Risto kirjoitti Elinalle. Hän tunsi tarvetta olla rehellinen. Jos hän
nyt ei puhuisi suoraan, ei hän voisi enää sen perästä kunnioittaa
itseään. Isä oli kerran sanonut: »Majamäet ovat olleet aina kunnian
miehiä, ja koettaneet olla muille sitä mitä itselleenkin.» Hän oli
kasvattanut lapsiinsa rehellisyyden tuntoa, ja saanut olla työhönsä
tähän asti tyytyväinen. Lapset puhuivat kaikki asiansa isälle, vielä
ennemmin isälle kuin äidille.
Sitä ajatellessaan huomasi Risto, että hänen on kirjoitettava myöskin
isälle.
Se olisi raskas tehtävä. Tieto olisi Majamäenlaiselle isälle liian
masentava. Mutta ei auttanut. Pitäisi hävetä vielä enemmän, jos isä
saisi sen muualta tietää.
Ensin kirjoitti Risto Elinalle:
»— — — Minun on kovin vaikea sinulle puhua siitä, josta nyt aion.
Mutta ollakseni rehellinen sinulle ja itselleni täytyy minun.
Sain kotoa kirjeen, jossa sanottiin, että sinä seurustelisit Kivimäen
pojan kanssa ja vieläpä hyvin vapaasti ja että tämä olisi aivan
varmasti nähtykin. Jos olisi tätä kerrottu muualta kuin kotoa, —
vaikka ei ole sielläkään sitä tahdottu vakuuttaa aivan todeksi —
niin en olisi siihen tietysti kiinnittänyt mitään huomiota. Samoihin
aikoihin, kun sain kirjeesi, tapahtui täällä jotain, josta kerron
myöhemmin ja olin kuin mieletön. Menin tanssiaisiin ja myöhemmin tytön
luokse ja arvaat mitä tapahtui.
Mutta mitä tapahtui, se tapahtui suurimmassa epätoivossa ja voit
arvata, että päiväni ovat nyt raskaat.
Että ymmärtäisit minua ja johdatinta rikokseeni, kerron tässä mitä
äsken lupasin.
Ville, hyvä ystäväni »löysi» täällä tytön ja rakastui häneen,
tietysti, ja tyttökin sanoi rakastavansa ja ehkäpä rakastikin häntä.
Tyttö on täällä nauttinut kaikkien luottamusta ja kunnioitusta, eikä
kukaan ole hänestä puhunut muuta kuin pelkkää hyvää. Olen nähnyt tytön
ja keskustellutkin hänen kanssaan ja jos joku olisi puhunut hänestä
pahaa, en olisi uskonut.
Olimme sitten Villen kanssa rannikolla eräänä päivänä ja — tyttö on
siellä toisen hyväiltävänä ja poika saa tehdä hänelle mitä haluaa.
Ville kauhistui niinkuin minäkin. Siitä tytöstä ei olisi mitenkään
voinut sellaista uskoa. Ja nyt täytyi kuitenkin. Ville on nyt
heittäytynyt aivan kokonaan tällaisten tyttöjen kanssa elämään. Ei
sano uskovansa, että oikeata rakkautta on olemassakaan ja sellaisia
naisia, joihin voi luottaa. Äsken hän kertoi, että hänelle kävi näin
jo toisen kerran.
Sain juuri silloin kirjeen, jossa seurustelustasi puhuttiin ja en
voinut harkita asioita enää järjellisesti.
Minä en tahtoisi uskoa sinusta semmoista ja nyt pyydän anteeksi
rikostani, jos anteeksi voit minulle antaa. Jos olisin ollut kotona,
ei näin olisi käynyt. Kuultuani sinusta pahaa, olisin tullut luoksesi
ja sinä olisit selvittänyt asian ja kaikki olisi taas ollut niin kuin
ennenkin.
Tähän en ehken olisi joutunut, jos ei sukuni olisi ollut niin varmaa
ja samalla ankaraa näissä asioissa. Odotan nyt anteeksiantoa ja
selvitystä sinulta. Mitä minä nyt sanon isälleni? Hänenkin surulliset
ja syyttävät kasvonsa minä näen edessäni. Voi minua! Jos vielä kaikki
se kaunis, joka oli meidän välillämme, särkyy, niin mitä minusta
tulee? Silloin Majamäen suku menettää viimeisen, ainoan oksan, se
taittuu. Pelastun, jos poistat epäilykseni ja annat minulle anteeksi.
Odotan sitä. Risto.»
Isälleen kirjoitti Risto suorin sanoin asiasta, selittäen syyt ja
toivoen kaiken tulevan hyväksi jälleen.
Isältään toivoi Risto anteeksi saavansa, vaikka tiesikin, että häneen
koski tällainen heikkous suvun jatkajassa.
Voisiko Elina antaa hänelle anteeksi?