolella kasvoi korkeita puita.

"Näettekö, herra, tuolla ovat vaunut!" huudahti kyytipoika iloisemmalla

äänellä; "tuolla mäen päällä... he ovat sytyttäneet vanulyhdyt."

"Sinä olet oikeassa... sinun rautiollasi on hyvät jalat, huomaan ma."

Matknstavaiset olivat tuskin ennättäneet mäkeen, kun muuan tuli

leimahti, jota seurasi pistoolin pamaus.

"Herra Jumala!" huudahti kyytipoika ja tarttui matkustajan käsivarteen.

Hätähuutoa kuului mäen päältä.

"Sinä ennustit oikein tällä kertaa", lausui matkustaja tyynesti,

heittäen ohjakset vapisevalle pojalle ja hypäten ales rattailta

sekä temmaten pistoolin vyöltänsä, jonka tehtyä hän, pitäen tätä

vasemmassa kädessänsä ja paljastettua sapeliansa oikeassa, riensi mäkeä

ylöspäin, kuultelematta kyytipojan surkeasti varoittavia huutoja.

Toinen pistoolin laukaus pamahti, ja hätähuudot jatkui mäen päältä.

Nahkakaapuun puettu mies joudutti askeleitansa ja ennätti pian

kukkulalle, jossa hän n.s. berliiniläisen vaunun lyhtyjen valossa

huomasi nä'yn, josta, vaikka se tosin onkin tavallinen rosvojutuissa,

kuitenkaan ei puutu esimerkkejä meidänkään muutoin niin rauhallisessa

isänmaassamme.

Toisella puolen vaunuja makasi muuan palvelija, jos saa päättää

kiiltonahkatakista, joka oli hänen vieressänsä, liikahtamattomana

ja vuotaen verta eräästä ohimoisillansa olevasta haavasta. Aivan

hänen lähellänsä vieritteliihe eräs talonpoika, joka, pitäen kätensä

otsallaan, voivotteli mitä surkeimmasti. Hevosien edessä, ja pitäen

näitä kuolaimista, näkyi ihmisolento, jonka kasvoja äsken tulleen

oli liian vaikea tarkemmin tutkia. Mitä vaunujen toisella puolella

tapahtui, ei nahkakaapuun puettu mies voinut nähdä, mutta hänen

korvansa kuuli seuraavaa:

"Minä annan teille hyvällä kaikki, mutta säästäkää minun henkeäni!"

rukoili puoleksi tukahdettu miehinen ääni.

Nahkakaapuun puettu mies ei malttanut odottaa vastausta tälle

rukoukselle, vaan ryntäsi hevoisien edessä seisovaa miestä vastaan.

Tämä päästi silloin hevoiset ja lähti pakoon huutaen äänellä, joka oli

vaimoihmisen äänen kaltainen:

"Broms! Broms! ole varoillasi! ole varoillasi!"

Nahkakaapuun puettu miesi laukasi pistoolinsa tuota henkilöä vastaan,

joka, koska häneen ei sattunut, pakeni, uudistaen varoitushuutojansa,

jonka jälkeen miesi, temmaten esiin toisen pistoolin, ryykäsi hevoisten

ohitse vaunujen toiselle puolelle.

Silloin huomasi hän rotevan mieshenkilön, joka hänen tullessansa heti

lähti käpälämäkeen ja painui metsään päin. Nahkakaapuun puettu miesi

lähetti hänenkin jälkeensä laukauksen, kuitenkin tapaamatta häntä,

koska pimeys ei sallinut ampujan tähdätä.

Samassa nousi maasta seisovallensa toinenkin miesi, joka, vaikka olikin

ryvettynyt saveen ja läpimärkänä sateesta, kuitenkin näytti vaunujen

omistajalta.

"Oletteko haavoitettu?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi.

"En, mutta se konna oli kuristamaisillansa minut", vastasi kysytty; "ja

jos ette te, herra, olisi tullut, niin"...

"Joutukaa hoitamaan väkeänne, jotka makaavat haavoitettuina tiellä,

sillä välin kun minä riennän rosvojen jäljestä!" huusi pelastaja,

temmaten irti erään lyhdyn vaunusta.

"Te aijotte siis todellakin?"...

"Koettaa ottaa heidät kiinni, totta kaiketi", vastasi nahkakaapuun

puettu miesi ja riensi sitten metsään samaa suuntaa kuin rosvotkin,

sapeli oikeassa kädessänsä ja lyhty vasemmassa.

"Minä tulen heti perässä teidän avuksenne!" huudahti toinen, jonka

jälkeen hän lähestyi haavoitettuja.

Palvelija oli kuollut, mutta talonpoika oli seisovillansa hevoisten

vieressä, joiden kupeita ja päätä hän silitteli kämmenillänsä,

tuultavasti tunnustellaksensa, josko nuot sävyisät elukat olivat

kärsineet mitään vaurioa päällehyökkäyksestä.

"Herra Jumala, kuinka oli hyvin!" huusi hän lakkaamatta, iloisena

tutkistelemisistansa.

Pekka Matinpojan hevoisiin ei ollut sattunut luodit, eivätkä ne olleet

säikkyneet paukauksistakaan. Ne eivät olleet mitään "kilpajuoksijoita",

kuten kyytipoika aivan oikein oli muistuttanutkin.

Tuo matkustavainen herra, huomattuaan kaiken avun siinä paikassa

turhaksi ja käskettyään talonpoikaa jäämään vaunujen luokse, otti

ylös maasta paljastetun sapelin, joka oli temmattu häneltä pois

taistellessansa rosvon kanssa, ja riensi metsään pelastajansa avuksi.

Tämä tuli pian häntä vastaan.

"Tuo kirottu lyhty sammui!" jupisi nahkakaapuun puettu totesi; "ilman

sitä seikkaa olisin minä kyllä saanut konnan kiinni... Olipa sangen

ikävää, että hän pääsi kynsistämme... Mutta minä näen teillä olevan

aseita... kuinka päästitte te hänet näin kimppuihinne?"

"Minä olin sattunut nukahtamaan vaunuissa", vastasi toinen, "kun

heräsin laukaukseen, joka sattui minun ajurinlaudalla istuvaan

palvelijaani... silmänräpäys tämän jälkeen paiskattiin talonpoika

maahan, hänkin haavoitettuna... Minä nousin heti vaunuista ja ampusin

rosvoa, mutta ampusin väärään... sitte aijoin minä käyttää sapelia, kuu

minut samassa lyötiin kumoon, ja sapeli väännettiin minun kourastani...

tuo konna mahtaa olla liitossa perkeleen kanssa, sillä minä osaan

kerskailematta jokseenkin pidellä asettani", lisäsi hän jonkinmoisella

itseensäluottamuksella.

"Te tapasitten yhden julmimmista heittiöistä, kuin ajatella voi."

"Kuuluupa siltä, kuin te tuntisitte sen konnan."

"Minä kuulin hänen nimensä... hän on eräs elinkautinen vanki

Karlsten'in linnasta... Mutta miten teidän palvelijanne laita on?"

"Hän on kuollut... suuri vahinko; herraseni!... hän on ollut kau'an

minun palveluksessani."

Molemmat herrat olivat nyt ennättäneet vaunuille, jonka luona toisetkin

ajopelit jo olivat ja joissa istui tuo vapiseva kyytipoika.

Nahkakaapuun puettu miesi kumartui palvelijan ruumiin yli ja tutki

hänen haavaansa.

"Tule tänne!" huusi hän talonpojalle; "meidän täytyy nostaa tuon

onnettoman ruumis vaunuihin... ei ole mitään muuta keinoa saadaksemme

se kaupunkiin."

"Minulla on esitys tehtävänä", lausui vaunujen omistaja; "enkö saa

tarjota herralle sijaa vaunuissani?... Tämmöisessä ilmassa ovat katetut

ajopelit aina paremmat kuin avonaiset."

"Kiitoksia!... mutta ruumis?"

"Senhän voisi nostaa herran ajopeliin."

"Se voi käydä laatuun."

"Minä olen teille, herraseni, mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa",

selitti vaunujen omistaja; "ja minä haluaisin saada tietää, ketä minun

nyt tulee kiittää hengestäni."

"Haa!" huudahti nahkakaapnun puettu miesi, tuijottaen toiseen, jonka

kasvot hän nyt vasta näki vaunulyhdyn valossa.

"Mitä se merkitsee?" kysyi vaunujen omistaja hiukan kummastuneena.

"Tekö se siis olittekin!" jatkoi uahkakaapuun puettu miesi! "te!... te?"

"Te tunnette siis minut!" lausui toinen; "mutta minä en ymmärrä"...

"Talonpoika!" huudahti edellinen; "auttakaa minua nostamaan ruumista

vaunuihin, sillä minä ajan omassa ajopelissäni."

Sitten ryhtyi hän talonpojan avulla ruumiisen ja nosti sen vaunuihin.

"Mitä tämä merkitsee!" lausui vaunujen omistaja; "miksi kieltäytte te

nyt ajamasta minun vaunuissani?... kuka te, herraseni, olette?"

"Te ette siis enään tunne minua?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi,

vieden kasvonsa lähemmäksi toisen kasvoja.

"Haa!" huudahti nyt tämä vuorostansa ja astui muutaman askeleen

takaperin.

"Ymmärrättekö nyt, miksi minä pidän avonaisia ajopeliäni teidän

katettuja vaunujanne parempana?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi.

"Niin... minä ymmärrän teidän nyt katuvanne sitä, että pelastitte

henkeni."

"Ihmisyyden töitä ei kaduta tässä maailmassa... Hyvää yötä, herraseni!"

Tämän sanottuansa käänsi nahkakaapuun puettu miesi selkänsä vaunuihin

ja palasi rattaillensa.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Muuan näky.

"Prinssi Kaarlon hotelli" on eräs Göteporin oivallisimpia hotelleja

matkustajia varten.

Kello oli lyönyt yksitoista yöllä, kun nahkakaapuun puettu miesi

pysähtyi ajopelinensä mainitun hotellin portin eteen. Muutaman minuutin

kestävän, ahkeran nykimisen perästä kellonnuoraan, aukasi portin

eräs palvelijatar, joka vei matkustajan erään pitkän käytävän läpi

toisessa kerroksessa olevaan pienempään huoneesen. Kyytipoika kantoi

ylös matkustajan kamssut, jotka olivat pienenläntä kapusäkki ja isohko

kirjesalkku.

Matkustaja riisui yltänsä uahkakaapun. Hän oli keski-ikäinen mies,

joka herätti enemmän huomiota rotevan, voimakkaan vartalonsa kuin

kasvojensa puolesta, jotka olivat sangen kalpeat ja hiukan rosonarpiset

ja joiden vasemmalla poskella huomattiin arpi, joka oli liian syvä ja

leveä ollakseen saanut alkunsa rokkotaudista.

Kyytipojalle maksettiin, ja hän päästettiin tiehensä, jonka jälkeen,

koska ei minkäänmoista juttelua matkustajan ja palvelijattaren välillä

näyttänyt tahtovan syntyä, koska edellinen oli kovin ajatuksiinsa

vaipunut ja jälkimäinen kovin unelias, matkustajaa pian ilahutti

haukoitteleva "hyvää yötä" tytöltä, joka sitten meni pois, jättäen tuon

vaitonaisen vieraan rauhaan.

Tämä veti ulos kapusäkistänsä yönutun, jonka hän kietoi ympärillensä,

ja kantoi pöydälle salkkunsa, jonka hän avasi. Hän otti esille ja

silmäili moniaita siinä olevia asiakirjoja ja asetti ne sitten pöydälle

jonkinmoiseen järjestykseen. Luultavasti tahtoi hän vakuuttaa itseänsä,

ett'ei mitään paperia ollut poissa tahi mennyt turmiolle matkalla.

Vielä laski hän pöydälle lompakkonsa ja lakkarikellonsa. Kello oli

hopeasta ja varustettuna teräksisillä perillä, joihin oli kiinnitetty

joitakuita helyjä, kellonavain, sinettisormus ja pieni kultaristi.

Matkustajan silmäys viipyi kau'an tuossa pienessä ristissä, ilmaisten

syvintä alakuloisuutta, jonka jälkeen hän jätti pöydän ja alkoi

järjestää erääseen piironki-laatikkoon niitä vaatteita, joita hän oli

ottanut esille kapusäkistä.

Kuinka kau'an hän viipyi tässä ja muissa toimissansa, saattaa olla

yhdentekevä; mutta vihdoinkin muistutti häntä kentiesi enemmän

kahdentoista lyönti kaupungin kirkontornista kuin mikään muu että hänen

on mentävä levolle.

Hän pani maata ja sammutti kynttilät.

Pilvet, jotka tähän asti olivat peittäneet öisen taitoaan ja

kostuttaneet maan sadevirroilla, olivat hälvenneet puoliyön aikana.

Ihana kuu, jolla ensimäisenä yön puoliskona oli ollut lailliset esteet

-- sillä kukapa olisi uskaltanut lähteä ulos senlaiseen ilmaan!

-- esiintyi nyt kaikessa komeudessansa. Vaikka sitä ennen sangen

tyytymätöin sateen jumalaan, kävi se kuitenkin nyt sangen mielellään

soville hänen kanssansa nähdessään nuot monet ja uudet pienet

kuvastimet jotka hän oli sijoittanut noiden suurten ja tavallisten

kuvastimien väliin, joten koko maa näytti yön kuumottavasta immestä

yhdeltä ainoalta jättiläisen suuruiselta kuvastimelta, joka nimenomaan

oli tehty hänen pukemispuuhiansa varten. Loistaen ilosta tämän suuren

kohteliaisuuden vuoksi, riensi se kurkistelemaan palatseihin ja

majoihin, joko ilmoittamaan iloansa lemmikeillensä tahi pyytämään

anteeksi myöhäistä tuloansa.

Mutta unen jumalainen, kuun vanha kadehtija ja vihollinen, on jo

asetellut lemmikkijen ja sen välille unten kirjavan verhon, joten

se milt'ei kaikkialla, mihin vaan katsotaan, huomaa ummistettuja

silmäluomia, ja jos joku silmä onkin auki, näkee se enimmästänsä siinä

omantunnon- tahi ruumiinvaivojen synkkiä ilmiöitä. Silloin katoaa sen

riemu, silloin vaalenee sen hipiä vielä enemmän, ja sentähden onkin se

tavallisesti niin synkän ja alakuloisen näköinen sydänyön kolkkoina

hetkinä.

Tuo äskenmainittu vieras "Prinssi Kaarlon hotellissa" oli ainoa, joka

hiljaisella, syvällisellä viehätyksellä vastasi sen silmäyksiin. Hän

seurasi kau'an silmlllään sateiden turhamaista leikkiä pöydällä,

istuimilla ja seinillä. Hänestä näyttivät ne niin erinomaisen hyvin

viihtyvän tuossa kohtalaisessa matkustajienhuoneessa ja rupeavan

heimolaisiksi niille puhtaille muistoille menneistä ajoista, jotka

olivat heränneet hänen sielussansa, sillä jota kau'emmin hän silmäili

kuun säteitä, sitä heleämmäksi näyttivät ne hänestä muuttuvan.

Hän vajoutui tuohon ihanaan havaintoon ja vastusti kau'an unen

jumalaista. Mutta tämä ei anna lii'an kau'an vastustella itseänsä.

Voittamattomana laski se vihdoin kätensä noille vastahakoisille

silmäluomille ja rangaistukseksi siltä, että hänelle oltiin rohjettu

tehdä vastarintaa, piti hän nukkujan sielun silmäin edessä unien mitä

synkimmän verhon.

Unta näkevä oli seisovinansa vuorella, myrsky ja ukkonen päänsä päällä,

parhaillaan hänen seisoessansa ottamatta ainoata askeltakaan mereen

putoamisen pelosta, joka meri rajuna meurusi vuoren juurella, viilsi

synkkää taivasta salama, joka läheni häntä vuorella. Mitä lähemmäksi

se tuli, sitä selvemmän, tultasuitsuttavan lohikäärmeen muodon se

sai. Unta näkevä alkoi taistelun tämän louhikäärmeen kanssa, joka

lopulta lingoitti hänet vuorelta ales mereen, mutta vyörytti aaltojansa

hänen päänsä yli. Hän vajosi syvyyteen kärsien kuolon tuskia voimatta

kuitenkaan kuolla. Hän hapueli meren pohjassa, turhaan koettaen päästä

ylös syvyydestä; sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi hänen ruumiinsa

tullut raskaaksi kuin se vuori, jolta hän oli tullut syöstyksi ales.

Silloin huomaisi hän koralli- ja näkinkenkäalustalla uinailevan tytön.

Amanda! huusi hän ja lankesi polvillensa uinailevan viereen. Amanda on

kuollut! vastasi tyttö, avaten silmäluomensa. Mutta noiden ennen niin

välkkyväin silmäin sijasta ammoitti nyt polvillansa olevalle kaksi

kuoppaa täynnänsä multaa, ja missä ennen oli ollut tuon tummansinisen

silmäterän paikka, oli nyt jähmettynyt kyynel, jota meri turhaan koetti

liuvottaa. Silloin unohti polvillansa olija omat kuolon tuskansa ja

itki katkerasti uinailevan tytön takia. Itke! itke! huudahti hän,

sillä mitä meri ei saa aikaan sen saa sinun kyyneleesi! ja silloin

näki polvillaan olija tuon mustan mullan vähitellen valkenevan kunnes

se muuttui mitä valkoisimmaksi emaljiksi, ja miten tuo jähmettynyt

kyynel alkoi pehmitä ja kuultaa sinertävälle, kunnes se vihdoin hymyili

autuaallisella hymyllä polvillansa olijan silmään. Amanda elää!

huudahti hän. Niin, Amanda elää! vastasi tyttö ja laski kätensä hänen

kaulallensa, hän elää sinun kanssasi, sillä sinun kyyneleesi ovat

sovittaneet hänet elämän ja Jumalan kanssa! Samassa kuului kiljuminen.

Älä pelkää! sanoi tyttö, Jumalan rakkaus asuu merenkin syvyydessä, ja

sen yli ei ole meren peikolla minkäänlaista valtaa. Tahtoisitko sinä

seurata minua elämään ja auringonvaloon? kysyi polvillansa olija, joka

tunsi jäsenensä vapautetuksi tuosta kiviraskaasta painosta. Niin, niin,

sinun kanssasi elämään ja auringonvaloon! vastasi Amanda.

Mutta luultavasti arveli unen jumalainen rangaistuksen tulevan

lievemmäksi, kuin hän oli aikonutkaan, sillä samassa tempasi hän verhon

pois ja nosti kätensä nukkujan silmiltä, tahi heräsi nukkuja jyrystä,

joka syntyi siitä, että matkustajahuoneen ovi aukeni.

Makaaja aikoi nousta sijaltansa, sillä hän luuli oven, jonka hän oli

unohtanut sulkea, tulleen avatuksi jostakin akkunassa syntyneestä

ilmavedosta, kun hän tunsi vointinsa ikäänkuin hervaantuneeksi

nähdessään pitkän, kuun valaiseman haahmon, joka näyttäytyi kynnyksellä.

Matkustaja hieroi silmiänsä tietämättömänä, oliko hän valveillansa,

vai vieläkö hän uneksi, mutta kun hän taas katseli avosilmin, näki

hän selvään, kuinka tuo valkoinen haahmo vitkallisesti kulki ovelta

huoneesen ja läheni akkunan edessä olevaa pöytää.

Haahmo oli vaimon kaltainen, mutta sen kasvot olivat kuun säteiden

valaisemina kauniin kasvojen näköiset ja nuot runsaat, valkoiset

karrtkkaat, jotka liehuivat hänen ympärillänsä, olivat käärinliinan

kaltaiset.

"Kuka se on?" kysyi matkustaja enemmän vakuuttaaksensa itseään, että

hän oli hereillä, kutu tyydyttääkseen uteliaisuuttansa.

Vastaukseksi tälle milt'ei tietämättä tehdylle kysymykselle tuli

seuraava, mutta ihmeellisen suloisella äänellä laulettu laulu:

"Mist' ainainen tää ikävöiminen?

Ma kauas tuonne taivaan sinehen

Luon kyynelsilmin katseeni. 'Oi tuolla',

Ma mietin, 'tähtitarham puolla

Edeni on mulla'."

Matkustaja vaipui ales patjoille. Hänen kielensä kangistui ja kylmä

hiki peitti hänen otsansa. Vapisevin käsin veti hän peiton päänsä yli;

pidättäen henkeänsä kuulteli hän vaan.

Hän kuuli kuinka pöydällä olevia papereita kosketeltiin. Hän luuli

myöskin kuulevansa, kuinka joku nykäsi kellon periä ja helyjä, jotka,

kuten jo tiedämme, olivat papereiden vieressä.

Vihdoin rohkasi hän itsensä, veti peiton päänsä päältä ja nousi

uudestaan istuvillensa vuoteella.

Silloin näki hän tuon valkoisen olennon kääntyvän pöydältä ja

akkunalta ja kulkevan yhtä vitkallisesti kuin ennenkin takasin ovelle.

"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen hiukan korkeammalla ja jyreämmällä

äänellä.

"Puro juoksee läpi laaksoloiden,

Kaivattua äidinkieltäin soiden,

Metsät tummat järven lailla päilyy,

Puut humisee, muistoissain kaikki säilyy,

Muinaishaahmut häilyy."

Tätä laulaessansa katosi tuo valkoinen olento ovesta, joka sitten

sulkeutui.

Matkustaja, joka selvään kuuli avainta väännettävän, tuijotti kau'an

oveen, jonka peilejä kuu uudestansa valaisi, tuijotti kau'an oveen,

kuvaten niihin ensimäisiä kirjavia kuviansa.

"Ei, ei! se ei ollut unta!" pukahti hän ja hyppäsi laattialle. Hän

aukasi oven ja katsoi etehiseen. Kumotttava kuu valasi tätäkin ja noita

siitä johtavia monta ovia, mutta ei mitään muuta merkillistä kuulunut

eikä näkynyt.

Sitten, otettuansa avaimen ovesta ja suljettuansa oven, riensi hän

akkunan vieressä olevan pöydän luokse. Paperit olivat samalla paikalla

ja samassa järjestyksessä, johon hän ennen maata mentyänsä oli ne

pannut. Pöydällä oli myös hänen kultakellonsakin.

Miettien tuota kummallista näkyä palasi hän vuoteellensa ja laskeusi

maata. Tuo valkoinen olento, joka on mennyt hänen makuuhuoneestansa, ei

kadonnut kuitenkaan hänen unelmistansa.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Kultaristi.

Kun matkustaja toistamiseen heräsi, seisoi palvelijatar hänen vuoteensa

vieressä, kirja kädessänsä.

"Tahtooko herra pian kahvea?" kysyi hän.

"Onko jo aamu?" lausui vieras, kääntäen kasvonsa akkunaan, jonka

lävitse kirkkain syysaurinko kurkisteli sisään huoneesen.

"Hoh, kello on jo lyönyt kymmenen", vastasi palvelijatar.

"Jo kymmenen... ja minun kun piti oleman ulkona kello yhdeksän.

Jos te olisitte herättäneet minut, olisitte tehneet minulle suuren

palveluksen."

"Minä olen ollut täällä useamman kerran, mutta minusta oli syntiä

herättää herraa, sillä herra nukkui niin makeasti... Kentiesi tahtoo

herra minun tekemään valkeaa uuniin?"

"Ei, minusta tuntuu, että täällä on kyllin lämpöinen ennestänsäkin...

minun päätäni kivistää kovin."

"Sitten on herra varmaankin maannut levottomasti."

"Kumminkin olen minä nähnyt levottomia unia."

"Se ei ole hyvä merkki, jos on levottomia unia ensimäisenä yönä, kun

maataan jossakin huoneessa."

"Uskotteko sen?"...

"Mistä herra on uneksinut... minä osaan selittää unia, minä, ja ne ovat

milt'ei aina käyneet toteen."

"Vai niin?"

"Onko herra uneksinut kukkaisista tahi eläimistä?"

"En."

"Tulesta tahi vedestä?"

"En niistäkään."

"Huoneista tahi ihmisistä sitten?"

"En niistäkään, neitsyt-hyvä."

"Mistähän se sitte voisi olla?"

"Minä olen uneksinut kuolleista", vastasi vieras, syvään huo'aten.

"Kuolleista uneksiminen... se merkitsee, että joku herran sukulainen

kuolee näinä päivinä."

"Minulla ei ole keitään sukulaista."

"Sitten tulee se varmaan olemaan joku läheinen ystävä, joka kuolee

ennen kuukauden loppua."

"Ei minulla ole läheisiä ystäviäkään."

"Hoh, sepä on omituista!" muistutti palvelijatar: "mutta olisipa

hauskaa tietää, kestä herra uneksi."

"Noh, koska te niin välttämättömästi tahdotte tietää sitä, niin uneksin

minä eräästä tytöstä, joka kuoli kaksi vuotta sitten."

"Kuinka ilmestyi hän teille?"

"Hän tuli tähän huoneesen ruumispukimessa... Voitteko nyt selittää sen

unen?"

"Oliko hänellä seppele päässänsä?"

"Sitä en voi muistaa."

"Aivan varmaan oli hänellä se", arveli palvelijatar, "sillä onhan

tavallista, että, kun nuori tyttö on ruumiina, pannaan pieni

myrttiseppele hänen päähänsä... myrttiseppele kaunistaa sekä eläviä

että kuolleita."

"Niin ei kuitenkaan ollut sen laita, josta minä uneksuin", selitti

matkustaja surullisella värähdyksellä äänessänsä; "hän hukkui järveen,

eikä hänen ruumistansa olla koskaan löydetty."

"Vai niin, mutta unella on merkityksensä kaikissa tapauksissa."

"Ja se on?"

"Että herra joutuu naimiseen ennen vuoden loppua", vastasi tyttö

rivakkaasti.

"Naimiseen kuolleen kanssa!... sen minä sanon, että minä kuolen ennen

vuoden loppua!"

"Hoh, Jumala varjelkoon siitä, herra-hyväni!"

"Älkäätte tulko levottomaksi siitä, mamselli-hyväni!... jos tämä unen

selitys käy toteen, ei minulla ole juuri mitään sitäkään vastaan...

Mutta minun täytyy pukea päälleni."

"Eikö herra tahtoisi ensin tehdä hyvin ja kirjoittaa nimensä tähän?"

kysyi palvelijatar, tarjoten kirjan makaavalle ja tuoden sitte kynän

kirjoituspöydältä.

Matkustaja kirjoitti nimensä, ja nimi oli: "Revisori F. Alm,

Tukholmasta."

Matkustajan nimen on lukija luultavasti jo arvannut. Ainoastansa

hänen arvonimensä oli uutinen, ja se osoitti meidän kamarikirjurimme

virkamiehenä nousseen yhden asteen niinä kahtena vuotena, jotka olivat

kuluneet siitä, kun me näimme hänet kaatuvan verissään luutnantti

Räyel'in pistoolinlaukauksesta.

Palvelijatar meni nyt huoneesta, joten meidän revisorimme sai

tilaisuuden nousemaan makuulta ja ottamaan aamunutun yllensä.

Vanhan tapansa mukaan meni hän pöydän luokse vetämään kelloansa. Hän

otti kellon avaimen, mutta oli milt'ei pudottamaisillansa sekä sen että

kellon laattiaan, sillä hän kaipasi tuota pientä kultaristiä.

Hän tiesi, että risti ynnä nuot kaksi muuta helyä riippuivat perissä,

kun hän yöllä laski kellon pöydälle, sillä olihan hän pitänyt sitä

kädessänsä ja sitten tavallisesti silmäillyt sitä, ennenkuin hän meni

makuulle.

Hän nosteli papereja ja koplotteli pöydältä; mutta ristiä ei löytynyt.

Hän etsiskeli joka paikasta huonetta, mutta turhaan.

"Olisikohan joku varastanut sen!" huudahti hän.

Mutta miksi ei varastettu samalla kertaa kelloakin muiden helyjen

ohessa?... miksi ei viety lompakkoakin, joka oli kellon vieressä?

Tosin oli tuo pieni risti arvaamattomasta arvosta hänelle; mutta mitä

arvoa voisi sillä olla muille ihmisille?

Alm alkoi tarkemmin tutkia kellonperiä.

Risti oli kauniisti irroitettu siitä pienestä kultarenkaasta, jolla se

oli kiinnitetty perihin, mutta itse rengas oli jäljellä. Ainoastansa

risti oli poissa.

"Suuri Jumala!" huudahti Alm, muistaen nyt sen näyn, joka hänellä yöllä

oli ollut ja jonka hän herätessänsä oli luullut unenhourailukseksi.

Hän muisti nähneensä tuon kummallisen olennon seisovan akkunan vieressä

olevan pöydän luona ja myöskin kuulleensa jonkun koskevan kellonperiin

ja helyihin.

Alm oli liian selväjärkinen mies voidaksensa uskoa aaveita; mutta jos

näkynsä todellakin oli ollut aave, ruumiiton olento, henki, kuinka oli

se sittenkin voinut irroittaa kellonperistä ristin, joka kuitenkin

mahtoi olla liian raskas haahmun varjon kädelle!

Meidän revisorimme aprikoi, etsiskeli pöydältä sekä laattialta ja

aprikoi uudestansa; mutta tuo pieni kultaristi oli kadonnut.

Kahdeskymmenesviides luku.

Aave.

Myöhempään edelläpuolenpäivänä seisoi Göteporin maakansselin portin

edustalla nuori, Götan tykkiväestön virkapukuun vaatehittu upseeri.

Hän näytti hiukan maltittomalta, josta voitiin arvata hänen vartoavan

jotakin henkilöä.

"Ah, vihdoinkin!" huudahti hän ja meni erästä toista nuorta herraa

vastaan, joka astui ulos mainitusta portista.

Vastatullut näytti myöskin olevan sotilassäätyä, vaikka hän tällä

kertaa oli sivilipuvussa. Hänen kasvonsa olivat säännöllisen kauniit ja

hänen ryhtinsä mitä uljain.

"Sinä viivyit kau'an", nureksi tykkiväestön upseeri; "minä olin

menettämäisilläni malttini."

"Minunhan täytyi kirjoittaa kokonainen kertomus tuosta asiasta",

vastasi toinen; "kirottua puuhaa!... jospa he nyt vaan saisivat kiinni

nuot konnat!"

"Ja ne olivat sinun luullaksesi karanneita linnavankeja?"

"Niin, vieläpä Karlsten'in linnasta ja kaikkein pahimpia päälliseksi."

"Viimeisinä vuosina on ollut harvinaista, että sieltä on ketäkään

karannut... Linnan nykyinen päällikkö on miesten miesi ja hänellä on

tapana pitää aina silmänsä auki."

"Mutta tällä kertaa uinahti hän, ja se oli maksamaisillansa minulle

sangen paljon."

"Kuitenkin pääsit sinä otollisella hinnalla."

"Entä minun palvelija-parkani sitten?... hän oli uskollinen henkilö,

jota minä tulen kau'an kaipaamaan... Hänen pitää kumminkin saaman

juhlallinen hautaus."

"Sen hän ansaitseekin... Eipä ole juuri monta palkollista, jotka

haluaisivat mennä kuolemaan isäntänsä edestä."

"Oh, mitä haluun tulee, olen minä vakuutettu, että jos Blom-raukkani

olisi saanut valita, ei hän olisi kau'an epäröinyt; mutta hän oli

ikäänkuin luotu lemmen sanansaattajaksi ja hänellä oli vainu kuin...

Mutta jutelkaamme jostakin muusta... Oletko maininnut tovereillemme

päivällisistä Blom'in ravintolassa?"

"Minä kiitän sinua nöyrimmästi heidän puolestansa... ei sodan eikä

kuolon kamppaukset tule pidättämään heitä ottelutantereelta, joka, jos

tunnen sinut oikein, tulee olemaan kylläkin verinen... Soisipa Jumala,

että meillä olisi monta sinun kaltaistasi matkustajaa!"

"Blom'in luona saa hyvin syödäksensä, vai kuinka?"

"Ylenpalttisesti, kun tilaa... kehnosti, kun tulee sattumalta."

"Siis voimme olla huoleti siinä suhteessa?"

"Aivan varmaan... Myöskin tilasin minä loosin ensimäisellä rivillä

tämän iltaiseen näytelmään... Sinä et ole nähnyt etkä kuullut,

saksalaista näytelmäseuraa... Me voimme kyllä hämmästyttää sinua

yhdellä ja toisella, jota et olisi voinut odottaa löytäväsi täällä."

"Minä saan ensiksikin nähdä, mihin päivällinen Blom'in ravinkolassa

kelpaa."

"Mutta päivallistäkö antamaan meille olet vasituisesti lähtenyt

Tukholmasta ja tullut Göteporiin? Tämä saattaisi tosin olla kylläkin

pätevä syy, mutta..."

"Tiedäthän minun isälläni olleen uuden laivan tekeillä Göteporin

veistämöllä ja että se huomena lykätään vesille?"

"Ja sinä olet saapunut tänne tuohon juhlaan?"

"Niin kylläkin, sillä muutoin en olisi minä niin pikään tullut tänne,

Götepori on kaiketi entisellään, arvelen ma?"

"Yksitoikkoinen, ikävä!... seuraelämän jäsenet ovat kullattuja

kauppalaivoja... seurakeskustelut ovat tervasta ja pi'istä!... ei

minkäänmoista ystävällisyyttä, ei minkäänmoista sydämellisyyttä! Kun

kaksi nimenomaista göteporilaista syleilevät keskenänsä, niin ei heidän

sydämensä kohtaa toistansa, vaan heidän lompakkonsa."

"Oiva kohtaaminen kaikissa tapauksissa, sitä vastaan et voi väittää."

"Moniaat sanovat suuren Kustaa Aadolfin perustaneen Göteporin;

mutta minä väitän sitä vasaan... Toiset pitävät taas Merkuriota sen

todellisena perustajana, ja sen pidän minäkin todenmukaisempana...

Kerrotaan, että kun tuo siipijalkainen, jumalainen, asioitsija

pyysi Olympon ylijumalalta oikeutta Götan virran varrella olevalle

uudelle kauppakaupungille, olivat kaikki muut Olympon jumalaiset mitä

ankarimmasti sitä vastaan... Kauppa turmelee ihmiset perinpohjin,

sanoivat he, ja meillä on jo Jumalan kyllin Hampurista ja Lontoosta...

Mutta rahat puhuvat voimakkaammin kuin jumalaiset ja jumalattaret,

ja niin oli laita siihenkin aikaan; sillä kuinka tingittiinkin ja

soviteltiin, sai Merkurio vihdoinkin nuot halutut oikeudet... Tämä

suututti muita jumalaisia siihen määrään, että he päättivät ei

jalallansakaan astua tämän kaupungin porttein sisäpuolelle, vaan

tehdä sen mitä yksitoikkoisimmaksi kaupungiksi maailmassa, joka

tapahtuikin... Voithan käsittää, miltä senlainen yhteiskunta näyttää,

jossa Merkurio on yksinänsä hallitsijana... Sulottareja, runottareja

ja kaikkea muuta taivaallista, joka sulostuttaa elämätä ja tekee sen

ihanaksi, etsit sinä turhaan täällä... täällä ei huolita muusta kuin

mistä pörssissä voidaan sopia, tahi mitä voidaan panna varastolle...

täällä on rikkaus korkein avu samoinkuin köyhyys suurin synti."

"Sinä puhut ikäänkuin olisit sinä nykyään saanut rukkaset jossakin

rikkaassa tukkukauppiaan perheessä", muistutti sivilivaatteisiin puettu

upseeri.

"Ei ole hätää, veliseni!... Tässä kaupungissa ei kosikaan herra N.N.

mamselli N.N:ää, vaan N:o 100,000 kosii N:oa 200,000, ja miljoona on

tietysti suurin kana karkelossa."

"Mutta eihän toki liene Venus eikä Amor peräti hyljännyt tätä

onnetointa kaupunkia?... tällä joukolla on muutoin tapana pitää itsensä

esillä joka paikassa."

"Tosin ovat ne täällä... mutta minlainen Venus! minlainen Amor!...

Venus kohottaikse pakkahuoneiden pölystä, ja Amor tähtää nuoliansa

porteritynnyrien laidoilta."

"Mutta, hyvä Jumala, totta kait tässä kaupungissa lienee muitakin

ihmisiä kuin tukkukauppiaita!"

"On kylläkin... mutta voitko arvata, mitä ne muut ylipäänsä

toimittavat?"

"En."

"Ne, näet, lukevat raamattua ja virsikirjaa aamusta iltaan, luultavasti

rukoillen Jumalaa pian päästämään heitä tästä mammonan maailmasta, enkä

minä todella sitä ihmettelekään... jos minulla olisi aikaa, tekisin

samoin"...

"Näyttää siis pimeältä sille, joka haluaisi voittaa neitosten sydämiä

tässä seudussa", lausui matkustaja.

"Pimeältä kaikille muille paitsi sinulle, sillä olethan sinä

kauppaneuvos ja kunink. Vaasan ritaritähdistön jäsen."

"Oletko hullu?... Olenko minä kauppaneuvos ja kunink. Vaasan

ritaritähdistön jäsen?"

"Se on yhdentekevä, kunhan sinun isäsi on se... Sinä kukoistat hänen

_ansioinsa_ varjossa, eikä täällä enempää tarvitakaan."

Näin jutellen oli kumpikin upseeri tullut "Isolle torille", joka, ollen

melkein kaupungin keskellä muodostaa suorakulmion ja ulottuu kahdelta

puolelta kanaviin asti.

"Mutta ei voi kuitenkaan väittää, ett'ei Götepori ole komea kaupunki",

lausui matkustaja, katsellen ympärillensä joka haaralle; "missä

nähdään kauniimpia rakennuksia ja leveämpiä katuja?... kaikessa näkyy

järjestyksen ja puhtauden aisti."

"Sen myönnän... parempaa hallitusta ja paremmin järjestettyjä

kunnallisia suhteita kuin Göteporin on vaikea ajatellakaan... Siinä

suhteessa ei surkeilla rahoja."

"Mitä minä varmuudella tiedän, on se, että vaikka kuinka

kurkisteleisin, en voi saada nähdäkseni ainoatakaan kauniita naisen

kasvoja", vakuutti matkustaja, vieden kaksinkertaiset kultakurkistimet

silmillensä.

"Sinä onnellinen ihminen!" huokasi hänen ystävänsä, "Tukholmassa on

yhtä suuri paljous kauniita tyttöjä kuin katukiviä, vaikka he tosin

ovatkin yhtä kestämättömiä ja petollisia kuin nämätkin."

"Kyllä meillä kaunottaria kosolta on... Kun vaan riittäisi heille

kaikille!... Onko siis aivan mahdotointa löytää täällä yhtään ainoata

laadullista kasvoa!"

"Ah!" huudahti tykkiväestön upseeri, nyhjäisten toveriansa kylkeen,

"näyttääpä siltä, kuin olisi taivas tullut liikutetuksi sinun

valituksestasi... Katsopas tuonne... ei, tuonne oikealle... Sanotaan,

ett'ei yksi kärpänen te'e kesää; yksi satakieli tekee kaksikin, se on

varmaa."

Muuan erinomaisen komea, nuori nainen, jolla oli solakka vartalo,

liihoitteleva astunta ja ihmeellisen kauniit kasvot, meni samassa

molempain herrain ohitse oikealta vasemmalle, heittämättä ainoatakaan

silmäystä kummallekaan puolelle.

"Kuinka sinä yht'äkkiä vaalenit!" ihmetteli tykkiväen upseeri, ottaen

ystävätänsä käsivarresta; "miten on laitasi?... oletko pahoinvoipa?"

"Aave! aave!" jupisi matkustaja, tuijottaen naiseen, 'joka yhä meni

heistä kau'emmaksi.

"Aave!" kertoi tykkiväen upseeri; "näetkö sinä aaveita keskellä

päivää?... missä se sinun aaveesi sitten on?"

"Hän!... hän tuolla!" vastasi toinen, osoittaen vasemmalle..

"Räyel! oletko menettänyt järkesi!" huudahti hänen ystävänsä;

"nimitätkö sinä Olivia Heuser'ia aaveeksi?"...

Kahdeskymmeneskuudes luku.

"Musta kyyhkynen."

Mitä itäinen puoli Etelämalmia eli Katarinan seutu on Tukholmalle,

melkein samaa on _Mastoveistämö_ Göteporille, nimittäin, merimiesten

asuntopaikka parhaastansa. Mastoveistämö sijaitsee pitkin virran

rantaa ja niitä tiluksia, jotka n.s. Kaidan tien varrella, mikä

kulkee mainitun etukaupungin läpi, ulottuvat virtaan asti, nimitetään

salamoitsi; ne ovat alustamalla ja täyttämällä tehdyt sovelijaiksi

säilytyspaikoiksi etenkin puutavaralle, ja näissä on enimmästänsä

erityisiä valkamia eli kanavia, joissa venheet ja laivat voivat olla

täydellisessä suojassa.

Hämärässä samana päivänä, eli noin kello kuusi iltaisella, liiti muuan

pieni venhe yhteen näistä kanavista ja tuli maalle erään pienemmän

sillan luona Venheestä nousi vaimo, joka oli vaatetettu tavalliseen

talonpoikaisvaimon pukuun. Kiinnitettyänsä venheen siltaan, lähti hän

menemään ylöspäin ja pääsi pian Kaidalle tielle.

Tämä vaimo heitteli varovia silmäyksiä ympärillensä, ikäänkuin

pelkäisi hän jotakin. Tosin mainitaan kysymyksessä olevaa seutua hyvin

epäluotettavaksi ja vaaralliseksi kulkea, erittäinkin hämärän ja pimeän

tultua, ja tuskinpa lähestyy kukaan parempiin vaatteihin puettu ihminen

tänä' aikana mainittua seutua; mutta hänellä, joka näytti niin aralta

ja pelkääväiseltä, ei olisi suinkaan pitänyt oleman minkäänmoista

peljättävää, osaksi koska hänen puvussansa ei ollut mitään, joka

olisi kiusannut rosvoja, osaksi täytyi hänen ikänsäkin, joka näytti

olevan hiukan yli neljänkymmenen vuoden, rauhottavan häntä niistä

raa'oista hyväilemisistä, joita pidetään tavallisina täällä ja muilla

samanlaisilla paikoilla.

Vihdoin pysähtyi vaimo erään pienen ja ransistuneen kivirakennuksen

eteen, jonka matalan ja lahonneen portin yli riippui kapakka-osoite.

Ei ollut vielä niin pimeä, ettei oltaisi voitu huomata osoitteessa,

joka oli valkoiseksi maalatusta rautapellistä erään mustan linnun

kuvan, jota moni olisi luullut korpiksi, joll'ei kaikkein erehdyksien

välttämiseksi sen alla olisi isoilla, mustilla kirjaimilla seisonut:

"Musta Kyyhkynen."

Vaimo hiipi, noustuansa varpaisilleen ja tutkittuaan vielä tarkemmin

kirjoitusta sekä heittäen moniaan silmäyksen kummallekin puolelle

katua, nopeasti etehiseen ja kapakkahuoneesen.

Tähän huoneesen astuessansa olisi moni heti huomannut kapakan, mitä

puhtauteen tulee, huonosti vastaavan nimeänsä, koska kyyhkyinen,

olkoonpa se valkoinen tahi musta, puhtaudessa ei jää jälelle mistään

muusta eläimestä maan päältä, eipä edes ihmisestä.

Jos vielä heitti silmäyksen tarjouspöydän takana olevan emännän

kasvoihin ja vieraiden naamoihin, jotka nuokkuivat viinalasein ja

sillipalaisten yli rososilla, peittämättömillä pöydillä, mitkä olivat

järjestetyt pitkin paljaita kalkkiseiniä, huomattiin kyyhkyisen

lempeydenkin huonosti edustetuksi.

Oli siis ainoastansa jäljellä tuo musta väri ja sitä olikin

yltäkylläisesti sekä seinillä että katossa.

Josko talonpoikaispukuun vaatetettu vaimo teki itsekseen minkäänmoista

muistutusta tämän ristiriitaisuuden johdosta, jätämme siksensä.

Silmäiltyänsä tarkkaan vieraita tässä huoneessa, jota valaisi

kapakanseinäle asetetussa rautajalassa oleva, ohut kynttilä, lähestyi

hän tarjouspöytää.

"Eikö perämies Klint vielä ole tullut?" kysyi hän, kohteliaasti

kyykistäen.

"Perämies Klint on tuolla huoneessa", vastasi emäntä; osoittaen yhtä

kohteliaasti erästä lähellä tarjouspöytää olevaa ovea.

"Tietääkö rouva-kulta, josko hän on yksinänsä?"

"Hän on yksinänsä, matami-hyväni... hän on tilannut huoneen itseänsä

varten ja pyytänyt minua, jos joku naisihminen kävisi häntä kysymässä,

osoittamaan tätä hänen luoksensa."

"Minä saan siis mennä sisään, rouva-kultani."

"Tehkäätte niin hyvin, matami-hyväni!" kehoitti emäntä, avaten

kysymyksessä olevan oven.

"Pyydän nöyrimmästi!" sievisteli matami, astuen perimäiseen huoneesen.

Kohteliaisuus ei ollut, kuten nähdään, karkoitettuna "Mustasta

kyyhkyisestä."

"Saara, piru vieköön, kuinka olet viipynyt kau'an!" huudahti tunnettu

ääni sisääntulijalle, joka kiirehti saamaan oven suljetuksi jäljestänsä.

"Tulen myöhään, mutta tuon paljon, Broms-kultani!" ilahdutti häntä

matami.

Jos ei olisi kuullut ääntä ja nimeä, olisi ollut vaikeata tuntea

entistä linnanvankia tuossa luuloitellussa perämies Klint'issä.

Hän oli vaatehittu sangen somaan merimiehen pukuun, vaikka

surkuteltiinkin, nähdessään hänen jyhkeää, kömpelöä ruumistansa,

niitä touveja ja raakapuita, joissa senlaisen olennon piti riippuman.

Broms'in kasvot olivat kuitenkin vaikeimmat tuntea, sillä perämies

Klint'in parta oli ajeltu ja hän oli sileä leuvastansa sekä tuon

entisen mustan, harjasmaisen tukan sijasta oli hänen päässänsä mitä

vaaleimmat kiharat. Tehdäksi tuon vaaleaverisen keikailijan vieläkin

täydellisemmäksi olivat nuot pitkät, tummat silmäripsetkin leikatut

pois.

"Valkoinen kaunistaa sinua, ukkoseni", imarteli Saara, syöden

Iemmikkinsä silmillään.

"Vai niin, enkö ollut tätä ennen tarpeeksi kaunis poika", vastasi

Broms. "Piru vieköön tukantekijän, joka valmisti tämän tekotukan!...

se ahdistaa kalloa, ikäänkuin olisi minulla vahanen kotelo päässäni;

mutta niin käy aina, kuu täytyy ottaa umpimähkään, kuten sanotaan, eikä

malteta valita... Jos sinulla on nälkä, Saara, niin ahmaise tuolta

pöydältä, mutta älä anna ruo'an tukkia suutasi!... Jos sinä olet saanut

vihiä jostakin, niin piipitä se kuuluviin!"

"Ole sinä varma siitä", vastasi Saara, istahtaen pöydän eteen, jolla

oli viinaa ja haukkapalaa "Mustan Kyyhkyisen" parasta.

"Sitä parempi!... minä sanon sinulle, että minun taskuni kohta ovat

senlaiset, kuin jos ne olisi juuri äsken tulleet räätälistä."

"Joko rahat ovat lopussa?" kysyi Saara, syöden ahkerasti ruokaa.

"Kyllä ne lopussa ovat... Kuinka kau'an luulet pelkän kolmekymmentä

riksiä riittävän?... Ja sittenkin oli se Tukholmasta tuleva posti,

Jumala paratkoon... Kyllähän siellä vekselejä oli, mutta luulevatko

ne elukat minulla olevan vekselikonttooria!... Mikä huono onni!...

Ja eilen sitten!... Mutta se oli oma syyni... jos minä ensin olisin

kuristanut kurtusta, ennenkuin tunnustelin lompakkoa, olisi se ollut

tehtynä; mutta minä annoin sen junkkarin jutella ja menetin aikaa...

jutteleminen ei kelpaa, kun on jotakin tärkeätä tehtävänä... Ja että

sen toisen piti tuleman!... kaksi matkustajaa yht'aikaa, ja senlaisessa

ilmassa, sillä ajalla vuorokautta, eikö se ollut saatanan huono

onni?... Minulla on enkelin kärsivällisyys, mutta se oli enemmän, kuin

enkelikään voi sietää!"

"Olehan huoleti, Broms-kultani!" lohdutti vaimo; "ensi yönä tulee

käymään paremmin."

"Noh, annapas kuulua, kaunokaiseni... Mutta jos sinulla ei ole

tarpeeksi syöttiä ongessasi, niin älä heitä sitä järveen, sillä tänä

iltana minä olen huonolla tuulella, kuten näet."

"Kultaa ja hopeata yltäkyllin, usko se."

"Hopea on liian paljo tilaa ottavaa... sitä on vaikea kuljettaa

mukanansa... Ahneus ei saa pettää viisautta... hiiteen hopea, niin

kau'an kuin on kultaa!"

"Hohtokiviä ja kalliita helmiä, ukkoseni!"

"En ole milloinkaan ennen nähnyt senlaisia... mutta yksi kertahan tulee

olemaan ensimäinen... niitä on tietääkseni helppo kuljettaa... niitä

voi ommella vaatteen ja vuorin väliin... järjelliset ja vakavat ihmiset

eivät mielellään kanna tuollaisia koristuksia päälläpäin."

"Mutta rahaa sitten"...

"Paljon rahoja?"

"Niin kylläkin... enemmän kuin taskuihisi mahtuu."

"Hohoo, Saara!... Suuria setelejäkö?"

"Ei, vaan pieniä, mutta sitä useampi."

"Oivallista... Suuret setelit ovat pirunmoisia, sillä kun joku köyhä

ristitty tahtoo vaihtaa niitä, niin hänen luullaan joko varastaneen ne,

tahi luvanneen itsensä pirulle karvoineen päivineen... Mutta Saara,

kuka se kunnon ukko on, joka jo edeltäkäsin on vaihtanut meille rahaa?"

"Broms, hän on nainen."

"Nainen, sanot sinä!... Mitä nainen niin paljolla rahalla tekee?

Ostelee niillä sokeri- ja pipariileivoksia... Onko hän nuori?"

"On, sangen nuori."

"Onko hänellä kauniit hampaat?"

"Kuin norsunluusta"...

"Sitten on selvää, että samalla kertaa, kun otamme hänen rahansa,

pelastamme hänen kauniit hampaansa."

"Sinulla on niin hyvä sydän, ukkoseni."

"Mutta minä mietin yhtä asiaa."

"Mitä sitten?"

"Naiselta on aina niin vaikea ottaa jotakin... niin, niin, käsitä minua

oikein, minä tarkoitan rahoja, minä... kun nainen huutaa, kuuluu se

kokonaisen penikulman."

"Ikäänkuin et sinä ymmärtäisi tukkia ihmisen suuta."

"Mutta tukkia naisen suuta?... Ennen saan minä nälkäisen suden

vaikenemaan... Kuten sanottu, kaikella tuolla on puolensa."

"Muistatko, mitä sinulla muinoin oli tapana sanoa?"

"Mitä sitten?"

"Avonainen sydän, suljettu suu", sanoi Saara, tehden liikkeen oikealla

kädellänsä, ikäänkuin pistääksensä.

"Hyvin kyllä, eukkoseni!... Kun minä otan miestä tukasta ja puserran

sielun hänen ruumiistansa, ei se koske minuun enempää, kuin jos repisin

paperiarkin kahtia. Mutta postipaperi-parkaa, tuollaista pientä

höydettä, joka liehuu pois, kun siihen vaan puhaltaa .. sanalla sanoen,

minä en tee mielelläni väkivaltaa naiselle."

"Kah, kuinka sinä nyt oletkin tullut herkkätuntoiseksi!" muistutti

Saara; "toisenlainen olit sinä ennen, sen olen minä monta kertaa saanut

kokea."

"Ystävysten kesken on se tykkänänsä toista", vastasi Saaran rakastaja;

"ja muutoinkin et sinä ole ollutkaan mitään postipaperia, Saara...? älä

rupea nenäkkääksi siitä!... Minä en tule koskaan unohtamaan, että sinä

autoit minut pois Karlsten'istä ja että sinä kuusi vuotta umpeen olet

työskennellyt minun vapauttamisekseni."

"Hah, haa! kun minä ajattelen, miten minä petin heidät kaikki!"

jatkoi mylläri, nousten istuviltansa ja hykertäen kämmeniänsä, "ja

kuinka noloksi mahtoivat tulla, kun minua ei ollutkaan, olen valmis

läkähtymään naurusta... Se oli seikkailu, jota ei unhoiteta niin

kau'an, kuin Karlsten'in linna seisoo... Tuli tavallansa sääli Frisk'iä

ja Olsson'ia; mutta hyvin kaikissa tapauksissa niin, kuin on, sillä

tässä maassa ei menesty yhtiöpuuhat... Yksinänsä täytyy olla, jos

tahtoo päästä eteenpäin päivällä ja nukkua huoletta yöllä... Mutta

asiaan, Saara!" lisäsi hän, istuen uudestansa tuolille hänen eteensä;

"miten sait sinä vihiä tuosta aarteesta?"

"Minä olin jälkeenpuolenpäivänä siinä huoneessa, jossa tuo kaunis

nainen asuu, ja kurkistelin kellarista ullakkoon asti."

"Kuinka monennessa kerrassa hän asuu?"

"Ensimäisessä."

"Onko akkuna kadulle vai pihaan päin?"

"Neljä akkunata kadulle ja kaksi pihaan."

"Asuuko hän yksinänsä?"

"Pihaan päin olevassa huoneessa asuu hänen kamarineitsyensä."

"Kaksi naisen kurkkua... piru vieköön!"

"Minä olen ottanut apuvaimon pestin ravintolasta."

"Hän asuu siis ravintolasta?"

"Niin."!

"Mikä sen nimi on?"

"Prinssi Kaarlon hotelli."

"Lempo vieköön!... semmoisessahan paikassa on väkeä liikkeellä aamusta

iltaan ja illasta aamuun."

"Tätä nykyä asuu siellä paitsi häntä yksi ainoa matkustaja, joka tuli

viime yönä."

"Kentiesi hän, jolla oli berliiniläiset vaunut?"

"Ei, minä nä'in vaan paljaat kiesit pihassa."

"Ja hän tuli viime yönä... Sitten se kentiesi onkin hän, joka yöllä

häiritsi meidän toimemme."

"Sitä en tiedä."

"Otitko sinä selkoa, mikä miesi hän on?"

"Otin, minä katsoin kirjaan, johon matkustajat kirjoittavat

nimensä."

"Noh?"

"Hän on eräs revisori Tukholmasta nimeltään Alm."

"Alm!... Kuolema ja kadotus!... se nimi tuottaa onnettomuutta!"

huudahti Broms ja nousi taaskin tuolilta.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Eikö sen konnan nimi ollut Alm, joka kuusi vuotta takaperin viritti

minulle ansoja?" lausui mylläri, kävellen edestakasin laattialla.

"On kait muitakin kirjavia koiria kuin papin."

"Totta!... mutta se nimi on minun onnettomuuteni... Noh, eteenpäin...

onko tuo nainen kotona tänä iltana?"

"Ei ennen kello yhtätoista."

"Ja kamarineitsyt?"

"On hänen kanssansa."

"Noh, mikä estää meitä toimittamasta asiatamme heidän poissa

ollessansa?"

"Nuot monet setelit, joista minä mainitsin."

"Ei kait hän vie niitä mukanaan mennessänsä ulos?"

"Ei, mutta hän tuo ne mukanansa tullessansa kotio."

"Tuopa on kylläkin omituista!... Mitä liikettä hänellä sitten on?"

"Hän on teaatterinukke."

"Ja hänen nimensä on?"

"Herra auttakoon, Broms-kultani!" lausui Saara.

"Mitä lajia!... miksi sanot sinä Herra auttakoon?" kysyi tämä, joka

nyt oli huoneen perällä ja hiukan kummastuneena kääntyi ympäri sekä

tähysteli Saaraa, joka yhä istui pöydän vieressä.

"Aivastithan sinä, ja minä olen aina kohtelias puolestani", vastasi

Saara.

"Piru lienee aivastanut, vaan en minä!" selitti mylläri; "minä luulin

sinun iehneesi sen... minä ymmärsin kyllä sinun sievistelysi...

Mutta, näetkös, Karlsten'in linnassa unohtuu kaikki kohteliaisuuden

lepertelemiset."

Saara heitti ensin kummallisen silmäyksen Broms'iin ja kiinnitti sitten

vieläkin kummallisemman vastapäätä ovea olevaan seinään, jonka jälkeen

hän taaskin käänsi kasvonsa mylläriin, painaen ummistetuin silmin

oikean etusormen suullensa.

Mylläri, joka oli huomannut ja ymmärtänyt hänen osoittelunsa, lähestyi

pöytää, jonka vieressä Saara istui.

"Jos et se ollut sinä", alkoi nyt vaimo ääneensä ja iskein silmäänsä

omituisella tavalla, "oli se varmaankin joku, joka seisoi kuuntelemassa

ovella", jonka jälkeen hänen silmänsä jälleen tähysteli seinää.

"Niin, minä luulin sen tulleen sieltä", myönsi Broms ja meni ovelle,

jonka hän aukasi ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia asian laitaa;

mutta hänenkin silmänsä lensivät päinvastaiselle suunnalle.

"Kentiesi te'emme väärin, kun pidämme näin kau'an huonetta

hallussamme", lausui Saara, "saattaisihan olla muitakin vieraita, jotka

haluaisivat istua täällä... Muutoinkin on meiltä aika lähteä."

"Kuten haluat", vastasi Broms, "minä olen kuitenkin tilannut tämän

huoneen meille yöksi... tämä on mukava ja täällä voimme me olla

turvassa kumminkin _yhden_ yön."

Sitten menivät kumpikin nimenomaiseen kapakkahuoneesen, jossa Broms

maksoi mitä oltiin nautittu.

"Jos me tulemme kotia tavallista myöhemmin, käykö laatuun päästä sisään

kuitenkin?" kysyi mylläri emännältä.

"Täällä pidetään auki koko yön", vastasi emäntä, "ja millä ajalla

herrasväki vaan tulee, on herrasväki tervetullut."

"Kunhan emme vaan saata rouva-hyvälleni liian paljon vaivaa?" lausui

Saara.

"Älkäätte puhukokaan vaivasta, matami-hyväni!" huudahti emäntä; "jospa

vaan herrasväki tulisi yhtä tyytyväiseksi minuun kuin minä olen

herrasväkeen!"

"Mutta", muistutti Broms kuiskaten, "me toivoisimme, ettet kukaan saisi

vihiä, että"...

"Se on tietty, herraseni!" keskeytti häntä emäntä, "minä olen tottunut

siihen, että minun tietämättömyyteeni ja uskollisuuteeni luotetaan, on

minulla kunnia sanoa."

Tämä ei ollutkaan tyhjää kerskailemista, sillä "Mustan Kyyhkysen"

emäntä oli useampia kertoja kietaantumaisillansa Rikoskaareen

sen liiallisen luottamuksen vuoksi, joka ihmisillä oli hänen

kielimättömyyteensä ja uskoIlisuuteensa.

"Rouva ei todellakaan tule tekemään mitään ilmaiseksi", vakuutti Broms.

"Eihän se tule kysymykseenkään", vastasi emäntä: "ei kukaan tule

moittimaan minua ahneudesta eikä omanvoiton pyynnöstä... Hyvästi!

nöyrin palvelijattarenne! tuhat kertaa tervetultuanne takasin!"

Tänlaisilla kohteliaisuuden lauselmilla saattoi emäntä vieraitansa

ovelle.

Nämät, tultuansa ahtaaseen etehiseen, eivät ohjanneetkaan kulkuansa

kadulle, kuten olisi ollut luultavaa, vaan sen sijaan muutamaan

kapakkaan kuuluvaan pihaan ja pysähtyivät erään kiinni suljetun

akkunaluukun eteen.

Broms otti kiinni Saaran vyötäryksistä ja nosti hänet niin korkealle,

että hänen silmänsä tuli erään luukussa olevan reijän kohdalle.

"Näetkö sinä mitään?" kysyi hän hiljaisella äänellä.

"Kapakan emäntä tuli nyt huoneesen", vastasi Saara yhtä hiljaa; "hän

salpaa oven."

"Hyvä! hyvä!"

"Nyt menee hän seinän luokse."

"Vastapäätä oveako olevan?"

"Niin... hän asettaa syrjään muutamia tuoleja... nyt kumartuu hän

alas... hän aukaisee erään luukun lautaseinässä."

"Hyvä!... entä muuta?"

"Eräs pää pistäytyy esiin... se on miehen pää."

"Vai niin."

"Nyt kömpii hän ylös kokonansa... nyt seisoo hän laattialla."

"Minkänäköinen hän on?"

"Hän on pieni kasvultansa ja laiha... hirveän kuiva ja laiha."

"Entä vielä?"

"Hänen tukkansa on vaalea, milt'ei valkoinen, mutta kovin lyhyeksi

leikattu, aivan niinkuin vangin."

"Mitäs muuta?"

"Hän on kierosilmäinen."

"Niin."

"Voitko sinä nähdä, josko hänellä on minkäänmoista arpea vasemman

silmän alla?"

"On, on iso arpi, joka menee nenärustojen poikki."

"Ahaa!... sittenpä minä tunnenkin sen konnan... mutta miten on hän

tullut tänne!... kuka piru on auttanut häntä pois linnasta?...

Voitko kuulla, mitä he juttelevat?"

Saara vei korvansa reijän luokse.

"En, minä en kuule mitään", vastasi hän.

"Hullusti!"

"Mutta minä näen selvään, että hän puhuu jotakin tärkeätä kapakan

emännälle", sanoi Saara, "sillä hän kuuntelee avosuin ja sieramet

seljällään."

"Heillä on joitakin pirun juonia keskenänsä."

"Nyt hän irvistää ja katsoo niin hirveän kieroon."

"Ohoh, sinä valkonen repo", jupisi Broms, laskien Saaran maahan;

"jospa minä äsken olisin tietänyt, mitä nyt tiedän, niin et suinkaan

irvistelisi, etkä katsoisi kieroon... Sinä keität tulikuuman liemen

minun huulteni varalle, mutta onhan kohtuullista, että sinä saa

ensimäiseksi sitä maistaakin."

Broms ja Saara riensivät sitten varpaisillansa pihasta etehisen kautta

kadulle.

"Minä kuulin varmaan jonkun sivelevän luukkua ja minä nä'in leveän

varjon liikkuvan pihassa", lausui kapakkahuoneen perällä olevassa

huoneessa tuo valkotukkainen kierosilmäinen mies, pitäen silmänsä sillä

kohdalla akkunan ruutua, jonka takana luukussa oleva reikä oli.

"Sinä luulet siis, Tunqvist-kultani, hänen seisoneen kurkistelemassa

tänne sisään?" kysyi kapakan emäntä.

"Niin, hän on tuntenut minut."

"Sitten aavistaa hän pahaa, eikä palaja enään 'Mustaan Kyyhkyseen'."

"Siitä hän kyllä varoo itseänsä... Minä olisin halunnut nähdä häntä

siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän jälleen tunsi minut... mutta jospa

hän päälliseksi tietäisi", lisäsi valkoinen repo ilkeällä naurulla,

"jos hän tietäisi, että minun tulee kiittää häntä vapaudestani ja että

siis hän itse on taittanut omat raippansa, niin"...

"Hän itse, sanot sinä?"

"Hänen takiansa jouduin minä sairashuoneesen", mutisi Tunqvist

hampaittensa välistä; "minä teeskentelin itseni kuolleeksi ja minut

vietiin ruumishuoneesen... Siinä hälinässä, joka syntyi linnassa

Broms'in toimesta, onnistuin minäkin päästä karkuun... ha, haa,

ukkoseni! me tavataan toisemme turkkurin luona, sanoi repo sudelle!"

* * * * *

Myöhempään iltaisella ja melkein yht'aikaa tuotiin kaupungin

poliisitoimistoon kaksi ilmoitusta, joista toinen oli "Mustan

Kyyhkyisen" emännän allekirjoittama, mutta toinen nimetöin.

Edellinen sisälsi: "Linnanvanki Broms, joka nykyisin on ollut minun

kapakassani, aikoo tänä iltana murtaa itsensä sisään varastamaan

eräältä teaatterinaiselta, joka asuu Prinssi Kaarlon hotellissa. Hän

on puettuna merimieheksi, hänellä on vaalea tekotukka ja hän nimittää

itsensä perämies Klint'iksi. Hän on liitossa erään keski-ikäisen vaimon

kanssa, joka on mennyt palvelukseen samassa ravintolassa. Hänen nimensä

on Saara, hän on pystynenäinen ja hänellä pienet vihriät silmät."

Toisen sisältö oli: "'Musta Kyyhkynen' -nimisessä kapakassa oleskelee

nyt tuo karannut linnanvanki Tunqvist. Hän on piilossa kapakkahuoneen

perällä olevassa huoneessa ja makaa eräässä seinällä olevassa

soppelossa vastapäätä ovea. Hän on ystävyyden liitossa 'Mustan

Kyyhkysen' emännän kanssa, ja he ovat kuin yksi ruumis ja sielu."

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Olivia Heuser.

Pitkällisiä mieltymys-huutoja ja käsientaputuksia kaikui

teaatterihuoneessa, sill'aikaa kun esirippu vitkallisesti vaipui ales

"Lucia eli Lammermoor'in morsian" -nimisen, Donizett'in tekemän, operan

toisen näytöksen perästä.

Huone oli täpösen täynnä, paitsi yksi sija ensimäisen rivin vasemmalla

puolella, toinen loosi näyttämöstä, ensimäinen istuin. Tämän sijan,

joka oli ollut tyhjänä molempain edellisten näytösten ajalla, otti

kuitenkin nyt muuan herra, joka astui loosiin juuri esiripun vajotessa.

"Miksi niin myöhään, veli Alm?" kysyi eräs samassa loosissa, samalla

penkillä istuva pikkukauppias tehden tilaa äskentulleelle.

"Minä tulen suorastansa maakonttoorista, jossa olen tehnyt työtä koko

päivän", vastasi Alm, "en luullut pääsevänikään sieltä tänä päivänä."

"Toinen näytös meni."

"Minä arvaan sen... minä olen siis menettänyt kaksi näytöstä... Mikä

enin suututtaa minua, on se, ett'en saanut kuulla toisen näytöksen

loppuosaa, jota pidetään tämän operan loistokohtana."

"Vahinko, ett'et ollut täällä alusta... saat uskoa, että illan tulojen

saajaa otettiin vastaan lämpimillä tervehdyksillä... Kukkasista ja

käsientaputuksista ei tahtonut koskaan tulla loppua."

"Minua ilahuttaa, että täälläkin osataan palkita taidetta!"

"Hän on niin kaunis, että häneen voi hulluuntua!" huudahti kauppias.

"Niin taideko... se on todellakin kaunis taide."

"Se on tietty... mutta minä tarkoitan Olivia Heuser'ia, minä", selitti

kauppias.

"Oliko se niin?"

"Kuulehan, etkö haluaisi lähteä ales juomaan lasillisen punssia...

meillä on hyvää aikaa?"

"Kiitoksia, n!... minä olen juuri päässyt istumaan."

"Pitää aina ottaman joitakuita lasillisia ennen teaatteriin menoa,

sillä se vilkastuttaa mielikuvitelmaa", lausui göteporilainen.

"Varmaankin oli hänen hameensa kiinalaisesta silkistä", huomautti eräs

tukkukauppiaan rouva Alm'in oikealla kädellä olevasta loosista.

"Entä hänen hohtokivensä sitten... Maksavatpa ne kauniit rahat",

muistutti hänen vieressään istuva miehensä.

"Luuletko sinä todellakin niitä oikeiksi?" epäili rouva.

"Olivia Heuser'illa on varaa laittaa oikeitakin hohtokiviä", arveli

tukkukauppias; "lahjoja, näetse, ymmärräthän, ystäväiseni!... Tuon

suuren koristimen, jota hän kantaa rinnallansa, on hän saanut Preussin

kuningattarelta... Se maksaa kauniita rahoja, se."

"Niin, tuommoisten rintaan ripustavat he jos jotakin... oikeinpa on

synti ja häpeä!" lausui tukkukauppiaan vaimo, tehden aimo nytkäyksen

päällänsä.

"Noh, mitäs pidät Göteporin teaatterista?" kysyi Alm'in naapuri;

"oivallinen näyttelyhuone, vai kuinka, revisori-hyväni?"

Alm, joka jo oli kyllästymiseen asti katsellut tätä kapeata ja pitkää

teaatterihuonetta kolmella yhtäsuuntaisella loosirivillä ja joka ei

ollut näkemisen eikä kuulemisenkaan kannalta tarkoituksen mukainen, ei

voinut millään tavalla yhtyä göteporilaisen tyytyväisyyteen. Hänestä

näytti loosirivit ikäänkuin kolme toistensa yli asetettua hyllyä täynnä

kauniisiin, kirjaviin kansiin sidottuja konttorikirjoja.

"Kuinka kau'an on Heuser'in joukko ollut Göteporissa?" kysyi hän

vuorostansa.

"Kaksi kuukautta."

"Ja se matkustaa pois huomena?"

"Niin, Hampuriin, jossa se tulee viettämään talvea."

"Onko lemmennäyttelijätär syntynyt Hampurissa?"

"Eikö lempoja!... Etkö sinä tiedä, että hän on ruotsalainen?"

"Mutta onhan hänellä saksalainen nimi?"

"On kylläkin, hän on näytelmäjoukon johtajan veljentytär, mutta

hänen äitinsä oli syntynyt Ruotsissa... Pirunmoinen nainen!... Hänen

näköisensä pitää lemmennäyttelijättären oleman... vartalo, jota tuskin

voisi maksaa hopealla, ja kasvot, jotka ovat kullan veroiset!"

"Minä haluan saada nähdä häntä."

"Teidän Jenny Lind'inne, josta Tukholma niin paljon huutaa, ei ole

mitään Olivia Heuser'iin verrattuna."

"Oletko kuullut Jenny Lind'iä?"

"En, mutta minä nä'in hänet kerta Koskensaaressa käydessäni viime

kesänä Tukholmassa."

"Tarvitaanpa tarkka silmä voidakseen ulkoapäin päättää ihmisen

täydellisestä sisällisestä arvosta", sanot meidän revisorimme hymyillen.

"Se voi kyllä olla todenperäistä", vastasi kauppamies; "mutta minä

vakuutan sinulle, että kun minä otan palvelukseeni kauppa-apulaisen,

voin minä ensi silmäyksellä sanoa, mihin hän kelpaa."

"Kuulepas, Amélie, kukahan tuo jumalaisen kaunis nuori miesi mahtane

olla, joka istuu vastapaätä olevassa loosissa muiden upseerein

joukossa?" kysyi vasemmalla olevassa loosissa eräs nuori nainen

vieressänsä istuvalta ystävättäreltään.

"Hänkö, jolla on nuot pienet, mustat viiksit ja kiharainen tukka?"

"Niin, juuri häntä minä tarkoitan."

"Hän on Räyel nimeltään ja hän on luutnantti

Henkivartija-husariväestössä."

"Vai niin, sinä tunnet hänet?"

"Hän oli isäni luona edellä puolen päivänä ja silloin esiteltiin minut

hänelle."

"Minkälainen hän on?"

"Sangen rikas... isäni sanoi hänen isänsä olevan varakkaimpia miehiä

Ruotsissa."

"Ah, kuinka sävykkäältä hän näyttää!... Hän mahtaa varmaankin olla

sangen hauska ihminen!"

"Isäni sanoi hänen kelpaavan malliksi kaikille nuorille miehille."

"Tiedätkö sinä, josko hän on kihloissa?"

"Niissä hän ei ole... kuitenkaan ei hänellä ollut sormusta nimettömässä

sormessaan."

"Kuinka suloinen miesi!... Mutta miksi istuu hän tähystellen esirippua

noin alituisesti?"

"Varmaankin on hän yksi mamselli Heuser'in ihantelijoista... Olisitpahan

nähnyt hänet, kuu tämä ensi kerran astui näyttämölle."

"Kuinka niin, ystäväiseni?"

"Hän milloin punastui, milloin vaaleni... väliin nousi hän

seisovillensa loosissa ja väliin kumartui hän eteenpäin, että minä

oikein pelkäsin hänen putoavan loosista."

"Kuinka varomattomasti, panna itsensä vaaraan pelkän laulajattaren

takia."

"Näyttelijättären!"

"Kometianttinaisen!"

"Naisen, joka kuljeksii sinne tänne aivan kuin mustalainen!"

"Varmaankin joku vanha tuttava hänelle"

"Niin, niin, heillä on tuttavuuksia, mihin he vaan tulevat... Voisitko

sinä käydä kenenkään näyttelijättären seurassa kadunkaan poikki?"

"Jumala minua siitä varjelkoon!"

"Montako laivaa luutnantti Räyel'in isällä on?"

"Sitä unohdin minä kysyä isältäni... Mutia sen minä kuulin, että hän

tekee kauppaa Itä-Indiassa."

"Amélie, nyt katsoo hän tänne!"

"Niin, minä näen... hän katsoo meihin!"

"Tiedätkö, hän on rakastettavin mies, kuin minä milloinkaan olen

nähnyt!"

"Ah, hän on niin suloinen!"

"Kuulehan ystäväiseni", sanoi tukkukauppiaan rouva miehellensä, "eikö

tuolla ensimäisellä rivillä viidennessä loosissa näyttämöstä, istu

vaskiseppä Ek aviosiippanoinensa?"

"Todellakin on se hän", vastasi tukkukauppias rypistäen otsaansa.

"Käsityöläisperhe ensimäisellä rivillä!" lausui rouva uudella aimo

päännytkäyttämisellä; "se on sopimatointa, hävytöintä!... Mutta

katsopas, kuinka komeasti vaskisepän vaimo on vaatetettu!"

"Ek'in perhe on sangen varakasta väkeä, mutta tämä menee jokseenkin

pitkälle... toinen rivi olisi Jumalan kyllin!"

"Tuleepa viipymään kau'an, ennenkuin minä tästälähin tulen

teaatteriin", selitti rouva.

"Tämäpä väliloma kestää perhanan kau'an!" huudahti Alm'in naapuri;

"onpa aika panna nuot saksalaiset liikkeelle."

Kauppamiehen keino saada saksalaiset liikkeelle oli se, että hän alkoi

jytyyttää loosinlaattiaan kepillänsä. Esimerkki voitti ihmeellisen

seuraamisen, sillä ukkoisilman tapainen jyskytys ja koputteleminen

kaikui salissa. Alm koki hillitä meteliä, mutta huomasi pian olevansa

yksinään siinä asiassa. Yleisöä voidaan myöskin arvostella sen mukaan,

miten se käyttäytyy teaatterihuoneessa.

"Minä tiesin siitä jotakin tulevan", riemuitsi kauppias; "kas tuossa

tulee vihdoinkin soitannonjohtaja."

"Minä en voi sietää tuota huonoa tapaa, että soitannonjohtaja aina

kääntää selkänsä yleisölle", huomautti oikealla kädellä olevassa

loosissa patroona.

"Sen muistutuksen minäkin olen usein tehnyt", selitti tukkukauppiaan

rouva; "pelkkä soitannonjohtaja kääntää selkänsä sivistyneille

ihmisille ja koko kohtauksen ajalla, se on enempi kuin hävytöintä!"

Vihellyspilli soi ja esirippu nousi ylös kolmanteen näytökseen.

Niiden varalta, jotka kentiesi eivät ole olleet tilaisuudessa näkemään

ja kuulemaan Donizetttin operaa: "Lucia eli Lammermoorin morsian",

tahdomme lyhykäisyydessä ilmaista kappaleen sisällyksen.

Kaksi skottlantilaista jalosukuista, Asthon ja Edgar Ravenswood,

vihaavat toisiansa kuolemaan asti, joka viha on perintö esi-isiltä;

mutta Asthonin sisar, joka ei tahdo tietää tuosta perinnöstä, rakastaa

Edgaria, ja Edgar rakastaa häntä takasin. Loordi Arthur Bucklawin

toimesta, jolle Asthon on luvannut Lucian vaimoksi ja joka mielellänsä

tahtoo päästä vaarallisesta kilpailijastansa, saa Edgar tärkeän

lähetystoimen Ranskan kuninkaan luokse. Edgar, joka ei rohkene kieltää

vastaanottamasta tätä tointa, ottaa hellät jäähyväiset Lucialta,

jolloin nuot lempiväiset vaihtavat sormuksia ja vannovat toisillensa

uskollisuutta kuolemaan asti. Sulhasen poissaollessa jouduttaa Asthon

loordi Arthurin ja Lucian häitä, jonka viimeksi mainitun hän myöskin

onnistuu saamaan taipumaan siihen sellaisella petoksella, että hän

on lähettänyt erään apumiehen Ranskaan ja on siellä hankkinut aivan

samanlaisen sormuksen kuin se, jonka Lucia eron hetkellä oli antanut

rakastajallensa.

Lucia, jollenka tuo väärä sormus näytettiin ja jota täten uskoteltiin

sulhasensa petollisuudesta, suostuu epätoivossansa naimiseen, jonka

jälkeen kumpikin kirjoittavat nimensä naimakirjan alle. Heti tämän

jälkeen ilmestyy Edgar, joka, aavistaen petosta, suin päin on lähtenyt

Ranskasta. Lucia huomaa nyt veljensä pettäneen hänet ja Edgar

ainaiseksi menettäneen Luciansa. Valitusta, itkua ja epätoivoa toiselta

puolelta; hämmästystä, vihaa ja kostoa toiselta. Näin loppuu toinen

näytös.

Kolmas näytös.

Näyttämö kuvaa erästä salia Asthonin linnassa. Perällä on osa puistoa

valaistu. Lucian ja loordi Arthurin häitä Vietetään.