Lämmin, hämärä elokuun ilta. Kaupungissa ja huviloissa järven ympärillä
syttyivät tulet tuikkimaan.
Joku hiljainen laine huuhtoi rantakiviä silloin tällöin, etäämpänä oli
järvenpinta siloinen ja kirkas.
Ville oli suostunut tulemaan Riston kanssa rannalle.
Olivat kävelleet jo kauan vaieten ja miettineet omia asioitaan, mutta
kumpaisellekin oli hyvä tuntea, että toveri oli läheisyydessä.
Koti-ikävä painoi hellittämättömänä, masentavana. Pojat eivät sitä
valittaneet, mutta sen tunsi heidän puheistaan ja äänestäänkin.
Ville oli suruaan unohtaakseen heittäytynyt nautinnon helmoihin, mutta
nyt se jo häntä väsytti ja vistotti. Mikään muu kuin kotikamara ei enää
huvittaisi.
Pääsisi oikeaan työhön käsiksi, oli Ville äsken sanonut. Siinä
haihtuisi katkeruus ja ikävä. Hartiavoimaiseen työhön olisi hänkin jo
halunnut päästä. Maan kanssa askartelu tuottaisi viihdytystä ja rauhaa.
— Vieläkö rakastat tyttöä? kysyi Risto vaitiolon jälkeen Villeltä.
— En tiedä... ei se rakkautta ole... en sitä osaa selittää. Semmoista
pohjatonta ikävää.
Risto ymmärsi sen hyvinkin. Hänen mielialansa kulkivat kylläkin eri
suuntia, mutta hän oli kokenut sellaistakin kuin Ville tuossa sanoi.
Hänellä oli nyt vain suru siitä, että oli rikkonut niin paljon Elinaa
vastaan, ettei tämä voinut sitä anteeksi antaa, vaan teki nähtävästi
lopun kaikesta.
* * * * *
Joku oli tietänyt kasarmilla kertoa, että ne pojat, jotka ovat olleet
ensimäisinä suojeluskunnissa ja vapaustaistelussa, pääsevät pois, kun
vain tekevät anomuksen.
Ville oli jo kirjoittanut kotiin ja pyytänyt lähettämään todistuksen.
Ristokin oli aikonut kirjoittaa samasta asiasta, vaan se oli jäänyt
vielä tekemättä... Eihän tietänyt, mitä kotona ajattelivat hänestä.
Ehkä isäkin oli vihainen, koskei mitään kirjoittanut.
Hänellä oli se ainainen suvun kunnia. Sitä hänkin kyllä piti arvossa,
vaan se taisi isällä olla kaiken määrääjänä. Piti mennä siitä
Elinallekin puhumaan.
Täältä olisi kyllä mielellään lähtenyt. Punaistenkin takia kävi olo
vastenmieliseksi.
Tästäpä sopikin puhua Villen kanssa.
— Kun täällä useampi pojista koti-ikävän kanssa taistelee, niin pohjaa
vailla olevat saa helposti kääntymään kapinallisiksi. Kyllä sen tuntee.
— Niin on, ei sitä voi kieltää. Vähän täällä on sotilaallista mieltä.
Pääsisi tästä taas oman suojeluskunnan riveihin. Siellä saisi kaiken
muun ohella tuntea kohottavaa yhteistunnetta.
Toverukset vaikenivat. Turhaapa taisi ollakin puhuminen näistä
asioista. Tekivät kai kaikessa niinkuin parhaaksi näkivät.