Oli maan suojeluskuntien paraadi kaupungissa ja sotapojat saivat lomaa
siksi päiväksi.
Risto odotti joukkojen saapumista kaupungin ulkopuolelta kaupunkiin.
Siellä ne tulivat.
Niinkuin raskaat malmiaallot olisivat vyörähdelleet. Maa kumisi heidän
jalkojensa alla ja kasvot olivat kuin vaskeen valetut. Sitä katsellessa
suoristui selkä ja käsi olisi tahtonut nousta kunniaa tekemään.
Sieltä he tulivat pelloiltansa ja vainioiltansa, metsien raikkaasta
huminasta ja terveen luonnon keskeltä. Jokainen liike oli kuin
teräsjousen heilahdus.
Nämä samat miehet olivat kerran jättäneet kotinsa ja peltonsa, kun
vapaus oli hiuskarvan varassa. Olivat lähteneet ainoina aseinaan miehen
kunto ja usko oikeuden voittoon.
Nämä miehet eivät tahtoneet alistua orjuuteen.
Eivätkä tahtoisi vastakaan. Vapaana humisi heidän metsänsä ja järvensä,
vapaana tahtoivat he itsekin astua aurojensa jälessä. Ei mikään mahti
tulisi tätä voimaa kaatamaan.
* * * * *
Joukkoja tuli yhä. Jokaisella sama ryhti ja jalanpoljenta. Risto tunsi
poskensa kostuvan. Tuossa joukossa hänkin olisi saanut nyt olla, jos ei
olisi täällä ollut. Nyt hän ei ollut mitään. Särkynyt epätoivoinen olio.
Toistenkin samanmielisten kasvoilla näkyi liikutus. Hekin olisivat
varmaan tahtoneet olla samassa joukossa, eikä kasarmin kuolettavassa
ikävässä, katunaisien vieteltävänä.
Ville seisoi hammasta purren, hilliten liikutustaan. Hänen kasvonsa
olivat tuskasta vääntyneet.
Punaiset seisoivat velttoina, allapäin. Se voima, joka vaelsi siinä
kuin malmiaaltoilu heidän ohitseen, olisi heille voittamaton.
Heidän täytyisi sen ase joukon turvin oppia ymmärtämään, että uutta
yhteiskuntaa rakennetaan vain rauhallisin keinoin, ilman veren
vuodatusta. Ne kapinoitsijat, jotka luulivat saavansa tulevaisuudessa
elää työttöminä ja tehdä yhteiseksi rehellisen työmiehenkin työn
tulokset, pyyhkäseisi tuo joukko kuin akanat tuuleen.
Ristoa ei haluttanut palata kasarmille. Heti tämän jälkeen olisi siellä
tukehtunut.
— Mennään, Ville, kävelemään, pyysi hän toveriaan. — Nyt pitää saada
raitista ilmaa keuhkoihin ja liikuntoa ruumiille.
He olivat jo päässeet kaupungin ulkopuolelle, kun Ville virkkoi:
— Teki hyvää nähdä heitä. Sai taas luottamusta tulevaisuuteen.
— Niin, ja tämä elämä täällä häipyi hetkeksi olemattomiin. Olin
astuvinani koko ajan heidän riveissään. Siellä oli mukana tuttuja
torpan miehiäkin.
— Ja niitä tulee sinne enemmän, kun jokaisella vähäväkisellä on
riittävät toimeentulon mahdollisuudet maasta. Vai mitä sinä luulet?
— Uskon sen hyvinkin. Maattomat kääntävät kyllä syystäkin selkänsä
sille liikkeelle ja monet heistä pitävät sitä puoluelaitoksena,
varsinkin ne, jotka kulkevat silmät ummessa kommunistien kantapäillä.
Mutta kun päästään siihen, että jokaisella, joka sitä haluaa, on omaa
maata, pitää heistä jokainen kunnia-asianaan ja velvollisuutenaan
kuulua maan vapaaehtoiseen järjestys- ja puolustuslaitokseen, arveli
Risto.
Toverukset harppoivat pitkin askelin tasaista metsätietä.
— Ja minä menen kuvitelmissani vielä niinkin pitkälle, että silloin,
kun asiat ovat sillä kannalla, ja syvien rivien taloudellinen elämä
korjautuu, on meillä suojeluskunnissa sellainen voima, että se kaikkein
parhaiten takaa maalle itsenäisyyden ja sisäisen rauhan, jatkoi Risto.
— Niin, eihän silloin ole ainakaan maaseudun väestössä kapinoitsijoita,
kun maata saa jokainen halullinen viljellä, virkkoi Ville.
— Pahaa ei tosin voi maailmasta hävittää eikä laiskureita ja
tyytymättömiä yhteiskunnasta, oikasi Risto.
— En sitä tarkoitakaan. Ja siksi me tarvitsemme järjestyslaitoksen,
joka samalla on puolueeton.
— Valitettavasti sitä eivät kaikki suojeluskunnat ole vielä olleet,
mutta toivottavasti ovat. Opitaan vähitellen ymmärtämään sitä, jota
ei vielä tähän asti ole ymmärretty. Kaikki vanha unhoon ja uutta
rakentamaan ja se käy mahdolliseksi vain maan avulla. Olen minäkin niin
monta kertaa surukseni huomannut, että pidetään puolelta ja toiselta
suojeluskuntia vanhan yhteiskuntarakennuksen pönkkänä. Äärimmäiset
sosialistit uskovat, että se liike on vain tarkoitettu pystyssä
pitämään raha- ja suurmaanomistajaluokan etuja ja nämä uskovat sitä
samaa. Mutta ei pistimien avulla voi estää joutomaita joutumasta
halullisten viljelijäin käsiin. Suurin syy on vain ajan vaatimuksia
käsittämättömissä maanomistajissa.
Toverukset palasivat reipastuneina kasarmille ja saivat siellä tavata
kotipuolensa miehiä. Varmoina ja vakavina ne haastelivat kotoisista
asioista. Joku pyrki leikkiäkin laskemaan:
— Täällä ne pojat vain karsinassa pyörivät. Tulleeko teistä sotamiehiä.
— Tuskinpa näistä tulee. Kävelevät allapäin ja selkä koukussa.
Pojat vain hymähtelivät alakuloisesti.
— Onhan teillä siihen sijaan selkä kuin seiväs.
Se oli punainen, joka siten osoitti mieltään.