Tuli elokuu ja kaupungin ympäristössä ilmestyi kuhilaita pelloille.
Siellä kokosivat kesän satoa onnelliset ihmiset, jotka saivat
keskeytymättä aherrella maan kanssa.
Niin sielläkin kaukana maalla, josta olivat kasarmin asukkaat.
Hämärtyvinä iltoina saattoi poikaryhmä seisten ja katsellen etäisille
viljapelloille pukea sanoiksi ikävänsä.
— Siellä kotonakin on jo kuhilaita pelloilla ja uusia nousee joka päivä.
— Saattavatpa muutamissa paikoissa jo riihetkin lämmitä.
— Ja talkoita on joka päivä ja illalla tanssitaan. On niillä
miekkosilla siellä...
— Kun pääsisi edes muutamaksi päiväksi lomalle.
— Sanos muuta! Saisi muutamiakaan tunteja olla kotinurkilla.
— Ja elotalkoissa pyörittää oman kylän tyttöjä. On ne siellä sentään
toista kuin nämä kaupunkilutkat.
— Parasta se on kun ei ajattele mitään, pyörittää vain näitä lutkia.
— Ja pehmittää.
— Ennen sinä niiden kynsissä pehmiät.
* * * * *
Risto istui yksin rannikolla. Hänkin katseli järven yli näkyviä
viljapeltoja. Hän oli odottanut näinä päivinä kirjettä Elinalta, vaan
sitä ei kuulunut. Kohta oli viikko siitä kun hän kirjeen lähetti, eikä
vieläkään tullut vastausta.
Hän oli jo toistamiseen kirjoittanut tytölle ja pyytänyt edes jotain
sanomaan. Ehkä huomispäivä toisi kaivatun kirjeen. Siitä kirjeestä
tulisi riippumaan koko hänen elämänsä.
Sen viipyminen toi monenlaisia ajatuksia.
Oliko Elina syyllinen ja sen vuoksi viivytti vastausta? Vaikealta
tuntui sitäkin uskoa, vaikka joskus panikin epäilemään.
Miksi hän ei heti kirjoittanut, mikä oli syynä siihen?
Mistä saisi tähän selvyyden? Ja milloin? Oli vaikea kestää enää tätä
kiduttavaa mielentilaa.
Kotoakaan ei kuulunut mitään. Ei ollut Alli siellä edes kirjoittamassa.
Oli mennyt jonnekin kursseille ja sieltä ei tullut häneltä
kirjoitetuksi. Isä tarttui harvoin kynään kirjettä kyhätäkseen, samoin
kuin äitikin.
Saattoivat siellä surra hänen tähtensä. Talossa oli ehken hyvinkin
hiljaista, kun Alli oli poissa. Työväki häärii töissään ja isä käy
synkkäotsaisena heidän joukossaan. Äiti ahertaa palvelijain kanssa, ja
puhuu ehken iltaisin isän kanssa hänestä.
Luulivatkohan näin hänen ehkä iäksi rappeutuneen?
Ehkä koettavat ottaa selvää Elinastakin. Isä on voinut jonakuna iltana
kutsua isäntärengin kamariin ja kysyä häneltä, minkälainen oli Elinan
ja Kallen kohtaus ja oliko sitä ollut ollenkaan.
Ja jos niin on, että Elina on syyllinen, pudistaa isä harmaata päätään:
»Ei, ei se käy. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä ja vaativat
sitä muilta ja itseltään. Tyttö toisi vain sukuun huonoja taipumuksia.»
Mutta nyt, kun hän, suvun jäsen oli syyllinen. Voisiko isä tuomita
toista?
Mutta vaikka hänellä oli syntinsä, ei hän suostuisi Elinata ottamaan,
jos tämä oli syyllinen.
Minkä vuoksi?
Siksipä juuri, että tyttö oli tehnyt ensiksi rikoksen. Hän voi ehken
sovittaa rikoksensa, kun on tehnyt sen epätoivoisena.
Oliko tytöllä ollut syytä ryhtyä sellaiseen, jos kerran oli ryhtynyt,
kun kerran mies rakasti häntä ja luotti häneen?
Mutta oliko hänellä silti oikeutta käydä tyttöä tuomitsemaan, jos tämä
olisi syyllinenkin? Hänhän oli mies, ja olisi pitänyt voida sinä pysyä
kaikesta huolimatta.
Oliko hän mies lainkaan?
Risto tunsi perinpohjin masentuvansa.
Sitä enemmän vielä, kun tuntui toisaalta aivan mahdottomalta, että
Elina olisi syypää sellaiseen.
Kovinpa tuskalliseksi kävivätkin hänen päivänsä.