Läähättävä ääni kuului yhä lähemmältä

Takaa-ajettu tunsi kylmän hien jäähdyttävän niitä kuumia pisaroita,

joita tuo raju juokseminen oli puristanut hänen otsansa huokoisista

ja nuot muutoin niin vankat keuhkot alkoivat vähitellen kieltää

juoksevalta tarpeellista apuansa.

Alm kompastui ja lankesi suin päin erääseen kiveen, joka oli hänen

tiellänsä, ja jota hänen silmänsä pimeässä ei ollut huomannut.

Mutta ehkä tämä lankeaminen pelasti sillä kertaa hänen henkensä,

sillä mylläri, joka jo oli niin likellä, että hänen kirveensä milt'ei

pyyhkäisi pakenijan niskaa, ei voinut pysähyttää omaakaan vauhtiansa

niin äkkiä, kuin hän olisi tahtonut, vaan kaatui kuperkeikkaa nurin

niskoin langenneen yli.

Tällä tavalla pääsi tosin tuo raivoisa Broms joitakuita kyynäriä

vastustajansa edellekin; mutta kirves luiskahti hänen kourastansa,

ja itse satutti hän otsansa kallioon niin, että hänen silmänsä näki

tuhansittain tähtiä ja auringoita.

Alm, joka suureksi iloksensa kuuli ei ainoastansa kuinka kirves vieri

ales pitkin kallion reunaa, vaan myöskin kuinka mylläri ilmaisi

mielipahaansa mitä kauheimmilla kirouksilla, oli taaskin pian

jaloillansa; mutta samassa onnistui myllärillekin tulla ales niistä

tähtitarhoista, joihin hän äsken oli tullut nostetuksi, ja hänkin

seisoi yhtä nopeasti jaloillansa.

Kumpikin seisoivat nyt vastatusten, ainoastansa se kivi välillänsä,

joka oli matkaansaattanut kumpaisenkin lankeamisen; vaan ei

kumpikaan näyttänyt kumminkaan tällä silmänräpäyksellä olevan

halukas liikahtamaan paikaltansa, vaan sivelivät he sen sijaan omia

polvilumpioitansa ja sääriluitansa, ikäänkuin vakuuttaiksensa, ett'ei

mikään näistä ollut mennyt mäsäksi tahi saanut vikaa lankeamisen kautta.

Kentiesi tunsi kumpikin itsellänsä olevan tarpeen hengähtää tuon rajun

kilpajuoksun jälkeen Skinnarvik'in kallioiden välissä.

Alm, joka huomasi, että sotalakko ei tulisi olemaan pitkällinen, käytti

tätä hyväkseen riisuaksensa pois nuttunsa ja hellittääksensä hiukan

housunkannattimiansa, jotka ahdistivat hänen kaarevasti muodostunutta

rintaansa.

Nyt pääsneenä näistä esteistä, tunsi hän itsensä hilpeäksi ja

raikasmieliseksi, sillä hän luotti ruumiinvoimiinsa ja etenkin

voimistelutaitoonsa, vaikka ei hän tähän asti ollut käyttänyt

kumpaakaan näistä muissa tilaisuuksissa kuin noissa olympialaisissa

harjoituksissa Ling'in voimisteluhuoneessa, jolloin hän milt'ei aina oli

päässyt kilpatoverinsa voittajaksi.

Clementtein raivoaminen hänen ympärillänsä auttoi myöskin lisäämään

hänen rohkeuttansa. Tottunut sotilas tietää, kuinka hänen rintansa

paisuu ja silmä suurenee torvien soidessa, rumpujen rämistessä,

kanoonein ja kiväärein paukkuessa. Kuinka paljon enemmän tämä

tapahtuukaan myrskyn raivotessa, ukkosen jyristessä ja taivaan

salamoimistansa salamoidessa!

Mitä Alm oli aavistanut, tapahtuikin.

Mylläri, huomattuansa mielihyväksensä jyhkeäin nyrkkinsä onnellisesti

kestäneen kallion kovuutta, kiinnitti taaskin saaliinhimoiset silmänsä

vastustajaansa ja alkoi sitten liikuttaa rumaa ruumistansa eteenpäin

silminnähtävällä aikomuksella tehdä ratkaisevan päätöksen asiassa.

"Oletko sinä laisinkaan uinut viime kesänä?" kysyi hän lähestyessänsä.

Alm oli vaiti, pitäen tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä niin

paljon kuin tämä oli hänelle mahdollista, sillä kun salama sammui,

ympäröi heitä kumpaakin mitä synkin pimeys.

"Jos et ole sitä tehnyt, poikaseni!" jatkoi mylläri, "saat tehdä sitä

nyt... Tiedäthän Mälarijärven olevan juuri meidän kohdallamme?"

Ei tällekään kysymykselle suonut Alm mitään Vastausta, vaan vetäysi

jonkun askeleen takaperin eräälle pienelle kallionkukkulalle, joten hän

pääsi noin kyynärän korkeammalle, kuin mylläri oli.

"Tosin on tästä kappale matkaa tuonne ales", jatkoi tämä, "ja sinne

pääseminen on vaivaloista; mutta ole sinä huoleti kuin lehmäkön

lehmänajaja, poikaseni, sillä minä tulen kyllä pitämään huolta, että

sinä pääset ales, tarvitsemattasi notkistaa polveasi, tahi koukistaa

varvastasikaan."

Tuskin oli Broms ilkkuvalla äänellä lausunut nämät sanat, kun Alm

otti vauhtia korkeasta asemastansa ja heittäysi rajutuulen voimalla

lähestyvän myllärin kimppuihin.

Mutta jospa meidän sankarimme olikin rajutuuli, oli kuitenkin mylläri

vankka, vaarumatoin muuri.

Tosin tärähti muuri melkoisesti, ja paljon saveusta rapisi pois,

sillä Alm'in kumpaankin nyrkkiin, jotka yht'aikaa olivat kohdanneet

jättiläisen kasvoja, oli tarttunut nahkaa ja verta; mutta

silmänräpäyksessä sulki muuri kummatkin sivustansa, käsivartensa,

päällehyökkääjän vyötäisten ympärille, ja nyt alkoi korkealla kalliolla

painiminen, josta olisi ansainnut laulaa Snorre Sturenpojan harpulla

tahi Ling'in kanteleella.

Kaikeksi onneksi Alm'ille oli hän saanut kiinni altapäin, ja se, ken

tietää, mitä painiminen on, tietää myöskin mikä suuri etu on hyvästä

altapäin kiinnisaamisesta.

Mylläri koetti likistää vastustajaansa kovasti leveätä rintaansa

vastaan, täten musertaaksensa tahi tukahduttaaksensa hänet sylissänsä;

mutta Alm, joka oli liiaksi viisas tarjoamaan hänelle kummankin

puolisia kylkiluitansa, väänsi itsensä aina niin, että hän sai milloin

toisen kylkensä, milloin toisen jättiläisen rintaa vastaan, jolla

keinoin heikomman on helpompi vastustaa väkevämmän sylikaappauksia.

Alm käytti niitä temppuja, joita taito tarjoaa saadaksensa

Vastustajansa kumoon; mutta hän huomasi pian, että hän ennen voisi

vierittää kalliolohkareen paikaltansa, kuin tätä jyhkeätä möhkälettä

jäntäreistä, lihaksista ja luista, jonka hän nyt sulki käsivarsiinsa.

Mylläri koetti myöskin puolestansa paiskata vastustajaansa kumoon

ja monet kerrat nosti hän tämän kyynärän korkeudelle kalliosta

sekä painoi hänet jälleen ales. Tavallisen kamarikirjurin kintut

olisivat varmaankin tässä ottelussa katkenneet, ikäänkuin lonkuvan

pinnatuolin jalat; mutta Alm'illa oli kintut, jotka olisivat voittaneet

kilpapalkinnon molemmissa kaartin rykmentissäkin, vaikka niissä

käytetään paljon puuvillaakin täyttämään mitä itara luonto usein on

jättänyt vajanaiseksi, ja hänellä oli pohkeet, joita tuskin kolmekaan

kamarikirjurin kättä yhteenliitettyinä olisi voineet ympäröidä.

Senpätähden onnistui meidän sankarimme, vaikk'ei hän voinut estää

voimainsa puolesta etevämpää vastustajaansa nostamasta häntä vähän

väliä ilmaan, kuitenkin aina saamaan ponnistuspaikkaa jalkojensa

pettämättä tahi väsymättä.

Tällä tavalla olivat kummatkin taistelijat päristellen kuin kaksi

valaskalaa, mutta myöskin yhtä sanattomina kuin nämätkin ovat hyvän

aitaa koetelleet toistensa voimia ja taistelutemppuja, ilman että

katselija olisi voinut arvatakaan tämän julman kaksintaistelun loppua.

Myöskin eräässä toisessa kohdassa näyttivät nuot taistelijat olevan

samasta ajatuksesta ja mielipiteestä, nimittäin poistua niin paljon

kuin mahdollista siitä jyrkkyydestä, jonka reunalla he taistelivat,

huomaten luultavasti kumpikin, että toisen putoamisesta olisi toisenkin

putoaminen välttämättömänä seurauksena, yhtä vähäksi hyödyksi

voittajalle kuin voitetullekin.

Sillaikaa kesti yhä ukkosen-ilmaa ja sadetta ja taistelijoista juoksi

hiki samalla kertaa kun he olivat läpimärkinä sateesta.

Tämä oli mitä täydellisintä Gräfenbergin parantamistapaa: hikoilemista

ja jäähdyttämistä samassa silmänräpäyksessä, samassa hengenvedossa,

ilman pienintäkään levon tahi hengähdyksen aikaa.

Vihdoin menetti mylläri malttinsa -- voihan sen menettää vähemmästäkin

-- ja hän päätti tehdä uuden, ratkaisevan tempun.

Temppu oli senlainen, että hän, käsivarret kiedottuina kuin rautavanne

vastustajansa vartalon ympäri, heitti itsensä taaksepäin kumoon

kalliolle.

Alm, joka tätä onnistunutta temppua tehtäessä luonnollisesti kaatui

vastustajansa päälle, kummastui tästä täydellä syyllä, koska se,

joka tänlaisessa tapauksessa joutuu päällepäin ja samalla jää kiinni

alapuolella, kieltämättä saa uuden ja suuren edun vihollisensa suhteen.

Mutta meidän sankarimme ei ennättänyt paljon miettiä tätä ja

vielä vähemmin käyttää täten voitettua etua hyväksensä, sillä,

ponnahduksella, joka milt'ei olisi voinut nostaa huoneenkin perustuksen

paikoiltansa, liekahutti mylläri Alm'in sivulle ja väänsi sitten

itsensä päällepäin ihmeteltävällä sukkeluudella.

Mutta ei siinä kylliksi, sillä kun Broms näin on onnistunut saada

kamarikirjurin allensa, irroitti hän käsivartensa tämän vartalosta

ja nosti sekä itsensä että Alm'in, joka vielä piti hänestä kiinni,

käsivarsillansa hyvän matkaa maasta, jonka jälkeen hän koko hirmuisella

painollansa päästi itsensä ja hänen allansa riippuvan taakkansa taaskin

kallioon, pirullisella naurulla, huolimatta tuulesta ja ukkosen

jyrinästä, joka olisi voinut kuulua Kungsholm'iin saakka.

Valituksen ääni tunki kuuluviin Alm'in kovasti yhteenpurtujen hampaiden

välistä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi kaikki luut hänen

ruumiissansa musertuneet. Hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina

sivuille ja hän piti itsensä menneenä.

"Ha, haa!" riemuitsi voittaja, "nokka ja kynnet sinulla on kuin

kotkalla, sen minä kyllä tiedän... mutta jos ei sinulla nyt ole eviä

kuin kalalla, vie sinut piru!"

Sitten laahasi hän voimatointa vankiansa lähemmäksi jyrkkyyden reunaa.

Alm kuuli Jumalan äänen ukkosessa, joka jyrisi hänen päänsä yli, mutta

tällä äänellä ei ollut minkäänmoista valtaa murhaajan korvissa; hän

näki Jumalan sormen salamassa, joka välähti hänen yllänsä, mutta tämä

sormi ei pidättänyt murhamiehen kättä. Hän oli nyt jyrkkäyksen reunalla.

Alm heitti sielunsa Jumalan haltuun, siitä hän ei tahtonut kerjätä

armoa hengellensä ja siten tahrata viimeisiä, pian luettuja elämänsä

hetkiä.

"Mutta maltapas", mutisi mylläri! "tosin tulet sinä tekemään pitkän

matkan... mutta tämän matkan laita on kuin tavallisen kruununkyydin:

matkustavainen ei tarvitse laisinkaan rahoja... Sen vuoksi tahdon minä

päästää sinut liiallisesta tavarasta... mutta, piru vieköön, lompakko

lieneekin tuolla hännystakin taskussa... olipa hyvästi tehty, ukkoseni,

että panit rahat noin erikseen minun varaltani... siispä ylös vaan...

mutta mitä tuossa on?... kellon vitja... ah! silloinpa siinä on

kellokin... minä olen kauan tarvinnut kelloa, minä, herrastellakseni...

mutta sinä et tarvitse senlaista, sillä ijankaikkisuudessa ei sanota

olevan tuntia eikä sekunteja... Kas niin, makaa nyt vaan hiljaa,

niin päästän minä sinut tämän maailman ylellisyydestä, kuten papit

sanovat... jota köyhempänä tulet taivaan valtakuntaan, sitä parempi,

sinä kuoleman karitsa!"

Tätä puhuessansa koetti murhaaja vetää kellonvitjaa, joka oli vahvasta

kiilloitetusta teräksestä, kamarikirjurin kaulasta, sillä välin kun hän

oikeanpuolisella polvilumpiollansa painoi tämän vatsaa ja rintaa.

Alm ei kuullut mitä murhamies sanoi, eikä nähnyt mitä hän teki, sillä

hänen ajatuksensa kiitivät tällä hetkellä kauas maailmasta -- pimeyden,

ukkosenjyrinän ja leimausten yli.

Yht'äkkiä päästi mylläri kimakan huudon, jolloin hän heitti vitjan ja

painoi kiroten kummatkin kätensä huulillensa, ja Alm luuli salaman

välkkyessä huomaavansa kirkkaan rautakangin ja päänsä yläpuolella hän

kuuli myöskin äänen, joka ei tuntunut oudolta hänen korvissansa:

"Se, joka on antanut minulle kaksi riksiä kuoleman ristipojasta, ei saa

noin äkkiä tulla kuoleman karitsaksi!... Suo anteeksi, veliseni, jos

löin sinua liian kovaa sormillesi!"

"Jumalan kiitos!" kaikui lähellä eräs toinen lapsellisempi ääni.

Tieto avusta hädän hetkenä ja pelastuksen mahdollisuus antoivat

Alm'ille samalla kertaa sekä toipumusta että voimia. Silmänräpäyksessä

kohotti hän yläpuolen ruumiistansa ja antoi myllärin rintaan

nyrkillänsä senlaisen puukkauksen, että tämä hikotellen horjui

takaperin, jolloin Alm vuorostansa heittäysi vihollisensa yli, antaen

tämän otsaan lyöntiä lyönnille, joista yksi ainoa olisi ollut kyllin

tappamaan karhun.

"Seis, poikani!" huudahti maisteri, pistäen sauvansa helan pyörtyneen

myllärin otsan ja kostonhimoisen kamarikirjurin nyrkkien väliin; "seis,

kuuletko!... te tulitte etsimään luurankoa, mutta ei tekemään sitä!"

"Tuo konna aikoi kappaa minut, aikoi heittää minut tuosta jyrkkäyksestä

ales!" huudahti Alm.

"Mutta saakelin suuri eroitus on aikomisen ja tekemisen välillä",

vastasi maisteri: "senhän herra oppineena miehenä pitäisi tietämän...

mutta luultavasti ei herra olekaan viisaustieteen maisteri... minä olen

se, minä, kuten herra tietää, ja sen vuoksi ymmärränkin minä jotakin

asiasta, minä... Kiittäkää kuitenkin Jumalatanne siitä, ettei mylläri

jauhanut teitä nuuskaksi ja yhtä hienoksi kuin Demauder'in tunkio on...

Tehkäät se, jos herra häpeää kiittää minua ja luota tyttöriepua siitä."

"Hyvä herra, jättäkäätte mylläri rauhaan!" pyysi luo heikompi ääni.

Alm vilkasi ylöspäin ja tunsi tuon nuoren tytön myllärin kasvattitytön

ja maisterin oppilaan.

"Sinäkö!" huudahti hän, nousten ylös; "kuinka olet tullut tänne,

lapsukaiseni?"

"Hoh, mikä on sen selvempää?" vastasi maisteri tytön puolesta; "hän

syöksi minun luokseni ja häiritsi minun uneani, enkä minä kiitä

häntä siitä, sillä minä uneksuin syöväni paistettua lananpoikaa

kauppaneuvoksen pöydässä... Minä heräsin ja sain tietää miten asian

laita oli ja koska minä aina makaan vaatteissani, eli sota-asussa,

kuten tuossa hauskassa Upsalassa on tapa sanoa, on minun pukuni

aina sievistetty, ja minä itsekin olin pian tässä... Mutta perhana

vieköön, herra!" lisäsi hän, kumartuen kaatuneen myllärin yli, "ette

kait ole ottanut henkeä minun Broms-ystävästäni!... Sepä olisi

saakelin tyhmästi! heti olisi menoja harsosta ja surukankaasta,

huomaatteko, sillä maisteri ja mylläri, vesi ja jauhot, se on samaa

kuin jos vellissä olisi ruumis ja sielu... Eläköön! hän henkii! hän

haukoittelee! Olkaatte varoillanne, herra! sillä kun paarma näyttäytyy,

silloin juoksee parahinkin hevonen tipo tiehensä ikäänkuin olisi piru

sen hännässä."

Meidän kamarikirjurimme, jolta oli mennyt kaikki halu kaksintaistelun

uudistamiseen, etsi hännystakkinsa ja puki sen yllensä, jonka tehtyä

hän veti esiin lompakkonsa ja heitti sen maisterin syllin.

"Tässä on, ystäväni, edeltäkäsin maksu velastani siitä, että

olet pelastanut henkeni!" huusi hän; "lompakossa on minun

asumusosoitteeni... tule minun luokseni huomena jäljestä puolenpäivän,

niin mietitään, mitä minä vielä voisin tehdä sinun hyväksesi."

"Kiitoksia herra!" vastasi maisteri, pistäen tyynesti lompakon

taskuunsa; "mutta mitäs herra tytölle sitten antaa?... Tällä kertaa oli

hän päänä ja minä vaan käsivartena... minä sanon tahallani käsivartena,

sillä herra tietää, ettei minulla ole muuta kuin yksi."

"Hän tulee minun kanssani... sinä et tarvitse enään pitää huolta

hänestä", vastasi Alm, jonka jälkeen hän otti tyttöä kiinni kädestä ja

riensi hänen kanssaan pois paikasta, jossa hän oli ollut niin lähellä

kuolemaa.

"Kenenkäs minä sitten saan kirjoittamaan tarinoitani!" jupisi maisteri

itseksensä ollen yhä kumarruksissa Broms'in yli, joka valuvan sateen

kastelemana alkoi vähitellen virota eloon.

Sitten otti tuo maltitoin maisteri mylläriä tukasta ja vei hänen päänsä

eräälle kuopalle, joka oli kalliossa ja täytettynä sadevedellä. Tästä

kuopasta valeli hän usein ystävänsä kasvoja.

Vihdoin otti hän esille tuohisen nuuskarasian ja kaatoi koko sen

sisällön myllärin suuhun sekä näppäili häntä kau'an aikaa nenälle.

Nämät vähäpätöiset virkistyskeinot tuottivat pian tarkoitetun

vaikutuksen, sillä ei viipynyt kauan, ennenkuin mylläri nosti päätänsä

mullistellen silmiänsä joka haaralle.

"Helvetin tulessa!" ärjyi hän; "missä on hän! missä on hän!"

"Luulenpa sinun nielleesi nuuskan, sinä haj-kala!" lausui maisteri.

"Missä on hän! haa! sinä olet saattanut hänet piiloon, sinä hurja,

kuivettunut yölepakko!" huusi mylläri ja tarttui ystävänsä, maisterin,

ohueseen tukkaan.

"Häpeä, Broms! milloin olet sinä nähnyt koulupojan nitistävän

opettajaansa!" lausui maisteri myllärille.

Seitsemäs luku.

Kaksi kyyneltä.

Päivä tämän jälkeen istuivat eräässä huoneessa suurehkon kadun varrella

Etelämalm'illa muuan nuorempi herra ja vanhempi nainen, jutellen

keskenänsä.

Herra oli kamarikirjuri Fridolf Alm, ja nainen rouva Grå, erään siihen

aikaan sangen arvossa pidetyn tyttökoulun johtajatar.

"Sangen merkillinen kohtaus, sen täydyn myöntää", lausui rouva; "ja

minä oikein onnittelen herra sihteeriä, että niin onnellisesti pääsitte

pulasta... mutta tuo tyttö... mitä te'emme me hänen kanssansa?"

"Juuri hänen takiansa olen tänään rohjennut tulla rouvaa

tervehtimään... se rivakka tyttö on pelastanut minun henkeni ja minä

olen siis velkapää kaikin puolin pitämään hänestä huolta."

"Te sanoitte hänen äitinsä olevan kuollut?"

"Niin, neljä viikkoa sitten, ja siitä ajasta on tuolla lapsiraukalla

ollut murhaaja kasvatti-isänä, noita-ämmä kasvatti-äitinä ja

kerjäläinen opettajana."

"Siinäpä on liian paljo yhdellä kertaa... mutta eikö tytöllä ole ketään

läheisempää sukulaista elossa?"

"Ei, rouvaseni!"

"Hänen isänsäkin on kuollut?"

"Siihen on minun vaikea antaa varmaa vastausta."

"Kuinka niin?"

"Kun minä tänä aamuna kysyin häneltä, josko hänen isänsä vielä oli

elossa, voitteko arvata mitä hän silloin minulle vastasi?"

"En, herraseni!"

"Minun isäni elää", vastasi lapsi, "mutta minulle on hän melkein kuin

kuollut."

"Kummalliset sanat kahdentoista vuotiaalta tytöltä!"

"Niin, onpa kylläkin, rouvaseni!"

"Mutta te pyysitte kait häneltä tarkempaa selitystä?"

"Pyysin kylläkin... mutta..."

"Noh?"

"Hän sanoi tuntevansakin isänsä ja tietävänsä hänen nimensä ja että hän

kerran oli nähnyt ja puhutellut tätä... mutta..."

"Mutta?"

"Mutta hän oli luvannut, ettei hän koskaan ilmaisisi kuka tämä on."

"Sangen kummallista!... Noh, mutta sihteeri-hyvä, mitä hyötyä voi

hänellä olla siitä, että hän salaa isänsä nimeä, etenkin kuin tämä

isä, olkoonpa hän kuka tahansa, ei näytä vähintään pitävän huolta

lapsestansa, sillä jos hän sen tekisi, miksi antaa hän tytön sitten

oleskella senlaisessa seurassa?... Mutta mahdollista onkin, että hän on

pannut tämän näiden ihmisten hoidettavaksi."

"Ei; päivää jälkeen äidin kuoleman sai tyttö häneltä kymmenen riksiä

hautajaisiin... mutta sitten ei hän ole kuullut hiiskaustakaan hänestä."

"Ja sittenkään ei hän tahtonut ilmaista hänen nimeänsä?"

"Hän on luvannut salata isänsä säädyn ja nimen."

"Kenelle on hän sen luvannut?"

"Isällensä."

"Nämäthän ovat pelkkiä arvoituksia!"

"Ja hän on luvannut sen äitinsä muiston nimessä."

"Äitinsä muiston!... kaikki tämä tuntuu minusta tarinalta."

"Niin, rouvaseni, äitinsä muiston nimessä on hän luvannut salata

julmasydämisen isänsä nimen... tällä lapsiraukalla on kultainen sydän,

sillä hän kunnioittaa äitinsä muistoa, ja sen vuoksi en minä ole

rohjennut kysellä häneltä enempää."

"Mutta voihan hän mennä isänsä luokse ja sanoa hänelle, että..."

"Hän on myöskin luvannut, ett'ei hän koskaan kävisi hänen luonansa."

"Onko hän tehnyt tämänkin äitinsä muiston nimessä?"

"On, rouvaseni!"

"Minä olen utelias päästä tuntemaan tuota tyttöä... Kentiesi

onnistuisin saada asiasta selkoa."

"Mahdollista... mutta teidän ei pidä kuitenkaan houkutteleman häntä

rikkomaan sitä lupausta, jonka hän on antanut... tämä lupaus on hänen

pyhyyksensä ja jos se kukistuisi, voisi paljon muutakin hyvää ja pyhää

mennä tämän mukana... Ei, olkoon hänen lupauksensa koskettelematta...

lopun jätämme me Jumalan huostaan."

"Noh, mitä aijotte te siis tehdä, herra Alm?"

"Minä olen tehnyt päätökseni... minä aijon uskoa hänen kasvatuksensa

teille, rouvaseni!"

"Minulleko!... mutta kuka tulee kustantamaan sen, sillä te huomaatte

kait, että..."

"Minä olen huomannut, että... hän tulee olemaan täysioppilas, samoilla

ehdoilla kuin ne toisetkin."

"Ja kaiken tämän teidänkö kustannuksellanne, herra Alm?"

"Niin, minun kustannuksellani."

"Mutta sihteeri-hyväni, teidänkö varoillanne, jotka..."

"Jotka eivät varoja olekaan, tahdotte kait sanoa... mutta te unohdatte,

että minä saan palkkaa."

"Neljä sataa riksiä", lausui rouva Grå hymyillen.

"Toisen puolen tästä käytän minä vuosittain tytön elatukseksi ja

kasvatukseksi, ja tämähän on määrältänsä niin paljon kuin rouva saa

jokaiselta täysioppilaalta."

"Minä tyydyn sataan pankkoriksiin, jos minä nimittäin vast'edes,

samoinkuin tähänkin asti, saan teidän apuanne soitanto- ja

piirustus-opetuksessa."

"Aivan mielelläni!... Kiitollisuudesta, koska te my-nnyitte minun

toivomukseeni, tulen käyttämään opetukseen yhden tunnin enemmän

päivässä kuin ennen on ollut tavallista... oletteko, rouva, tyytyväinen

siihen?"

"Minä kiitän teitä... asia on siis päätetty."

"Kättä siihen... kas niin, rouvaseni!... tuo turvatoin lapsi ei ole

siis enään äitiä vailla!" lausui kamarikirjuri, hykerrellen käsiänsä

ilosta.

"Yhtä vähän kuin hän täst'edes tulee olemaan isääkään vailla", lisäsi

koulunjohtajatar, silmäillen liikutuksella tuota nuorta miestä.

"Teillä on hyvä sydän, rouva Grå!"

"Ja teillä, herra Alm, on enkelin sydän!... Jumala siunatkoon teitä

kaikesta siitä hyvästä, jota te jokapäivä te'ette!"

"Vielä kerran, kiitoksia, tuhansia kiitoksia siitä, että olitte valmis

ottamaan huostaanne minun pienen kasvattityttäreni!"

"Oi, että saisitte hänestä kunniaa, herra sihteeri!... minä toivon sitä

saavamme."

"Jumala suokoon sen!... se olisi vähin, jota teidän jalomielisyytenne

on ansainnut."

"Jalomielisyyteni?... ah! nimittäkää sitä pelkästänsä ihmisyydeksi!...

Kätenne, rouvaseni!"

Nuot hyväsydämiset ihmiset ojensivat kätensä toinen toisillensa jalon

te'on vahvistukseksi ja kun he käänsivät kasvonsa toisistansa, tapahtui

tämä, pyyhkiäksensä pois kumpikin kyyneleensä, joka oli vierinyt ales

heidän poskipäillensä.

Mutta Jumalan enkelit pilvissä, jotka tällä hetkellä katselivat

kuvaansa näissä kyyneleissä, eivät kääntäneet heistä pois loistavia

kasvojansa.

Kahdeksas luku.

Opettaja ja opettajatar.

Tämän jälkeisenä jälestäpuolenpäivänä istui Alm, kuten tapansa oli

yksinänsä kamarissaan kolmannessa kerroksessa eräässä itäisessä

pitkäkadun varrella nimenomaisessa kaupungissa olevassa huoneuksessa,

viivoittamassa klaveerin nuottia, sillä hän oli soitannon opettaja

useoissa koukuissa sekä eteläisessä että pohjoisessa kaupunginosassa.

Ovelle tehdyn naputuksen ja sisäpuolelta tulleen kehoituksen jälkeen

avaamaan sitä, astui rouva Grå kirjurin huoneesen.

Iloisena kiiruhti Alm työstänsä häntä vastaan.

"Minun tieni johti pohjoispuolelle kaupunkia jälkeenpuolenpäivänä",

lausut rouva, istuttuansa kohtalaiseen mutta puhtaaseen sohvaan, johon

Alm kohteliaasti oli johtanut häntä, "enkä minä voinut vastustaa

kiusausta tulla teidän luoksenne, herra sihteeri, puhuakseni..."

"Puhuaksemme meidän kasvattityttärestämme", keskeytti häntä Alm; "mikä

kohteliaisuus teiltä, rouvaseni!... jospa tietäisitte, kuinka iloiseksi

te te'ette minut!... Noh, mitä pidätte te hänestä?"

"Minä olen ihastunut häneen, herra Alm!" vastasi rouva... "hän on

ihmeellinen lapsi... tässä kahdentoista vuotiaassa päässä asuu enemmän

järkeä kuin monessa kaksi kertaa niin vanhassa... Sanalla sanoen,

vaikka hän vaan muutaman tunnin on ollut minun kodissani, rakastan minä

jo häntä ikäänkuin olisi hän minun oma lapseni!"

"Kuinka senlaisten sanojen kuulteleminen tekee minun sydämelleni

hyvää!" huudahti Alm, vieden koulujohtajattaren käden huulillensa.

"Ja kuinka kaunis hän on!" lausui rouva; "hänestä tulee vaarallinen

tyttö, jos hän saa elää."

"Ei vaarallinen, vaan hyvä tyttö pitäisi hänestä tuleman", vastasi Alm.

"Ne uudet vaatteet kaunistivat häntä niin hyvin, uskotteko sen!"

"Oliko hän iloissansa saatuaan ne yllensä?"

"Ah, oli... hän lenteli pöytien ja penkkein yli."

"Onnellinen aika, jolloin ollaan iloissansa pelkästä pumpulihameesta ja

kattuuni-esiliinasta."

"Mutta mikä minua enin viehätti", jatkoi rouva, "oli huomio, että

hänellä on kiitollinen sydän... hän hyvitteli minua, niin, itkien

ilosta, että minunkin silmäni alkoivat vuotaa, ja huusi alituisesti

sihteeriä... niin, niin, hän huutelee alituisesti teitä."

"Minuako?"

"Niin, teitä... Missä hän on", huudahti hän, "että minä saisin kiittää

häntä, ja suudella hänen käsiänsä?... Te tulette kaiketi meille tänä

iltana?"

"Tulen, tulen, rouvaseni... Noh, ette kait ole vielä maininneet mitään

hänen isästänsä?"

"En vielä, mutta"...

"Älkäätte mainitkokaan mitään, hyvä rouva Grå! Antakaa hänen pitää

tuo salaisuus itsellensä ja minä tulen olemaan siitä teille sangen

kiitollinen."

"Kuten tahdotte, herra sihteeri!"

"Kuinka ne muut tytöt kohtelevat häntä?"

"Ah, ne tulivat pian hyviksi ystäviksi hänen kanssansa... Se on selvä,

että minä ennenkuin vein hänet yhteen toisten kanssa annoin hänelle

tarpeellisia neuvoja."

"Mitä neuvoja, rouvaseni?"

"Luonnollisesti ei käynyt laatuun, että toiset tytöt olisivat tietäneet

tuon uuden toverin kuljeskelleen öisin katuja kerjäämässä tahi hänen

eläneen kerjäläisten ja muiden roistoväen parissa, ja sentähden pyysin

minä häntä sanomaan"...

"Mitä pyysitte te häntä sanomaan?" kysyi Alm hiukan synkistynein otsin.

"Että hän on kunniallisten vanhempain lapsi, jotka aikoja sitten ovat

kuolleet, ja että hän heidän kuolemansa jälkeen oli ollut kasvattina

erään maalla asuvan papin perheessä."

"Ja tätäkö pyysitte te häntä sanomaan?"

"Niin."

"Sanoiko hän sen?"

"Sanoi kyllä, hänen piti kait sanoakin sitä!"

"Tämä oli pahasti, rouvaseni, sangen pahasti!"

"Jumalani! mitä sanotte te, herra sihteeri!"

"Huolimatta kaikesta teidän hyvää tarkoittavaisuudestanne, rouva

Grå-hyväni, oli ensimäinen opetus, jonka hänelle annoitte, valhe...

mikä onnettomuus, ett'en minä ennen tullut puhuneeksi tästä asiasta!"

"Te oikein säikähdytätte minua, herra sihteeri!"

"Niin, se oli sangen pahasti!"

"Te arvelette siis, että julkisesti olisi pitänyt tunnustaa hänen

olevan tuntemattomista vanhemmista ja... kuljeskelleen pitkin katuja

kerjäläisenä?"

"Niin, mitä hän siihen voi?... kaikki tuohan on onnettomuus eikä

vika... viimeksimainittua tulee hävetä, mutta ei edellistä...

Sitäpaitsi ei pidä koskaan oppia ylenkatsomaan onnettomuutta."

"Teillä saattaa yhdeltä puolin tosin olla oikein, mutta"...

"Lapsi, joka alkaa opintonsa vaiheella ja teeskentelemisellä, on

vaarallisella tiellä... suokaatte anteeksi, rouva Grå, mutta minä sanon

suoraan mitä minä ajattelen."

"Mutta te myöntänette, herraseni, että jos ne toiset tytöt olisivat

saaneet tietää kerjäläistytön olevan heidän joukossansa, olisivat he"...

"Mitä he olisivat?"

"He olisivat karttaneet häntä, osoittaneet hänelle ylenkatsetta ja"...

"Siinä tapauksessa olisivat he huonosti kasvatettuja, rouvaseni, ja

sitä en minä suinkaan voi uskoa teidän oppilaisistanne."

"Ja joll'ei lapset olisikaan tehneet sitä, olisi kuitenkin heidän

vanhempansa tulleet sangen tyytymättömiksi, siitä olen minä varmasti

vakuutettu."

"Tyhmien ennakkoluulojen takia ei ole oikeutta uhrata matoistakaan."

"Minun kouluni voisi tulla kärsimään"....

"Mahdotointa!... Oltaisi vaan sanottu, mikä onkin tosi, että rouva Grå

tempasi köyhän orpolapsen puutteesta ja kurjuudesta, ja teitä oltaisiin

ylistetty, jota te todella ansaitsettekin... Nyt olette te, rouvaseni,

riistäneet itseltänne palkinnon hyvästä työstänne, sillä palkintohan se

kieltämättä on, kun maailma tunnustaa ja on kiitollinen siitä hyvästä,

jota me te'emme. Ah, nuot ennakkoluulot! ne turmelevat kaiken hyvän

sekä siemenen että hedelmät!"

Kova jyskyttäminen ovelle keskeytti keskustelun.

Alm meni avaamaan ovea, jolloin Skinnarvik'in maisteri astui huoneesen.

Hänen pukunsa oli sama kuin edellisenäkin päivänä, sillä eroituksella

ainoastansa, että tuo halvattu käsi nyt oli kannatettuna rinnan yli

kaulahuivilla, joka oli solmittu hänen niskaansa. Kaulahuivilla oli

mitä heleänpunaisin väri, luultavasti sen vuoksi, että se loistaisi

senlaisten ihmislasten silmiin, jotka joko ovat likinäköisiä, tahi

joilla ei ole vaihdettua pientärahaa, kun he kohtaavat kerjäläisen.

"Tervetullut, maisteri-hyvä!" tervehti kamarikirjuri outoa vierastansa.

"Onpa kau'an aikaa siitä, kun kuulin tuon tervetullut-sanan", lausui

maisteri.

"Vaan teillä ei ehkä olekaan koskaan ollut senlaista syytä olla

tervetullut kuin tänään... Kiitoksia eileisestä... te teitte minulle

sangen suuren palveluksen, sillä ilman teitä olisin minä tänään

maannut Mälarijärven pohjalla tahi myöskin raastuvan alla olevassa

paarihuoneessa, jos olisi onnistunut saada minut ylös... Kummassakin

tapauksessa olisi tosin minusta ollut yhdentekevää, mutta nyt olen

kuitenkin sangen iloissani, että on, niinkuin on... Noh, kuinka on

teidän naapurinne?... en kysy juuri ystävyydestä hänen laitaansa."

"Mylläriäkö herra tarkoittaa?... Aamupäivällä oli hänen laitansa

sangen hyvin, sillä halkaisemaan senlaista kalloa, kuin hänellä on,

tarvitaan väkivasara... Mutta hänestä kärysi kissalta, ja hän laputti

maksoihinsa."

"Oliko hän siis matkoissansa, kun poliisit tulivat?"

"Niinpä hän oli... Mutta poliisit olivat sen sijaan kiinni minut ja

Saara-matamin; eihän ne luonnollisesti voineet palata tyhjin käsin

takasin."

"Teidätkin!... Mutta olinhan minä ilmoituksessani poliisipäällikölle

selvästi kehunut teidän hyvää käytöstänne, maisteri-parkani."

"Tuskinpa minä olin kurkistanut sisään, ennenkuin minä sain pötkiä

ulos jälleen... Mutta Saara, mummoparka, sai hiipiä putkaan. Kuka

olisi voinut ajatellakaan, että minun ystäväni Broms oli niin laveissa

asioissa!... Että hän harjoitti salakuljetusta kuin tehtailija,

sen minä tiesin, eikä siinä mitään pahaa ollutkaan... mutta että

hän oli asioissa päävarkaan, Stång'in, kanssa, sitä minä en voinut

aavistaakaan... Yhtä ja toista tuli ilmi poliisitutkinnossa... siitä

oppilaasta ei minulla ole yhtään kunniata... Mies, jolla on olkapäät

kuin myllyntammi, käyttää ainoastansa pitkiä sormiansa, hyi saakeli!...

minä puran veljenmaljan hänen kanssansa! Mutta minä sitten... minä,

joka luulin saavani hänet perinnöksi myllärittä ja siitä syystä jo olin

pannut uusia nauloja sauvani helaan."

"Teidän tulee olla iloissanne, että pääsitte hänestä, arvelen minä."

"Älkää sanoko niin, herra... yksinänsä oleminen ei ole hauskaa tässä

maailmassa... Kunhan vaan tietäisin, miten voisin saada koiran halvalla

hinnalla... Mutta yhdestä toiseen, kuinka pikku Mandi voi?... Olisipa

hauskaa tietää mitä hän nyt toimii."

"Hänestä on tehty täysi oppilas ja tämä rouva on hänen

opettajattarensa."

Entinen opettaja käänsi kuihtuneet kasvonsa, joissa oli nuot vilkkaat

silmät, kasvattityttärensä uuteen opettajattareen, joka myöskin

puolestansa tarkkaavaisuudella katseli kerjäläistä, jonka te'oista

edellisen yön kohtauksessa Alm jo oli hänelle kertonut.

"Vai niin, rouvaseni pitää koulua?" kysyi maisteri, tirkistellen häneen

hiukan viekkaasti.

"Niin, ystäväiseni, minä pidän koulua", vastasi rouva lempeästi.

"Minä sanon rouvalle, että Mandi ei ole mikään kyyhkysen poika,

vaikka hän on kaunis kuin kyyhkyinen ja kauniimmaksi tulee hän, jahka

hän ennättää heittää lapsenkenkänsä, vaikka minä todellakin pelkään,

että"...

"Mitä te pelkäätte?" kysyi rouva.

"Että jos rouvan koulussa menetellään, kuten useimmissa muissa täällä

Tukholmassa olevissa, saa pikku Mandi ensiksi oppia"...

"Mitä saa hän ensiksi oppia?"

"Näkemään nälkää... mutta se on tarpeetointa, rouvaseni, sillä sen hän

on oppinut jo ennestänsäkin. Kerjäläisten joukossa ja tyttökouluissa

alkaa ensimäinen opetus aivan samanlaisen kaavan mukaan."

"Teillä on huono ajatus Tukholman tyttökouluista, maisteri-hyväni."

"Ylioppilaana ollessani opetin minä tyttökouluissa... kun tulin silloin

kouluun, tyttöjen kirjoitusvihkot kainalossani, juoksivat he kaikki

hengästyneinä vastaani... mutta tiedättekö, mitä he minulta tahtoivat?"

"Luultavasti tahtoivat he tietää, kuinka monta muistutusta te olitte

tehneet heidän kirjoitusvihkoihinsa."

"Eipä suinkaan, rouvaseni... he tahtoivat tietää, josko minulla, kuten

tavallisesti, oli piparileivoksia ja nisuleipää taskussani... koko

minun opettajapalkkani meni tykkänänsä piparileivoksiin ja nisusiin,

mutta luultavasti ei olekaan kellään oppineella ollut yhdellä kertaa

niin paljon leipää taskussansa, kuin minulla oli... Minun seuraajani

tyttökouluissa oli nuori pappismies, mutta hän söi piparileivoksensa

ja nisusensa itse, ja pian tulivat ne pienet Jumalan enkelit yhtä

koinsyömiksi ja mustiksi kasvoiltansa, kuin hänen kauhtanansakin oli."

"Olisipa hauskaa tietää, mikä tyttökoulu se oli", ihmetteli rouva.

"Aivan samanlaista oli kaikissa", vastasi maisteri ujostelematta; "ja

tämä on perhanan huonosti... Kasvavat lapset tarvitsevat ravitsevampaa

ruokaa kuin täysikasvaneet... taimet tarvitsevat lihavampaa maata ja

parempaa hoitoa kuin suuret puut... eikö oppilaamme näytä kananpojilta,

jotka kau'an ovat olleet häkissä torilla, tahi ahvenilta, jotka kau'an

ovat olleet kala-ammiossa... senpä minä hyvin luulisin."

"Mutta ottakaattehan tuoli ja istukaatte, maisteri-hyväni!"

pyysi hyväluontoinen huoneenisäntä.

"Mihin sitten?" kysyi kerjäläinen.

"Hoh, mihin vaan tahdotte."

"Oven pieleen en minä tahdo istua", vastasi kerjäläinen, "ja

peremmälle huonetta en minä voi käydä istumaan, sillä minä en ole niin

reilattuna... Sentähden olen minä opetellut seisomistaitoa ja seista

voinkin minä yhtä hyvin kuin kuningas hovijuhlapäivinä."

"Minua hämmästyttää", alkoi rouva, "että miesi teidän kasvatuksellanne

ja tiedoillanne"...

"Vanha virsi!" keskeytti häntä maisteri; "kuka ei sitä osaisi? Tunteeko

rouva kauppaneuvos Räyel'in?"

"Minä luulen kuulleeni hänestä puhuttavan", vastasi hän.

"Mutta te ette tunne häntä?"

"En."

"Noh, sitten ei maksa vaivaa alkaa tuota vanhaa virttä."

"Teillä mahtaa olla paljon selvittelemistä tuon kauppaneuvoksen

kanssa?" muistutti Alm.

"On, on, niin paljon", vastasi maisteri, jonka silmät nyt säihkyivät

tulta, "on niin paljon, että kymmenen miespolven ikä ei riittäisi

siihen, mitä minulla on hänelle sanottavaa... Mutta", lisäsi hän hiukan

sävyisemmin, "onko rouvaseni tutkinut pikku Mandia?"

"Jokseenkin... hän lukee taidolla, joka todellakin on kummastuttanut

minua."

"Ja kuitenkin tiesitte te ehkä hänellä olleen viisaustieteen maisterin

opettajana."

"Niin, siitä tulee kunniata teidän hyvälle sydämellenne, että olette

opettaneet sitä lapsiraukkaa lukemaan."

"Entä kirjoittamaan sitten... onko rouvaseni nähnyt pikku Mandin

käsialaa?"

"Olen, se on erinomaisen kaunista... minä näin sitä tuossa tarinassa,

jonka herra sihteeri näytti minulle."

"Senlaisen käsialan oleman pitää, rouvaseni... tavallisesti nimitetään

huonoa käsialaa naisen käsialaksi, ja minkätähden? niin sentähden,

että kirjainten pitää olla suoria ja kankeita ikäänkuin olisi niillä

kureliivit vyöllä... Sääli naisia... kureliivit heillä ja kureliivit

kaikella, mitä he tekevät... Kirjoitetun kirjaimen pitää oleman

pyöryläisen kuin kahvipapu, mutta ei ympyriäisen kuin herne... sen

pitää oleman soman ja eteenpäin pyrkivän kuin tyttö sipsuttaakseen

katrillissa."

"Sangen runollisesti lausuttu", ylisti rouva, joka, huolimatta

pistosanoista tyttökouluja vastaan, oli kovin huvitettu tuosta

kummallisesta kerjäläisestä.

"Tässä on minulla mukanani muutakin, jonka hän on kirjoittanut minun

sanojeni mukaan", sanoi maisteri vetäen näkyviin puoliarkin, jonka hän

antoi Alm'ille.

"Tarina, luulen minä", lausui tämä, silmäillen paperia.

"Aivan niin... tarina on kynnys parhaimpaan pikkulasten kouluun."

"Tarina kummallisesta puujalasta", luki Alm; "te myytte kaiketi tämän

minulle?" kysyi hän sitten.

"Kaiketikin."

"Jos teillä on useampia tarinoita, ostan minä ne kaikki."

"Yksi erässään, herra... minä häpeän kerjätä herralta, mutta koska

jutteleminen teidän kanssanne on minusta hauskaa, otan min& tarinan

tarjoamisen asiakseni."

"Mutta, miksi ette käytä samaa hienotuntoisuutta muitakin kohtaan?...

Minä takaan, että teidän työnne saa menekkiä."

"Noh, hän alkaa kait ranskankielellä, kuten tavallista on?" kysyi

maisteri kääntyen rouvaan ja jättäen vastaamatta Alm'in kysymyksen.

"Tietystikin tulee hänen oppia nykyajan kieliä", vastasi opettaja-rouva.

"Sittenpä on sangen onnellista, että hän jo on oppinut

äidinkieltänsä... kouluissa ja opistoissa aljetaan tavallisesti sillä,

jota ei koskaan lopeteta, mutta sitä vastoin ei koskaan aljeta sillä,

jota ei milloinkaan pitäisi lopettaa. Pikku Mandi saa kaiketi lukea

Telemak'ia samoinkuin muutkin oppilaat."

"Tietystikin... maisteri tietää kait, että Telemak'ia tavallisesti

luetaan paremmissa kouluissa?"

"Kyllähän minä sen tiedän... _Calypso ne pouvait se consoler du

départ d'Ulysse_... Kalypso ei voinut lohduttaa itseänsä Ulysseen

poislähdöstä... mutta Kalypso lohduttaa itseänsä... hän rakastuu

poikaan, oltuansa ensin kahdeksan vuotta rakastuneena tämän isään...

Kaikki tämä on tarpeellista ja hyödyllistä tietää, sillä se, joka on

luvallista jumalaiselle, ei voi olla virhe ihmislapsellakaan... Pelkkää

rakkautta alusta loppuun saakka, ei mitään muuta kuin rakkautta...

Tästä lumoavasta opetuksesta kasvaa pienten lapsienkelein sydämissä

yksi rakkauden alttari toisensa perään, joiden juurella lukemattomat

Telemak'it notkistavat polviansa... tuo Telemak'in kirjoittaja on luonut

useampia lemmettäriä kuin koko Olympo aikanansa."

Hyväluontoinen opettaja-rouva puri huultansa ja alkoi kyllästyä tuohon

säälimättömään koulujen arvostelemiseen.

"Ja sitte tulee hän kaiketi kuluttamaan puolet ikäänsä piirtämällä

kukkasia velinipaperille", jatkoi tuo säälimätöin arvostelija,

"vaikk'ei hän koskaan saa tietää enempätä niistä, jotka maassa

kasvavat, kutu että ne ovat hyviä nimi- ja syntymäpäivinä ja että ne

ovat kauniita katsella ja suloisia haistella... mutta todellakin, onhan

kaksi kasvia, joista he saavat perinpohjaisen käsityksen, nimittäin

myrtti, joka kelpaa morsiusseppeleeksi ja koivu, jonka oksilla

kuritetaan... Onhan siinä kuitenkin hiukka luonnontiedettä!"

Opettaja-rouva oli täydellä todella suuttumaisillansa tuohon

häpeämättömään maisteriin; mutta silmäys kerjäläisen vaatteisiin poisti

silmänräpäyksessä hänen vihansa.

"Minä en tiedä parempata neuvoa", lausui nyt Alm, joka loppupuolella

arvostelua oli lukenut tarinan kummallisesta puujalasta, "kuin että te

Svärd-hyväni, joka todellakin olette nimenne kaltainen [svärd merkitsee

miekka], sanotte jäähyväiset Skinnarvik'in hökkeleille ja autatte meitä

parantelemaan kouluja ja oppitaitoksia... Ken tietää eikö tuosta tulisi

jotakin hyötyä!"

"Minulla olisi kyllä halua siihen", vastasi maisteri, "jos ei muun

takia niin saadakseni maistaa ruokaa, niinkuin vankeuslaitosten

johtajilla on tapana tehdä."

"Noh, kuten on heillä siis tapana tehdä?" kysyi rouva.

"Kun he tulevat asianomaiseen paikkaan saadaksensa tietoja vankein

hoidosta ja vankilan johtamisesta, maistavat he ruokaa, ja koska

tämä aina on hyvää ja moitteetointa, menevät he kotiansa makaamaan

vanhurskasten unta."

"Mutta todella puhuen, ystäväni, jos minä voisin valmistaa teillen"....

"Puhutelkaa minua _sinuksi_, herraseni; se kuuluu somemmalta",

keskeytti maisteri. "Nuoret herrat puhuttelevat aina henttujansa

ja kerjäläisiä _sinuksi_, tarvitsematta juoda sinunmaljaa heidän

kanssansa."

"Noh, kuten tahdot; jos minä valmistaisin sinulle tilaisuutta"...

"Mahdotointa, hyvä herra!" keskeytti häntä jälleen kerjäläinen;

"minä olen tottunut vapaasen elämään, ja tottumuksesta on kasvanut

mieltymys... Luuleekohan herra varpuisen, joka hyppelee maassa ja

noukkii jyvän sieltä, toisen täältä, luuleekohan herra tämän haluavan

vaihtaa oloansa tiikerin kanssa, joka on suljettu häkkiin ja jolle

syötetään kaniineja?... ei, ei!... Ja muutoinkin, herraseni, niin

kurjalta ja katalalta kuin minä näytänkin", lisäsi hän, jolloin hänen

silmänsä alkoivat säihkyä uusia salamoita, "on kuitenkin olemassa

_yksi_, jolle minä olen synninrangaistus, hirmuinen synninrangaistus...

ja tämä yksi, niin rikas ja arvossa pidetty kuin hän onkin, pakenee

nähdessänsä vilahduksenkin minun repaleistani ja vapisee, kun hän ei

voi väistää minua!"

"Ja rangaistaksesi nyt _yhtä ainoata_", lausui Alm, "rankaiset sinä

itseäsi omalla kurjuudellasi ja kaikkein ylenkatseella koko elinaikasi?"

"Perseus olisi tullut ikimainittavaksi, mutta Atlas olisikin ollut

ainoa, jonka hän Medusanpään avulla muutti kiveksi", vastasi

kerjäläinen; "jättäkäämme siis tämä, lupauksella palata siihen

tulevaisuudessa, kuten sanomalehdissä sanotaan, milloin tahdotaan

helpolla hinnalla päästä mutkikkaasta asiasta."

"Noh, voitko sinä antaa jotakin tietoja entisestä oppilaisestasi?"

kysyi Alm.

"Niin, voitteko sen?" kysyi opettaja-rouva.

"Tunsitko sinä hänen äitinsä?" virkkoi kamarikirjuri.

"Ainoastansa yhden vuoden", vastasi maisteri; "hänen kasvonsa olivat

keltaiset kuin valkaisematoin kalikoo-kangas, mutta hänen kätensä

olivat punaiset kuin pionikukat, kunnes kuolema värjäsi nekin

keltaisiksi... Hän oli pesuvaimo ja asui viimeisen vuotensa lähellä

Jörgen'in taloa."

"Hän eli tietysti suuressa köyhyydessä?"

"Tietystikin... ne, jotka huuhtovat liinavaatteita ja ne, jotka

huuhtovat ihmissieluja, eivät koskaan rikastu... ne, jotka pesevät

vaatteita ja ne jotka opettavat lapsia, eivät koskaan tiedä, mitä

lihavuus on... muutoin oli hän hyvä ja leppeä olento, vaikka hänkin,

jos vaan olisi tahtonut, olisi voinut ja pitänytkin olla Medusanpää...

mutt'ei hänen huvituksensa oli kärsiminen, samoinkuin minun on

kerjääminen."

"Etkö tiedä kuka tytön isä on?"

"En, mutta minä olen vakuutettu hänen olleen ylhäisen herran, sillä hän

ei pitänyt väliä äidistä eikä lapsesta... sitäpaitsi ryhdynkin minä

sangen harvoin toisten asioihin... alkaa tulla hämärä ja aika on, että

lähden jatkamaan kulkuani... Minä pidän paljon hämärästä, sillä silloin

rupean minäkin näyttämään samanlaiselta kuin muutkin ihmiset. Hyvästi,

hyvä herra! nöyrin palvelijanne, rouvaseni... Tervehtäkää pikku Mandia

Skinnarvik'in maisterilta!"

Maisteri oli aikeissa lähteä menemään.

"Tässä on rahaa tarinastasi", sanoi Alm, antaen hänelle kaksi riksiä.

"En ole koskaan vastahakoinen", vastasi kerjäläinen pistäen rahat

taskuunsa; "tosin sain minä eilen niin paljon, että minä voin elää

sillä kaksi kuukautta, mutta yksi minun pääperustuksistani on, etten

anna koskaan takasin mitä saan, sillä mitä minä olen antanut, en ole

koskaan saanut takasin... ja ilman sitä menee se paljon pikemmin, kuin

se tulee... tuhlaajat ja kerjäläiset eivät koskaan pidä lukua äyristä..

Hyvää yötä, herrasväkeni!"

"Kuulepas, nytpä muistan, näitkö sinä erästä sateenvarjoa Broms'in

luona, sillä eilen unohdin omani hänen kamarihinsa?"

"Erästä sateenvarjoa... oliko se mustasta silkistä valkoisella

varrella?"

"Aivan niin... se on minun, kuulen ma.. se on aivan uusi ja minä

ostinkin sen vasta eilen... minä arvaan, että mylläri on anastanut sen."

"Oikein arvattu, herraseni! hänellä oli se mukanansa, kun hän meni

pois tänä aamuna... mutta... mutta minä muistelen jotakin sateenvarjon

johdosta."

"Mitä sitten?"

"Minä muistan kysyneeni mylläriltä, kun aamulla näin sen komean

sateenvarjon hänen kourassansa, mistä hän oli saanut sen."

"Noh, mitä hän vastasi?"

"Hän vastasi sen pudonneen sateen mukana ales taivaasta, koska meidän

Luojamme aina pitää huolta luoduista olennoistansa... minun ystäväni,

mylläri, on välistä sangen leikillinen, jos saan sanoa; mutta hänen

leikillisyytensä on kentiesi liian purevaa... usein purevaa kuin terävä

veitsi... mutta sitäpaitsi en minä koskaan ryhdykään toisten asioihin!"

Tämän sanottuansa meni Skinnarvik'in maisteri kamarikirjurin asunnosta.

Yhdeksäs luku.

Tarina kummallisesta puujalasta.

Olipa kerran Skånessa muuan pormestari, joka oli sangen rikas ja

lihava, sillä hän söi enemmän kuin kaikki raativeljet yhteensä ja hän

joi enemmän viiniä kuin kaikki raatihuoneen alakerrassa olevat vangit

joivat vettä yhteensä, ja sen pormestarin nimi on Tröglund.

Mutta pormestari oli niin lyhyt vartaloltansa, että hänen vatsansa

milt'ei laahasi maata, ja tämä huoletti häntä kovin. Sentähden makasi

hän yön toisensa perään vuoteellansa mietiskellen, miten hän tulisi

yhtä pitkäksi kuin muutkin pormestarit olivat.

Vihdoin keksikin hän keinon ja te'etti saappaisiinsa korkeat korot ja

ne korot olivat vähintäänkin puolen kyynärän korkuiset.

Kun nyt pormestari oli saanut korkonsa valmiiksi, meni hän ulos

kadulle koettelemaan niitä, ja kaikki kansa kaupungissa tuli suuresti

ihmeisiinsä siitä, että pormestari oli tullut niin suureksi, vieläpä

suuremmaksi kuin kukaan pormestari ennen häntä oli ollut, tahi tulisi

olemaan.

Koska pormestari huomasi tämän tuli hän ylen määrin iloiseksi

mielessänsä, ja hän pani nenänsä pystyyn kuullaksensa mitä linnuilla

taivaan alla oli sanomista siitä, että hän oli tullut suuremmaksi kuin

kaikki muut maailman pormestarit.

Mutta silloin tapahtui, että hän katsellessaan taivaaseen tuli

loukanneeksi oikeanpuoleisen jalkansa kiveen, joka sattumalta oli

kadulla, ja pormestari kompastui siihen kiveen ja katkasi silloin

oikeanpuolisen jalkansa, jonka tähden kaupungin kansan täytyi kantaa

hänet kotia asumukseensa, ja kaikki kansa itki kantaessansa häntä

kotia, sillä pormestari oli sangen lihava ja raskas ja hänen saappainsa

korot olivat vähintänsäkin puolen kyynärää korkeat.

Mutta pormestari sairastui niin, että lääkärien täytyi leikata pois

jalka ja pormestari valitti ääneensä, että hän oli menettänyt jalkansa,

ja kaikki kansa kaupungissa valitti hänen kanssansa.

Kun nyt pormestari suuressa surussansa huomasi, ett'ei hän voinut

hoitaa eikä toimittaa painavaa ja tärkeätä virkaansa, menetettyänsä

oikeanpuoleisen jalkansa, lähetti hän noutamaan vieraasta maasta

puujalkaa ja tämä puujalka oli summallisin maailmassa.

Sillä jos painoi suurta jousta, kävi jalka itsestänsä ja jos painoi

pientä jousta pysähtyi se itsestänsä. Niin kummallinen oli se puujalka.

Nyt nousi pormestari varahin makuulta eräänä aamuna ja kiinnitti

puujalan sääreensä, vaikka hän oli puettu ainoastansa villapaitaan ja

villaisiin alushousuihin, sillä hän tahtoi mielellänsä koetella, miltä

puujalka tuntui, kun se oli kiinnitetty hänen sääreensä.

Ja hän painoi sitä suurta jousta. Vaan kuka tuli iloiseksi, joll'ei

hän, kun puujalka alkoi käydä itsestänsä vuoteelta ovelle ja ovelta

ulos kadulle ja torille.

Kun kansa kaupungissa sai nähdä pormestarinsa, alkoi se juosta ja

huutaa hurraata, vaikka hän oli puettu pelkkään villapaitaan ja

villaisiin alushousuihin.

Ja kaikki kaupungin raatimiehet syöksyivät ylös vuoteeltansa ottamaan

vastaan pormestariansa ja osoittamaan hänelle kunnioitustansa ja

kiitollisuuttansa siitä uudesta jalasta, jonka hän oli hankkinut

itsellensä ja jota ilman kaupunkia ei voitu hallita.

Kun pormestari nyt sai nähdä kansan, joka huusi hänelle hurraata ja

raatimiehet, jotka tulivat häntä vastaan parittain, tuli hänen mielensä

kovin liikutetuksi ja hän tahtoi seisahtaa, pitääksensä puheen ja

lausuaksensa heille kaikille suuren suosionsa ja tyytyväisyytensä.

Mutta vaikka hän etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, ei hän

löytänytkään sitä ja vaikka hän painoi painamistansa suurta jousta,

kävi puujalka yhä kiivaammin.

Mutta pormestari hyppäsi kansajoukon yli ja potkasi kumoon raatimiehet,

jotka aikoivat panna tammenlehtiseppeleen hänen päähänsä, ja vihdoin

hyppäsi hän kaupungin porttien yli, joten hän tuli valtamaantielle.

Silloin arveli pormestari tämän menemän liiallisuuksiin ja hän tahtoi

seisahtaa; mutta miten hän koettikin, ei hän koskaan saanut käsiinsä

sitä pientä jousta ja vaikka hän painoi painamistansa sitä suurta,

muuttui kulku yhä kiivaammaksi ja kiivaammaksi.

Nyt tuli pormestari sangen peljästyneeksi ja hän huusi kaikille, joita

hän kohtasi:

"Hyvät ihmiset! hyvät ihmiset! ottakaa minut kiinni! ottakaa minut

kiinni!"

Ja kaikki ihmiset sekä jalkamiehet, ratsastajat ja ajajat alkoivat

kiiruhtaa pormestarin jäljessä, saadaksensa hänet kiinni; mutta ei

ollut yhtään elävää jalkaa ihmisillä eikä hevosilla, joka olisi voinut

vetää vertoja puujalalle.

Niin kuljettiin koko Götanmaan halki ja tuo pormestari-raukka hikoili

niin suuria pisaroita, että hänen ympärillänsä oli ikäänkuin järvi,

missä hän vaan kulki.

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" pyysi hän ja itki niin

surkeasti.

"Ottakoon hitto!" sanoivat talonpojat tanhuvillansa ja hiipivät puiden

ja pensaiden alle suojaan, sillä heistä tuntui ikäänkuin taivaasta

olisi satanut.

Ja näin tuli pormestari Tukholmaan; mutta välillä oli hän laihtunut

niin, että hänen lävitsensä voitiin nähdä sekä kuu että aurinko.

Kun pormestari juoksi nyt Horn'in tulliportin läpi, huusi hän

uudestansa:

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Kun tullimiehet ja kaartinvahdit näkivät tuolla matkustavaisella olevan

tullaamatointa tavarata muassansa ja kuulivat hänen huutavan: "ottakaa

minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" luulivat he hänen tekevän pilkkaa

heistä ja sentähden alkoivat he juosta hänen jäljessänsä, eivätkä he

koskaan olleet ollut niin vireöitä virassansa kuin tällä kertaa; mutta

ei yksikään jalka, ei tullipalvelijoiden eikä kaartilaisten, voinut

vetää vertoja puujalalle.

Nyt riensi pormestari pohjoissillan yli ja siihen paikkaan oli

kerääntynyt joukko parempia ihmisiä, sillä seikka oli senlainen,

että erään puilla lastatun ruoman piti kulkeman sillan alitse

Blasionsaarelle päin ja tämä ruoma oli kummallinen nähdä.

Kun pormestari nyt juoksi pohjoissillan yli huutaen, kuten ennenkin:

"ottakaa minut kiinni!" katsahti kaikki kansa ylöspäin ja alkoi huutaa

hänen kanssansa. Mutta kaikki naisväki pyörtyi ja kaatui kadulle,

sillä pormestarin villapaita ja villaiset alushousut olivat tykkänänsä

riekaleissa ja hajonneet.

Nytpä sattui, että muutamia valtiopäivämiehiä Skånesta seisoi

opera-ravintolan edustalla Kustaa Aadolfin torilla, sillä he

neuvottelivat keskenänsä valtakunnan edusta ja menestymisestä, niinkuin

heillä vielä tänä päivänäkin on tapana tehdä.

Kun he nyt huomasivat pormestarin, hämmästyivät he kovin ja huusivat

hänelle näin:

"Oh, oletko sinä Tukholmassa, veli Tröglund! Mutta miksi sinulla on

niin kiire, veliseni! ja miksi olet sinä niin ohuvissa vaatteissa!...

Tuleppa vaan tänne oprikseen saamaan itsellesi ryypyn, sillä ilma

hiukasee!"

Mutta pormestari huokasi ja vastasi:

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Silloin sanoi muuan valtiopäivämies:

"Tröglund, velisetti! koska tarvitsi muinoin juosta sinun jäljessäsi,

saadaksi sinua kapakkaan ja koska tarvitsi sinua taluttaa ryypyn

luokse!... Oletko menettänyt järkesi, vai onko oikeus-kanslerin virasto

sinun kintereilläsi!"

Pormestari etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, mutta ei voinut

löytää sitä, ja jota enemmän hän painoi sitä suurta, sitä kiivaammaksi

kävi hänen kulkunsa.

Kun hän nyt näki ravintola-osoitteen toisensa perään kiitävän hänen

ohitsensa ja katoavan hänen silmistänsä, silloin piti hän kaikki

menneenä ja toivoi itsellensä kuolemata.

Mutta puujalka juoksi juoksemistansa, ja mihin pormestari vihdoin

joutui, sitä ei tiedä kukaan.

Ja siten loppui tarina kummallisesta puujalasta, josta tarinasta

opitaan osaksi kuinka vaarallista on pienelle ja paksulle miehelle

koettaminen tulla suureksi korkeiden korkojen avulla, osaksi myöskin,

että, kun on valitseminen kahden pahan seikan Välillä, pitää ennen

koettaman kuhnustaa eteenpäin tiellänsä, kuin juosta yli määrän tässä

maailmassa.

Kymmenes luku.

Rautavaaka.

Pimeä syysilta oli levittänyt vaippansa kaupungin yli, kun

kamarikirjurimme lähti kodistansa, itäisen pitkäkadun varrelta, ja

ohjasi kulkunsa Etelälle, käydäksensä, kuten välipuhe rouva Grån kanssa

oli, katsomassa hänen koulnlaitostansa ja hiukan juttelemassa tuon

kaksitoistavuotiaan Amanda Lang'in kanssa, jonka kasvatusisäksi hän nyt

näin äkkiarvaamatta oli tullut.

Kun äsken ollaan luettu jotakin, olkoonpa se ikävätä tahi hauskaa,

tarttuu siitä tavallisesti jäljestäpäin vähäksi aikaa jotakin muistiin.

Alm oli, ennenkuin hän otti hattunsa ja keppinsä lähteäksensä ulos,

tullut lukeneeksi sen tarinan, jonka hän viimeksi oli ostanut tuolta

omituiselta kerjäläiseltä, ja se haamoitteli vielä vaikka hämärillä

piirteillä hänen aivoissansa.

Jokaista lyhyttä ja paksua herraa, jonka hän kohtasi, katseli hän niin

suurella tarkkaavaisuudella, kuin pimeys ja kohteliaisuus salli, sillä

hän luuli jokaisessa senlaisessa henkilössä näkevänsä vastaisuuden

tuolle onnettomalle pormestarille Skånessa. Ensiksi oli hän utelias

tietämään, josko tällä vastaantulijalla oli korkeat korot saappaissansa

ja sitten, jos joku heistä olisi kylläksi onnetoin menettämään

jalkansa, miltä tämä näyttäisi senlaisella puujalalla, kuin pormestarin

oli.

Hänen par'aikaa näin käyskennellessänsä ja melkein samalla hetkellä,

kun nuot tarinan synnyttämät haaveilut olivat katoomaisillansa ja

tekemäisillänsä tilaa toisille, totisimmille mietiskelyille, luuli hän

kuulevansa tuon yksitoikkoisen äänen eräästä paksusta, rautahelaisesta

sauvasta, joka jytisi tavattoman raskaasti katukiviä vastaan.

Vähitellen rupesi tuo jylinä kuulumaan puujalan polkemiselta katuun.

Jossakin muussa tilaisuudessa ei tämä olisi kovinkaan herättänyt hänen

huomiokansa, koska puujalat eivät laisinkaan ole outoja Tukholman

kaduilla; mutta nyt, kun hänen mielikuvitelmansa oli kiintynyt

tänlaisiin edistymisen keinoihin, oli luonnollista, että hänen silmänsä

ja korvansa kääntyisi siihen suuntaan, mistä tuo raskas jytinä kuului,

joka vihdoin muuttui niin kovaksi ja yhtämittaiseksi, että melkein

saattoi luulla olevan ei yhden, vaan ennemmin kolme senlaista toistensa

seurassa.

Eikä viipynytkään kau'an, ennenkuin hän kohtasi erään sangen surkean

olennon. Meidän kamarikirjurimme huomasi nimittäin pimeässä miehen,

joka vaivaloisesti kompuroi eteenpäin kahdella jalalla, joista toinen

oli puusta, ja jolla oli sauva kummassakin kainalossa. Juuri tämä

puujalka ja nämät sauvat saivatkin aikaan tänlaisen jytinän.

Mies oli puettu avaraan, tavallisesta, vaaleasta patjakankaasta tehtyyn

nuttuun ja päässänsä oli hänellä lättähattu reunusteilla, jotka melkein

peittivät hänen kasvonsa. Enempää ei Voinut Alm lyhdyn himmeässä

valossa eroittaa tuosta rampa-raukasta.

Hän ja raajarikko menivät toistensa ohitse; mutta kun Alm oli käynyt

muutaman askeleen, kääntyi hän ympäri, heittääkseen vietä kerran

silmäyksen tuohon onnettomaan, joka hänen kummastukseksensa ei ollut

pysähtynyt pyytämään almua.

Mutta silloin huomasi Alm, että raajarikkokin oli pysähtynyt ja myöskin

katseli ympärillensä ja että hän, Alm'in katsellessa häntä, jatkoi

jytäjävää kulkuansa.

Alm, joka uudestansa tuli ajatelleeksi tuota pientä, paksua

pormestaria, huomasi sen raajarikon, joka nyt oli hänen silmäinsä

edessä, olevan pitkän ja erinomaisen jyhkeäkasvuisen miehen.

Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt suurempaa huomiota tähän seikkaan,

vaan jatkoi kulkuansa, ajatellen pian tykkänänsä muita asioita kuin

puujalkoja ja sauvoja.

Hän ajatteli tuota tyttö-raukkaa, jonka hän tänä iltana jälleen tulisi

näkemään ja jonka hän oli onnistunut temmata pois turmion helmasta

ja hän nautti sydämensä syvyydessä sitä tyytyväisyyttä, jonka tieto

tehdystä hyvästä työstä aina synnyttää.

Jos hän ei olisi ollut niin syvään vajonnut näihin mietteisiin, olisi

hän ehkä kummastellut sitä, että puujalan jyminä oli yhä yhtä kova,

vaikka sen, joka sai tämän jyminän aikaan, olisi pitänyt, mennen aivan

vastakkaiseen suuntaan, kaukeneman hänestä kaukenemistansa. Tosin kuuli

hän tämän jyminän, mutta hän luuli korvansa valehtelevan, kuten usein

luullaan.

Tultuaan Nautatorin kadulle, astui Alm sisään eräästä portista

oikealle päin ja tuli erääsen vähänläntään kauppapuotiin, jossa

myytiin kaikenlaista rihkamatavaraa, joiden joukossa käsineitä ja

sateenvarjojakin.

Muuan vanha rouva, joka seisoi myymäpöydän takana, tervehti

kohteliaasti ja tutusti tuota sisäänastuvaa ostajaa, joka myöskin

puolestansa yhtä ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.

"Se sateenvarjo, jonka minä ostin teiltä eilen, ei ollut minulle

menestykseksi", alkoi Alm puheen ensiksi.

"Ei ollut menestykseksi... kuinka niin, herra sihteeri?"

"Minä olen menettänyt sen... mutta koska taivaan pilvet ei pidä lukua

minun onnettomuudestani, täydyn ostaa toisen, niin vastenmielistä kuin

se onkin minulle."

"Eikö herra sihteeri ole saanut sateenvarjoansa takasin?"

"En, Jumala paratkoon!... sateenvarjojen laita on sama kuin hattujen

ja kalossienkin, puhumattakaan kauniista tytöistä... kun ne kerta ovat

menneet, eivät ne koskaan palaja takasin."

"Kyllä minä tiesin herra sihteerin menettäneen sateenvarjonsa, mutta"...

"Tiesikö rouva sen!" keskeytti Alm häntä kummastuneena.

"Mutta minä olin melkein varma siitä, että sihteeri jo oli saanut sen

takasin."

"Kuinka tulee minun käsittää tämän?"

"Sehän on selvää, sillä koska minä tiedän herra sihteerin asuinpaikan,

jätin minä sihteerin sateenvarjon sille miehelle, joka oli löytänyt

sen."

"Te olette siis nähneet jonkun, jolla oli minun sateenvarjoni?"

"Olen, sekä löytäjän että löydetyn tavaran... mutta minua kummastuttaa,

ett'ei hän jo"...

"Noh, mutta mikä ihminen täältä sitten oli minun sateenvarjoni

muassansa?"

"Niin, olihan se edelläpuolenpäivää, heti sen jälkeen kun minä olin

avannut myymäläni, niin tuli muuan mies sisään"....

"Minkä näköinen hän oli?" kysyi Alm kiivaasti.

"Minä en nyt muista niin tarkkaan... mutta minä luulen hänen olleen

pitkänläntäisen miehen; hän näytti viininkuljettajalta."

"Ja hänellä oli sateenvarjo mukanansa?"

"Niin, hän sanoi eilen löytäneensä sateenvarjon erään portin pielestä

Etelästä ja hän tahtoi tietää kenenkä oma se oli."

"Mutta kuinka voi hän tietää sen olleen ostetun teidän puodistanne?"

"Sehän on mitä helpointa, sillä onhan meidän nimileimamme joka myydyssä

sateenvarjossa."

"On kaiketi, mutta kuinka voitte te tietää sen olleen saman, jonka minä

ostin täältä eilen?"

"Eihän minulta nyt niin huono muisti ole, herra sihteeri!... Sen

sateenvarjon tunnen minä varsin hyvin, sillä sen reunassa on pieniä

tähtiä ja sen valkoinen varsi on toista mallia kuin muiden... sanalla

sanoen, minä nä'in varsin hyvin sen olleen saman sateenvarjon, jonka

herra sihteeri eilen minulta osti."

"Saiko miesi tietää minun asuntoni?"

"Sai; samassa huoneessa itäisellä pitkäkadulla, jossa räätäli Svensson

asuu... olihan se oikein, se?"

"Aivan oikein, ja minä olen sangen kiitollinen... mutta"....

"Eikö miestä ole kuulunutkaan?"

"Ei, rouvaseni!"

"Mutta ehkä herra sihteeri ei ole ollut kotona sitten aamun?"

"Minä olen ollut kotona koko jälkeenpuolenpäivän ja tulen nyt juuri

kotoani."

"Sittenpä minua kummastuttaa... ei voi olla epäilemistäkään, ettei

herra sihteeri saisi takasin sateenvarjoansa, koska miesi näki niin

paljon vaivaa saadaksensa tietää sateenvarjon omistajan nimen ja missä

hän asuu... Minä arvelen että hän tulee huomena... Siis ei taida

kaupasta tulla mitään tällä kertaa, joll'ette suvaitse ostaa jotakin

muuta kuin sateenvarjoja."

"Mutta... mutta eikö miesi sanonut mitään muuta?"

"Mitä muuta olisi hänen pitänyt sanoman?"

"Eikö hänellä ollut... punakat kasvot?"

"Sitäpä minä en pannut muistiini... minusta oli sateenvarjo tärkein."

"Tietystikin... mutta eikö hänellä ollut, ilkeännäköinen muoto?...

musta, paksu poskiparta ja"...

"Jumalan nimessä! kuinka voin minä muistaa kaikkien kasvot, jotka

käyvät täällä!... Kaikki, jotka ostavat, ovat kauniita minun

silmissäni, ja ne, jotka eivät osta, ovat hirveän rumia... se on ainoa

arvostelumitta niille kasvoille, jotka käyvät minun myymälässäni."

"Mutta, rouvaseni, mahtanette kait johonkin määriin muistaa"...

"Noh, niin... en minä luule hänen olleen kaunokaisenkaan... mutta

minä luulin hänen olleen rehellisen ihmisen, koska hän heti tahtoi

saada tietää löydetyn tavaran omistajan nimen... rehellisyys ei ole

todeltakaan mikään jokapäiväinen ryyti... ja, joll'en erehdy, näytti

hän sangen iloiselta, saatuansa tietää herra sihteerin nimen ja

asunnon."

"Hym! hym!" jupisi Alm hampaidensa välistä ja vaipui moniin

mietiskelyihin.

"Ehkä saan minä näyttää uutta hansikkavarastoani, jonka minä tänään

olen saanut Parisista asti?" kysyi rihkamakauppiatar, levittäen

myymäpöydällensä useamman parin valkoisia kiiltohansikkaita; "kohta

alkaa tulla tanssiaisten aikakausi, herra sihteeri!"

"Olkaa hyvä että otatten ales uuden sateenvarjon näiden sijaan!" pyysi

Alm.

"Todellako?" kysyi rouva uudestansa hämmästyneenä; "minulla ei tosin

ole mitään sitä vastaan, vaikka sihteeri ostaisi koko myymäläni...

mutta eiköhän ole liian aikaista, että"...

"Minä aavistan, ett'en ikänäni enään saa nähdä menetettyä

sateenvarjoani ja koska tähän aikaan sataa satamistansa, taitaa tulla

tukalaksi kävellä ilman senlaista... Olkaa hyvä, että otatten ales tuon

mustavartisen... ehkä on minulla sen suhteen parempi onni kuin sen

valkovartisen."

Rouva täytti luonnollisesti ostajan pyynnön, jonka jälkeen, ja

sittenkuin tavara oli maksettu, meidän kamarikirjurimme lausui

jäähyväiset ja meni.

Alm jatkoi matkaansa Punaiselle Sululle päin. Mutta hän ei ollut

ottanut monta askelta, ennenkuin tuo soinnutoin puujalkojen kolmikopina

taaskin ennätti hänen korviinsa. Hän katseli ympärillensä ja huomasi

toistamiseen erään lyhdyn valossa tuon valkoisen patjakangasnutun.

Alm säpsähti ikäänkuin joku, joka äkkiä herää unesta ja meni sitten

rivakkain askelin eteenpäin katsomatta taaksensa.

Puujalat näyttivät myöskin jouduttavan kulkuansa, eikä niitä enään

kuulunut takaapäin, vaan Nautatietorin kadun itäiseltä puolelta.

Kamarikirjuri vilkasi sinnepäin ja tähysteli tutkivalla tarkkuudella

tuota synkkää varjoa, joka näyttäytyi itäpuoleisella huonerivillä.

Varjo näytti liikkuvan jokseenkin epävarmasti ja horjuvammin kuin laita

tavallisesti on niiden, jotka ovat ennättäneet harjaantua kävelemään

puujalalla ja sauvojen nojassa. Lisäksi näytti varjo liian suurelta,

ollaksensa jonkun tavallisen raajarikon. Lopuksi tuntui hänestä sangen

epäluulonalaiselta, että raajarikko, joka oli pysähtynyt, tavatessansa

ensin Alm'in itäisellä pitkäkadulla, sitten lakkaamatta oli seurannut

hänen askeleitansa; sillä hän muisti nyt aivan selvään kuulleensa saman

kopinan katukiviä vastaan, astuessansa sisään myymälään.

Kaikkia näitä seikkoja, yhteydessä niiden tietojen kanssa, joita hän

äsken oli saanut myymälässä, punnitsi Alm sangen tarkkaan ja hän teki

miehuullisen päätöksen.

Alm meni entisen Punaisen Sulun ohitse, mutta poikkesi heti vasemmalle

ja tuli pian itäiselle niistä kahdesta sillasta, jotka johtavat

muinoisen vallihaudan yli ja jossa rautavaaka nyt sijaitsee. Alm astui

katsomatta taaksensa, sillä hän oli kyllästynyt puujalan ja sauvain

synnyttämään kolkkeeseen, portaita myöten ales rautavaa'alle, josta hän

meni erääsen konttooriin, missä oli muutamia rautava'an mittamiehiä

työskentelemässä kirjoituspöytäinsä ääressä.

Eräs näistä virkamiehistä, kirjuri Dahl, jätti, nähdessänsä

sisääntulevan kamarikirjurin, tuolinsa ja kiiruhti häntä vastaan.

"Veli Alm!" huudahti hän; "onpa kau'an aikaa siitä, kun sinut nä'in...

kuinkas on laitasi, veliseni?"

"Hyvin!" vastasi Alm, pudistaen ystävänsä kättä; "oletko jo kohta

lopettanut työsi täksi päiväksi?"

"En aivan... mutta sinun tervehtimässä käyntisi tulee antamaan minulle

syytä lopettamaan."

"Joko työväki on mennyt kotiansa?"

"Enpä luule."

"Sitä parempi... saanko puhua muutaman sanan sinun kanssasi?"

"Mitä sinä tahdot?... Haluatko illallista, niin odota, kunnes olen

pannut kirjat laatikkoon... Pelikaani-ravintolassa on suuria rapuja,

veliseni!"

"Kiitoksia tarjoamisestasi, mutta tänä iltana saavat Pelikaanin

ravut luultavasti olla rauhassa minulta... Tulehan vaan ulos

silmänräpäykseksi, että saan sanoa sinulle pari sanaa kahden kesken."

"Aivan mieleltäni", vastasi Dahl, ja otti hattunsa, jonka jälkeen

hän tarttui ystävänsä, Alm'in, käsivarteen ja meni tämän kanssa

konttoorista.

* * * * *

Noin 10 minuutia tuon rautava'an konttoorissa pidetyn keskustelun

jälkeen meni Alm ylöspäin samoja portaita, joita hän äsken oli astunut

alespäin; mutta tultuansa sillalle pysähtyi hän, heittäen ympärillensä

vakoelevia silmäyksiä.

Kylmän ja sateisen ilman vuoksi oli ulkona vähemmin kansaa kuin

tavallisesti muulloin. Silloin tällöin sipsutti joku piika

sateenvarjoineen sillan poikki, tahi kulki siitä joku työmies kiirein

askelin; mutta siellä täällä seisoi joitakuita yksityisiä, epäselviä

olentoja, jotka nojaten sillan kaiteesen, kurkistelivat ales syvään

vallihautaan, luultavasti kuunnellaksensa sadepisaroiden ropinata

rautakankeihin.

Näiden olentojen joukossa oli myöskin valkoiseen patjakangasnuttuun

puettu raajarikko.

"Miksi sinä, raukka, seisot ulkona sateessa?" kysyi Alm äänellä, joka

kuului niin herttaisen säälivältä ja leppeältä.

"Ah, herra!" vastasi eräs heikko ja ruikuttava ääni; "puujalka alkoi

päästä irti minun sääriluustani, ja minä olin juuri kiinnittämäisilläni

hihnoja."

"Kovan onnen miesi! onko siitä kauankin, kun sinä menetit jalkasi?"

"Määrältänsä vuosi sitten, hyvä herra."

"Missä menetit sinä jalkasi?"

"Kuninkaansaaren höyrymyllyssä."

"Ja nyt sinä tietysti olet kykenemätöin työhön?"

"Niin, Jumala paratkoon!... Ja joll'ei hyviä ja avuliaita ihmisiä

olisi, olisin jo aikoja sitten täytynyt kuolla nälkään."

"Sen minä kyllä voin arvata, ja täytynee kait minunkin antaa sinulle

roposen puolestani."'

"Jumala siunatkoon teitä siitä!" lausui raajarikko ja kompuroi yhdeltä

puolen kaidetta toiselle, joten hän tuli Alm'ia hiukan lähemmäksi.

Meidän kamarikirjurimme otti esiin lompakkonsa ja vetäytyi askeleen

takaperin, ikäänkuin tahtoisi hän lyhdyn valossa etsiä soveliasta

setelirahaa kerjäläiselle.

Selaillessansa lompakkoaan, piti hän silmällä raajarikon kaikkia

liikkeitä; mutta hänen kasvojansa, jotka enemmäksi kuin kahdeksi

kolmatta osaa olivat hatun reunain peittämät, ei hän voinut nähdä.

Raajarikko, joka oli pannut pois kummankin sauvansa, puuhaili sillä

välin paljon puujalkansa kanssa, joka näytti olevan vaikea saada

kuntoon, mutta väliin käänsi hän päätänsä joka suunnalle siltaa, yhä

huokaillen ja puuhkien.

Vihdoin näytti hän saaneen puujalan asianmukaiseen kuntoon, sillä hän

kohotti yläpuolta ruumiistansa, jonka tehtyä hän pisti oikean käden

lakkariinsa ja ojensi terveen jalkansa, silminnähtävästi aikomuksessa

uudestansa lähestyä tuota hyvänluontoista herraa, joka vielä selaili

lompakkoansa.

Mutta tuota hyvänluontoista herraa tapasi silloin sangen ankara

yskänkohtaus, josta oli seurauksena, että ne muut sillalla olevat

olennot, jotka tähän asti olivat seisoneet vastakkaisella puolella,

silmänräpäyksessä ryntäsivät esille ja saarsivat raajarikon.

Tämä, säpsähtäen ankarasti, huomattuansa sen, koukisti selkänsä

ja alkoi uudestansa puuhata tuon juonittelevan puujalan kanssa,

vuorotellen huokaillen ja kiroillen.

Mutta tuo hyväluontoinen herra pisti lompakon lakkariinsa, vaikk'ei

hän vielä ollutkaan löytänyt mitään sopivata seteliä, ja meni tuota

raajarikko-parkaa niin lähelle kuin mahdollista.

"Kuulkaapa, hyvät miehet!" sanoi Alm niille, jotka olivat raajarikon

ympärillä, "tehkää hyvin, että autatte tuota onnetointa äijää, sillä

hänen puujalkansa on mennyt rikki, eikä hän voi millään lailla korjata

sitä täällä sillalla... olisi siis parasta, että taluttaisitte hänet

vaa'an luokse... Dmitri, tehkäätte se, niin tulen minä antamaan teille

juomarahoja vaivastanne!"

"Aivan mielellämme", lausui yksi henkilöistä, "se käy kyllä laatuun...

Tule sinä ronkkakonkka-parka!... me autamme sinua kyllä oikealle

tolalle, me!"

"Kiitoksia, kiitoksia, 'hyvät herrat!" vastasi raajarikko; "mutta se

ei ole laisinkaan tarpeellista... nyt se on taaskin paikallansa... kas

niin, nyt se menee itsestänsäkin... Kiitoksia, kiitoksia, hyvät herrat,

jotka olette niin avuliaita kurjaparalle!"

Ja tätä sanoen ojensi hän käsivartensa, tavoittaakseen sauvojansa.

"Mutta entä jos se taas pian joutuu epäkuntoon jälleen", lausui tuo

huoltapitävä kamarikirjuri, "parastahan on laittaa se kunnolliseksi,

koska kerta olemme siinä puuhassa... Kas niin, miehet, ottakaatte

tuon vaivaisen molemmista käsivarsista kiinni ja taluttakaatte häntä

varovasti portaita myöten ales."

Kaksi miehistä, joita kaikkiansa oli neljä rivakkaa raudankantajaa,

tarttuivat kukin yhteen raajarikon käsivarteen ja pyysivät häntä mitä

kohteliaimmalla ja ystävällisemmällä tavalla seuraamaan heitä portaita

myöten ales. Harvoinpa on joku onnetoin, ruhjaksi ammuttu sotilas

Tukholman kadulla saanut osaksensa niin paljon sääliväisyyttä näin

monelta ihmiseltä yht'aikaa, kuin patjakankaaseen puettu raajarikko nyt

sai tuta.

Mutta tämä raajarikkokaan ei ollut vähemmin kohtelias ja ystävällinen,

sillä hän selitti, ett'ei hän vähäpätöisen henkilönsä vuoksi tahtonut

matkaansaattaa kenellekään vähintäkään vaivaa, vaan pyysi, kiittäen

kiittämistänsä, että hänen sallittaisiin mennä, koska hänellä kotona

oli vaimo ja lapset, jotka varmaankin olivat sangen levottomia hänen

pitkällisestä poissaolostansa näin myöhään illalla.

"Kas niin, älä ole nyt itsepäinen, ystäväiseni!" sanoi tuo uupumaton

Alm; "sillä tultuasi ales saat ei ainoastansa puujalkaasi kuntoon, vaan

myöskin ryypyn ja hiukan haukkaamista... sinä tarvitset sen kyllä,

sillä sinä näytät niin vilustuneelta äijäparkani!"

Mutta kerjäläinen, vaikka hän kävikin puujalalla ja sauvojen nojassa,

näytti liian ylpeältä onnettomuudessansa, sillä hän vakuutti, ettei

hänellä ollut tarvis saada keltään ilmaiseksi paloviinaa saati muuta

nautittavaa, ja kaikkein vähimmin senlaisilta, joiden kanssa hänellä ei

ollut kunnia olla tuttava.

Mutta tänä iltana oli taivaan tähdissä kirjoitettuna, ett'ei

inhimillinen hyväntekeväisyys väsyisi, eikä tunnustaisi mitäkään

rajoja innostuksellensa, samoinkuin myöskin, ett'ei tuon eriskummaisen

kerjäläisen ylpeyttä eikä kunniantuntoa saisi mikään taipumaan.

Nuot rehelliset, ihmisrakkaat raudankantajat tarttuivat mitä

voimakkaimmin kiinni kerjäläisen käsivarsiin, saadaksensa häntä

mukaansa, ja tämä vuorostansa ponnisteli vastaan kaikin voimin,

irroittaakseen itsensä noiden hyvänsuopien ihmisten käsistä.

Mikä näky ihmisystäville! Jos meidän innokas "suojelusyhtiö"

olisi ollut näkemässä tätä joukkoa, olisi se varmaankin langennut

polvillensa syksyn lokaan sillalla, ylistäen tätä periaatteidensa

loistavata toteuttamista, jos, nimittäin, sillä olisi ollut vettä

kestävät päällysvaatteet ja housut Fahnehjelm'in hyvin tunnetusta

kautsukkitehtaasta.

Mutta hyväntekeväisyys voi, kuten ylpeyskin, mennä liian pitkälle ja

silloin tulee edellinen yhtä paljon kuin jälkimäinenkin vaikeaksi

sietää.

Tämä oli myöskin laita kysymyksessä olevassa tapauksessa.

"Tuopa on koko saatana olemaan itsepäinen!" huudahti pisin

hyväntekijöistä; "jollet heti tule mukaamme hyvällä, laahaamme sinut

ales väkisin!"

"Puhutteko te sillä äänellä, te koirat!" vastasi hyväntekeväisyyden

kohde ja levitti samassa molemmat käsivartensa, samoin kuin paiskataan

auki kaksi salpapuuta.

Mutia kummankin salpapuun yli löihe ales kaksi paria raudankantajain

käsiä, ja sillankaiteen rautaristikot alkoivat narista ja tutista

niistä junttauksista, joita näitä vastaan tehtiin.

"Pitäkää lujasti kiinni rosvoa!" huudahti nyt Alm, niin ikään lakaten

teeskentelemästä, "ja viekää hänet ales portaita myöten, kunnes saamme

tänne vahdin ja poliisit!... viekää roisto ales!"

Ihmisystävällinen ruusukangastus katosi ja sen sijaan ilmaantui nyt

ruumiillisen voiman kallioinen ranta koko julmassa alastomuudessansa.

Myllärin vastarinta oli kauheata. Vaikka hän epäilemättä olisi

voittanut kunkin näistä neljästä raudankantajasta eriksensä, ei voinut

kuitenkaan hänen suhdattomat ruumiinvoimansa paljoa näitä neljää

vastaan yhtähaavaa.

Sitäpaitsi oli puujalka hänelle haitaksi, joka, vaikka se olikin

irroitettu jotakin tarkoitusta varten, sill'aikaa, kun Alm selaili

lompakkoansa, kuitenkin raudankantajien tullessa uudestansa oli tullut

kiinnitetyksi polvitaipeesen.

Kuitenkin kohosi myllärin kaksi käsivartta uhkaavasti raudankantajien

kahdeksata vastaan ja kaikki nämät kädet sattuivat yhteen raskaina ja

rutisevina kuin tammenoksat myrskyn taistellessa sen runkoa vastaan.

Meidän kamarikirjurimme oli tällä kertaa ainoastansa taistelun

katselijana, joka taistelu pian keräsi joukon uteliaita, jotka

alussa kummastuksella ja mielipahalla näkivät mitenkä neljä pitkää

raudankantajaa ahdistivat yksinäistä raajarikkoa, mutta vihdoin

samoinkuin nuot toisetkin huomasivat, että, mikä virhi raajarikolla

liene ollutkin, ei häneltä kuitenkaan puuttunut ruumiinvoimia, joll'ei

tahdo pitää hänen uskomatointa jättiläisvoimaansa virhinä kääpiöiden

aikakaudessa.

Vihdoin pääsi ylivoima voitolle, ja, liittyen myllärin ruumiin

ympärille, samoinkuin vahvimmat rautavanteet liitetään laivan maston

ympärille, veivät raudankantajat vankinsa portaita myöten ales ja

katosivat hänen kanssansa vallihaudan pimeyteen häälyvän kansajoukon

uteliain silmäin näkyvistä.

Alm seurasi vankia ja sen vartiaväkeä ales rautavaa'alle. Laitettiinpa

tuomaan poliisia ja vahtia, mutta odottaessa heidän tuloansa tutkittiin

myllärin lakkarit, joista löydettiin muiden pikkukapineiden ohessa

puukkokin, joka pituutensa ja teränsä puolesta olisi ansainnut sijan

jossakin teurastushuoneessa. Samoiten päästettiin hän puujalastakin,

joka vastaanväittämättä oli ollut hänelle enemmän haitaksi kuin

hyödyksi.

Nuot neljä pitkää isäntämiestä, jotka ottelussa myllärin kanssa olivat

saaneet hiukan lämminleipää, kestittivät nyt kiitollisina vierastansa

parhaan vointinsa mukaan, vaikk'ei viinaryyppyä eikä haukkaamista

näkynytkään, ja ylläpitävät ruokarauhaa siksi, kunnes vihdoinkin

kutsuttu vahtijoukko, jossa oli kaksi poliisipalveliata, yksi korpraali

ja neljä miestä, olivat saapuneet paikalle.

Raudankantajat jättivät nyt sekä isännyyden että vieraansa vahtijoukon

huostaan, jonka jälkeen Broms'in asianmukaisesti vangittuna, täytyi

nilkuttaa ylöspäin noita kirottuja portaita, milt'ei tainnoksissa

siitä paljosta kestitsemisestä rautavaa'an luona, vaikka kaartilaisten

paljastetut sapelit tekivät kaikki, minkä voivat, saadaksensa häntä

jälleen toipumaan ja tuntoonsa.

Kamarikirjuri seisoi paikallansa rautavaa'an luona, katsellen

kansajoukkoa, joka meluten ja tunkien kulki vangitun varkaan perässä.

Silloin luuli Alm lyhdyn valossa, joka kellui kaiteen yli sillalla,

huomanneensa myllärin heittäneen alespäin silmäyksen, joka säihkyi

äärettömästä raivosta.

Alm hymyili myllärin voimattomalle kiukkuilemiselle, iloisena siitä,

että hän oli päästänyt yhteiskunnan vaarallisesta vihollisesta.

"Noh, veliseni! mitäs nyt sanot Pelikaani-ravintolan ravuista?"

huudahti Dahl, lyöden ystävätänsä, kamarikirjuria, olkapäille.

"Noh, niin, minä luulen niiden nyt olevan tervetulleita", vastasi Alm

iloisena; "tosin täytyy minun vielä mennä erääseen toiseen paikkaan

tänä iltana, mutta voinhan minä uhrata puolen tuntia ravuille ja

sinulle."

"Kun minä tulen poliisipäälliköksi", vakuutti Dahl, "nimitän minä

sinut ylimäiseksi kivalterikseni... sinun näytekoetuksesi tänä iltana

oli varsin erinomainen... Minun neljä raudankantajaani eivät myöskään

olleet varsin kehnoja, luullakseni."

"He olivat oivallisia", myönsi Alm.

"Olipa hupaista katsella kuinka varovaisesti he hiipivät portaita ylös

yksi toisensa jälkeen ja pysähtyivät seisomaan sillalle tuon riiviön

aavistamatta vähintäkään pahaa... Mutta pirunmoinen mies hän oli...

hän antoi minun neljälle jättiläiselleni täysin tekemistä, vaikka

minä melkein olen vakuutettu jokaisen näistä neljästä voivan ottaa

elävän härjän hartioillensa ja kuljettaa sen näin täältä pohjoiseen

teurastushuoneesen saakka."

"Niin, hyvä oli hän sekä ruumiin että sielun puolesta."

"Mutta voiko kukaan ihminen selittää, miksi hän oli varustanut itsensä

puujalalla ja sauvoilla?"

"Joko tahtoi hän tällä tavalla salata itsensä poliiseilta, jotka häntä

etsivät, tahi luuli hän senlaisessa asussa voivansa helpommin hiipiä

minun niskaani ja työntää puukon rintaani."

"Älä unhoita, että sinun on antaminen auttajillesi kannu viinaa niiden

haavojen kääreeksi, joita he sinun tähtesi ovat saaneet, ja sitten

lähtekäämme!"

Alm'in palkittua raudankantajat heidän avuliaisuudestansa ja saatuaan

heiltä pyytämättänsäkin lupauksen tehdä hänelle, jos tarvis tulisi,

vast'edeskin samanlaisen palveluksen, jätti hän ystävänsä, kirjurin,

seurassa rautavaa'an ja meni Pelikaanin-ravintolaan.

"Tässähän se kaunis lintu [pelikaani on myöskin erään linnun nimi.

Suoment.] nyt on", lausui Dahl, nousten ravintolan portahille;

"kuulepas, pelikaanihan antaa ylön ravintonsa poikiensa hyväksi?...

onko sinulla luottamusta tarinoihin, veli Alm?"

"Enpä ole ilmankaan", vastasi tämä, sillä hän muisti ne satunnaiset

varoitukset, jotka olivat kahdesta tarinasta kahdessa eri

tilaisuudessa, ainoastansa yhden vuorokauden ajalla, tulleet

hänen hyväksensä, ensin edellisenä iltana, jolloin huudahdus:

"älkäätte leikkikö kuoleman kanssa!" lausuttuna tarinasta "kuoleman

ristipojasta", oli pidättänyt häntä silmänräpäyksessä, jolloin hän

aikoi syöstä portista sisään, jonka takana mylläri väjyi kirveinensä,

ja nyt tänä ehtoona, jona hän, muistellen tarinata "kummallisesta

puujalasta", tuli tarkanneeksi raajarikon puujalkaa itäisellä

pitkäkadulla, jota seikkaa paitsi oli epävarmaa, josko hän olisi voinut

välttää murhaajan puukkoa.

"Ah, niin!" lausui hän itseksensä; "ei mitään tapahdu, jolla ei olisi

merkitystänsä... mutta ylipäänsä katselee ihminen välinpitämättömin

silmin kaikkea, mitä hänen ympärillänsä liikkuu, kunnes hän vihdoin

tulee sokeaksi sekä sen suhteen, joka on hänen ulkopuolellansa

maailmassa, että senkin, joka tapahtuu hänen omassa rinnassansa...

Sentähden onkin hourujen luku niin suuri ja järjellisten niin pieni!"...

Toinen aikakausi.

Ensi lempi.

"Ruusu, silmäis sulo muinoin,

Vika, miksi vaalenet sa!"

_Vitalis_.

Yhdestoista luku.

Jalka.

Neljän vuoden ajalla voi tapahtua paljon, muita voi tapahtua sangen

vähänkin, sillä mitä useampiin tässä kertomuksessa oleviin henkilöihin

tulee, ei ollut niiden neljän vuoden ohella, jotka olivat kuluneet

seikkojen jälteen rautavaa'an luona, heille tapahtunut mitään muuta,

kuin että he kaikki olivat tulleet neljä vuotta vanhemmiksi.

Eräänä puolipäivänä vuonna 1836 läksi kamarikirjuri Fridolf Alm sen

viraston huoneesta, jossa hän oli vakinainen virkamies, mennäkseen

päivän työnsä onnellisesti päätettyään, tervehtimään Grå-rouvaa

Etelällä.

Meidän kamarikirjurimme oli tosin kiireellisten virantoimiensa tähden

noin vuosi sitten lakannut antamasta opetusta sekä rouva Grån että

muissakin oppilaitoksissa; mutta hän kävi sittekin yhä tervehtimässä

mainittua rouvaopettajatarta...

Käyden Ritarisaaren sillan yli Isonkirkon torille päin, huomasi hän

ryysyihin puetun mieshenkilön, joka seisoi yhden mainitulla torilta

olevan huoneuksen edustalla, silmät hellittämättä kiinnitettynä tämän

huoneuksen ensimäisen kerroksen akkunoihin, joll'aikaa useampia

herrasvaunuja ajoi portille, jättäen siihen ajavaiset ja mennen sitten

tiehensä. Siinä huoneessa näytti olevan suurenmoiset päivälliskemut...

Herrojen ajurit huusivat tosin huutamistaan tuolle kurjalle olennolle,

että hän väistyisi pois tieltä, mutta joko hän ei kuullut, tahi ei

ollut kuulevinansa noita uudistettuja kehoituksia, sillä hän seisoi

paikallansa liikkumattomana ja katsellen ylöspäin, ja nuot virmat

herrojen hevoiset peljästyivät usein tuota kummallista henkilöä, jonka

likaisia ja rikkinäisiä vaaterepaleita tuuli liehutti.

Tässä asemassa oli hän papupellolle asetetun "linnunpelon" näköinen,

joka, vaikka itse hengetöin ja liikkumatoin, kuitenkin tuottaa pelkoa

linnuille tuulen liehuttamain repaleitten avulla, jotka ovat tämän

oudonnäköisenä pukuna.

Alm luuli tuntevansa tuon risaisen olennon ja lähestyi häntä

vakuuttaakseen itseänsä, oliko hän sama, jona hän piti häntä.

Hän oli sama, hän on tuo tunnettu Skinnarvik'in maisteri.

Enemmän kuin kahden vuoden ajalla ei Alm ollut nähnyt tätä henkilöä,

joka heti ensimäisen tuttavuuden jälkeen usein oli käynyt häntä

tervehtimässä, mutta sitten harvemmin ja vihdoin oli hän tykkänänsä

lopettanut käyntinsä, luultavasti kyllästyneenä tuon hyväätarkoittavan

kamarikirjurin uudistettuihin esityksiin vaihtamaan elämäntapaa ja

ammattia, johon ei miesi, niin perki filosofillisilla periaatteilla,

kuin meidän maisterillamme oli, tahtonut millään tavalla taipua.

Muutaman kerran oli Alm vaivannut itseänsä käymällä aina kuuluisassa

Jörgen'in talossakin asti Skinnarvik'issä kuulustelemassa, vieläkö

tuo kummallinen maisteri oli hengissäkään, mutta hän oli silloin aina

saanut vuorella asuvitta naapurilta sen tiedon, että "käsimaisteri"

kuten he häntä nimittivät, tosin oli elossa ja yhä asui samassa

huoneessa ransistuneen kivikartanon alikerroksessa, mutta että häntä

harvoin sai tavata kotona, koska usein kahdeksankin päivää kului hänen

näyttämättä itseänsä niillä seuduilla, ja missä hän silloin oleili,

sitä ei tietänyt kukaan, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan halunnut

tietääkään.

Alm, jonka hyvä sydän nyt iloitsi jälleennäkemisestä, pyyhkäsi

ohimennessänsä vanhaa tuttavaansa; mutta tällä ei näyttänyt sillä

hetkellä olevan silmiä mihinkään muuhun kuin noihin ensimäisen

kerroksen akkunoihin. Vihdoin teki Alm päätöksensä ja huusi maisteria

nimeltä; mutta luultavasti oli maisterin korvat tällä silmänräpäyksellä

yhtyneet hänen silmiinsä, sillä hän kuuli yhtä vähän, kuin hän

näkikään, mitä kadulla tapahtui.

Alm aikoi juuri koettaa, olisiko kerjäläinen yhtä tottelematoin tunteen

kuin näön ja kuulonkin aistille, kun hän suureksi hämmästykseksensä

näki, kuinka tämä, mitä hirvein hymy laihoilla kasvoillansa, teki

kumarruksen, joka olisi sopinut hovimiehen seljälle.

Utelias tietämään, kuka tuo onnellinen mahtoi olla, jolle tämä

harvinainen kohteliaisuus osoitettiin, heitti kamarikirjuri

silmäyksen akkunariviin ja huomasi eräässä akkunassa joidenkuiden

kultakauluksisien herrojen joukossa erään miehen hopeanharmailla

hivuksilla ja Vaasan tähdistön nauha olkansa yli, joka miesi

silmänräpäyksessä tämän jälkeen riensi pois akkunasta.

Alm, joka varsin hyvin tiesi presidentti EIgklo'n asuvan tässä

huoneuksessa, käänsi uudestaan silmänsä tuohon summalliseen

kerjäläiseen. Tämä ei enään ollutkaan liikkumatoin, vaan lynkkäsi

sangen tyytyväisenä, kuten näytti, toria alespäin.

Alm seurasi häntä ja saavutti hänet pian.

"Svärd!" huusi hän.

Maisteri pysähtyi ja kääntyi ympäri paljastaen kaljun päänsä.

"Minä luulen, ett'et sinä enään tunne minua", lausui kamarikirjuri.

"Herra sihteeri!" vastasi maisteri, kumartaen uudestansa, vaan ei

likimainkaan niin syvään kuin ensimäisellä kerralla.

"Minä en ole nähnyt sinua pitkään aikaan."

"Yhtä pitkä aika on siitä, kun minä olen nähnyt herra sihteeriä."

"Se ei ole minun vikani... minä olen käynyt tapaamassa sinua jonkun

kerran."

"Minä tiedän sen."

"Sinä tiedät sen?"

"Minulle on sanottu erään herran käyneen minun kodissani, ja kukapa muu

se olisi ollut, joll'ette te?"

"Mutta sinä et ole huolinut käydä vuorostasi minun luonani?... Sinä et

ole yhtä kohtelias minua kohtaan suin muita."

Maisteri hymyili, mutta tällä kertaa ei hänen hymynsä ollut katkeraa

eikä hirmuista.

"Kuulepas", jatkoi Alm, "kuka se vanha herra akkunassa oli, jota sinä

äsken tervehdit?"

"Näkikö herra minun tervehtivän?" kysyi maisteri, pilkistäen kuten

tavallisesti silmiänsä.

"Näin kylläkin; seisoinhan minä aivan sinun vieressäsi, vaikk'ei

minulla ollut onnea päästä sinun huomioosi."

"Väliin ollaan huomaamattomia, herraseni!... en voi mitään sille, että

joskus osaan olla ylhäistenkin tapainen, kun tarve vaatii... mutta

kun minä joskus olenkin ylhäisten tapainen, tapahtuu tämä kuitenkin

teeskentelemättäni tahi vähintäkään tästä tietämättäni."

"Sinä tervehdit erinomaisen kohteliaasti?"

"Vai pidätte te sen tapahtuneen kohteliaasti?"

"Minä en luullut sinulla olevan niin notkeata selkää."

"Onko herra koskaan tarkastanut, miten kissa menettelee, ennenkuin se

tappaa hiiren?"

"Miten se menettelee?"

"Se ojentaa ensin etukäpälänsä eteenpäin niin, että ne ovat

yhtäsuuntaiset maan kanssa ja sitten taivuttaa se ales päänsä ja laskee

sen käpälillensä... se taivuttaa selkänsä kuin turkkilainen ja on

kohtelias kuin piru itse."

"Noh, mitä yhteyttä tällä on sinun kohteliaisuutesi kanssa akkunan

edessä?"

"Mitä kissa tekee, täytyy tiikerinkin tehdä ja mitä tiikeri tekee,

sitä te'en minäkin; kuitenkin sillä eroituksella, että minä taivutan

selkääni ja olen kohtelias alati, että kuolon hirmukin kestäisi alati."

"Siis oli se, joka seisoi akkunassa, kauppaneuvos Räyel?"

"Te sanoitte sen... Hänellä oli tänään vihriäinen tähdistön nauha

rinnassansa, mutta mitä vaikutusta se tekee siihen nauhaan verraten,

jonka minä ripustan hänen naamallensa... Se keltaisenvihriä nauha,

herra, joka on yhtä pitkä ja leveä kuin hänen naamansa... Minä te'en

ritariksi omalla tavallani, minä... Niin, niin, siivet ovat he minulta

leikanneet, mutta pistinten antavat he olla, sanoi Broms, kun häntä

kuljetettiin Marstrand'iin."

"Broms'ista puhuen, istuu hän vielä hiljakseen linnassa?"

"Varmaankin... mutta mikä vaikeus onkaan sille olla hiljakseen,

joka yöt päivät käy rautapunnukset jaloissansa... Mutta minä olen

muuttolintuja, minä, ja siis hyvästi, herraseni!"

"Sinulla on siis kiire?"

"Kansa, joka kulkee ohitsemme, voisi luulla herran olevan joko hullun,

tahi turmiolle joutuneen olennon, koska te seisotte näin kau'an

juttelemassa kerjäläisen kanssa."

"Mihin sinä menet?"

"Kapakkaan ryypiskelemään... Jokaisen ritariksi lyömisen perästä annan

minä suuret päivälliset, kuten kuninkaallakin on tapana tehdä... mutta

koska minulta ei ole vieraita kestitettävänä, juon minä yksin itseni

juovuksiin... Mutta antakaatte köyhä-raukalle edes roponen", lisäsi

kerjäläinen korkeammalla äänellä, ojentaen esiin kouransa.

"Sinä kerjäät siis?"

"Niin, sehän on minun ammattini... minä otan vastaan kaiken, mitä

saan... tietäähän herra minun perusaatteeni?"

"Senlaiselle henkilölle, joka menee juomaan itsensä juovuksiin, en minä

anna ropoa... se on yksi minun perusaatteistani."

"Herra! en minä sen vuoksi ryyppää, että minä juuri haluaisin

paloviinaa, vaan sen vuoksi, että se lemmon juoma kerrankin loppuisi."

"Enkä minäkään anna ropoja kerjäläiselle sen vuoksi, että niistä

kerrankin päästäisiin", vastasi Alm.

"Luuleeko herra saavansa ilman edestä seisoa juttelemassa kerjäläisten

kanssa?... Jos ei herra anna minulle mitään, luulee kansa, joka näkee

meidät sukulaisiksi tahi hyviksi ystäviksi... Tämä ei ole siis minun

takiani, vaan herran itsensä."

"Sinä, raukka, olet siis auttamatoin", valitti Alm antaen kerjäläiselle

muutamia ropoja.

"Kiitoksia! kiitoksia! Jumala siunatkoon herraa!" huudahti kerjäläinen

korkealla äänellä. "Mutta", lisäsi hän hiljaa, "kuinka pikku Mandi voi?"

"Hyvin, Svärd-hyväni!" vastasi Alm, hiukan punastuen poskiltansa.

"Jospa Kalypsolla olisi ollut senlaiset silmät kuin hänellä, olisi

Telemako kylläkin heltynyt", lausui maisteri tähystellen tarkasti

meidän kamarikirjuriamme.

"Sinä pidät häntä siis erinomaisen kauniina!" lausui Alm hiukan

hämillänsä tuosta tähystelevästä silmäyksestä.

"Ja jos Venus'ella olisi ollut hänen otsansa, nenänsä ja suunsa",

jatkoi kerjäläinen, "ei hänen olisi tarvinnut kadehtia Psycheä."

"Niinkö arvelet?" vastasi Alm käyden yhä enemmän hämillensä.

"Ja jos Phidias olisi nähnyt senlaisen jalan, kuin hänellä on", jatkoi

tuo repaleinen naistenihailija, "olisi hän kuollut hulluinhuoneessa,

eikä vankilassa."

"Näytätpä osaavasi arvostella kauniita jalkojakin", muistutti

kamarikirjuri, peittäen hämillä oloansa hymyilyllä.

"Vaaralliset ovat hänen silmänsä, otsansa, nenänsä ja suunsa", jatkoi

tuo hillitsemätöin kerjäläinen kääntämättä silmiänsä Alm'ista; "mutta

paljon vaarallisempi on kuitenkin tuo pieni jalka... pitäkää varoilla

jälkiä, herra!... Ei mikään jalka ole niin pieni, ettei se jättäisi

jälkiä itsestänsä... sillä jos herra joskus kadottaa jäljet, silloin...

silloin... sanokaa silloin jäähyväiset silmille, otsalle, nenälle ja

suulle."

"Jäljet, sanon sinä!... Mitä tarkoitat sinä tällä varoituksella?"

huudahti Alm kiivaasti, purppuranpunaisena kasvoiltansa.

"Herra!" kuiskasi kerjäläinen hänelle; "se, ken punastuu neljänkymmenen

vuoden ikäisenä, on auttamattomampi kuin minä."

Tämän sanottuansa riensi kerjäläinen pois.

Kahdestoista luku.