SISÄLLYS:

Alkujohto. Kerjäläinen.

Ensimäinen aikakausi. Kasvattitytär.

1. Pääsöliput.

2. Ilmoitus.

3. Maisteri.

4. Tarina kuoleman ristipojasta.

5. Mylläri.

6. Maisteri ja mylläri.

7. Kaksi kyyneltä.

8. Opettaja ja opettajatar.

9. Tarina kummallisesta puujalasta.

10. Rautavaaka.

Toinen aikakausi. Ensi lempi.

11. Jalka.

12. Ääni.

13. Amanda.

14. Taivas selkenee.

15. Uusia pilviä.

16. Myrsky alkaa nousta.

17. Aurinko menee mailleen.

18. Hetkinen auringon säde.

19. Myrsky pääsee valloilleen.

Kolmas aikakausi. Lemmennäyttelijätär.

20. Holvioikeus.

21. Kapina.

22. Muuan kohtaus.

23. Muuan näky.

24. Kultaristi.

25. Aave.

26. "Musta kyyhkynen."

27. Olivia Heuser.

28. Teaatterin ulkopuolella.

29. Näytelmän jälkeen.

Neljäs aikakausi. Tytär.

30. Luu-valon vaikutus.

31. Esittely.

32. Virransaaressa.

33. Kuistilla.

34. Tarina.

35. Maantiellä.

36. Paviljongissa.

37. Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta.

38. Eräänä aamuna.

Alkujohto.

Kerjäläinen.

Monias vuosi sitten nähtiin milt'ei päivittäin pohjoissilta-kaduu

vasemmalla sivukäytävällä muuan nälkäinen, inhottavien repaleiden

verhoama henkilö, jonka kasvot ohikulkevien sydämissä vaikuttivat sekä

säälimistä että kauhua.

Näissä kasvoissa, joiden kellastuneissa juonteissa näyttiihe

katoamattomia merkkejä kurjuudesta ja likaisuudesta, oli kuitenkin

silmät, joilta monivuotinen kurjuus ei ollut voinut riistää niiden

kaikkea syntyperäistä kiiltoa eikä elävyyttä.

Se, ken katseli näihin silmiin, kammahti välttämättömästi sitä rajua

tulta, joka niistä leimusi, ja ihmistuntija ei olisi, tarjotessansa

syvään kumartavalle kerjäläiselle almun, huomannut noiden sinertävien

huulien ympärillä kiitollisuuden herättämää hymyilyä, vaan selvintä

ivanaurua ja mitä ilmeisintä ylenkatsetta sekä ihmiskuntaan että

itsehensä.

Joka päivä kulki tuo kurja pitkin kuningattaren katua, pysähtyi erään,

sen varrella olevan mitä suurimman huonerakennuksen edustalle ja

tuijotti akkunaan, jonka tehtyä hän ivallisella naurulla riensi sieltä

pois yöksi palataksensa kurjuuteensa sekä kerjätyt äyrinsä johonkuhun

Skinnarvik'in kaupunginosassa olevaan mitä syrjäisempään mökkiin.

Tuossa Kuningattarenkadun varrella olevassa huoneuksessa asui eräs

sangen rikas miesi, jonka loistavassa etehisessä moni komeasti

puettu henkilö sydän kurkussa odotteli; mutta silloin, kuu tuo rikas

miesi kohtasi mainitun kerjäläisen, vapisi hän, sillä varmaan ei

kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän, mitä silmäys noista pääkalloon

vajouneista silmistä tarkoitti. Monta kertaa näkivät tuon pohatan

vieraat tahi palvelusväet arvossa pidetyn isäntänsä säpsähtävän

ja rientävän pois akkunasta ja kun he, tästä hiukan hämmästyneinä

tahi uteliaina, katsoivat kadulle, eivät he huomanneet mitään muuta

erinomaista kuin kerjäläisen, jolla oli niin ihmeellinen silmäys.

Hiukan vähemmän kuin puoli vuotta sitten kuoli tuo onnetoin, jättäen

sielunsa vanhurskaan Tuomarin haltuun ja ruumiinsa leikkely-huoneesen,

tullakseen kumminkin kuoltuansa joksikin hyödyksi maailmassa; mutta

eräät kerjäläispussiin jääneet esineet, näet, luultavasti kerjäläisen

omalla kädellä täyteen kirjoitetut paperiarkit, näyttivät osoittavan,

että tuo vainaja eläessänsä ehkä olisi kelvannut muuhunkin kuin

kuljeskelemaan pitkin katuja ja kerjäämään leipäänsä.

Yhdestä näistä kirjoituksista näkyy selvästi, ett'ei kukaan, joka

kerran oli nähnyt, missä tuon onnettoman kätkyt heilui turkkilaisella,

komeassa makuuhuoneessa olevalla matolta, ja jolle kaikki mitä

vanhempain rakkaus ja ylellinen rikkaus voi, oli tarjona, silloin

olisi aavistanut että kerjäläissauva tulisi olemaan tuon uinailevan

lapsen noja elämän tiellä ja että tämä mitä valkoverisin, hymyilevä

enkelin kuva, silloin kiedottu silkkiin ja tyllikankaasen, kerta tulisi

suurimman köyhyyden ja kurjuuden alaisena nääntymään Tukholman kaduilla.

Mutta mitä näkyjä elämä tarjoaa! Kuinka syvälle sinä ihminen voit

vajota! Etkö sinä omalla kädelläsi perusta onnesi asumusta samoin kuin

siitä kaivat onnesi haudankin?

Etköhän juuri sinä itse käske muiston siitä hyvästä, jota olet

aikaansaanut, kiitollisena pysähtymään haudallesi, samoinkuin sinä itse

panet alun niihin ylenkatseen ohdakkeisinkin, jotka siinä kasvavat?

Seis! älä tuomitse minua! huutaa yksi ja toinen viimeisen lepokammionsa

syvyydestä; enpä minä aina ollut se, joka kiinnitin varjot kuvaan.

Yhtä totta kuin se on, että kärkkäät ihmiset ovat osoittaneet minulle

viimeisen palveluksen saattamalla minun tomuni tähän unhoituksen ja

rauhan kotiin, yhtä totta on sekin, että kärkkäät ihmiset vasten omaa

tahtoansa ovat johdattaneet minua turmeluksen tielle ja viitanneet

maailmassa onnettoman matkani suunnan... Mutta sallikaamme kerjäläisen

itsensä kertoa elämänsä kulun semmoisena kuin se seuraavissa piirteissä

esiytyy:

"Kuinka hauskaa onkin olla, kuten sanotaan, paraimpain ihmisten lapsi!

Saahan käydä puhtaassa puvussa arkipäivinä ja koreassa pyhäpäivinä.

Onpa hauskaa olla parempain ihmisten lapsi!

"Miettiessäni mikä minä siihen aikaan olin ja mikä retkale minä nyt

olen, alkaa vereni kiehua -- haa! Jumalan kiitos, että tässä ruumiissa

vielä jotakin kiehuu!

"Nuot äitini kasvot, ne olivat kauniit, niin kumminkin minusta näytti.

Minä olen nähnyt monta kauniimpata; hänen äänensä ja silmäyksensä

suloisuutta en minä koskaan ole tavannut kelläkään toisella. Mutta

sehän on aivan luonnollista, tämähän oli minun äitini ja hänen

silmäyksensä olivat ainoata lastansa katselevan äidinrakkauden!

"Mutta minä surkuttelen sinua, mummoparka! Huonosti hoidit sinä lapsesi

-- huu, kuinka tällä on kylmä! -- kirottu olkoon... suo anteeksi, suo

anteeksi, sinä äitini haahmu!

"Isäni, hän oli uljas miesi, ja nuot aatelispukuun kuuluvat epoletit

sitten -- ah, jos ne vaan olisi minulla täällä, hykertäisin kämmeniäni

ihastuksesta vilun sijasta -- huu, huu! Että minä lapsena katselin

näitä kyllästykseeni asti, sen minä hyvin muistan; ihmettelenpä vieläkö

tämä nyt kävisi päinsä -- ah, jospa kuitenkin olisin saanut pitää nuot

kauniit epoletit!

"Ollessani neljäntoista vuotias otti Herra minun isäni ja paholainen

äitini, mutta miksi menikään hän uudestansa naimiseen!

"Isä puoleni sai äitini mukana rahaa kuin heinää, mutta ei korttakaan

ollut hänellä lammasparan suun varalta -- minä olin hyvänsävyinen kuin

lammas siihen aikaan, ja olisihan tuo käynytkin päinsä, ell'en myöskin

olisi ollut tyhmä kuin lammas. Mutta hyvänsävyisyys ja tyhmyys ovat

kasvaneet kiinni toisiinsa kuin villa nahkaan.

"Pian nousikin heinän seasta minun äitini hautasypressi. Tuo antelias

isäpuoleni viskasi tämän kasvin minulle samoin, kuin juhdalle viskataan

olkitukko. Sypressin ääressä voin minä vuodattaa kyyneliä, mutta

en sammuttaa nälkääni, ja kyyneleet äidin hautasypressin ääressä

nuurruttavat sekä sielua että ruumista. Siitäpä se tuleekin, että minä

nyt olen niin hirveän mehutoin ja kuivettunut.

"Oivallinen isä-pueleni, sinulla on monta vertaistasi maailmassa.

Sinulle, harmastunut, kunnon ukko, ei tämä ole niin vaarallista;

mutta minä olisin kuin ruhtinas leipäpuodissa, jos minä vaan varmaan

tietäisin, ett'ei kukaan muu kuin minä ole tuottanut sinulle noita

harmaita hivuksia.

"Yhden elämän ohjan, yhden hyvän isänneuvon annoit sinä minulle

kuitenkin, josta minä milt'ei olisin valmis kiittämään sinua. Sinä

avasit minulle samalla kertaa sen huoneen oven, joka oli ollut minun

äitini oma ja näkö-alan elämään, sanoen; 'mene, lurjus, niin pitkälle

kuin tietä riittää!' Kiitoksia, isäni! Minä olen mennyt pitkälle,

vieläpä pitemmälle kuin sinä. Minä olen mennyt Kuninkaankadun varrella

olevasta huoneesta aina tähän Skinnarvik'issä olevaan hökkeliin asti.

Niin pitkäksi ei sinun matkasi tule, sillä tie Kuningattaren kadulta,

jonka varrella sinä nyt asut, helvettiin, johon sinä varmaankin joudut,

on tuskin sekunnin matka, jos kaikki käy onnellisesti ja hyvin, kuten

toivon.

"Kuules, kuinka tuolla akkunan pielessä jytäjää, ikäänkuin ei

pohjatuuli luulisi tässä hökkelissä ketään asuvankaan! Tunge vaan

vapaasti sisään: sinä et saa sakkoa särjetystä akkunanruudusta.

"Kun on viisaustieteen maisterina kahdenkymmenen kahden vuoden

ikäisenä, se on paljon; mutta jos laakeriseppele tuottaa tuolle

nuorelle oppineelle vapaat huoneet tässä kalliissa paäkaupungissa,

se on paljoa enempi, se... Jalo isäpuoleni, sinä olet kumminkin

yhdeltä vuodelta maksanut huoneen vuokran minun edestäni, vaikka

asumukseni olikin velkavankila... Lukon ja salvan takana istuminen

sekä käräjöiminen isäpuolensa kanssa vanhempaini huoneen avaimista, se

on saatanan naurettavaa, kun asiata oikein aprikoitsee... Mutta entä

jos minä olisin voittanut! Ehkä minulla silloin olisi ollut paljon

menetettävää; mutta kaikeksi onneksi menetin minä riita-asiani, enkä

enään voi menettääkään mitään tässä maailmassa. Järkeni ehkä? Eikö

mitä, se on ikäänkuin olisi se jäätynyt kallooni, eikä tee mitään

hullutuksia ja hyvähän sekin on. Ainoastansa niille ihmisille, joilla

on runsaasti koivusia halkoja, on mahdollista menettää järkensä, sillä

kuumuus ei ole koskaan terveellinen heikoille aivoille.

"Kumpiko on rasittavampaa, josko saa laakeriseppeleitä paritassilla

tahi pähkinäpuukeppiä selkäsaunarahilla? Siihen kysymykseen voisin minä

vastata, minä, joka olen palvellut kuusi vuotta kaartissa. Varmaa on,

että minulla on ollut yhtä vähän hyötyä yhdestä kuin toisestakaan.

"Missään sodassa en minä tosin ole ollut, mutta taisteluissa, joissa

on ollut kysymys elämästä ja kuolemasta, ruumiista ja sielusta;

mutta taistelut tapahtui minun omassa rinnassani, enkä minä saanut

minkäänmoista urhollisuuden merkkiä, sillä minä olin pelkuri.

"Kuinka pitkälle muisto kuitenkin voi ulottua! Eräänä päivänä kävin

minä isäpuolein luona tuossa hänen komeassa asumuksessansa kerjäämässä

-- kerjäämässäkö? hyi! mutta mitävarten hyi? kerjääminen ei todellakaan

ole mikään vähäpätöinen seikka niin totta kuin se on, ett'ei mikään

sana ole enemmän vetänyt ihmiskunnan huomiota puoleensa. Noh, niin,

minä menin kerjäämään -- ja kultaa minä sainkin, sen verran, nimittäin,

kuin kultanuppisesta kepistä voi jäädä kerjäläisen pääkalloon --

tämä olikin ensimäinen kerta kuin minun pääni on saanut kärsiä

isäpuoleni takia, sillä sydäntäni en juuri ota puheeksikaan, Hyvin

mielelläni olisin halunnut maksaa tämän kullan sauvani rautahelalla

tutkiakseni, josko sen kultaanpuetuu heittiön veri liikkui yhtä

vilkkaasti kuin minunkin, josta minä aina olen epäilyt; mutta tämä

halvattu käsivarsi... Kirottu seikka että köyhäinlääkäri on yhtä köyhä

taidoltansa kuin nimeltänsäkin!

"Kuolla voi minun isäpuoleni yhtä helposti suin minäkin; mutta kerjätä

henkeänsä, sitä voisi hän tehdä, vaan en minä. Te rikkaat, te rikkaat,

kerjäläinen on teitä anteliaampi, kun nimittäin on kysymys jostakin

suuresta, sillä vähäpätöisissä asioissa olette te niin ja 'näin, kuten

sanotaan.

"Mutta päivä ehtii jo korkealle ja täytyy taaskin alkaa raskas työ.

Niin, niin, kannapa elämän taakkaa seljässäsi ja köyristä sitä sitten

jokaiseen ilmansuuntaan kaduilla ja kujilla -- nähdäänpä, eikö siinä

ole työtä kylläksi! Mutta rohkeutta vaan! lähin raitista ilmaa puuttuu

meiltä juuri tätä kaikkein vähimmin. Senpä vuoksi Pohjois-sillalle,

koroittamaan vastakohdan kautta oivallisen maailman hyvinvointia ja

ylellisyyttä! Sanopa sitten, ett'ei kerjäläinen te'e minkäänmoisia

uhrauksia. Kumminkaan ei hänestä saa sanoa, että hän on omanvoiton

pyytäjä ja itserakas.

"Kotiin palatessa tehdään tuo tavallinen huviretki; pitkin

Kuningattaren katua ja ohimennessä taaskin kumarrus tuolle rikkaalle

asukkaalle, jonka köyhänä isäntänä minulla on kunnia olla.

"Kerta mietin minä vakaisesti, josko ei minullakin olisi ollut

yksi sormi syynä omaan kurjuuteeni ja tulin siihen järkevään

johtopäätökseen, ett'ei minulla ollut ainoastansa yksi sormi siihen

osallisena, vaan kaikki kymmenenkin. Asia on senlainen, että ainoasti

jalot metallit pysyvät muuttumattomina kaikissa ilmanvaiheissa ja

suhteissa. Minä olen vaan niitä karkeimpia, minä, korkeintansa

vaskipannu-raukka, jonka kanssa meneteltiin että oli syntiä ja

häpeää. Minun joskus tinaamisestani ja kirkastamisestani ei tullut

kysymystäkään ja miten kävikin tulin minä niin homeiseksi sisästä päin

ja nokiseksi ulkoapäin, ett'eivät ketkään maailman vaskisepät nyt enään

saisi minusta kalua.

"Hoh, hoo! onpa kuitenkin _yksi_ vaskiseppä, joka voi tehdä pahimmankin

metallin hopeanvalkoiseksi nurjalta puolelta, ja kullanloistavaksi

oikealta. Hän onkin kaikkein mestari, sillä mestarikirjansa sai hän

syntiinlankeemuksessa ja hänellä on siitä alkaen ollut alituisesti

työtä ja ansiota, vaikk'ei hän itse ole siitä lihonut. -- Tämä on

kuolema, luvallisen hautaviraston oltermanni ja yksi noista kolmesta

vanhuksista, sillä Aatami ja Eeva ovat häntä vanhemmat.

"Ukko! jos sinulla on aikaa, ota vastaan vaskipannu ja tee siitä

niin hyvä kuin mahdollista on, sillä minä en pidä niin tarkkaa lukua

siitä, mitä se tulee maksamaan. Minä annan kaiken mitä minulla on ja

enempää et siitä voi kohtuudella pyytääkään -- sinä saat ottaa vahingon

korvauksen suuremmista töistäsi.

"Mutta _yhden_ sanan, joka vastaa kahta, tahdon minä kuitenkin sinulle

sanoa, nimittäin, että kun olet saanut sen korjatuksi, älä lähetä

sitä takasin yhtä tyhjänä kuin se oli vastaanottaessasi, sillä siinä

tapauksessa saat huoleti ijäksi päiväksi ripustaa sen työhuoneesi

seinälle.

"Leben und leben lassen! [saksan kieltä; merkitsee: 'elää ja antaa

elää.' Suoment.] -- elä vapaus, kunnes kuolet! Näyttäköön se, ken

taitaa, tarkemman suomennoksen näistä sanoista!..."

Tämä oli kerjäläisen omatekemä elämäkertomus. Hänen nimensä oli

Kristian Svärd, mutta liikanimensä lienee hän saanut palvellessansa

Svean kaartissa. Hänen ensimäinen ja todellinen liikanimensä

tulee sangen harvinaisesti näkyviin joissakuissa muissa, hänen

jalellejääneissä, täyteentuhrituissa paperiarkeissansa, jotka

sisältävät osaksi satuja, osaksi katkonaisia kertomuksia muista

kerjäläisistä eli tovereista onnettomuudessa, heidän elämänvaiheistansa

ja lopustansa.

Juuri tämä kokoelma on perustuksena kertomukselle "lemmen

näyttelijättärestä", joka kertomus on täydennelty tutkimusten avulla,

joihin kerjäläisen käsikirjoitus on antanut aihetta.

Ensimäinen aikakausi.

Kasvattitytär.

"Ma ihmisystävän ja saadun palkkansa

Oon nähnyt, joka hyvään uhrais voimansa.

Hän unhoitettu on, vaikk' muuten ansainnut

Jos lahjat laulajan sen oisi mahtanut."

_Bergklint_.

Ensimäinen luku.

Pääsöliput.

Eräänä edelläpuolenpäivänä vuonna 1832 istui muuan henkilö, jota

tahdomme nimittää presidentti Elgklo'ksi, erityisessä työhuoneessansa

erään komean, mahonkipuusta tehdyn ja kullatuilla koristeilla

varustetun kirjoituspöydän ääressä, jommoinen kirjoituspöytä ylhäisellä

miehellä sopii ja tuleekin olla.

Presidentti, noin viidenviidettä vuotias mies, jonka tummansiniset

silmät, hiukan kaareva nenä ja eteenpäin pistävä alahuuli antoivat

varsin aristokraatillisen muodon koko hänen olennollensa, oli puettuna

mustasta, viperöitystä silkistä tehtyyn, laajaan aamunuttuun, ja

pieni kultaompeluinen samettilakki istui somasti kyllä hänen hiukan

harmaantuneilla hivuksillansa.

Eräs palvelija runsaasti koristetussa livréssä, jossa oli hopeaa

punaisella kankaalla, seisoi kumartaen pöydän ääressä.

"Sinun tulee tehdä joutua, eikä hellittää ennen kuin olet saanut ne

viisi pääsölippua."

"Mutta jos kaikki jo ovat myydyt, herra presidentti?" kysyi palvelija.

"Se ei ole mahdollista!... Kello löi äsken puoli yhdeksättä ja myymistä

ei aljeta ennen yhdeksätä."

"Mutta eilen taisivat jo monet tilata pääsölippuja, kuten minä olen

kuullut kerrottavan."

"Eihän koko seurakunta ole kuitenkaan voinut tilata niitä, sinä hupsu!"

"Mutta jos ne kuitenkin jo olisivat myydyt, herra presidentti?"

"Sinä et saa palata kotiin ilman pääsölipuitta, ymmärrätkö sen!"

"On niin monta, joilla on tapana ostaa niitä ennakolta saadaksensa

niistä voittoja, erittäinkin sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä on,

herra presidentti."

"Hätätilassa saat kääntyä noiden ennakolta ostajien puoleen... mutta

ainoastansa suurimmassa hätätilassa."

"Kyllä, herra presidentti!"

"Muutoin luulen minä, ett'ei noita ennakolta ostajia ole kovinkaan

monta siihen katsoen, että pääsölippu maksaa kolme riksiä pankossa."

"Niin, mutta kaikkien sanotaan haluavan mennä näkemään rouva Catalania."

"Vai niin... kun on kysymys huveista, silloin ei ole ihmisillä koskaan

rahan puutetta... muutoin eivät ne suinkaan ole niin avokouraisia...

Kas niin, mene nyt ja joudu pian takasin!"

Palvelija kumarsi ja lähestyt ovea.

"Kuuleppas", keskeytti häntä presidentti, "oletko nähnyt hänen armonsa

kamarineitsyttä tänä aamuna?"

"Olen, noin viisi minuutia sitten", vastasi puhuteltu.

"Joko hänen armonsa on noussut makuulta?"

"Ei -- kumminkaan ei vielä silloin, kuu minä puhuttelin

kamarineitsyttä."

"Minä toivoisin sinun olevan kotona pääsölippujen kanssa, ennenkuin

hänen armonsa nousee makuulta."

Palvelija katosi..

Presidentti heitti silmäyksen niihin asia-papereihin, jotka olivat

hänen edessänsä ja otti käteensä kynän komealta kirjoituspöydältä.

Silloin kuului naputusta sille ovelle, joka johti ulos etehiseen.

"Astu sisään!" huudahti presidentti vihaisesti, kuten korkean

virkamiehen sopii, joka ei tahdo tulla häirityksi tärkeässä toimessansa.

Ovi aukeni ja kynnyksellä näkyi pieni, vapiseva tyttö, hänen hameensa

oli karkeasta mustasta villakankaasta ja samanvärinen pumpulihuivi

peitti hänen päätänsä niin, että ainoasti vähäinen osa kasvoista

oli näkyvissä, mutta tämä osa oli turvoksissa nykyään vuodatetuista

kyynelistä.

"Mitä sinä tahdot, lapsukaiseni?" kysyi presidentti. "Mutta kuinka

sinä olet päässyt etehiseen?... onko se heittiö mennyt sulkematta oven

jäljestänsä!"

"Minun piti... minun piti"... tankkasi tyttö.

"Mitä sinun piti?" ärjäsi presidentti; "mitä sinä änkyttelet!... kuka

sinä olet? mitä sinä tahdot?"

"Minun piti, tuoman tänne eräs kirje", vastasi tyttö vihdoinkin,

astuen presidenttiä hiukan lähemmä.

"Eräs kirje?... mikä kirje se on?"

"Tämä... tämä kirje se on", vastasi tyttö, laskein kirjoituspöydälle

suljetun kirjeen karkeanpuoleisesta paperista, jonka tehtyä hän palaisi

ovensuuhun ja seisahtui siihen.

"Kerjuukirjeitä taaskin, luulen ma!" jupisi virkamies puoliääneen;

"mikähän olento tämäkin nyt taas mahtane olla?... Ahaa, taaskin hän,

tuo pahuksen ihminen?" lisäsi hän, luoden vihaisen katseen tuohon

pieneen kirjeentuojaan.

Sillävälin mursi hän sinetin ja alkoi lukea kirjeen sisältöä, josta

lukijakin ottanee selkoa ja joka oli seuraava:

"Herra presidentti!

Näitä rivejä kirjoittaa eräs kuolemaisillansa oleva. Kuolevaisena

pyydän minä teitä pitämään huolta minun tytärparastani, ett'ei hän

tulisi yhtä onnettomaksi kuin hänen äitinsä on ollut.

Kuolemaisillaan oleva ei valehtele koskaan ja sentähden vakuutan

minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan myöskin teidän,

vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. Te olette

väittäneet vastaan, sillä te ette ole koskaan tahtoneet täyttää

velvollisuuksianne lastanne kohtaan, vaan on minun yksinäni

täytynyt nuhjusteleman eteenpäin köyhyydessä ja kurjuudessa. Mutta

nyt olen minä antanut teille anteeksi kaiken sen pahan, jonka te

olette tehneet minulle ja minä tulen siunaamaan teitä kuoltuani,

jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani, jota te

tähän asti ette ole koskaan tahtonut nähdä, ettekä kuulla hänestä

mainittavankaan. Se on hän, joka minun kuoltuani tulee tuomaan

nämät rivit teille, ja katselkaatte häntä silloin tarkkaan, niin

tulette huomaamaan hänen kasvonsa olevan varsin teidän näköisenne.

Olkaatte hänelle lempeä, älkäätte häntä toruko, sillä hänellä ei

ole enään äitiä, joka voisi pyyhkiä pois hänen kyyneleensä.

Antakaatte hänen käydä koulua, että hän saisi oppia

kristillisyyttä ja muuta, joka on tarpeen kunnialliseen elämään.

En rukoilekaan omasta puolestani, vaikka minä olen kärsinyt paljon

ja ollut sangen maltillinen, enkä minä myöskään ole liiaksi

vaivannut teitä minun takiani. Hyvä herra presidentti! jos kerta

itse tahdotte kuolla levollisena, älkäätte päästäkö Amandaa

maailman ajelulle, sillä kehen voi köyhä, isätöin ja äiditöin

lapsi turvautua? Jos minä anelisin jotakin omasta puolestani,

anelisin apua ruumisarkkuuni ja sen puetukseen, että pääsisin

kunniallisesti hautaan, eikä se olisikaan liian paljo niiden

monien kyynelien edestä, joita minä olen vuodattanut teidän ja

teidän lapsenne takia. Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja

Amandalle, kun hän tulee teidän luoksenne, ja Jumala siunatkoon

teitä siitä hyvästä, jota te tulette hänelle tekemään! Beata."

Presidentti luki tämän kirjeen, ja sitä tehdessänsä syntyi monta ryppyä

hänen silmäinsä väliin, joista toinen silloin tällöin tähysi tuota

ovella odottavaa tyttöä.

"Milloin sinun äitisi kuoli?" kysäsi hän, pannen pois kirjeen.

"Viime yönä", vastasi tyttö nyyhkien.

"Kuinka vanha sinä olet, lapsukaiseni?"

"Kahdentoista vuoden."

"Mitä sanoi äitisi, jättäessänsä sinulle tämän kirjeen?"

"Hän sanoi... hän sanoi, että minun pitäisi tuoman se herra

presidentille, sittekun äitini olisi kuollut."

"Eikö hän sanonut mitään muuta?"

"Äitini sanoi että presidentti tulisi... tulisi"...

"Mitä tulisin minä?"

"Auttamaan minua."

"Missi tulisin juuri minä auttamaan sinua?... minä eikä kukaan muu?"

Tyttö vaikeni.

"Eikö sinun äitisi sanonut, miksi sinun pitäisi kääntymän juuri

presidentin puoleen?"

"Äitini sanoi"...

"Noh, mitä hän sanoi?"

"Että presidentti on minun isäni", vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

Presidentti puri huuliansa ja sipasi kädellänsä kirjeen luotansa, että

se putosi laattialle pöydän toiselle puolelle.

"Tule lähemmäksi, lapsukaiseni!" lausui hän hetken vaijettuansa.

Tuo äiditöin tyttö astui muutaman askeleen ovelta pöytään päin.

"Äitisi oli varmaankin kovin sairas kuolemansa edellä?" kysyi

presidentti.

"Niin, niin! äitini oli niin kovin sairas, niin"...

"Kovin sairaana ollessa houritaan, tyttöseni, eikä tiedetä mitä

sanotaan."

"Äiti-parkani!"

"Ja joll'ei äitisi olisi hourinut, ei hän olisikaan sanonut presidentin

olevan sinun isäsi."

Tyttö tuijotti kyynelsilmin ja arasti tuohon ylhäiseen mieheen.

"Äitisi tarkoitti ainoastansa minun tunteneeni sinun isäsi, sillä,

näetkös, tyttöseni, sinun äitisi palveli minun luonani monta vuotta

sitten ja silloin tuli hän tutuksi isäsi kanssa, joka oli minulla

käskyläisenä samaan aikaan kuin äitisikin oli palveluksessa."

"Äitini ei koskaan puhunut kestään käskyläisestä", vastasi tyttö.

"Isäsi kuoli monta vuotta sitten, lapsi-raukkani, ja sentähden toivoi

sinun äitisi minun auttavan sinua, koska sinun isäsi oli minulla

palveluksessa."

"Aikoja ennen kuin äitini sairastuikaan, sanoi hän monta kertaa minulle

isäni olevan ylhäisen ja korkeasukuisen herran... niin, sen sanoi

äitini monta kertaa."

"Siinä oli äitisi varsin väärässä, ja varo itseäsi, nuori ystäväiseni,

sanomasta samaa kuin äitisikin, jos toivot hyvien ihmisten rupeavan

pitämään huolta sinusta."

Tätä sanoessansa otti hän kirjoituspöydällä olevan lompakon ja alkoi

selata sitä. Vihdoinkin näytti hän löytäneen mielestänsä sopivan

pankkosetelin.

"Näetkös, lapsukaiseni, kuinka kaunis seteli!" sanoi hän, levittäen

sitä tytön silmäin eteen; "älä luule tämän olevan ropoja, tämän."

Tytön silmät seurasivat tuota kaunista seteliä.

"Oletko milloinkaan pitänyt näin suurta seteliä?" kysyi taaskin

presidentti.

"En", vastasi tyttö.

"Tämä", jatkoi ylhäinen herra, "riittää sekä äitisi hautajaisiksi,

että kauniiksi suruvaatteiksi sinulle... mitähän sanot, jos minä annan

sinulle tämän?"

"Ah, kuinka iloiseksi minä tulisin", huudahti tyttö, "ja kuinka minä

kiittäisin!"

"Mutta kiitollisuus ei ole kylläksi, lapsukaiseni... sinun täytyy

myöskin olla tottelevainen."

"Niin, minä tulen olemaan niin tottelevainen että!"

"Ja jos sinä se olet, tulet sinä saamaan minulta paljoa enemmän...

Sinun täytyy sentähden luvata minulle, ett'et sinä ilmaise

kenellekään, olkoonpahan kuka tahansa mitä sinun äitisi on sanonut."

"Mitä en minä saisi ilmaista?"

"Sinä et saa ilmaista isäsi olevan ylhäisen, korkeasukuisen herran,

sillä tässä kirjeessä, jonka sinun äitisi on minulle lähettänyt,

sanotaan isäsi olleen käskyläisen, joka nyt jo on kuollut ja sinä voit

luottaa siihen, että se on totta, mitä äitisi kuolinvuoteellansa on

kirjoittanut."

"Mutta minkätähden olisi äitini valehdellut minulle ja sanonut, että"...

"Sinä olet liian lapsi käsittämään äitisi tarkoitusta", keskeytti häntä

presidentti; "mutta näetkös, tyttöseni, sinun äitisi häpesi sitä,

että joku luulisi sinun isäsi olleen pelkän käskyläisen ja sanoi sen

vuoksi hänen olleen ylhäisen ja korkeasukuisen miehen... Äitisi teki

Väärin, valehdellessansa sinulle, mutta hän tarkoitti sinun parastasi

ja sentähden ei sinun sovi häntä siitä moittia... Sinun tulee aina

kiitollisuudella ja rakkaudella muistella äitivainajatasi."

Tyttö rupesi itkemään ja nyyhki niin, että koko hänen ruumiinsa värisi.

"Rauhoitu, lapsiparkani!... Jos sinä olet kuuliainen, tulet sinä

saamaan paljon hyvää minulta... Noh, lupaatko minulle nyt, ett'et

koskaan sano kenellekään isäsi olleen ylhäisen ja korkeasukuisen

henkilön?"

Tyttö avasi itkusta vetistyneet silmänsä, mutta nyyhkimiset estivät

häntä vastaamasta.

"Muista", jatkoi presidentti, "muista, että sinun äitisi nyt on

taivahassa ja että hän kuulee jokaisen sanan, jonka sinä sanot!... noh,

lupaatko sinä minulle sen?"

"Lupaan", vastasi tyttö.

"Ja jos sinä rikot lupauksesi, kääntää Jumala kasvonsa pois sinusta,

etkä sinä saa koskaan enään nähdä äitiäsi."

"En nähdä äitiäni!" huokasi tyttö.

"Niin, et saa nähdä häntä, jos rikot lupauksesi... Mutta sitä vastoin,

jos pidät mitä olet luvannut, lapsukaiseni, tulee sinulle käymään

kaikki hyvin maailmassa ja koska kerran kuolet, tapaat sinä äitisi

Jumalan ja enkelien luona."

"Ah, jospa minä olisin äitini, Jumalan ja enkelein luona."

"Tule lähemmäksi, lapseni!... Mikä sinun nimesi taas olikaan?"

"Amanda."

"Entä sukunimesi?"

"Lang."

"Niin, sehän on totta, se... sinun äitisi nimi on Lang... siis,

Amanda-hyväni, olet sinä luvannut minulle, ett'et kerro äitisi

varomattomia, vaikka hyväätarkoittavia sanoja... mutta mielelläni

saat sinä sanoa isäsi olleen presidentti Elgklon kamaripalvelijan ja

että hän senvuoksi on antanut sinulle nämät rahat... Tiedäpäs, ett'ei

presidentin kamaripalvelijana oleminen olekaan mikään vähäpätöinen

asia... ei olekaan monta jotka ansaitsevat senlaisen paikan, sanon minä

sinulle... Isäsi oli rehellinen ja kelpo miesi, ja äitisi... äitisi oli

uskollinen ja kunniallinen ja täytti aina tarkkaan velvollisuutensa...

Saapas nähdä, Amanda-hyväni, ett'et huonone hyvistä vanhemmistasi,

niin minä pidän sinua aina muistossani, niinkauan nimittäin, kun minä

huomaan sinun olevan tottelevaisen ja hyvänsävyisen... Kas tässä, ota

nyt vastaan tämä kaunis seteli ja varo, ett'et hukkaa sitä."

Notkistaen polviansa otti Amanda vastaan uuden uutukaisen kymmenen

pankkoriksin setelin.

"Mene nyt kauniisti kotia, tyttöseni!" jatkoi presidentti; "äläkä

huoli tulla enään tänne vaan minä kuulustelen kotonasi sinun olojasi

ja lähetän jonkun luoksesi, jos minä tästälähin tulen olemaan yhtä

tyytyväinen sinuun kuin minä tänäänkin olen... Mutta tosiaankin, sinun

pitää menemän seurakunnan hyväluontoisen papin luokse, niin antaa hän

sinun käydä koulussa ja tulee kyllä auttamaan sinua, sillä papiston

velvollisuus on, näetse, pitää huolta isättömistä ja äidittömistä

lapsista... Hyvästi nyt, ja Jumala siunatkoon sinua. Maltahan!...

tästä saat omenan... näetkös kuinka suuri ja kaunis omena!... Hyvästi,

hyvästi! Jumala siunatkoon sinua lapsukaiseni!"

Presidentti laski isän tavoin kätensä tuon itkevän tytön päälaelle.

Tämä hymyili kyynelissänsä, hiukan lohdutettuna pankkosetelistä,

omenasta ja noista lempeistä sanoista, jonka jälkeen hän astui vitkaan

ovelle ja katosi.

Presidentti nousi istuimeltansa ja otti ylös laattialta tuon pudonneen

kirjeen, jolle hän laski kätensä nähtävästi aikoen repiä sitä rikki.

"Mutta ehkä en huoli kuitenkaan repiä sitä!" virkkoi hän itseksensä;

"minä muistelen hänen asunnon osoitteensa olleen lisäkirjoituksen

alla, ja taitaa täytyä hiukan kuulustella tytön laitaa... Mutta tuskin

pitäisi minun sitä tekemän... tuo hävytöin nainen, joka... Minunko

lapseni?... ei, kiitoksia paljon!... sillä vississä tapauksessa

se olisi toinen asia... Mutta jos?... ei, hän oli kevytmielinen

kurvana!... jos se olisi minun, olisin minä jo ennen saanut tämän

joukon kintereilleni... se on varmaa se... kuoleman jälkeen on niin

mukava syyttää toista, että hän... eihän tämä ole ensimäinen kerta,

jolloin he koettavat iskeä kiinni siihen joka ja jolla jotakin on...

Saatanan moskaväkeä, jolta ei koskaan saa olla rauhasta!"

Näin lausuen, pani tuo ylhäinen virkamiesi kirjeen erääsen piirongin

laatikkoon. Mutta tuskin oli hän ennättänyt tehdä tämän tarpeellisen

varovaisuudentoimen, ennenkuin asumuksen muihin osiin johtavat ovet

äkkiä avattiin ja noin neljänkymmenen vuotias naisihminen, puettuna

kalliiseen aamupukuun, kiiruhti presidentin työhuoneesen.

"Ah, hyvää huomenta, herttaisin Amélie!" huudahti presidentti ja riensi

rouvaansa vastaan.

"Ethän vaan ole unohtanut pääsölippuja tämän iltaisiin laulajaisiin?"

kysyi hän kiivaasti.

"Sitäkö luulet ystäväni!... Ström on jo aikoja sitten mennyt niitä

noutamaan ja hänen pitäisi jo pian tulla kotia... Ah! ei hän tänä

vuonna kuole", lisäsi presidentti, kääntyen palvelijaan, joka samassa

näkyi kynnyksellä, ikävöidyt pääsöliput kourassansa.

"Mikä onni!" huudahti hänen armonsa, temmaten itsellensä pääsöliput,

jonka tehtyä hän meni pois miehensä huoneesta.

"Ne olivat viimeiset, jotka enään oli saatavissa ja minun täytyi

keinotella saadakseni ne käsiini!" vakuutti palvelija.

"Oivallista!" lausui presidentti; "me pääsimme siis kaikista

lisämaksuista... sitä parempi, Ström-hyväni!"

"Ennenkuin lähdin sieltä", kertoi palvelija, "näin erään herran ostavan

joltakulta henkilöltä kadulla kaksi pääsölippua viidellä pankkoriksillä

kappaleen."

"Ihmiset ovat hulluja!" vastasi presidentti; "minusta on viisitoista

riksiä pankossa Jumalan kyllin viidestä pääsölipusta... kuitenkin

olisi saattanut tapahtua, että olisin saanut maksaa viisikolmatta

riksiä viidentoista sijasta... onhan kumminkin yksi kymmenikkö

tallella!... Ström, joudu nyt tuomaan minun sokolaadini ja harjaa

sitten se sivilihännystakkini, jonka on tähti rintapielessä!"

Palvelija meni pois.

"Saatanpa sanoa päässeeni asiasta helpolla hinnalla", jupisi tuo

ylhäinen virkamiesi itseksensä, hymyillen hienoilla huulillansa.

Josko tämä riemastus ja hymyily tarkoitti ainoastansa noita viittä

pääsölippua, joiden kanssa presidentin vaimo äsken oli juossut

huoneesensa tahi myöskin sitä kirjelippua, joka vähää ennen oli tullut

piilotetuksi presidentin piirongin laatikkoon, siitä on vaikeata

päättää.

Luultavasti tarkoitti se kumpiakin ja sillä silmänräpäyksellä

kentiesi enin viimeksimainittua, koska se on totta, että kymmenen on

viittätoista vähempi ja huolenpito lapsen ylläpidosta ja kasvatuksesta

tuntuu aina syvemmältä kukkaroon kun viiden pääsölipun laulajaisiin

ostaminen silloinkin, kun jokainen niistä maksaa kolme riksiä pankossa.

Kummallista kyllä, kuultiin kuitenkin presidentin monta päivää

myöhemmin kiroilevan rouva Catalaania tuon Ruotsissa tavattoman

kalliin pääsölippujen hinnan takia, nimittäen korkealla äänellä tuota

ylistettyä laulajatarta häpeämättömäksi ihmiseksi.

Mutta ei kukaan kuullut josko joku ääni tuon tähdeltä koristetun rinnan

sisäpuolella hutisi:

"Presidentti ja tähdistön jäsen! sinä olet luonnotoin isä ja kova,

tunnotoin ihminen!"

Toinen luku.

Ilmoitus.

Kuukausi tämän jälkeen istui katetun pöydän ääressä "Norjan

vaakuna"-nimisessä, Suuren Uudenkadun varrella, Kaupunginosassa,

olevassa ravintolassa muuan vähän yli kolmenkymmenen vuoden vanha herra

sanomalehti kädessänsä.

Hän luki lehden takasivua eli ilmoitus-osastoa. Erittäinkin kiintyi

hänen huomionsa erääsen ilmoitukseen, jonka sisältö oli seuraava:

"Jalomieliset ihmisystävät!

Eräs keski-ikäinen mies, jonka elämä aina nuoruudesta asti en

ollut kaikenlaisten vastoinkäymisten ja onnettomuuksien alainen,

on kahden vuoden ajan maannut sairasvuoteelta parantumattomassa

rintataudissa, joten hän on tullut aivan kykenemättömäksi

elättämään itseänsä ja perhettänsä, vanhuuden vaivaloisuudesta

nääutymäisillään olevaa vaimoa ja useata lasta, jotka eivät vielä

ole siinä ijässä, että voisivat pitää huolta itsestänsä. Sen

vuoksi täytyy hänen turvata niihin jalomielisiin ihmisystäviin,

jotka eivät koskaan tuskastu köyhyyden hätähuutoihin ja kurjuuden

kyyneleihin, rukoillen apua hänen onnettomissa olosuhteissansa. Jos

hän Luojan armosta ja laupeudesta tulee jälleen niin terveeksi,

että hän saa takasin vähänkään entistä, nyt murrettua,

työkykyänsä, tahtoo hän työllänsä koettaa palkita kumminkin osan

sitä hyvää, jota hänelle on osoitettu. Jos hän taas on tuomittu

hautaansa asti retostamaan eteenpäin kurjuuden raskauttamassa

elämässä, kurjuuden, joka hänen syyttänsä on sattunut hänen

osaksensa maan päällä, ei hän voi muuta kuin viheliäisyytensä

syvyydestä rukoella taivaan siunausta niille, jotka, vaikka

ovatkin paremmissa suhteissa kuin muut, kuitenkaan eivät ole

kuuroja inhimillisen kärsimisen valitushuudoille. Joka ottaa tämän

säälivään huomioonsa, tekisi hyvin että lähettäisi ropoisen

onnettomalle, joka on _enemmän luurangon kuin elävän ihmisen

näköinen_ ja joka asuu ensimäisessä kerroksessa Jörgen'in talossa

Skinnarvik'issä, missä Broms'ia tiedustetaan."

Nuori miesi luki tarkkaan yllä olevat rivit, jonka jälkeen hän lausui

hiljaa itseksensä:

"Ei kellään ole oikeutta olla luurangon näköinen ennen kuoltuansa,

eikä kellään ole myöskään oikeutta sallia elävän ihmisen olevan sen

näköisenä."

Nämät sanat, lausuttuina näin syrjässä ja ilman tarkoituksetta että

muut niitä kuulisivat, olivat sitä merkillisemmät, kuin ihminen

ylipäänsä ei pidä lukua muusta kuin itsestänsä ja sietäisi sangen

tyynesti katsella koko luuranko-jonoja, kunhan vaan tuo rakas minä on

turpea ja hyvässä voimassa.

Tosin on olemassa "jalomielisiä ihmisystäviä"; mutta useammat heistä

tahtovat "hyväntekijän" nimeäkin, mikäli tekevät "hyvääkin"; ja jos

eivät saa kantaa tuota edellistä, samoinkuin kannetaan kunniamerkkiä,

tulevat he tavallisesti välinpitämättömiksi jälkimäisestäkin.

Onneksi inhimilliselle kurjuudelle, joka muutoin olisi kasvanut meidän

korkuiseksemme ja inhimilliselle armeliaisuudelle, joka muutoin olisi

hävinnyt maailmasta, on keksitty kunnianimi: "filantroopi" [tulee

kreikkalaisesta sanasta ja merkitsee: ihmisystävä. Suoment.], jonka

nimen jokainen voi hankkia itsellensä joko heittämällä ropoinen

kerjäläisen kouraan joka kerta, kun se tässä tarkoituksessa ojennetaan

esiin, tahi pitkillä puheilla köyhyyden syistä sekä niistä monista eri

keinoista sen poistamiseksi tahi estämiseksi.

Tämä viimeksi mainittu kohta onnistuu epäilemättä parahiten, koska,

kiitetty olkoon sanomakirjallisuus, heti seuraavana päivänä saadaan

painetuksi ja koko maailman luettavaksi mitä edellisenä päivänä ollaan

puhuttu. Tällä tavalla ollaan pian saavutettu kysymyksessä oleva

kunnianimi, valtakirjasta maksamatta mitään muuta kuin lauseparsia,

joista ei koskaan voida köyhtyä tässä senlaisesta tavarasta

ylenpalttisesti rikkaassa aikakaudessa.

Jos sitäpaitsi voi joko luonnonlahjojen tahi osoitetun kielen ja

huulien lipevyyden kautta päästä jäseneksi tuon ihmisystävällisen

seuran "johtokuutaan", ollaan epäilemättä ratkaistu tämä vaikea pulma,

ottamatta lukuun, että ollaan tultu taivasta muutama tuuma lähemmäksi

kuin muut ihmislapset.

Vahinko vaan että useimmiten, ennenkuin senlainen seura vielä on

ennättänyt muodostua ja valita johtokunnan, jossa on puheenjohtaja,

varapuheenjohtaja ja sihteeri, puhumattakaan noista lavoista

säännöistä, ovat jo useammat sen jäsenistä kyllästyneet koko asiaan,

joka vihdoin häviää kuin tuhka tuuleen, tehdäksensä jonkun ajan perästä

tilaa jollekulle toiselle, jolla on samanlainen alku ja loppu.

Siten syntyy tosin vettä niiden myllylle, jotka rohkenevat väittää,

että on varsin vaikeata löytää kymmenestä etevästä filantroopista

yhtäkään ainoata todellista ihmisystävää; mutta huomio on kuitenkin

kiinnitetty tähän suuntaan, joka enemmän kuin paljon muuta ansaitsee

huomiota. Lyhyesti sanoen, aika ajoittain on onnettomuuden ja

kurjuuden auttaminen tullut tavaksi. On vaan toimitettava niin,

että tuo "auttavaisuus", etsii etenkin veljellisen mutta köyhän

työihmisen esineeksensä, eikä tykkänänsä tyhjennä itseänsä rikosten

ja vankihuoneiden pesäpaikoissa, ennenkuin ihmisrakkaus, huolimatta

hyväntekevistä seuroista, lakkaa olemasta tapana.

Hän, joka istui päivällispöydässä "Norjan vaakuna" nimisessä

ravintolassa, ei kuulunut mihinkään filantroopiseen seuraan, mutta

tämä ei ollut ensi kerta kun hän luki n.s. kerjäläisten ilmoituksia

sanomalehdistä. Hän tiesi omasta kokemuksestansa köyhyyden olevan

raskaan taakan ja sen keventämisen tuoman palkinnoksi suloista mielen

rauhaa. Sen vuoksi kuljeskeli hän usein monen senlaisen ilmoituksen

johdosta kaupungin syrjäisempiin hökkeléihin, vakuuttaakseen itseänsä

puutteen todellisuudesta ja lievittääkseen sitä miten parahin voi.

Hänen voimansa ei ollut kuitenkaan aina vastannut hänen hyvää

tahtoansa. Kymmenvuotisen ahkeran työn perästä ylimääräisenä eräässä

kaupungin virastossa oli Fridolf Alm -- tämä oli meidän todellisen

ihmisystävämme nimi -- äsken päässyt vakinaiseksi kamarikirjuriksi 400

pankkoriksin vuotuisella palkalla; mutta Alm, jolla oli moniaita sangen

eteviä luonnonlahjoja ja oli enemmän tietojen puolesta sivistynyt kuin

useimmat hänen tovereistansa, oli elättänyt itseänsä Tukholmassa

antamalla opetusta kaupungin kouluissa ja kasvatuslaitoksissa, joten

hänelle oli tullut mahdolliseksi viettää velkaantumatta elämäänsä

ylimääräisenäkin.

Nyt, päästyänsä palkalliseksi, piti hän palkkansa puhtaana voittona,

jota siis voi käyttää huviin, tahi panna säästöön.

Se ihminen, jonka puutteet ja köyhyys on valinnut ystäväksensä,

ei tule, jos hän on järkevä ja huolellinen, hyvien ystäväksi. Sen

tähden ei Alm seurustellut juuri kenenkään kanssa, vaan kuljeskeli

yksinänsä virkahuoneesensa ja sieltä pois ja istuskeli sillä välin

yksinänsä köyhässä asumuksessansa pianonsa ja kirjojensa seurassa.

Yksin oli hän myöskin niillä pitkillä kävelyretkillä, joita hän,

ollaksensa liikkeessä, joka päivä teki tullien ulkopuolelle, sillä

hän oli kukkaisten ja lintujen ystävä, vieläpä kivien ja kantojenkin,

luultavasti sen vuoksi, ett'eivät nämät koskaan te'e ihmiselle mitään

kiusaa.

Se, joka löytää iloa hyväätekeväisyydessä, unohtaa usein panna jotakin

säästöön omalle varallensa, ja sen vuoksi ei Alm ollut tullutkaan sen

rikkaammaksi edellisenä vuotena, vaikka hän oli saanutkin palkkaa.

Kamarikirjurillamme oli hyvin luotu vartalo ja erinomaiset ruumiin

voimat, joita varhaiset ruumiinharjoitukset ja jokapäiväinen liikkeessä

oleminen raittiissa ilmassa oli lisännyt, johon tuli lisäksi, ett'ei

hän ollut senlaisen hekumallisuuden heikontama, joka erittäinkin

pääkaupunkein alueella koettelee kalvaa nuorukaisen voimia. Mitä hänen

kasvoihinsa tuli, tarvitsi niitä katsella monta kertaa, huomataksensa

ett'eivät ne olleet rumat, mutta nähdä niitä vaan yhden ainoan kerran,

huomataksensa niissä hyvän ja tunteikkaan sydämen heijastuksen.

Isorokko, tähän saakka ainoa tauti, jota hän ei ollut voinut välttää,

oli siellä täällä jättänyt katoamattomat jälkensä voimakkaan ja

turmelemattoman nuoruuden liljoihin ja ruusuihin.

Rumalla miehellä saattaa tosin olla yhtä suuri menestys naisten luona

kuin kauniillakin; mutta se tuottaa aina enemmän vaivaa ja sillä,

joka tahtoo vaivata itseänsä, pitää olla kyllälti aikaa. Alm'illa ei

ollut yhtään aikaa tähän ja sen vuoksi ei hän voinutkaan kerskata

minkäänmoisesta menestyksestä kauniimman sukupuolen luona. Kaikeksi

onneksi ei tämä huolestuttanut häntä paljon. Hän piti itsensä menneenä,

mitä Sulottariin tulee, mutta hän korvasi vahingon suosimalla

Runottaria, ahkeroi tulla sivistyneeksi ja siveelliseksi, koska hän ei

voinut tulla suloiseksi ja viehättäväsi.

"Paljonko olen velkaa?" kysyi hän kyypparilta, pannen pois sanomalehden

ja ottaen esiin ohuen, vaan hyvästi pidetyn lompakkonsa.

"Yhden riksin ja kaksikymmentä neljä killinkiä", vastasi kyyppari.

"Tänään olen ollut ahnaampi kuin haj-kala", jupisi kamarikirjuri

itseksensä, maksaen velkansa päivällisestä; "onhan anteeksi

antamatointa syödä, että ollaan juuttumaisillansa, niin kau'an kun

on lähimäisiä, jotka ovat luurangon näköisiä... Sillä, mitä minun

päivälliseni tänään on maksanut, olisi tuollainen köyhä vaivainen

voinut elää viikkokauden. Hauskaa on kuu vatsa on täynnä, mutta

vieläkin hauskempaa olisi, jos voisi olla vakuutettu siitä, ett'ei ole

ketään toista, joka näkee nälkää."

Sitten otti tuo hyväluontoinen kamarikirjuri lakkinsa ja lähti pois

"Norjan vaakuna" -nimisestä ravintolasta.

Kolmas luku.

Maisteri.

Etelämalmi on kieltämättä terveellisin Tukholman monista

kaupunginosista ja sen vuorilta ja kukkuloilta näkee moninaisia,

vaihettelevia tauluja, joissa on lehtoja, vesiä, rakennuksia, kirkkoja

ja kirkontorneja sekä kauppakaupungin koko vilkkaan elämän.

Olipa aika, jolloin tämä kaupunginosa oli, mitä pohjoismalmi nyt on,

nimittäin kaikkein komein kaupunginosa, ja kerrotaanpa kuninkaan Kaarle

X:nen aikoneen muuttaa sinne hallituksen ja valtakunnan virastot ja

varustaa se linnoituksella.

Miksi tätä järkevätä aikomusta ei pantu toimeen, on tietämätöintä;

mutta varmaa on, että kysymyksessä olevassa kaupunginosassa nyt

enimmästänsä asuu köyhää väkeä, ja että se on monelle, jonka koti

on pohjoisessa kaupunginosassa, niin sanoakseni, tuntematoin maa,

sillä välin kuin ylellisyys, rikkaus, ja komeus viihtyy nimenomaisen

Kaupungin muurien sisällä, joka on ahdas ja terveydelle haitallinen,

sekä pohjoismalmilla, joka kaupunginosa on alhaisella maalla, eikä

salli monta tilaisuutta raittiisiin hengenvetoihin ja elähyttäviin

ilmavaihtoihin.

Mutta kentiesi onkin kohtuullista, että köyhempi väki, jonka täytyy

olla vailla niin monta elämän suloisuutta ja nautintoa, kumminkin

on saanut raittiimman ja terveellisemmän ilman osaksensa, ja että

ne, joihin paremmissa varoissa olevat lähimäisensä katsovat olan

takaa, voivat vuorostansa katsoa ales kallioilla ja vuorilla olevista

kotkanpesistänsä näiden päälaelle.

Yksi näistä kotkanpesistä oli n.s. Jörgen'in talo, joka, ollen nyt jo

palanut, oli siihen aikaan pieni, yksityinen, ransistunut kivirakennus

siihen kuuluvine puutarhatilkkoineen ja sijaitsi eräällä Skinnarvik'in

korkeimmista kukkuloista, pohjoispuoleinen vuorensyrjä, louhinen ja

autio, on niin jyrkkä, että vuoriakin kulkemaan tottunut vaeltaja, joka

äkkijyrkältä rannalta tahtoi kiivetä sen huipulle, olisi pitänyt sitä

rohkeana yrityksenä ja miettinyt kauan, ennenkuin hän olisi uskaltanut

tehdä koetuksen. Mutta kummallakin puolella tätä milt'ei mahdotointa

jyrkkyyttä ja melkein keskellä vuorenharjaa on moniaita pengerryksiä,

joissa vielä tänäkin päivänä on joitakuita kurjia hökkelejä, jotka

yhä uhkaavat syöstä itsensä ja asukkaansa Mälarin aaltoihin, mitkä

saaliinhimoisina vyöryvät kallion juurella, kun myrskyn siivet

viuhtovat sen kukkulalla.

Syyskuun ilta oli käsissä, peittäen pimeällä hunnullansa maata ja

vettä, kukkuloita ja laaksoja, kun muuan yksinäinen vaeltaja pysähtyi

mainitun huoneuksen matalalle portille, sateenvarjo levitettynä päänsä

yli, sillä vettä valui ikäänkuin kaatamalla ales synkistä pilvistä.

Vaeltaja kopeloitsi porttia, joka silloin helposti aukeni. Ehtineenä

ahtaasen etehiseen, kohtasi vierasta eräästä ra'ollaan olevasta ovesta

tuleva valonsäde. Hän aukasi oven ja astui kurjaan huonehökkeliin,

jonka tummista, paljaista kalkkiseinistä johtoputket siellä täällä

pistäysi näkyviin.

Hökkeliä valasi pitkällä karrella palava kynttilä, joka oli pullossa

eräällä pöydällä ruis- ja vehnäleipäpalojen seassa, joiden joukossa

myöskin paperilla oli voiklimppi ja puoli suolaista silliä. Eräs toinen

pullo, sisältävä jotakin, joka näytti paloviinalta, seisoi laattialla

lähellä pöydänjalkaa.

Toisella puolen pöytää ja kasvot käännettyinä oveenpäin istui muuan

olento kuihtuneilla, vaikk'ei inhoittavilla kasvoilla, jonka silmät

kiiluivat erinomattain vilkkaina syvistä kuopistansa. Tämä asukas,

jonka puku oli sopusoinnussa törkeän asumuksen kanssa, näytti

halukkaasti ahmivan itseensä mitä pöydällä oli.

"Onko tämä Jörgen'in talo?" kysyi vieras, joka ei ollut kukaan muu kuin

meidän kamarikirjurimme.

"Aivan oikein", vastasi isäntä, nousematta paikaltansa, "tässä on

palatsi ja tuolla vieressä on istutusmaa... oivallinen tilus, vai mitä

herra arvelee?"

"Täälläkö Broms asuu?"

"Täällä!"

"Ehkä olette te se, joka..."

"Jokako on Broms?" [Broms merkitsee: paarma] keskeytti isäntä; "en,

minä olen vaan pelkkä kärpänen, minä... Broms asuu täällä yläkerrassa

niin... paremmat ihmiset asuvat aina yläkerrassa... niin, niin,

sanoessani _paremmat ihmiset_, en tällä aina tarkoita rehellisiä ja

sivistyneitä ihmisiä, sillä sellaisia löydetään joko alikerroksissa

tahi ullakoissa."

"Kuka te sitten olette?... mitä te työskentelette?" kysyi Alm, jota tuo

kummallinen olento, jolla tässä ruumiintapaisessa pääkallossa oli niin

vilkkaat silmät ja niin terävä kieli, alkoi huvittaa.

"Minä aterioitsen, kuten herra näkee."

"Eikö teillä ole mitään muuta toimitusta?"

"Silloin, kun minä en aterioitse, olen minä kävelyllä; mitä muuta tekee

ylhäinen maailma?... Mutta onhan epäkohteliaasti, ett'en pyydä herraa

istumaan... vaan todellakin, eihän täällä ole tuoliakaan... sillä,

jolla minä nyt istun, on vaan kolme jalkaa, eikä se pysy itsestään

pystyssä... mutta kun minä olen istahtanut sille, on se kuin muukin

tuoli, josta saan kiittää kahta jalkaani ja ruumiini tasapainossa

pysymiskykyä. Kuitenkin näyttää minusta sangen lystilliseltä, että

sen sijaan kuin tuolin pitäisi olla minun tukenani, olen minä tukena

tuolille."

"Te elätte siis kerjäämiseltä?"

"Minä elän ihmiskunnan parannukseksi... minä annan ihmisille joka päivä

tilaisuutta olla ihmisenä ja vieläpä sangen hyvällä kaupalla."

"Mutta oletteko te kuljeskelleet kerjäläisenä koko elinaikanne?... Eikö

teillä koskaan ole ollut mitään muuta tointa?"

"Ensin tutkin minä vanhoja kieliä ja minä osasin latinaa ja

kreikankieltä kuin hevonen... perhana kuinka hyvää hevosesta aina

ajatellaankin... filosofiassa sain minä vaan hyväksyvän arvosanan;

mutta jos minä nyt saisin ottaa tutkintoni uudestansa, nykäseisin minä

itselleni kiittävän arvosanan, etenkin käytännöllisessä filosofiassa!"

"Te olette siis saanut hyvän kasvatuksen?"

"Siltä en minä näytä, arvelee kait herra; mutta koskas on oppinut miesi

jotakin näöltänsä?... Vaan eipä maksa vaivaa puhua siitä asiasta...

ainoa, minkä minä muistan maisteritutkinnostani on, että minä ryyppäsin

itseni humalaan vihkiäisissä, joka herätti yleistä naurua ja

kaikenpuoleista hyväksymistä provessorein ja toverein puolelta...

kaiketi tietää herra, että Upsalassa saa käydä humalassa aamusta iltaan

kenenkään pitämättä päihtynyttä turmeltuna ihmisenä... tuo Upsala on

hauska kaupunki... siellä ei ole mikään häpeä käydä kaduilla kuin

poronoukka... eläköön akatemiallinen vapaus!"

Alm oli tosin monilla käyntiretkillänsä köyhien majoissa, tavannut

kurjia, jotka olivat saaneet kasvatusta ja joskus olleet hyvissä

varoissa, mutta se henkilö, joka nyt oli hänen edessänsä, herätti

todenteolla filosofillisella tyyneydellänsä hänessä erinomaista

uteliaisuutta ja sääliä.

"Mutta kuinka olette te voineet vajota tähän kurjuuteen?" kysyi hän

sentähden äänellä, joka ilmaisi syvällistä sääliväisyyttä.

"Taitamattomuuteni kautta luvun laskennossa", vastasi maisteri;

"klassillisesti oppineet ovat aina olleet klassillisen tyhmiä

senlaisissa asioissa, joihin vaan tarvitaan tavallista ihmisjärkeä...

Oletteko koskaan kuulleet mainittavan erästä Räyel-nimisestä

kauppaneuvosta?"

"En."

"Hän on mies, joka, jollei hän olisi varovainen mies, voisi lyödä

vetoa, että aurinko kiertää maan ympäri ja että maa on litteä kuin

näkkileipä; mutta jos on kysymyksessä kirjoittaa kakkoinen niin, että

se näyttää seitsikolta, on hänellä tuskin vertaistansa."

"Mutta missä suhteissa on tuo kauppaneuvos teihin?"

"Siinä olisi paljonkin puhumista, sillä niin tyhmä ja taitamatoin

kuin tuo neuvos muuten onkin, osasi hän kuitenkin kääntää luonnon

suunnastansa, vai eikö tarvita paljoa, voidaksi kääntää äidin

sydämen pois ainoasta lapsestansa?... Kyllä kaiketi... Mutta nyt on

myöhäinen... minä olen tottunut rupeamaan aikaiseen maata... mitä

köyhemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen palannut luonnon laatimaan

järjestykseen."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Svärd [merkitsee: miekka], sillä minä olen palvellut kuninkaallista

majesteettia ja kruunua. 'Kyllä minä löylytän filosofian sinusta',

sanoi Svean kaartissa oleva korpraali Bom, opettaessaan minua

käsittelemään tuliluikkua."

"Kuinka vanha te olette?"

"Minä olen ikäni kukoistuksessa, noin kolmekymmentä vuotta, ja

kuitenkin yhtä vanhan näköinen kuin joku Kreikanmaan seitsemästä

viisaasta."

Alm katseli hämmästyksellä maisteria, jonka kasvot puhuivat enemmän

viidestäkymmenestä kuin kolmestakymmenestä vuodesta. Jos kellään oli

oikeutta pidetään luurangon näköisenä, oli se todellakin hänellä.

"Mutta arvattavasti oli teillä toinen nimi, ennenkuin tulitte

kaartiin?" kysyi Alm.

"Oli kaiketi... mutta sen minä olen haudannut, ja mikä on haudan oma,

sitä ei ota kukaan takaisin."

"Eikö teillä ole laisinkaan halua hyödyllisempään ja kunniallisempaan

työhön?"

"Sangen vähän halua... mutta vieläkin vähemmin kykyä."

"Teillä on tietoja... te osaatte kirjoittaa... minä voisin hankkia

teille työtä."

"Ettekö näe, herra, että minä syön vasemmalla kädelläni?" kysyi

maisteri; "ja kuitenkaan en ole syntynyt vasenkätisenä."

"Miksikä ette käytä oikeatanne?"

"Siksi, että se on ollut halvattuna neljän vuoden ajan... Onnellista,

että näin on ollut!... terveenä ei se tuottanut minulle äyriäkään...

halvattuna antaa se minulle kaikkea, mitä tarvitsen... Noh, herra aikoo

tervehtiä Broms'ia tuolla ylähällä?"

"Niin."

"Nyt on jo jokseenkin myöhä, eikä hän varmaankaan odota ketään tällä

ajalla vuorokaudesta ja tällaisella ilmalla päälliseksi... Kuitenkin on

monta kultamehiläistä tänään käynyt Broms'ia tervehtimässä, vaikka minä

luulin poliisin lukkien vaan osoittavan hänelle sen kunnian."

"Mitä sanotte te!... Broms on siis huonomaineinen henkilö?"

"Ei, ei laisinkaan, herra, ei... Jumala varjelkoon minua senlaista

lausumasta!... Mitä piti herra siitä kauniista ilmoituksesta?"

"Te olette varmaankin kirjoittanut sen?"

"Niin, minä olen etelänpuoleisen kerjuuviraston sihteeri.. se minä

olen."

"Mutta teidän halvattu kätenne?"

"Minä sanon edellä, herra!"

"Noh, kuka on sitte teidän kirjurinne?"

Vastauksen asemesta veti kerjäläinen auki erään pöytälaatikon ja otti

sieltä yhden likaisen ja milt'ei rikkikuluneen kirjalaukun, jonka

hän avasi ja josta hän otti näkyviin täyteen kirjoitetun paperiarkin

puoliskon, minkä hän pisti Alm'in käteen.

Tämä heitti silmäyksen paperiin jossa oli nimikirjoituksena: "Tarina

kuoleman ristipojasta."

"Mitä pidätte te, herra, käsi-alasta?" kysyi kerjäläinen; "eikö se

kelpaa muka?"

"Sangen selvää kirjoitusta", vastasi Alm; "kieltämättä sangen kaunista

käsi-alaa!"

"Moni kuninkaallinen sihteeri ei kirjoita niin kauniita rivejä, vai

kuinka?"

"Aivan totta... kuka sen on kirjoittanut?"

"Muuan kaksitoista vuotias tyttö, jolla on onni olla minun oppilaani."

"Teidän oppilaanne!... sepä onni ei mahda olla kadehdittava."

"Kuinka niin?"

"Te opetatte oppilastanne kerjäämään."

"Sitä ei tarvitse ihmiselle opettaa, sillä se asuu kaikkien

luonnossa... ylhäinen kerjää kunniasijoja, rikas enempää kultaa,

tyttö miestä -- mutta nimenomainen kerjäläinen on kohtuullisin

vaatimuksissansa... hän kerjää leipäpalaista ja usein saa hän tapella

koirien kanssa näistä palaisista."

"Noh, mitä hyvää te oppilaallenne opetatte?"

"Minä olen opettanut häntä kirjoittamaan ja lukemaan, herra... johan

sekin on jotain, luulen ma."

"Eikö tytöllä ole vanhempia?"

Kerjäläinen vastasi seuraavilla sävelillä operasta "Erakko, tahi isän

sydän:"

"Äitini ma tunnen, näetse,

Tuntematoin isäni on,

Vaan ett' oil he ystävät, se

Tott' on, lempo olkohon!"

"Missä se tyttöraukka on?" kysyi Alm, jota karmi ajatellessansa

senlaista opettajaa.

"Hän on läheistössä, herra!"

"Tässä huoneuksessako?"

"Niin, herra!"

"Kenen luona?"

"Äitinsä varjon luona."

"Mitä te sillä tarkoitatte!"

"Sitä, että neljä viikkoa sitten kannettiin hänen äitinsä ruumis Marian

kirkkomaahan, ja sen jälestä ei tytöllä ole ketään muuta, johon hän

turvaisi, kuin äitinsä varjo, sillä en tahdo puhua itsestäni, joka

ainoastansa opetan häntä, enkä Broms'ista, joka suo hänelle kattoa pään

päälle, mikä on vieläkin vähäpätöisempää."

"Vai niin... hän asuu siis ylemmässä kerroksessa?"

"Niin, mutta minä epäilen, josko hän jo on tullut kotia, sillä silloin

olisi hän varmaankin käynyt täällä alahalla toivottamassa hyvää yötä

kunnioitetulle opettajallensa."

"Hän kuljeskelee siis myöskin kaduilla kerjäämässä?"

"Kyllä hän kaduilla kuljeskelee, vaan ei hän kerjää... hän on

taiteilija, herraseni... hän laulaa ja visertää kuin leivonen keväällä

ja ansaitsee sangen kauniit rahat taiteellansa... Minkä hän ansaitsee,

jakaa hän veljellisesti itsensä ja ylhäällä asuvan kasvatti-isänsä sekä

täällä alhaalla olevan opettajansa kesken, joten hän ei juuri paljon

olekaan meille kiitollisuusvelassa."

"Eipä suinkaan", jupisi Alm. "Noh", lisäsi hän kovemmin, "onko tuon

Broms'in laita niin kurja, kuin ilmoituksesta näyttää?"

"Koska herra on vaivannut itseänsä käymällä näin pitkän matkan tänne,

on kait hauskempaa herralle, jos itse otatte selvän siitä asiasta."

"Mutta voisittehan te sanoa, josko ilmoitus sanomalehdessä on totta vai

petosta?"

"Minä en koskaan sekaannu toisten asioihin... olen itsekäs

repaleissakin, herra."

"Onko keitään muita käynyt täällä saman ilmoituksen johdosta?"

"Onpa kylläkin, koko päivän on palvelijoita ja piikoja ollut täällä

tuomassa ruokaa ja rahaa arvoisan haltiaväkensä puolesta... Herra

tarkastelee vielä minun tarinatani kuoleman ristipojasta, näen ma...

ehkä herra haluaisi ostaa sen minulta?... Minkä arvoisen arvelee herra

sen olevan?"

"Paljonko te siitä pyydätte?"

"Se sietäisi tynnyrin kultaa... mutta minä myyn sen kahdestatoista

killingistä... pitänette minua itserakkaana kirjailijana, mutta te ette

voi väittää minun olevani kohtuullisen kauppiaan."

"Tässä on teille kaksi riksiä tarinastanne", sanoi Alm, antaen

kerjäläiselle mainitut rahat; "oletteko tyytyväinen tähän palkintoon?"

"Piru vieköön, herra! te herätätte minussa halua kirjailijatoimeen",

huudahti maisteri, katsellen rahoja kiiluvin silmin; "kaksi riksiä...

enpä ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa yhdellä haavaa... niin

paljon ei Ovidiuskaan saanut metamorfoseistansa."

"Minä luulen huomanneeni jotakin hyvää teidän sydämenne pohjalla ja

minä haluaisin jollakin tavalla olla teille avuksi... Kirjoittakaa

minulle useampia tänlaisia tarinoita, niin tulette ansaitsemaan niillä

sen verran, että ette tarvitse kuljeskella kerjäämässä... Mitä sanotte

ehdoituksestani?"

"Jumala varjelkoon minua luopumasta ammatistani!" vastasi maisteri

jonkinmoisella hätääntymisellä; "herra ei voi arvatakaan mikä sulous ja

viehätys kerjäämisessä on... se on elämää pelon ja toivon väliltä...

Mennessäni ulos aamuisilla, pelkään tulevani tyhjin käsin kotia

iltaisella, tahi taaskin toivon saavani taskuni täyteen... Ah, herra,

pelko ja toivo on vahvin yhdistyssään ruumiin ja sielun välillä...

Senpä tähden ovatkin uhkapelaaja, rakastaja ja kerjäläinen vilkkaimpia

olentoja maan päällä."

"Tuo Broms on siis ma'annut kau'an sairaana?" kysyi Alm, uteliaana

saada edeltäkäsin tietää vähän enemmän siitä, jonka takia hän oli

vaivannut itseänsä niin paljon.

Maisteri rallatteli erästä säveltä vastauksen sijaan.

"Ehkä, kuu tarkkaan tutkitaan, hän onkin vaan pelkkä petturi?" jatkoi

Alm vieläkin uteliaampana.

"Minä pidän Broms'ia suuressa kunniassa", vastasi maisteri; "mutta sen

voin minä sanoa, että hän pitää minua vieläkin suuremmassa... minä

kunnioitan hänessä ruumiillista etevyyttä ja hän minussa hengellistä."

"Kuinka tulee minun käsittää sitä?"

"Joku vuosi sitten", kertoi maisteri, "menin minä tuulimyllyn

ohitse, joka on kappaleen matkaa tästä... silloin näin minä, miten

eräs myllyrengeistä huvitteli itseänsä ottamalla kiinni tuulimyllyn

siivestä, vaikka mylly oli täydessä jauhamisessa... Väliin onnistui

tämä hänelle, mutta joka kerta, kun hän ei voinut pidättää

myllynsiipeä, kohosi hän sen mukana ilmaan ja tuli taaskin sen mukana

ales, mikä olikin ihmeellisintä... Se oli juuri Broms, se; siitä

päivästä rupesin minä kunnioittamaan tätä miestä."

"Mutta miten rupesi hän kunnioittamaan teitä?"

"Tämä oli älyn voitto aineen yli,... Mitä on mylläri viisaustieteen

maisteriin verraten? Toinen seuloo jauhoja, toinen tiedon hiukeita...

Minun suurin huvini ja ylpeyteni on johtaa tätä möhkälettä

pienimmälläkin sanalla... Mutta, perhana olkoon, kynttilä sammuu...

hyvää yötä, kunnon herraseni!... kiitos ja kunnia siitä runsaasta

palkinnosta kuoleman ristipojasta!"

Tätä lausuen työnsi maisteri kirjurimme ulos huoneesta ja sulki oven

jäljestänsä. Alm seisoi yksin ahtaassa etehisessä, mietiskellen

itseksensä tuon kummallisen kerjäläisen sanoja.

Neljäs luku.

Tarina kuoleman ristipojasta.

Oli kerran kerjäläinen, kuten niitä onkin monta, jolla oli vaimo ja

kuusi lasta elätettävänä; mutta koska he kaikki kuljeksivat kerjäämässä

auringon noususta sen laskuun saakka, tulivat he jotakuinkin toimeen ja

monena iltana menivät he iloisina levolle, sillä he olivat ravitut ja

heillä oli parahimmat toiveet seuraavasta päivästä.

Mutta silloin tapahtui, että kerjäläisen vaimo synnytti seitsemännen

lapsen, joka oli terves poika, onnenlakki päässänsä, josta äiti

suuresti iloitsi. Mutta isä oli kovin murheissansa, sillä ei kukaan

naapuri tahtonut seista kummina tuolle seitsemännelle lapselle, sillä

ei kukaan tahtonut antaa kummin lahjaa kerjäläisen lapselle.

Silloin ei tietänyt kerjäläinen mitään neuvoa, vaan meni eräänä päivänä

syvälle metsään ja itki niin katkerasti, että kyyneleet valuivat

ruohoille ja kukkasille ikäänkuin kaste aamuhetkellä ja hän valitti

kovin, ett'ei kukaan tahtonut seista kummina hänen vastasyntyneelle

lapsellensa.

Silloin kohtasi häntä eräs mies ja tällä miehellä oli silmät kuin

taivaan sini ja hänen kiharansa loistivat kuin aurinko.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi mies ja hänen

äänensä helähti kuin harpun ääni Salemin laaksossa.

Silloin vastasi kerjäläinen:

"Herra, ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle

lapselleni, ja sentähden itken minä niin katkerasti."

Silkoin sanoi miesi:

"Joll'ei sinulla ole mitään muuta itkettävää, tahdon ruveta kummiksi

vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen sinun Jumalasi ja herrasi", vastasi miesi ja hänen

hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukat maassa varisuttaa pois kyyneleet

itsestänsä ja loistaa uudessa kauneudessa ja lehdet kuivassa metsässä

lauloivat kuten enkelien kielillä on tapa laulaa.

Mutta kerjäläinen sanoi:

"Ja jospa oletkin minun Jumalani ja herrani, jakelet sinä kuitenkin

väärin hyvääsi maan päällä, sillä toisille annat sinä kaikki, toisille

et mitään, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen vieläkin syvemmälle metsään, itkien ja

valittaen entistä katkerammin.

Silloin kohtasi häntä toinen miesi, mutta sen miehen silmät kiiluivat

kuin hehkuva sysi ja hänen hivuksensa liehuivat kuin tulenliekki

myrskyssä.

"Ukkoseni! miksi itket niin katkerasti?" kysyi miesi, ja hänen äänensä

oli kuin rajutuulen, kun se tunkee jonkun ikivanhan raunion halkeamain

läpi.

Silloin vastasi kerjäläinen:

"Herra! ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle

lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

Silloin sanoi miesi:

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi

vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen paholainen", vastasi miesi ja hymyillessänsä alkoi ruohot

ja kukkaset maassa kuivettua ja kadota, ikäänkuin olisi valkea mennyt

niiden pii ja lehdet suuressa metsässä suhisivat kuin käärmeen kielillä

on tapa suhista.

Mutta kerjäläinen sanoi:

"Ja jospa sinä oletkin paholainen, viekottelet sinä ihmissieluja

sekä ohjaat niitä pahuuteen, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi

pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen yhä syvemmälle metsään, itkien ja valittaen

vieläkin entistä katkerammin.

Tällöin kohtasi häntä taaskin miesi, mutta tällä miehellä oli silmien

sijasta kaksi syvää kuoppaa otsan alapuolella ja hänen päälakensa oli

kalju kuin kallio ja se paistoi, kuin koska kuu paistaa järven pinnalle.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi miesi ja hänen

äänensä kuului läpi suuren metsän kuin hautakellon ääni.

"Herra! kukaan ei tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle

lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi

vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen kuolema", vastasi miesi ja hymyili, mutta hänen

hymyillessään muuttui puut jääksi ja kaikkialla oli niin hiljaa, niin

hiljaa kuin suuressa metsässä.

Silloin sanoi kerjäläinen:

"Niin, sinä te'et kaikille yhtä oikein, köyhälle samoin kuin

rikkaallekin, ja sentähden otan minä sinut kummiksi pojalleni."

Ja siten seisoi kuolema kerjäläisen pojan kummina. Mutta kasteen

jälkeen vei kuolema kerjäläisen syrjään ja lausui hänelle näin:

"Kun poikasi on täyttänyt viisitoista vuotta, ota hänet mukaasi siihen

paikkaan metsässä, jossa me ensin tavattiin, sillä silloin tahdon minä

antaa hänelle kumminlahjan."

Niin kasvot kuoleman ristipoika ja tuli pulskaksi nuorukaiseksi ja kun

hän oli täyttänyt viisitoista vuottansa, otti isänsä hänet mukanansa

metsään samaan paikkaan, jossa hän ensi kerta oli tavannut kuoleman.

Ja kuolema tuli, kuten sovittu oli, ja lausui ristipojallensa nämät

sanat:

"Minä toivon sinun rupeavan lääkäriksi, sillä lääkärit ovat minulle

rakkaat ja minä annan sinulle voiman osata varmaan edeltäpäin sanoa,

josko sairas paranee vai ei, sillä nähdessäsi minut seisovan sairaan

jalkapuolella, tulee hän paranemaan, vaikka olisi ollut kuinka sairas

hyvänsä; mutta jos näet minut seisovan päänpuolella, kuolee hän

välttämättömästi, eikä mikään keino voi silloin temmata häntä minulta.

Tämä on se kumminlahja, jonka sinulle annan ja se tulee tuottamaan

sinulle onnea."

Sitten läksi kuolema matkoihinsa ja kerjäläinen vei poikansa kotia.

Ja kuoleman ristipojasta tuli sangen taitava lääkäri maakuntaan ja

muihinkin maihin, sillä kun hän sanoi, että sairas tulisi kuolemaan,

kuoli se, ja kun hän sanoi, että sairas tulisi parantumaan, parantui se.

Silloin tapahtui että valtakunnan ylimäinen ministeri sairastui niin

kovin, että kaikki toivo hänen parantumisestansa oli mennyt, ja kun

kuoleman ristipoika astui sairaan huoneesen, näki hän kumminsa seisovan

sairaan päänpuolella, ja silloin sanoi ristipoika, että sairas tulisi

kuolemaan.

Mutta ministeri oli kuninkaalle sangen rakas, ja kuningas kallisti

päätänsä sanoen:

"Ilman ministeriäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja sentähden

lupaan minä armollisesti sille, joka voi hänet parantaa, että parantaja

koroitetaan kreiviksi ja että hän myöskin saa nauttia hyväksensä

kymmenen tuhatta mitä kirkkainta kultarahaa vuosittain palkaksensa."

Silloin pyysi ristipoika kummiansa menemään pois päänpuolelta ja

asettaumaan jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt sitä, vaan pysyi

pääpuolella, ikäänkuin ei hän olisi ollut kuulevinansakaan.

Mutta silloin keksi hänen ristipoikansa keinon ja käski, että sairaan

vuode muutettaisiin niin, että pää käännettäisiin sinne päin, missä

hänen jalkansa olivat olleet; ja näin tehtiinkin.

Täten tuli kuolema seisomaan jalkapuolella pääpuolen sijaan, ja näin

sai ministeri takasin entisen terveytensä.

Ja kuningas pysyi sanassansa, sillä hän nimitti kuoleman ristipojan

kreiviksi, ja antoi hänen kouraansa ne kymmenentuhatta kirkkainta

kultarahaa, jotka hän oli luvannut.

Mutta seuraavana yönä ilmestyi kuolema ristipojallensa ja sanoi:

"Kiittämätöin! sinä olet pettänyt minut; mutta älä te'e sitä toista

kertaa, sillä jos sinä petät minut toisen kerran, niin tulet sinä

totisesti itse kuolemaan!"

Joku aika tämän jälkeen sairastui kuninkaan ainoa lapsi ja tytär, ja

tämä tytär oli kauniimpi kuin kukaan ruhtinatar, joka häntä ennen oli

ollut, tahi hänen jälkeensä oli tuleva.

Silloin oli sangen suuri suru hovissa ja koko maassa itku ja hammasten

kiristys, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.

Nyt lähetettiin tuomaan kuoleman ristipoikaa, koska hän oli ainoa, joka

voi auttaa.

Mutta kuoleman ristipoika näki kumminsa seisovan päänpuolella ja sanoi

sentähden kuninkaalle, että ruhtinatar tulisi kuolemaan.

Silloin ripoitti kuningas tuhkaa päänsä päälle sekä puki itsensä

säkkiin, ja koko hovi ja maakunta teki samoin kuin kuningaskin, ja koko

maailmassa oli suuri tuska ja ahdistus.

Nytpä puhui kuningas säkistänsä ja sanoi:

"Ilman tytärtäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja

sentähden lupaan minä armollisesti antaa hänet aviopuolisoksi

sille, joka alamaisuudessa voi hänet parantaa, ja parantaja saa

minun kuninkaallisen kuolemani jälkeen istua hänen rinnallansa

valtaistuimella, kruunu päässänsä ja valtikka kädessänsä, niin totta

kuin minä armollisesti olen vaivainen, syntinen ihminen!"

Ja jokaisen sanan kuuluessa kuninkaan suusta puhallettiin torviin

ja lyötiin vaskirumpuihin, että se kuuluisi ympäri koko maailman ja

vieläpä laajemmaltakin.

Silloin loi kuoleman ristipoika silmänsä kummiinsa ja pyysi häntä

menemään pois hänen kuninkaallisen korkeutensa päänpuolelta ja

asettaumaan hänen korkeutensa jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt

sitä, vaan seisoi paikallansa päänpuolella, ikäänkuin ei hän olisi

ollut kuulevinansakaan.

Nytpä ajatteli ristipoika näin: jos ei kummini tahdo mennä

ruhtinattaren jalkapuolelle, pitää ruhtinattaren jalat menemän kummini

puolelle, ja silloin antoi hän vasten kieltoa muuttaa ruhtinattaren

vuoteen samoin, kuin hän oli tehnyt ministerinkin vuoteen kanssa; ja

täten tuli kuolema seisomaan ruhtinattaren jalkapuolella ja näin parani

ruhtinatar kuninkaan ja koko maailman iloksi ja riemuksi.

Ja kuningas pysyi sanassansa sekä toimitti häät kuoleman ristipojalle.

ja tuolle ihanalle ruhtinattarelle, eikä niillä hääpidoilla ollut

koskaan ollut vertaistansa loistossa ja komeudessa, eikä taida koskaan

tulla olemaankaan, vaikka maailma kestäisi tuhannen tuhatta vuotta.

Mutta kun hääriemut olivat loppuneet ja kuoleman ristipoika oli

mennyt ruhtinattaren kanssa morsiusvuoteelle, syntyi senlainen

myrsky-ilma ukkosella ja jyrinällä, että kaikki kansa hypähti ylös

makuusijoiltansa, ihmetellen mitä tämä merkitsisi, sillä he luulivat

maailman lopuit olevan käsissä.

Ja kuoleman ristipoika säpsähti pois ruhtinattaren sylistä ja juoksi

ulos morsiushuoneesta.

Mutta ruhtinatar itki ja oli suurissa tuskissa, sillä hän rakasti

sulhaistansa ja oli luvannut olla hänelle uskollinen kuolemaan asti.

Silloin kohtasi kuoleman ristipoika kumminsa morsiushuoneen kynnyksellä

ja kummi viittasi ristipojallensa seuraamaan häntä.

Ja molemmat menivät ulos kuninkaan linnasta sekä tulivat suureen

onkaloon, joka oli maan alla; ja se onkalo oli valaistu lukemattomilla

palavilla kynttilöillä, joista toiset olivat äsken sytytetyt, toiset

puoliväliin palaneet, ja toiset taas palaneet loppuun jaloissa, joissa

ne seisoivat.

Silloin kysyi kuoleman ristipoika:

"Mitä nämät kynttilät tarkoittavat?"

Ja kummi vastasi:

"Nämät, jotka tässä näet, ovat ihmisten elonkyntteliä."

Mutta kuoleman ristipoika kysyi:

"Mikä uusi ja loistava kynttilä tämä on, joka on minua lähinnä ja jonka

liekki loistaa niin kauniisti, vaikka se on kaikkia muita pienempi?"

"Tämä kynttilä on sinun poikasi elonkynttilä."

"Mutta missäs minun elonkyntteliäni on?"

Silloin osoitti kuolema erästä liekkiä, joka leimusi eräässä

kynttiläjalassa ja jossa ei voitu huomata vähääkään sydäntä.

Silloin tuli kuoleman ristipoika sangen peljästyneeksi ja hän pyysi

kummiansa panemaan uuden kynttilän jalkaan sen sijaan, joka leimusi niin

heikosti ja jolla ei ollut vähääkään sydäntä.

Ja kuolema otti uuden, oivallisen kynttilän ja painoi sen ristipoikansa

kynttiläjalkaan.

Mutta silloin sammui se liekki, joka oli ilman sydäntä ja ristipoika

vaipui kuolleena maahan ja tuli silmänräpäyksessä muutetuksi tuhkaksi

ja tomuksi, ja niin kävi kuoleman ristipojalle sentähden, että hän oli

pettänyt kuolemata.

Ja näin loppui tarina kuoleman ristipojasta. Mutta se on elossa, joka

tästä on viimeksi kertonut.

Viides luku.

Mylläri.

Kamarikirjuri Fridolf Alm seisoi kau'an pimeässä etehisessä,

neuvotellen itseksensä, josko hän menisi ylös sen luokse, jonka

takia hän senlaisessa ilmassa oli tehnyt tämän pitkän kävelymatkan,

koska häntä aavisti, ett'ei Broms'in asian laita ollut mitä siihen

ilmoitukseen tulee, että hän olisi enemmän luurangon kuin elävän

ihmisen näköinen, oikea.

Koska hän kuitenkin tahtoi tulla vakuutetuksi asian oikeasta laadusta,

eikä häneen pystynyt mikään inhimillinen pelko ja hän sitäpaitsi tahtoi

nähdä tuota nuorta tyttöä, jonka opettajaan hän jo oli tutustunut, teki

hän vihdoin päätöksensä ja hapueli ylös pimeässä jyrkkiä, hajanaisia

puuportaita myöten.

Tuskin oli hän täten koskettanut ylimäistä porrasta, kun hänen kätensä

tapasi erään oven, joka, samoin kuin ovi alimaisessa kerroksessakin,

heti totteli painavan käden vaikutusta ja aukeni huoneesen, joka ei

ollut paljoa siistimpi tuin alakerrassa asuvan maisterinkaan.

Huoneessa oli kuitenkin parempi valo ja enemmän huonekaluja, lavitsa

toisella seinällä ja suuri, punaiseksi maalattu kaappi toisella ja

akkunan edessä helmenkarvainen pöytä, jonka vieressä seisoi seljain

oveenpäin eräs keski-ikäinen vaimo kuorimassa kermaa saviastiasta.

Alm, jonka korvat kuuli kuorsaavaa ääntä, loi silmäyksen lavitsalle ja

huomasi suuren huopapeiton, joka näytti olevan levitetty erään ison ja

jyhkeän ihmisruumiin yli.

"Vai niin, sinä hylky, sinä tulet vihdoinkin kotia, mutta minä annan

sinulle viivyttelemisestä, minä, niin, ett'et voi istua neljääntoista

päivään!" lausui vaimo inhoittavalla äänellä, jonka jälkeen hän kääntyi

ympäri, näyttäen vieläkin inhoittavampia kasvojansa.

"Vieras!" huudahti hän nyt ja tuijotti hämmästyneenä äsken tulleesen

herraan.

"Tässäkö Broms oleilee?" kysyi Alm; "minä olen tullut tänne tuon

ilmoituksen johdosta, joka oli tämänpäiväisessä sanomalehdessä."

"Kyllä hän tässä oleilee", änkytti vaimo kovin hämmästyneenä; "mutta

asia on senlainen, että... että..."

"... että hän on makuulla", keskeytti häntä Alm, mennen lavitsan luokse

ja vetäen pois huopapeitteen.

Silloin huomasi hän lavitsalla makaavan miehen, jolla oli jyhkeät

jäsenet ja mahdottoman suuri pää, kahdeksi kolmatta osaa peitettynä

paksulla, mustalla tukalla, musta leukaparta ja punakkaiden kasvojen,

jotka näyttivät erinomaisen julmilta ja tylyiltä, ympärillä oleva

poskiparta. Makaavalla oli ainoastansa paita ja alushousut yllänsä;

mutta kun paidanhihat sattumalta olivat kiedotut ylös, näki Alm parin

käsivarsia, vahvat kuin rautatammen paksuimmat oksat ja karvaiset kuin

Esaun käsivarret. Sääret ja muu ruumis olivat suhteelliset käsivarsiin,

mainitsemattakaan erittäinkin niskaa, joka näytti olevan härjältä

lainattu.

"Vai niin, tämänkö pitäisi oleman luurangon näköisen!" huudahti Alm,

nyäisten suutuksissansa makaavaa käsivarresta.

"Kuka herra on? mitä herra tahtoo?" kysyi tuimasti vaimo, joka oli

rohkaissut itsensä ja lähestyi lavitsaa vihaisilla silmäyksillä.

"Minä tahtoisin tietää mikä konna tämä on", vastasi Alm, yhä jatkaen

epäkohteliaita herätystoimiaan.

"Miksi ette salli hänen maata rauhassa? ja millä oikeudella hyökkää

herra tuntemattomain ihmisten luokse?" jatkoi emäntä, tarttuen

vuorostansa Alm'in käsivarteen, pidättääksensä sitä.

"Vaiti, mokoma, ja pysykää taampana!" huudahti kamarikirjuri,

työntäen vaimon pois tieltänsä! "Heräätkö miesi, vai herätänkö sinua

sopivantutulla tavalla?" huusi hän, vetäen makaavaa poskiparrasta.

Meidän ihmisystävätämme suututti, että hän oli antanut petturin

veijata itseänsä, sillä nyt huomasi hän selvään, että koko ilmoitus oli

vaan ansa, viritetty kietomaan ajattelemattomia hyväntekijöitä.

"Kuka perkele tukistaa!" ärjäsi miesi, joka vihdoin heräsi ja nousi

istuallensa.

"Teidänhän nimenne on Broms, teidän?" kysyi Alm kiivaasti, hieroen

kämmeniänsä ikäänkuin valmistausi hän antamaan korvapuusteja tuolle

luonnottomalle luurangolle, joka oli hänen edessänsä.

"Totta, perhana, minun nimeni Broms on!" vastasi miesi, tähystellen

samalla harmailla silmillänsä meidän ihmisystäväämme kiireestä

kantapäähän; "herrako minua tukasta repi?"

"Vastaa minulle, miesi! tehän olette panneet tuon ilmoituksen

sanomalehteen?"

"Niin... entä sitten?... mitä se herraan koskee?... minulla ei ole

kunniata tuntea herraa?"

"Ja tekö olette enemmän luurangon kuin ihmisen näköinen?"

"Ah, herra!" vastasi Broms, kallistaen päänsä alaspäin rinnallensa ja

ollen mitä hurskaimman näköinen, "tämä ei ole mitään sen suhteen kuin

se on ollut."

"Vai niin, te olette olleet vieläkin paksumpi ja punakkaampi!" huudahti

Alm.

"Ah, herra!" valitti Broms, "minä en ole senlainen, miltä minä

näytän... minulla on niin hirveä, niin hirveä tauti... ei kukaan

lääkäri tajua sitä... välistä voi nähdä päivän paistavan minun

lävitseni ja välistä olen minä niin turvoksissa ja paisunut, että..."

"Paisunut oluesta ja paloviinasta!" keskeytti Alm; "se on selvä

asia se... Mutta kuinka rohkenette te, heittiö, panna senlaista

ilmoitusta sanomalehteen?... juuri senlaisten petosten takia tulevat

ihmiset lopulta välinpitämättömiksi ja kylmäkiskoisiksi todelliselle

kärsimiselle!"

"Muh!" mölähti Broms, laskien jalkansa laattiaan ja tuijotti kädet

puuskassa vihastuneesen kamarikirjuriin.

"Mutta teidän kujeistanne pitää tuleman loppu!" jatkoi Alm; "minä tulen

antamaan poliisille tiedon teidän petoksestanne ja jos minä tekisin

oikein, antaisin minä teille heti paikalla kelpo selkäsaunan, jota te

ette koskaan tulisi unohtamaan, sen minä takaan."

"Tekö antaisitte minulle selkäsaunan!" lausui Broms, nousten ylös

lavitsalta ja näyttäen pituutta, joka täydellisesti oli suhdallinen

ruumiin muihin osiin, sillä hän voi töin tuskin seisoa suorana

huoneessa.

"Ha, ha, haa!" nauroi vaimo; "tuoko kukkopoika antaisi Broms'ille

selkään!... ha, ha, haa!... mihin pääsisin minä pyörtymään!"

"Vai antaisitte te minulle selkäsaunan, sanoitte te!" kertoi

jättiläinen, virnistäen suutansa korviin saakka, jolloin tuli näkyviin

kaksi hammasriviä, jotka olivat villisian torahampaiden kaltaiset.

Sitten otti hän askeleen eteenpäin laattialla ja puristi oikean kätensä

kauheaksi, uhkaavaksi möhkäleeksi, sivellen vasemmalla kädellänsä

paksua partaansa.

"Niin, minä sanon, että teitä pitäisi kurittaa teidän

häpeämättömyydestänne", jatkot Alm, perääntymättä jättiläisen edestä,

"ja että näin tulee tapahtumaankin, sen voin minä teille luvata."

Sihteeri Alm oli luultavasti leppeimpiä ja rauhallisimpia ihmisiä,

kuin Jumala on luonut ja paljon tarvittiin ennenkuin hän suuttui;

mutta kerran suuttuneena ei hänen kanssansa ollut leikittelemistä.

Tällä kertaa kuohui kuitenkin hänen sappensa tavallista varhemmin,

sillä häntä suututti, että hän oli turmellut saappaansa ja vaatteensa,

käydessänsä tervehtimässä senlaista konnaa, jona hän nyt piti Broms'ia.

"Kuulehan, Saara", sanoi jättiläinen, kääntyen lemmikkinsä puoleen,

"sinulla on kermalusikka kädessäsi, näen ma... annapas tuolle herralle

hiukan kermaa huulille, niin saat nähdä kuinka imeläksi hän käy

suultansa... te'e se, Saara-kultaseni, äläkä säästä kermaa, äläkä

lusikkatakaan!"

"Aivan mielelläni, Broms-hyväni!" vastasi emäntä ja kohotti todellakin

puulusikkaa, joka hänellä koko ajan oli ollut kädessänsä, lyödäksensä

sillä Alm'ia kasvoille.

Tämä taaskin, jolta vaimon uhkaama liike ei jäänyt huomaamatta, antoi

sateenvarjonsa silmänräpäyksessä sattua hänen kohotettuun käsivarteensa

niin, että hän kimakalla valituksen huudolla pudotti lusikan laattialle.

"Vai niin, sitä karvaako sinä oletkin, keikailija", virkkoi nyt Broms;

"kyllä minä näytän sinulle, kuinka senlaisia lampaita, kuin sinä olet,

keritään tarvitsematta keritsimiä."

Sitten lähestyi hän kirjuria käsivarret koukussa ja nyrkit

puristuksessa.

Alm vetäytyi takaperin niin, että hän sai selkänsä kaappia vasten

varustaen itseään varjattelemaan lyöntiä sateenvarjollansa.

Samassa aukeni ovi, ja muuan ala-ikäinen tyttö, jonka hame oli sateesta

läpimärkänä, astui sisään vaaleana, laihana ja värisevänä kuin varjo.

Tytön nähdessänsä, pysähtyi Broms rypistyneellä otsalla. Luultavasti ei

hän oikein tietänyt, josko hänen pitäisi tämän läsnäollessa, laittaa

menemään tuo kutsumatoin vieras, sillä, mitä sopi päättää hänen

veristyneistä silmävalkuaisistansa, oli hänen päässänsä julmempi aije,

kuin se, että hän vaan heittäisi alas portaista tuon rohkean vieraan,

joka uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessansa.

Vaimo sitävastoin oli tuskin nähnyt tytön, ennenkuin hän syöksi

vapisevan lapsen päälle ja alkoi repiä häntä tukasta ja paukuttaa hänen

pienille kasvoillensa luisilla nyrkeillään.

"Missä sinä olet ollut, kurja olento!" huudahti silloin hänen

kiusaajansa; "pitääkö minun istuman odottamassa mamselia!... Tässä saat

yhdelle korvallesi ja tässä toiselle!... minä opetan sinua, pimeän

tullessa kuljeskelemaan pitkin katuja, minä!... jos sinä huudat,

niin... niin, koetahan vaan!"

"Älkää minua lyökö! älkää minua lyökö!" vaikeroi tuo kärsivä uhri;

"minä en ole tehnyt mitään pahaa... minä en tohtinut tulla kotia, sillä

minä olen saanut kokoon niin vähän tänään... aj! älkää minua lyökö!

minulla on niin vilu ja nälkä... älkää minua lyökö! aj! herra Jumala

taivaassa!... äiti! äiti! pelasta minut!... täti tappaa minut!"...

Kiristellen hampaitansa ja kiiluvin silmin syöksi Alm oveenpäin tuon

tyttöparan avuksi ja kaappasi kumpaisellakin kädellänsä kiinni tuohon

rääkkäävään raivottareen, jonka hän sitte nosti ylös laattialta ja

lingoitti vasten Broms'in naamaa, joka hämmästyneenä ja tänlaisen oudon

heitto-aseen tapaamana menetti tasapainonsa ja kierähti seljällensä

kumoon lavitsan yli, pyörtynyt ämmä rinnoillansa.

Sitten otti Alm rautalapion, jonka hän onneksi oli huomannut oven

pielessä ja huiskutteli tätä jättiläistä vastaan, joka taaskin, pian

toinnuttuaan keikahduksestansa, oli jaloillansa vaahdoten ja potkien

raivosta ja kiukusta.

"Jos sinä astut askeleenkaan lähemmäksi, peto!" huudahti Alm, "ja

jos sinä kohotat sormeasikaan minua tahi tuota lapsiraukkaa vastaan

halkaisen minä sinun pääkallosi, vaikka se olisi tykkänänsä raudasta!"

Kiljuen kuin kahlehdittu peto juoksenteli jättiläinen yhdestä

seinästä toiseen huoneen ahtaalla perältä, sillä joka yrityksellä,

kun hän koki tehdä hyökkäystä, kohtasi häntä aina tuo heiluva

lapio, jota hän huomasi käsittelevän väkevämmän kouran, kuin hän

alussa oli aavistanutkaan. Nähtävästi oli hänen aikomuksensa etsiä

jotakin yhdenveroista asetta kuin kamarikirjurillakin oli, joka piti

vallassansa suurimman osan taistelu-alaa, eikä näyttänyt haluavan

jättää siitä tuumaakaan vastustajansa haltuun.

Naispeto virkosi sillä välin ja alkoi valittaa lavitsalla, joka oli

luonnollinen seuraus ensiksikin Alm'in voimakkaiden käsien puristuksesta

ja sitten tuosta ilmamatkasta ja ankarasta jytäyksestä Broms'in

rautakylkeä vastaan.

"Aj, aj! hakkaa hänet palaisiksi, Broms!... aj, aj! jauha hänet

hienoksi, mylläri!" sähisi hän valittaen ja pudisteli Alm'ille laihaa,

milt'ei läpikuultavaa nyrkkiänsä. "Pikku, hyvä lapseni! pikku, hyvä

tyttöni! tule tänne että sinun hellä tätisi saisi suudella sinua!...

aj, aj, aj!"

Tyttö, joka oli tarttunut kiinni kamarikirjurin nutunliepeesen, seurasi

äänetöinnä kaikkien hänen liikkeidensä mukana, ikäänkuin hän ei

uskaltaisi erota puollustajastansa; mutta eräässä silmänräpäyksessä,

jolloin Broms kumartui lavitsan yli ja pisti kummatkin kätensä tämän

ja seinän väliin, nykäsi hän kiivaasti puollustajatansa käsivarresta,

huudahtaen:

"Olkaa varoillanne, hyvä herra!... mylläri etsii kirvestä, ja se on

lavitsan takana! olkaa varoillanne, olkaa varoillanne, hyvä herra!"

Silmänräpäyksessä oli Alm vuoteen vieressä ja antoi eteenpäin

kuukallansa olevalle jättiläiselle kaksi läimäystä selkään, sillä

seurauksella, että Broms mölinällä, joka milt'ei tärisyttänyt koko

huonetta, heitti itsensä lavitsan jalkoihin ja vieretteli itseänsä

laattialla, väliin oikoen itseänsä, väliin vetäen itseänsä kokoon kuin

siili.

Myllärin arvoisa lemmikki päästi poruhuudon. Tämä oli senlainen

kaksinlaulu, jota kuullessa hornakin olisi saattanut kauhistua.

"Joudu, lapsi!" huudahti Alm tytölle: "ota kynttilä ja näytä minua ales

portaita myöten, että pian päästäisiin tästä pesästä!"

Tyttö riensi kuin nuoli pöydän luokse, tempasi sillä olevan

kynttiläjalan ja kiiruhti ovelle.

"Ja te, ilkeät heittiöt!" huudahti Alm, niin että hänen äänensä kuului

yli tuon kauhean kaksinlaulun, "huomenna tulette te istumaan sieltä,

missä ei kuu eikä aurinko paista, kuuletteko sen, te rosvojoukko!"

Tämän ei juuri kohteliaan hyvästijätön jälkeen läksi hän "luurangon"

asumuksesta, ottaen varovaisuudesta mukaansa tuon rautalapion, joka oli

ollut hänelle suureksi hyödyksi ja jota paitsi hän varmaankaan ei niin

helposti olisi päässyt tästä pulasta.

Kuudes luku.

Maisteri ja mylläri.

Tyttö seisoi viimeisen portaan alapuolella ja näytti ylöspäin

kynttilällä, jonka valo sattui hänen koko kasvoinsa yli.

Alm huomasi nyt näissä kasvoissa, jotka olivat kuihtuneet nälästä,

vilusta ja huonosta hoidosta, mitä säännöllisemmät ja jaloimmat

juonteet ja parin suuria, sinisiä silmiä, jotka erinomaisella

lumousvoimalla, huolimatta siitä säikähdyksestä, jota ne tällä hetkellä

ilmaisi, vetivät häntä tytön puoleen.

"Sinä et tule enään kau'emmin jäämään näiden ihmisten luokse", sanoi

hän tytölle; "tule kanssani, lapsiparka; kaiketi sinun varallesi joku

keino keksitään... sammuta nyt kynttilä ja vie jalka etehiseen."

Sitten heitettyänsä pois lapion, tarttui hän tytön käteen ja riensi

hänen kanssansa Jörgen'in talosta.

Myrsky-ilma oli sillä välin kiihtynyt. Sade valut nyt virtoina ales

pitkin kallion reunoja ja monias salama leimahti läntisellä taivaan

rannalla kaukana jyrisevän ukkosen seuraamana.

"Perhana vieköön, kun unohdin sateenvarjoni tuonne!" huudahti Alm ja

pysähtyi.

"Älkäät viivytelkö, hyvä herra!" kehoitti tyttö, katsellen levottomasti

takasin jättämäänsä huoneukseen, joka vielä oli näkyvissä salaman

valossa.

"Mutta, tyttöseni, enhän minä voi jättää sateenvarjoani sinne", lausui

Alm.

"Aikooko herra mennä sinne takasin?" kysyi tyttö vapisevalla äänellä.

"Aijonpa todellakin, sillä minä tarvitsen, näetse, sateenvarjoni koska

sataa ja meillä on pitkä matka käytävänä, enkä minä sitäpaitsi salli

tuon roistojoukon anastavan minun omaisuuttani."

"Hyvä herra, älkää menkö sinne, älkää!"

"Sinä voit jäädä tähän, sinä... minä tulen heti takasin, lapsiparkani!"

"Ei, ei!... mylläri tulee lyömään herran kuoliaaksi... te ette tunne

mylläriä!"

"Minä arvelen myllärin saaneen niin paljon selkäänsä, ett'ei hän

hopussa nosta siihen jauhosäkkiä... Te'e nyt vaan, niinkuin minä sanon,

äläkä ole peloissasi... Tiedätkös että minun sateenvarjoni on silkistä

ja aivan uusi... Jos en minä ota sitä takasin, tulevat nuot ihmiset

nauramaan minulle ja sitä iloa en minä suinkaan heille suo."

Sitten alkoi hän astua Jörgen'in taloon päin. Tyttö seurasi häntä,

kierrellen käsiänsä. Kovin läähättävä henkimisensä ilmoitti sitä

ankaraa levottomuutta, joka hänen sielussansa vallitsi.

"Miksi sinä et jäänyt tuonne odottamaan, kuten minä sinua pyysin?"

kysyi Alm.

"Ah, ei, ei herra!"

"Minä kuulen puheestasi sinun olevasi kovin hengästyneen,

tyttöparka!... sinun on vaikea seurata minua."

"Ei, se ei ole sentähden... Älkäätte menkö sinne, herra kulta!... minä

tahdon hiipiä sinne, minä, niin ett'ei kukaan huomaa sitä, sillä minä

tiedän tien paremmin kuin herra."

"Mutta entäs jos sinun hyvä tätisi repii silmät päästäsi... Vaan

kuulehan, etkö sinä nähnyt mihin minä heitin lapion?"

"Ah, en, sitä en minä nähnyt."

"Eipä olisi haitaksi, jos se olisi mukana, sillä se sopi niin myllärin

leveään selkään... Ah, sehän on totta, minä heitin sen säle-aitaa

vastaan... joutukaamme!"

Alm ja hänen seuraajansa olivat nyt ennättäneet Jörgen'in taloon ja

lähestyivät tuon kamalan huoneen porttia.

Kauhea ukkosen tärähdys jyrähti heidän päänsä yli, niin, että

molemmatkin hypähtivät muutaman askeleen takaperin.

"Pysähtykää, pysähtykää!" huusi tyttö, pitäen Alm'ia nutunliepeestä.

"Pelkäätkö sinä ukkoista, lapsi?"

"En, mutta ukkonen varoittaa!... taivas varoittaa!... älkäätte

leikitelkö kuoleman kansia!" vastas hän silmäyksillä, jotka loistivat

pimeydessä.

Alm katsahti kummastuneena tyttöön. Samoinhan tämän silmäyksessä oli

tämän äänessäkin jotakin erinomaista, joka teki syvän vaikutuksen

meidän kamarikirjuriimme, johon tuli lisäksi, että tämä oli ollut

osallisena sen tarinan sepustamiseen, jonka hän äsken oli lukenut

alakerroksessa asuvan kerjäläisen luona ja tältä ostanut. Tarina

"kuoleman ristipoika" näytti hänestä tällä silmänräpäyksellä ikäänkuin

varoitukselta.

"Vaiti, vaiti!" kuiskasi tyttö osoittaen porttia.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi häneltä Alm seuraten silmillänsä hänen

sormeansa.

"Vaiti!" jatkoi hän yhtä hiljaa; "minä kuulin jonkun olevan liikkeessä."

"Missä?"

"Tuolla portin sisäpuolella."

"Sisäpuolellako?"

"Niin... Jumalan nimessä, herra, juoskaamme matkoihimme."

"Sinä erehdyt, lapsukaiseni!"

"En, siellä on mylläri, herra!" kuiskasi tyttö; "hän seisoo portin

takana väijymässä!"

Sitten tarttui hän kummallakin pienellä kädellänsä Alm'in käteen ja

alkoi vetää häntä pois tästä paikasta.

Alm antoi hyvällä taluttaa itsensä pois, sillä tytön pelko oli hiukan

tarttunut häneenkin, ja sitäpaitsi huomasi hän tarkemmin mietittyänsä,

että ei ainoastansa henki, vaan käsivarsi tahi säärikin oli paljoa

suuremmasta arvosta kuin komein sateenvarjo maailmassa.

"Ah, tuossa on hän... juoskaa! juoskaa!" huusi tyttö päästäen Alm'in

käden ja lähtien juoksemaan.

Alm kääntyi ympäri ja huomasi nyt salaman valossa, joka samassa

viilsi taivaalla, tuon jättiläisentapaisen myllärin, joka syöksi ulos

huoneesta, heiluttaen kirvestä korkealla päänsä päällä.

"Ah, sinä tervanlintu!" ärjäsi hän äänellä, joka voitti ukkosenkin

jyrinän; "ennen voit sinä välttää helvettiä, ennenkuin minua!... kaksi

iskua pääkalloosi niistä kahdesta lyönnistä minun selkääni!... saa

nähdä kuka meistä parahiten kestää!"

Alm huomasi heti, että joll'ei hän olisi totellut tytön varoittavaa

ääntä, vaan mennyt portin sisäpuolelle, olisi hän jo ollut murskattuna;

mutta hän huomasi myöskin, että, jos hän nyt tahtoi välttää

samanlaista uhkaavaa kohtaloa, hänen täytyi lähteä pakoon, koska olisi

hulluutta hänen puoleltansa aseettomana ruveta taistelemaan aseellisen

vastustajan kanssa, jolla sitäpaitsi oli maine, että hän voi tuulen

kanssa taistella vallasta tuulimyllyn siipien yli.

Alm tiesi olevan suuren eron urhollisuuden ja tyhmän-rohkeuden välillä

ja hän kunnioitti siis vanhaa sananlaskua: "parempi paeta kuin huonosti

sotia."

Siispä päättikin hän ennemmin vedota sääriinsä kuin käsivarsiinsa ja

hän rupesi pikajuoksijaksi, koska hän ei enään voinut olla urhona.

Hänen jäljessänsä riensi julma mylläri terävällä kirveellänsä.

Mutta myöskin mitä pikajuoksuun tuli, oli suuri erilaisuus vainotun

ja vainoojan välillä, sillä edellisen juostessa nuttu päällä

ja kalossinensa, oli viimeksimainittu sitävastoin avojaloin ja

paidanhihaisilansa.

Onnettomuuden lisäksi eksyi Alm tieltä siten, että hän, sen sijaan

kun hänen olisi pitänyt poiketa läheiselle Skinnarvik'in kadulle, --

jolla hän kentiesi olisi voinut tavata muita ihmisiä, koska ei vielä

ollut niin myöhä iltaisella, ettei kukaan ihminen enään olisi ollut

liikkeessä, -- nyt juoksi päinvastakkaiseen suuntaan, josta syystä

hän, ennenkuin älysikään, oli juuri sillä kohdalla vuorta, missä tuo

äkkinäinen kaltevuus alkaa ja jonka loppu on jyrkkyys Mälarinjärven

aalloissa.

Pysähtyneenä juoksussansa tämän huomion johdosta, poikkesi hän

vasemmalle ja juoksi pitkin vuorenharjaa tuon uhkaavan jyrkkyyden

reunalla, tehden juostessansa lohkareelta lohkareelle hyppyjä, jotka

olisivat kunnioittaneet Gauther'inkin kykyä.

Mutta mylläri ei jäänyt nopeudessa edelläjuoksijastansa jälkeen,

johon tuli lisäksi, että hän, lukuunottamatta hänen tänlaisiin

ruumiinharjoituksiin sopivampaa pukuansa, myöskin tunsi paljoa

tarkemmin tuon vaarallisen kilpajuoksuradan.

Jos joku ristitty ihminen olisi nähnyt näiden kahden miesten hyppivän

kallioiden välissä, väliin synkimmän pimeyden peittäminä, väliin niin

kirkkaan salaman valaisemina, että he olivat kahden tuli-ihmisen

näköiset, olisi hän tankannut "Isämeitäänsä", jollei hän Olisi tullut

mykäksi säikähdyksestä.

Alm oli tosin päässyt hiukan edelle; mutta koska hän juostessansa

koetti riisua pois sekä kalossit että nuttunsa joka hänelle

onnistuikin, vähensi hän täten vauhtiansa jäljestäjuoksijan suureksi

eduksi.

Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin Alm kuuli vainoojansa läähättävän

henkimisen ja alastomien leveiden jalkojen lapsuttavaa ääntä kalliota

vastaan. Kiivaasti rientää nopea hirvi, mutta kiivaammin ahdistava

paarma.