Majamäki oli käynyt Riston luona ja pitkiin puheisiin puuttumatta
pyytänyt vain hakemaan vapautusta. »Puhutaanpahan siellä kotona», oli
sanonut.
Isä oli siinäkin omalaatuisensa. Kotona saisi puhua rauhassa. Omien
seinien sisällä ymmärtäisivät he paremmin toisiaan.
Nyt oli Risto saanut ilmoituksen vapautuksesta ja oli valmis lähtemään
heti kasarmista.
Kauan ei hän viivytellytkään. Tuntui mukavalta taas pukeutua omiin
vaatteisiinsa...
Villekin joutui samaan matkaan ja vihelteli tyytyväisenä kasarmin
pihalla.
— Pitkiin aikoihin ei kai olla näissä, vai mitä?
— Ettäköhän ei ikävä tulisi, naurahti Risto.
— Tytöthän täällä jäävät suremaan, mutta lohdutelkoot ja hakkailkoot
punikit natkujaan.
Ja Ville sylkäsi inhoa osoittavasti.
Ennen lähtöään saivat pojat tietää, että Notkon Lassi oli vangittu ja
ehkä vangittaisi vielä muitakin.
— Kuuluvat kiihoituskirjoja levitelleen ja mitä kaikkea lienevät
aikoneetkaan, tiesi Ville.
— Arvasihan sen. No meitä ei ainakaan vangita, naureksi Risto. Hän
tunsikin pitkästä aikaa vapautumista raskaista ajatuksistaan.
— No ei. Tällaiset pojat ovatkin kasarmin kermaa, rehenteli Ville
leikillään.
Olisi tehnyt mieli melkein hihkaista, kun pääsi lähtemään ja kasarmin
portti sulkeutui heidän jälkeensä.
* * * * *
Poikia oli tultu hakemaan asemalta omilla hevosilla. Ville oli jo
kääntynyt kotitielleen ja Risto ajeli yksin pojan kanssa.
Ilta hämärtyi. Ei olisi enää pitkältä Särkän peltojen portille. Tie
kulki Särkän pihan läpi ja Risto mietti, näkisikö Elinaa pihamaalla tai
ikkunassa.
Olisi parempi, kun ei nyt vielä näkisi häntä. Syyllisyyden tunto painoi
raskaampana kuin koskaan ennen. — Minun on vaikea tällaisena silmiäni
näyttää hänelle, mietti Risto. Miten minä saatoinkin epäillä häntä ja
selkärangatonna alentua sellaiseen?
Juhannusyö tuli mieleen pienimpiä piirteitä myöten. Ensin kokoilla ja
sitten Särkän pihakamarissa.
Mitähän Elina on ajatellut ja kuinka hän on saanutkaan kärsiä.
»Äiti saa nyt luovuttaa paikkansa sinulle», oli tyttö sanonut. Sitä
muistaessa tuli vain pahempi olo. Sellaista rakkautta oli hän epäillyt.
Miten se oli saattanut tapahtua? Siellä vieraassa paikassa se tapahtui,
täällä ei olisi koskaan.
Olisi kumminkin saatava tavata heti Elinaa, mutta miten ilkesi mennä
hänen luokseen?
Siinä tulikin jo Särkän portti ja poika nousi avaamaan.
— Sinä saat viedä hevosen, minä tulen jalkaisin kun joudun, sanoi Risto
pojalle.
Poika ajeli edelleen ja Risto astui talon pihaan. Ei näkynyt Elinaa
kamarin ikkunassa. Pihamaakin oli hiljainen.
Kuistin ovella tuli vastaan renkipoika ja Risto kysyi, oliko Elina
kotona.
— Ei ole, sanoivat kylään menneen.
— Viipyneekö kauan?
— Eiköhän viipyne. Taitaa olla siellä ompeluseurat.
Risto jatkoi matkaa ja mietti, että parasta oli, kun ei tavannut
tyttöä. Elina olisi ehken osoittanut kylmyyttä, jonka näkeminen ei
olisi tehnyt hyvää.
Niinkuin maanpaosta olisi astunut kodin kynnyksen yli. Äiti syleili
kyynelisenä ja isä istui kumaraisena sänkynsä laidalla. Näytti niinkuin
olisi tahtonut puhua, mutta sanoja ei löytänyt.
Talon perhe oli asettunut levolle ja huoneissa oli hiljaista. Tuvasta
kuului vain vanhan kellon ehtoo tuntien särähtelevät lyönnit.
* * * * *
Kolmisin istuivat he kamarissa ja tunnit vierähtelivät huomaamatta.
— Elina ei siis silloin ole ollut kotonakaan, kun sen piti tapahtua,
kuuli Risto äänensä kolkosti sanovan.
Hänen sisällään myllersi. Isä tuossa kertoi rauhallisesti, että
Elina ei ole mihinkään syyllinen, ja kehoitti häntä ottamaan Elinan
vaimokseen, niinkuin se olisi yksin hänen päätettävänään.
— Ei ole ollut, virkkoi Majamäki. — Olisihan se sopinut tytönkin sanoa
heti, ettei olisi niin pitkälle mennyt ja kirjoittaa siitä sinullekin,
jatkoi hän.
— Pyysitkö sinä isä häntä selittämään? kysyi Risto.
Hän oli jo saanut tietää, että isä esitti mitään kysymättä tytölle
pyyntönsä.
— E-en. Olin sitä mieltä, että tyttö voisi, kyllä kieltää, jos olisi
ollut syyllinenkin.
— Ja sittenkin sinä voit niin tehdä, isä! sanoi Risto. — Miten tyttö on
kärsinytkään meidän tähtemme!
Majamäki istui synkkänä pöydän ääressä.
Poika varmaankin alkaisi nyt syyttää häntä, ajattelematta, että oli
itse suurin syyllinen.
— Minun täytyy mennä heti tyttöä tapaamaan, sanoi Risto ja meni
pirttiin katsomaan kelloa. Se oli yhdeksän. Särkässä valvottiin myöhään
ja hän voisi vielä tavata Elinan jos pitäisi kiirettä.
Majamäki esteli.
— Kyllä sinä siellä vielä ehdit käymään, jos nyt lepäät rauhassa.
Risto vaivoin hillitsi kiukkuaan.
Saisiko hän minuutinkaan rauhaa ennenkuin tietäisi mitä Elina ajatteli.
Isä paljastikin näin kokonaan itsekkyytensä. Hän oli kai varma
siitäkin, että tyttö kaikesta tapahtuneesta huolimatta lentäisi ilman
mitään hänen syliinsä.
Risto näki Särkän veräjällä, että Elinan kamarin ikkunassa oli valoa.
Sydän takoen kiirehti hän koputtamaan tytön ovelle.
Huoneesta ei kuulunut vastausta. Risto koputti uudelleen ja ilmaisi
kyllin selvästi, kuka oli oven takana. Ei vain eteisestä kuulunut
mitään. Risto meni ulos ja huomasi, että valo oli Elinan huoneesta
sammutettu.
Elina ei siis tahtonut tavata häntä. Eihän ollut ihmekään, kun koko
perhe oli häntä verisesti loukannut.
Risto poistui synkkänä.
Hän rakasti Elinaa ja olisi tahtonut anteeksi anoen turvautua häneen,
kuin hukkuva, mutta oli ehken iäksi menettänyt hänet.
Ristolle välähti, että hänen olisikin parasta lähteä jälleen pois
kotoa. Jonnekin kauas, vaikkapa sinne, jossa parhaillaan vapaudesta
taisteltiin. Siellä voisi ehken sovittaa mitä oli rikkonut.
Tämä ajatus sai ihmeen pian vankan pohjan hänessä. Siihen liittyi surua
ja uhkaa siitä; että heidän välinsä Elinan kanssa oli näin särkynyt,
mutta se ei yhtään heikontanut päätöstä.
Ja seuraavana aamuna päätti hän kertoa päätöksestään vanhuksille.