Taistelusta taisteluun on Risto käynyt ja päivä päivältä on tuntenut
mielenrauhansa lisääntyvän ja samalla saanut tuntea sisäistä
tyydytystä, jonka syytä ei ole voinut itselleen selittää.
Täällä näki tovereissa sellaista miehuutta, jota ei kotioloissa
hakemalla löytänyt.
Hän oli kyllä saanut tietää, että tännekin oli päässyt pujahtamaan
huonoa ainesta, pelkän seikkailun halun ja etujen tavottelijoita. Mutta
ne eivät kestäneetkään tulessa.
Vain siveellisesti vahvat luonteet siellä kestivät. Täällä hänkin
tunsi, miten huonot ajatukset pakenivat pois, jos yrittivätkin
lähennellä. Täällä sai kuin rautaa jäseniinsä.
* * * * *
Syttyviä tähtiä katsellen istui Risto joen rantakivellä ja mietteet
kulkivat kotona. Taistelu on riehunut koko päivän ja vasta illan
-hämärtyessä on päästy lepäämään. Joen rannalla oleva talo on miehiä
täynnä lepoon asettuneena. Vahtisotilas lähenee ja huomaa hänet.
— Tunnussana! vaatii hän terävällä äänellä.
Risto sanoo sen. On tuntenut äänestä Villen, sotatoverinsa, joka lähti
tänne hänen kanssaan ja hymähtää hyvänsuopeasti.
— Risto! Mitä sinä täällä?
— Tulin vain muuten... saadakseni rauhassa miettiä.
— Niinpä kai... ja kaunis on yö.
— Niin on. Ei siellä nytkään taitanut olla kirjettä? Vai etkö
nähnytkään postia?
— Kyllä näin, mutta ei ollut. Siltä Elinaltako sinä vain...?
Risto ei vastannut ja Ville lähti kävelemään.
Hän oli todellakin odottanut vielä Elinalta kirjettä, vaikka jo
kuukausi oli kulunut hänen kotoa lähdöstään.
Nyt hän jo uskoi, että Elina ei todellakaan välittänyt hänestä. Ainoa,
joka piti joskus heikkoa toivoa yllä, oli se, että kaivattu kirje olisi
voinut jäädä seisomaan välille. Sellaista oli tapahtunut. Allinkaan
kirjeitä hän ei ollut saanut kuin yhden ainoan, jonka hän oli heti
kotiin tultuaan kirjoittanut.
Miten voinee kotiväki siellä, miten isä ja äiti? Odottivat kai pian
palaavaksi kotiin. Olivatko edes hänen kirjeensä menneet perille
täältä? Äiti voisi muuten luulla, ettei hän enää olo elävien joukossa.
Tähdet kiiluivat korkeudessa. Jostain kuului vahtisotilaan laukauksia
hiljaisessa yössä. Hänen olisi pitänyt mennä lepäämään, mutta ei
tuntunut olevan vieläkään levon tarpeessa.
Risto olisi jo tahtonut lähteä kotiin, mutta katkeruus esti lähtemästä.
Elina ei välittänyt hänestä. Oli ehkä sittenkin niin, että uhrautuvaa,
epäitsekästä rakkautta oli vaikea löytää. Eikö Elina olisi nyt, kun
asia selvisi, voinut heltyä vähitellen ja antaa anteeksi kaikki, edes
hänelle, jos ei kotijoukoille.
Mutta kenties ei Elina langennutta miestä rakastanutkaan?
Tämä rakkauden ikävä ja katkeruus siitä, että Elina näin jätti hänet,
oli pidättänyt häntä vielä täällä. Taistelujen tuoksinassa sitä ei
muistanut. Ja oli niinkuin lohduttavaa olla tulilinjoilla, kun sydän
oli ikävästä sairas.