Risto oli ilmaissut päätöksensä lähteä vapaaehtoiseksi. Äiti vastusti
jyrkästi, mutta isä ei kieltänyt eikä käskenyt.
— Tee niinkuin haluat. Kun miehenä sieltä palaat, niin tuleehan
suvunkin kunnia siten sovitetuksi, sanoi hän.
— Sitä sovittamaan minä en lähde, sanoi Risto jyrkästi. — Omat asiani
minua vaativat lähtemään, eikä mikään muu.
Majamäki ei puhunut mitään siihen. Synkkänä käveli kartanolla eikä
puuttunut puheisiin.
Äiti oli ottanut hänet erikseen vierashuoneeseen ja siellä koettanut
puhua hänelle.
— Jäisit kuitenkin kotiin, edes vähäksi aikaa. Olisihan siten aikaa
sovitella Elinankin kanssa...
— Jos se sovittelu vaatii aikaa, ei siitä koskaan tule mitään. Tyttö
antaa anteeksi, jos rakastaa. Ellei, niin turhaa silloin on siitä puhua
enää.
— Mutta ethän ole nähnyt vielä Elinaa, etkä kuullut, mitä hän sanoo.
Kävisit ensin hänen luonaan.
Äiti näytti murtuneelta.
— Kävinhän illalla, mutta hän ei suvainnut laskea sisään.
— Olitko sitten niin varma, että se oli Elina? kysyi äiti.
— Kukapa muukaan se olisi voinut olla.
Äiti pyyhkäsi käden selällä silmäkulmaansa. Tämä oli liian raskasta
hänelle.
— Etkö sittenkään suostu jäämään, jos Elina sitä pyytää? kysyi hän.
Risto näytti miettivän.
Niin, mitä hän siinä tapauksessa tulisi tekemään? Hän oli tosin
ajatellut, että ei jäisi siinäkään tapauksessa, vaikka Elina antaisi
anteeksi ja pyytäisi jäämään. Hän oli ajatellut, että sovitus ei tullut
hänelle sillä neuvoin kokonaan. Hän olisi saanut anteeksi vain sen
vuoksi, että tyttö rakasti häntä.
Oliko se oikein?
Eikö hänelle riittäisi ilman mitään tytön anteeksianto. Hän vain
pahoittaisi tytön mieltä yhä edelleen, jos ei hänen pyynnöstään jäisi.
Äiti odotti vastausta.
— Niin, jos Elina pyytää jäämään...
— Hän pyytää, minä olen varma siitä, sanoi äiti. Minä ymmärrän
sellaisia asioita paremmin kuin sinä. Menet nyt vain uudelleen Särkkään.
— Sitä en tee, sanoi Risto jyrkästi. — Voin luvata sinulle äiti, että
käyn mennessäni siellä ja sittenpähän näkee... niin, jos se niin on
menevä, että minä jään, niin silloinhan ei ole sinulla valittamista.
Äiti kävi jälleen murheelliseksi, mutta lohdutti itseään sillä, että
poika kyllä jää. Elina saa hänet jäämään, kun saa tietää mihin Risto on
matkalla.
Äiti meni askareilleen ja Risto jäi yksin mietteineen. Hän ei aikonut
sanoa Elinalle, mihin aikoi mennä. Näyttäisi tytön mielestä siltä kuin
aneleisi hän sen avulla anteeksiantoa ja koettaisi hellyttää häntä.
Ei mitään matkasta. Tehköön tyttö vapaasti ratkaisun. Jos hän näyttää
kylmältä ja ylpeältä, niin: hyvästi. Siinä ei saa olla mitään sen
enempää.
* * * * *
Majamäen elämä oli ollut tasaista nousua tähän asti. Nyt hän tunsi
tulleensa kuin raja-aitaan, joka esti häneltä pääsyn puolelle ja
toiselle. Oli tuntunut vaikealta silloin kun ainut poika lähti
sotapalvelukseen, nyt tuntui vielä vaikeammalta, kun hän lähti sotaan
ja vielä omasta vapaasta tahdostaan.
Olisi pitänyt kieltää, mutta ei voinut. Poikahan tunsi niin raskaana
syyllisyytensä, että sen painamana lähti. Olisihan hän voinut
syyllisyytensä sovittaa kotonakin, mutta oli jotain, joka esti häntä
pojalle sitä suorin ja vaativin sanoin sanomasta. Oliko se suvun
kunnia, jota poika oli verisesti loukannut, ja joka sai kielen
kankeaksi, ettei voinut pojalle edes puhua?
Se valmisteli siinä nähtävästi reippaana lähtöään ja puheli äidin
kanssa, joka hiljaa valitteli ja näytti huolestuneelta. Miksi hän
ei voinut Ristoa jyrkästi kieltää? Sepä se oli. Poika ei sanonut
suvun kunnian takia edes lähtevänsä. Omista mielijohteistaan ja
uhkapäisyydestään vain. Niin, painoihan häntä syyllisyytensä, mutta
olisi hänelle ollut kuitenkin helpompaa, jos olisi poika ottanut
suvunkin kunnian huomioonsa.
Miten oli? Eikö se hänelle pyrkinyt vieläkin vain kaikessa etualalle?
Kovinpa sekavaan ympyrään hän oli joutunutkin.
Eiköhän poika ollut muutenkin siellä kasarmilla saanut sotaintoa?
Tosinhan tuo läksi vapaustaisteluunkin, vaikka ei ollut silloin
kasarmeja eikä muita... Jos koettaisi sille vielä sanoa siitä lähdöstä.
— Talokin tarvitseisi miestä. Majamäen pellot ja vainiot ovat laajat,
enkä minäkään enää jaksa.
— Eikö isä ymmärrä, että pellot ja muut eivät silloin merkitse
mitään, kun jonkun ihmisen kohtalo kiertyy... niinkuin nyt minunkin.
Väistyivätkö entiset Majamäet velvollisuuksistaan?
Tämän sanoi Risto kuin uhalla isälleen. Jos kerran entiset Majamäet
olivat kaikessa tunnon tarkkoja, niin miksei hänkin. Saisi nyt nähdä
sen isäkin, joka aina siitä suvun kunniasta ja muusta puhui.
Majamäki käveli kartanolle. Väistyivätkö velvollisuuksistaan...?
Mitä varten poika niin sanoi? Sen äänessä oli katkeruuteen vivahtava
värähdys.
Hm, niin, pellot ja niityt olivat pojalle toinen asia. Suku, ja
viimeksi hän, oli taloa laajentanut ja nostanut paikkakunnan
suurimmaksi. Nyt se oli pojalle samantekevä, oliko se iso tahi pieni
tahi oliko olemassa ollenkaan. Ja tämä näin sen lankeemuksen takia,
tytön takia, jota poika ajatteli omakseen. Ei, ei tytön takia. Hänhän
oli syytön.
Mistä olisi helpointa löytää syy?
Varmasti siitä, että poika oli pakoitettu kotoaan maailmalle,
kasarmiin, outoihin oloihin ja ikävään.
Oli niin hyvä silloin, kun sai olla siltäkin laitokselta rauhassa,
välähti Majamäelle. Kun ei ollut enää sotalaitosta. Mutta kaipa sekin
välttämätön oli, kun se laitettiin. Niin, eihän se siinäkään... Pojan
itsensä olisi pitänyt seista miehenä. Nyt ei käynyt enää Majamäkien
kunniasta puhuminen, ainakaan siten kuin ennen.
Mitä entiset Majamäet olisivat tässä asiassa tehneet? Mitä hän itse?
Siihen oli vaikea löytää varmaa vastausta.
Majamäki koetti miettiä.
Hän nyt ei ainakaan olisi katsonut tarpeelliseksi tämän asian vuoksi
lähteä vieraalle maalle pahojaan pakoon, muka sovittamaan. Jos hän
olisi tehnyt sen _kotona_, olisi toinen asia. Nyt hän koettaisi tulla
mieheksi jälleen, selvittäisi asiat tytön kanssa ja sanoisi hänellekin,
ettei olisi sitä tapahtunut toisissa olosuhteissa.
Ja paljastaisi niin oman heikkoutensa, huomasi Majamäki. Kyllä tyttökin
sen huomaisi, ehkäpä sanoisi, että miks'et odottanut selvitystä ja
ollut mies.
Mutta parasta olisikin tunnustaa heikkoutensa, miehuuttomuutensa,
ja aloittaa uudestaan. Hän sanoisi Ristona tytölle: »Tulen varmasti
mieheksi ja jos silloin voit tulla Majamäkeen, niin kaikki on hyvin.
Mutta jos ei, niin ei, ja sillä hyvä.»
Näillä nykyajan ihmisillä on niin erilaiset tunteet kuin meidän
aikaisilla. Sepä se. Poika lähti, ei sanonut muuta voivansa.
Ja ehkäpä onkin oikein, että menee miehistymään. Sovittamaan suvun
kunnian samalla kun omankin häpeänsä, vaikka ei sitä omassa mielessään
tahtoisikaan. Sillä sitäkään ei käynyt jättäminen toisarvoiseksi
asiaksi, vaikka oli näin käynytkin.
Majamäki meni kamariin ja sieltä tupaan. Se oli tyhjä. Kello vain
näytti tunteja niinkuin ennenkin.
Äidin kamarissa täytteli Risto reppuaan ja hänkin meni sinne ja istui
äänetönnä sängyn laidalle.
Äiti näytti masentuneelta.
— Pian minä sieltä takaisin tulen. Käynpähän miehistymässä ja
karistamassa pois niitä kaupungin likoja, koetti Risto puhua
rauhoittavasti.
— Kyllä ne olisivat karisseet täälläkin. Jospa Elina nyt edes saisi
sinut jäämään, sanoi äiti.
— Pian se Elinakin minut saa sieltä takaisin, jos tahtoo, eikä tiedä,
kauanko siellä tarvitseekaan... Saattaa tulla rintamilla kaikki
selväksi jo siihen kun perille pääsen.
Äidin hellä huoli säälitti, mutta ei voinut sille mitään.
Puolen päivän jälkeen joutui Risto lähtemään. Vanhukset tulivat
saattelemaan, isä Särkän veräjälle asti.
Särkän pihaan tultuaan tunsi Risto melkein polvensa horjahtelevan.
Miten käy? Saisiko hän nytkään tavata tyttöä?
Piharakennuksen ikkunassa näkyivätkin Elinan kasvot, mutta katosivat
pian.
Risto aikoi mennä viivyttelemättä Elinan luokse, mutta pistäytyi
kumminkin näön vuoksi kysymään, oliko Elina kotona.
Kuistilla tuli isäntä vastaan.
— No mihin sitä nyt? Kun vasta joku päivä sitten kotiunnuit, kysyi. —
Ja oikein evään kanssa.
Risto ei tahtonut jäädä matkojaan selittelemään.
— Pitäisi vain vähän ulompana pistäytyä. Onko Elina kotona?
— Kotona on. Eikö liene kamarissaan, kun käyt katsomaan.
Risto jätti reppunsa pihamaalle ja meni.
Elinan kamari oli tyhjä, mutta sisään astuessaan näki hän Elinan
menevän viereiseen kamariin.
Risto seisahti kynnykselle. Huoneessa oli syyskesän kukkien ja puhtaan
vaatteen tuoksua.
Juhannusyö välähti tuokioittain ohitse.
Risto laski lakkinsa tuolille ja seisahti keskelle huonetta. Täällä on
tyttö sitten asustanut juhannusyön jälkeen, ja ennenkin. Valvonut ja
nukkunut, istunut ja miettinyt.
Risto koputti hiljaa ovelle. Ei ääntä eikä vastausta.
— Oletko siellä, Elina? Minä tiedän, että olet ja olisin tahtonut sanoa
pari sanaa.
Huoneesta ei kuulunut mitään. Risto tunsi miten kylmä hiki kohosi hänen
otsalleen, mutta ulkonaisesti koetti hän pysyä rauhallisena.
Elina ei siis tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hän ei siis rakastanut
enää.
Kerran vielä koputti Risto ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut,
poistui hän hiljaa.
Saatuaan reppunsa kiirehti Risto matkaan kuin takaa-ajettuna. Sydän
tuntui kuin kokoon puristuvan ja yksi ajatus vain takoi kuin vasaralla:
Elina ei rakasta enää, ei tahtonut antaa anteeksi.